Mitä on taas tullut tehtyä

Menin eilen yliopistolle palauttamaan avainta.
- Voi miten ihanaa! Kiitos! sanoi vahtimestarin kopissa istunut iloinen nainen.

Sanoin, että mukava, kun voi näin vähällä vaivalla tuottaa toiselle ihmiselle hyvää mieltä.
- Juu, pienistä asioista on revittävä ilot! hän sanoi näköjään ilman ironiaa ja sarkasmia.

Hän etsi avaimesta numeron, haki papereistaan sen tiedot ja merkkasi, että olin palauttanut avaimen. - Tosi hienoa, nämä ovatkin olleet vähän kortilla viime aikoina, hän sanoi vielä.

Sitten vaihdoimme muutaman sanan säästä, joka oli haasteellinen ja toivotimme hyvät jatkot. Tallustellessani räntäsateen läpi seuraavaan paikkaan tunsin tehneeni suurenmoisen hyvän teon, vaikka oikeastaan olin tehnyt vain velvollisuuteni. Ja hiukan myöhässä sitä paitsi.

Mietin taas miten tärkeitä tällaiset ohimenevätkin ihmisten kohtaamiset ovat. Omalta osaltamme voimme kirkastaa tai pimentää niiden elämää joita päivittäin tapaamme.

Haluaisin itse olla ihminen, joka mieluummin valaisee kuin pimentää. Siksi meni suu mutruun, kun blogin laskurista näin jonkun tulleen tänne hakusanalla: Kirsti Ellilä, kusipää.
 

Mitä on taas tullut tehtyä

Harrastin kulttuuria

Olin Porin teatterissa katsomassa Mairen.  Näytelmä siis kertoo Maire Gullichsenin elämästä.

Jo lapsuuteni Porista muistan Artekin, jonka tuotteita ihmiset kävivät ihailemassa. Joidenkin luokkakaverien kodeista löytyi Artekista ostettuja huonekaluja. Myös isoäidillä oli Artekin tuoli. Minä täysin spontaanisti inhosin kyseistä tyyliä.

Kun jouluna katselin Bergmanin Fannia ja Aleksanderia, huomasin että orpolasten kauhistuttava elämä isäpuoli-piispan kolkossa talossa nosti esiin saman lohduttomuuden kuin tuo Artek-estetiikka.

Alvar Aallon arkkitehtuurikin herättää saman lohduttomuuden. Ja tajusin, että ehkä siksikin olen aina tuntenut täällä kotimaassani henkistä vierautta, koska täällä palvellaan sellaisia puolijumalia kuin Alvar Aalto ja kumppanit.

Näytelmä oli varmaankin hyvä. Kohtaukset vaihtuivat luontevasti, tarina kulki, replikointi oli napakkaa. Mutta ei tuo Artek-estetiikka muuttunut yhtään sen läheisemmäksi.

Harrastin kulttuuria

Nimi hyvin, kaikki hyvin

Jos ei tule ikäviä yllätyksiä, minulta ilmestyy tänä vuonna kaksi romaania.

Lauantaina tein miehen kanssa 20 kilometrin pituisen patikkaretken, jonka aikana syksyllä ilmestyvän aikuisromaanini nimi leivottiin yhteistuumin. Äsken tuli kustantamosta viesti, että nimi kelpaa, mikä oli helpotus, koska olen ehkä Suomen kirjallisuushistorian huonoin nimienkeksijä.

Tähän nimeen olen aika tyytyväinen. Se on lyhyt, yksi ainoa sana. Nopea vilkaisu Finlandiapalkittuihin teoksiin osoittaa, että viimeisten viiden vuoden aikana palkinto on neljä kertaa osunut romaanille, jonka nimenä on yksi sana.

Eilen tuli onnittelupuhelu Göteborgista. Siellä asuva tuttava oli lukenut Suomen Kuvalehdestä uutisen jossa oli sanottu, että Lydecken-palkinto annetaan vuoden parhaalle lastenkirjalle. Tuttava ottaa asiat kirjaimellisesti ja onnitteli minua vuoden parhaan lastenkirjan kirjoittamisesta. Mietin kuinka monta tuollaista onnittelua minun pitäisi ottaa vastaan, että alkaisin  uskoa kirjoittaneeni tosiaan vuoden parhaan kirjan. Mutta sitähän minä en varsinaisesti usko, enkä haluakaan uskoa. Parhaan kirjan määritelköön jokainen lukija itse. Kiitos silti palkinnosta, on todella hauskaa, kun ihmiset onnittelevat.

