Nauroiko Strindberg koskaan itselleen?

Jatkan televisio-ohjelmien mainostusta. Aihe on sentään kirjallinen, katsoin Nuori Strindberg sarjan ja se lienee nyt nähtävissä netissäkin. Käsikirjoitus on aika hienosti osunut taiteilijoiden keskeiseen dilemmaan. Toisaalta ollaan tietoisia omasta erinomaisuudesta ja halutaan olla kuolemaan asti uskollisia omalle näylle. Samalla kiihkeästi janotaan portinvartijoiden tunnustusta, ja jos sitä ei tule, pyörivät itsetuhoiset aatokset herkästi mielessä.

Strindbergin epäonninen kuvataiteilijakollega toteaa, että pahinta on miten hän kokee pettäneensä ne, jotka ovat uskoneet häneen. On ollut ihmisiä, jotka ovat uskoneet, että hänestä vielä tulisi jotain ja vähitellen he joutuvat huomaamaan, ettei hänestä tulekaan mitään.

Muistin ihmisen, joka joskus puhui minulle melkein samalla tavalla. Hän teki väitöskirjaa, jota hän ei oikeastaan olisi enää viitsinyt tehdä, mutta oli pakko, koska niin monet odottivat sitä ja se tulisi tuomaan merkittävää uutta tietoa näiden elämään.

Mietin silloin samoin kuin nyt, että minusta ei kukaan ole onneksi odottanut koskaan mitään suurta, niinpä en ole koskaan joutunut tuottamaan suurta pettymystä. En myöskään ole joutunut itse pettymään. Aina kun olen saavuttanut jotain ihan pientä, kuten tuottanut lukijalle ilon, jonka hän on halunnut ilmoittaa minulle, se on ollut kotiin päin, suuri menestys.

Nauroiko Strindberg koskaan itselleen?

Selvisin tästäkin joulusta tavalla tai toisella

Joskus, kun menen vieraaseen huusholliin, hätkähdän, että ai näinkin voi tehdä. Siis kutsua ventovieraat ihmiset kylään, kertoa iloisesti, että on tehty joulusiivo, vaikka minun mielestäni kaikki on heikun keikun. Taulut vinossa, kynttilät sen näköisiä, että ovat haalistuneet jaloissaan viime joulusta asti, tai kenties pidempäänkin. Pitkin hyllyjä ja pöytiä on vaate- kirja- ja paperikasoja.

Tuota kaikkea löytyy meiltäkin, ja joskus karaisen itseäni päästämällä ihmiset kotiini, mutta koen aina käveleväni romukasojeni keskellä jotenkin ahdistuneen robottimaisesti. Minusta voisi tulla ulos konemaista syntetisaattoriääntä joka selostaisi, olen boheemi taiteilija siitä tämä johtuu, näettekö, en piittaa poroporvarillisuudesta. Toisin sanoen piittaamattomuuteni on päälleliimattua, epäaitoa. Siksi onkin hämmästyttävää vierailla poroporvarien huushollissa ja törmätä boheemiuteen johon en itse tule koskaan yltämään, kiitos kotikasvatukseni.

Selvisin tästäkin joulusta tavalla tai toisella

Kirjallista joulua

Ihmeellistä, luin romaanin ihan yhdessä hujauksessa!

Kysymyksessä on Tao Linin Suomen taivaan alla. Suosittelen! Terävää erittelyä sekä suomalaisuudesta että myös muutoksesta joka on meneillään Kiinassa. Aion lukea Taon muutkin kirjat. Kiina on myllerryksessä ja kun niin suuri maa myllertyy, koko maapallo kohta rutisee ja ryskyy liitoksissaan. Opiskeluaikoina minulla oli erityisalana Kiinan uskonnot ja olin erityisen vaikuttunut taolaisuudesta. Tao pohtii enemmän konfutselaisuutta ja toisaalta myös kristinuskoa. Suomen taivaan alla on romaani, mutta luin sitä aika dokumentaarisena kuvauksena maahanmuuttajan sopeutumistaistelusta. Missähän Tao nyt luuraa, tekisi mieli pistää hänelle viestiä. No ehkä juhlin joulut ensin. Eli hyvää joulua!

Kirjallista joulua

Vauvat Teemalla lauantaina klo 21

Joulukiireiden keskellä kannattaa ottaa aikaa lauantaina uusintana Teemalta tulevan Vauvat dokumentin katsomiseen. Se seuraa neljän vauvan ensimmäistä ikävuotta ensirääkäisystä ensiaskeliin San Franciscossa, Tokiossa, Mongolian aroilla ja Namibian aavikolla.

San Fransiscossa tai Tokiossa vauva näyttää eksyneeltä oleskellessaan isossa huoneessa yksin lelupaljouden keskellä. Namibiassa vauvalla on koko ajan seuraa, sen ympärillä hyörii ihmisiä ja elukoita. Katsellessani sitä ajattelin, että jos pitäisi valita kumpaan paikkaan syntyisin, ehkä menisin kuitenkin Namibiaan missä minulla olisi koko ajan elävää seuraa. Ehkä värikkäät lelut ja hygieeniset tilat eivät sittenkään ole parasta jota lapselle voi antaa.

Vauvat Teemalla lauantaina klo 21

Kirjailija kummittelee jo malttamattomana!

Tämmöisestä Bridging Baltic hankkeesta on siis kysymys. Olen yksi hankkeen turkulaisista taiteilijakummeista ja suojeluksessani on erityisesti Wäinö Aaltosen koulu. Mietin yötä päivää kaikkea jännää mitä voisimme tehdä. Olen jopa soitellut ihmisille, mitä en yleensä tee kuin äärimmäisessä hädässä. Mutta kun ihminen on oikein innoissaan, se tunnetilana on oikeastaan yllättävän lähellä äärimmäistä hätää.

Nyt on menossa pöllyävä ideointivaihe. Lukujurtta kouluun. Reetta ja linnan vangit teemaisia kirjoittajapajoja Turun linnaan, hälytys siihen suuntaan suoritettu. Juttutalkoohälytys on tehty. Kirjallisuuslehti Vinski lienee mukana kuvioissa.  Ja eikö olisi ihan jees, jos vuoden saldo koottaisiin julkaisuksi, tai jos oppilaat toimittaisivat omaa kirjallisuuslehteä.

No niin, tässä vaiheessa en ole köyhä enkä kipeä. Yksi mentorointi tänään. Sitten vähän pyyteetöntä hyväntekeväisyyttä kehiin, ja sitten kohti joulua.

Jos joku odottaa minulta joulukorttia, joutuu tänäkin vuonna pettymään. Korttirahat ja muutkin joutilaat rahat menevät eettisinä lahjoina maailman ääriin, kiitos teille!

Kirjailija kummittelee jo malttamattomana!

Ylipainostigma

Jos kuulut punkeroiden onnettomaan porukkaan, joka on koko elämänsä kantanut huonommuutta siksi ettei pysty lopettamaan syömistä ajoissa, niin Prisman dokumentti Totuus lihavuudesta saattaa lohduttaa.

Kysymys ei ehkä olekaan tahdonlujuudesta, joka pitää toiset niin timmissä kunnossa. Olemme ehkä hormooniemme vietävissä, sillä punkeroilla nälkähormoonit ovat aina vähän koholla, vaikka vatsa olisi täynnä ja vastaavasti kylläisyyshormooni matalalla. Normaalipainoisella nämä hormoonit taas muodostavat kauniita käyriä. Nälkäisenä nälkähormoonia erittyy, ja kun normaalipainoinen saa ruokaa, pitoisuus laskee, kun taas hänen kylläisyyshormoonipitoisuutensa nousee.

Ohjelmaa katsellessa ajattelin, että kyllä ottaa aivoon, jos minun elinaikanani keksitään pilleri, joka säätää ihmisten hormoonit oikeaan tasoon. Koko ikäni olen ihan turhaan kantanut ylipainostigmaa.

Meinasin kirjoittaa ylipanostigma, mikähän sekin olisi.

Ja sitten tuli mieleen koulun äidinkielen opettajat, jotka sanoivat ettei koskaan saa käyttää sanaa meinata.

Menen nyt vielä romaanin pariin, iltapäivällä mentorointeja ja yksi palaveri.

Ylipainostigma

Sairauden hyvä puoli on, että oppii kiittämään terveistä päivistään

Perjantaina puolilta päivin tunsin väsymystä. Tapasin erään ihmisen, keskustelimme, sitten lähdin kotiin. Lumessa tarpoessa ihmettelin etäisesti miten painavalta askel tuntui. Mieltäkin painoi eräs asia. Epäilin tehneeni opetustöihin liittyvän virheen. Olin miettinyt mahdollisuutta, että pitäisin mahdollisen virheeni omana tietona. Sitten tajusin, ettei pimittämisen mahdollisuutta ollut, asia piti selvittää.

Kotiin päästyä soitin puhelun. Tunsin itseni lapseksi, joka tajuaa tehneensä jotain väärin, ja joka lopulta päättää tunnustaa asian aikuiselle toivoen, että tämä viisaudessaan järjestäisi asian kaikkien parhaaksi. Keskeytin puhelullani tärkeän ihmisen tärkeän palaverin ja kerroin huoleni. Huoleni osoittautui turhaksi, olin toiminut oikein ja kaikki oli hyvin.

Rojahdin huojentuneena sohvalle. Ajattelin, että on ihanaa, kun olen selviytynyt kaikista syksyni haasteista ja voin välillä hiukan levätä. Katselin elokuvaa ja samalla kun olin onnellinen siitä miten hyvin kaikki oli, mietin että olin tosiaan aika uupunut.

Jossain vaiheessa maha alkoi kurluttaa kuin epäkunnossa oleva vanhanaikainen keskuslämmityspatteri. Kun piti nousta sohvalta, tuntui etteivät jalat kanna. Lihakset särkivät. Etova tunne levisi koko kroppaan.

Putosin sairauteen kuin hohtimet kaivoon. En pystynyt pitämään silmiä auki. Kuumetta ei ollut kuin 37,4, mutta olin täysin voimaton. Nukuin koko eilisen päivän. Jaksoin katsoa Vertigoa puolisen tuntia jostain puolen välin tienoilta ja sitten ehkä vartin sieltä loppupuolelta. Elokuvan jälkeen ryömin patjalleni ja olin pimeänä puoli yhdeksään aamulla, jolloin heräisin suhteellisen normaalina, pystyin soittamaan tavanomaisen tarkistussoiton äidille ja sen jälkeen suorittamaan jouluostoksia.

Sairauden hyvä puoli on, että oppii kiittämään terveistä päivistään

Missä on kuuma aalto silloin kun sitä kaivattaisiin?

Kuumat aallot ovat tulleet tutuiksi tässä kuluneen vuoden aikana. Ne voivat yllättää missä tahansa, joten miksi ne eivät (tietenkään) yllättäneet eilen, kun Porissa Manuscriptin keikan jälkeen seisoin linja-autoasemalla tuulessa ja tuiskussa ja odotin bussia. Ehdin hyytyä ytimiä myöten, vielä nytkin tunnen viiman vihlovan pohjeluitani.

Olen kaunokirjallinen kääpiö, tämä on tullut todetuksi ennenkin. Vasta nyt luen Pulkkisen Totta, joka ilmestyi ties koska. No joo, tämän kirjan varmaan luen loppuun, pidän Pulkkisen tyylistä. Ja kiinnostavaa, että viihderomaani kuvaa saattohoitoa, ainakin tässä alkusivuilla. Vai onko tämä viihderomaani?

Missä on kuuma aalto silloin kun sitä kaivattaisiin?

Haloo kirjabloggaajat, lauantaina Tampere ja Tulenkantajien kirjakauppa kutsuu!

Sähköpostiini tuli tällainen viesti.

Lauantaina 15.12. klo 17 Kirjablogistien ilta*
Tulenkantajien kirjakauppa toivottaa jokaisen kirjablogistin tervetulleeksi tutustumaan kauppaan. Keskustelua käydään kirjablogien merkityksestä ja runoilija ja kirjablogisti Juha Siro lukee runojaan. Tulenkantajat tarjoaa pientä purtavaa. (Oliko jokin sen niminen romaani tms. kirjallinen tuote takavuosina? Vai onko se vain minun sairas mielikuvitukseni, joka alkoi askarrella tuon pienen purtavan kanssa? )

Paikalla voi olla myös anonyymisti ja osallistua silti keskusteluun.

Kirjakauppaa esitellään näin:
Pidätkö kirjan- ja kahvintuoksuisista kirjakaupoista, joissa soi hiljainen bossanova ja runoilijat ovat juuri kokoontuneet takahuoneeseen keskustelemaan painopaperin laadusta?...Tällaisessa kirjakaupassa kuulisit illalla fado-laulajaa, kuuntelisit akateemikon puhetta, nuorta vihaista kirjailijaa, joikua, runoimprovisaatiota, tarinankerrontaa...

Hyvältä kuulostaa, vaikka itse en välttämättä perusta akateemikoista sinänsä, niillä kun ei läheskään kaikilla ole oleellista sanottavaa. Nuoren vihaisen kirjailijan sijaan kuuntelen mieluummin vanhoja vihaisia akkoja, mutta niitä on niin vähän liikkeellä. No ei vaan. En itse pääse nyt Tampereelle lauantaina, koska vietän eräitä syntymäpäiviä. Juuri nyt olen matkalla Poriin tilaisuuteen, josta postasin jo eilen.

Haloo kirjabloggaajat, lauantaina Tampere ja Tulenkantajien kirjakauppa kutsuu!

Haloo, onko Pori kuulolla, huomenna nähdään!

Jos blogini lukijoiden joukossa on porilaisia, niin tietäkää, että minut ilmeisesti voi tavata  huomenna torstaina 13.12 klo 17.30 lähtien Ravintola kirjakaupassa Antinkatu10.

Kirjoittajayhdistys Manuscript on kutsunut minut  kertomaan Majavakeväästä. Kutsu esitettiin puoli vuotta ennen kuin Lydecken -ehdokkuudesta oli hajuakaan. Aloin maanantaina miettiä, että olisihan se mainiota, jos saisi vierailusta pienen jutun Satakunnan kansaan. Toimittajaystävä neuvoi, että soita toimittajalle ja pidä palopuhe lastenkirjallisuuden valtavasta merkityksestä, niin toimituksessa saavat heti kärjen juttuunsa. Tein työtä käskettyä ja voilá, siellä se juttu nyt tänään oli, Satakunnan kansassa. Äitini soitti riemastuneena juuri äsken.

Hiukan nikottelin, kun jutussa sanottiin että kerron torstaina kotikaupungin merkityksestä kirjailijantyölleni. Niinhän minä tietenkin toimittajalle lupasinkin, koska ajattelin että se lisäisi kiinnostavuuttani lehden silmissä. On tietysti totta sekin, että kotikaupungilla on iso merkitys. Nyt pitäisi varmuuden vuoksi osata pukea se myös sanoiksi siltä varalta, että joku tosiaan haluaa kuulla siitä aiheesta kuolemattomia viisauksiani.

Haloo, onko Pori kuulolla, huomenna nähdään!

Lydecken, Lyyydecken ja Topielius tietenkin myös

On se vissiin totta, kun Grafomania siitä kirjoittaa. Majavakevät on Lydecken -ehdokas. Ihanaa!

Kieltämättä piristyin kuultuani ehdokkuudesta. Se tuli hyvään saumaan, koska vähän aikaisemmin eräs koulu oli lähestynyt minua tiedustellen, voisinko tulla heidän kummikirjailijakseen. Mietin voiko tämmöinen kirjailija suostua sellaiseen, kun enhän minä ole kukaan enkä mikään, mutta heti kun tuli tieto ehdokkuudesta aloin taas uskoa itseeni. Plus ajattelin tietenkin myös muita menestykseni mittareita. Niin että kai minä nyt menen kirjailijakummiksi, kunhan saavutetaan yhteisymmärrys joistakin käytännön asioista.

Mistä tulikin mieleen, että mikä olisi hyvä tapa edistää lasten lukemista koulussa? Vinkata kivoja kirjoja tietysti, mutta millä tavalla. Itse aloin haaveilla hämyisistä rauhallisista lukutuokioista jossain syrjäisessä nurkassa, tai olisipa kiva jos saisi jonkin jurtan tapaisen, tai teltan tms. Ja siellä voisi järjestää pyhitettyjä pieniä lukuhetkiä.

Lydecken, Lyyydecken ja Topielius tietenkin myös

No joo joo, olen ihmistuntija, mutta kun se ei auta

Kaveri oli kaivellut Facebookin inboxin "muut" kansiota ja löytänyt sieltä deitti-ilmoituksia kansainvälisiltä miehiltä. Minullekin tuli mieleen kurkistaa omaan muut-kansiooni ja löysin  tukun lukijapalautteita liittyen viime vuonna ilmestyneeseen Ristiaallokkoa kirjaani.

Luin niitä ällistyneenä. Viestit olivat saapuneet syys-marraskuussa 2011. "Mikä ihmistuntija olettekaan", oli kirjoittanut eläkkeelle jäänyt seurakunnan nuorisotyöntekijä.

Mitä muuta, uuniluuta. Olen puhki ja normaalin ärtynyt. Eilen tapasin ihmisen joka sanoi: On hyvin fiksua, kun et esiinny jokaisessa televisio-ohjelmissa laukomassa idiottimaisia mielipiteitä kuten kirjailija NN. Hän oletti siis, että ymmärrän keskittyä olennaiseen ja sen vuoksi kieltäydyn julkisuudesta. Mutta koska en ole yhtään niin fiksu kuin mitä hän olettaa, korjasin virheellisen käsityksen ja kerroin, että tietenkin menisin heti mielipideautomaatiksi minne tahansa jos huolittaisiin, mutta kun ei huolita.

En ymmärrä miksi ei huolittaisi, hän sanoi.
Voi miten suloinen ihminen. Ja tietämätön.

No joo joo, olen ihmistuntija, mutta kun se ei auta

Vaikuttavaa

Buzz feed on koonnut sivulleen vuoden 2012 vaikuttavimmat valokuvat.

Queensissä jäi Marian patsas pystyyn kaiken tuhoutuessa ympäriltä

Kuvat 23, 26, 28 ovat myös pysähdyttäviä ja oikeastaan melkein kaikki noista kuvista. Mitähän kuuluu kuvien ihmisille nyt. Monet niistä jatkavat elämäänsä jossain. 

Vaikuttavaa

Valentina

Valentinan tarina 
romanialaisesta huippu-urheilijasta suomalaiseksi maahanmuuttajaksi
Huomasin, että Kaisa Pakkala on saanut kirjansa valmiiksi, ja se julkistetaan Maarian Myllyojalla keskiviikkona 12.12 2012 klo 18.00

Harmittaa rankasti, etten voi itse mennä tuonne, sillä olen yllätys lätys lätys lätys sidottu opetustyöhön. Olisi hienoa päästä juhlimaan kirjaa, jonka syntyvaiheita olen saanut olla mukana seuraamassa. Kaisa tuli kurssilleni olisiko ollut 2004 ja vuodesta toiseen piiri pyöri ja Kaisa kirjoitti kirjaansa.

Kulttuuripääkaupunkivuoden keväällä oli pakko pistää piiri jäähylle. Omatuntoa kolkutteli tietenkin. Tunsin jättäneeni ihmiset heitteille. Siksi oli iloinen uutinen kuulla, että Kaisa oli saanut kirjansa valmiiksi, löytänyt sille kustantajan ja kirja on putkahtamassa päivänvaloon, vaikka päivänvalosta ei paljon voi puhuakaan tähän aikaan vuodesta.

Kirja perustuu Valentinan omiin elämänkokemuksiin Suomessa ja Romaniassa ja se sisältää aika uskomatonta tietoa huippu-urheilijan elämästä Romaniassa. Suosittelen!

Valentina

Ensimmäisen adventin maalliset ajatukset

Olen varmaan vähän liikaa riekkunut täällä lainauskorvauksistani, sillä pitkin vuotta blogiini on tultu hakusanoilla Ellilä lainauskorvaus. Kiehtova miettiä millä mielellä tuollaisia googlauksia tehdään. Joten ehkä olisi viisasta olla hiljaa vain.  Mutta taas Sanastolta tuli rahaa sen verran että pärjäilen jonkin aikaa. Oletan, että ensi vuonna potti on pienempi, koska minulta ei ole tullut tänä vuonna aikuisten kirjaa. Epäilen muutenkin, että korvaukseni perustuvat  tilastoharhaan, en voi muuten ymmärtää epäsuhtaa myyntimenestykseni ja kirjastokorvausten välillä.

Jotain henkevääkin, tein myyjäisiin pyhän Hildegard Bingeniläisen hermopipareita. 14 pakettia meni puolessa tunnissa, vaikka hinta oli tuplattu viime kerrasta.

Ensimmäisen adventin maalliset ajatukset

Aina kun mahdollista käytän takaovea

Tänään seksiklubin ohi kävellessä silmääni osui ikkunaan kiinnitetty mainos: Meillä on mahdollista poistua myös takaoven kautta. Mikä mainio mainoslause! Ja mihin kaikkeen tätä voisi soveltaa!

Mutta varsinaisesti kirjoitan aiheesta siksi, että vilpittömästi yllätyin. Suomalaisia televisio-ohjelmia katsellessa minulle oli muodostunut käsitys, että seksiklubeilta poistutaan iloisina ja ylpeinä ja riemastuneina. Näin on ollut mielestäni jo jostain 80-luvulta lähtien. Olin ihan oikeasti kuvitellut, että yhteiskunnasta ja kulttuurista on poistunut taipumus kokea seksiklubilla asiointi nolona.

Keitä varten tämä mainoslause on mahdettu laatia? Ketä vielä nolottaa? Miksi?

Aina kun mahdollista käytän takaovea