Nimi hyvin, kaikki hyvin

Se pieni sana

Kun bussi oli eilen illalla saapumassa Turkuun, naiskuljettaja kuulutti, että bussi jatkaisi linja-autoasemalta suoraan satamaan ja pysähtyisi rautatieasemalla. Olin väsynyt pitkän päivän jäljiltä, ja ajattelin että voisin jatkaa rautatieasemalle, mistä olisi puolet lyhyempi matka kotiin.

Linja-autoasemalla kaikki muut matkustajat poistuivat. Kyytiin tuli mieskuljettaja, joka huomasi minut. Hän tuli kysymään mihin olin menossa. Sanoin vähän kummastuneena, että eikö tämän bussin pitänyt jatkaa rautatieasemalle. Naiskuljettaja huusi edestä: Olisit hei sanonut, että olet menossa rautatieasemalle!

Se tuntui vähän tylyltä. En tykkää, että minulle huudellaan yli olan. Aloin kerätä romppeitani lähteäkseni pois, mutta mieskuljettaja käski minun istua. Ei tässä mitään, hän sanoi, kyllä minä vien sinut rautatieasemalle.

Kuljettajat selvittelivät edessä jotain. Hetken kuluttua bussi lähti liikkeelle. Pari minuuttia myöhemmin se pysähtyi rautatieaseman edessä. Kun olin lähdössä, naiskuljettaja, joka nyt istui kuljettajan takana, sanoi minulle: Anteeksi hei, ei minun ollut tarkoitus olla sinulle töykeä, mutta kun meillä on aina tämä kiekkohässäkkä. Hän näytti minulle kiekkoa, jossa oli hämäriä merkintöjä. Minä sanoin: Okei. Näkemiin.

Tallustellessani uupuneena kotiin, mietin miten erilainen tunnelma olisi jäänyt siitä jutusta, jos kuljettaja ei olisi pyytänyt anteeksi. Pieni sana, iso merkitys. Ihmiset ovat suloisia.

En tiedä mihin "kiekkohässäkkä" viittasi. Epäilen, ettei nykyajan bussikuski pysty kuljettamaan matkustajaa perille, jos oikeaa pysäkkiä ei ole ohjelmoitu johonkin tietokoneeseen. Niin kuin postikaan ei voi toimittaa kirjettä selkeään, olemassaolevaan osoitteeseen, mikäli heidän tietokoneissaan on kyseiselle ihmiselle jokin muu osoite.

Se pieni sana

Kyl ainaki tääl Turus!

Ihan vahingossa katsoin Motin ohjelman Vapaamuurareista. Onko kysymys iloisten herrojen viattomasta keskinäisestä lystinpidosta, kuten olen tottunut ajattelemaan, vai vaikuttavatko vapaamuurarit politiikaan? Jos tuomari on vapaamuurari, tekeekö hän puolueellisia päätöksiä vapaamuurariveljen hyväksi?

Hiukan ainakin havahduin, kun entinen Turun yleissuunnitteluarkkitehti Jukka Paaso tyynesti kuvaili Munien tervausrituaalin, jota hän oli ollut todistamassa. Sitä haluaisi ajatella, että eihän tuo ole totta. Ei meidän sivistyneenä, valistuneena aikanamme tuommoista tehdä. Ja sitten tajuan, että varmaan tehdään, ja vielä kummempaakin.

Kyl ainaki tääl Turus!

Ajatuksia herättävä artikkeli

Näin ruokateollisuus tekee kansasta lihavan, sairaan ja nälkäisen.

Olen itse kiinnittänyt huomiota samaan asiaan. Siis siihen, että vaikka syön, nälän tunne saattaa säilyä. Tunne on outo, kun samaan aikaan on vähän ähky ja kuitenkin nälkä. Olen syyttänyt oudosta tilasta stressiä, joka pistää nälkähormoonit liikkeelle ja sekoittaa aineenvaihdunnan. Syytän edelleen stressiä, mutta ryhdyn nyt ihan uteliaisuuttani tutkimaan ruokien tuoteselosteita, onko niissä käytetty fruktoosia. Joskus, siis ihan liian usein, tulee puperrettua keksejä ja karkkeja, vaikka sinänsä en valmisruokia, mehuja tai muroja käytäkään.

Onneksi fruktoosin välttäminen ei tarkoita, että pitäisi karttaa hedelmiä. Teollisuudessa käytettävä fruktoosi on maissista tehtyä siirappia.

No ei minulla muuta. Palaan 1200 luvun Koroisiin. Olen luvannut tehdä pienen kuvaelman aiheeseen liittyen.

Ajatuksia herättävä artikkeli

Trillerit eivät ole minulle elinehto

Maasalon tiiliskivi kopsahti postiluukusta silloin, kun kaamos oli pahimmillaan. Nämä tämmöiset kirjat pitäisi lukea yhteen pötköön yöllä tai vaihtoehtoisesti loputtomana sunnuntai-iltapäivänä suklaarasia kainalossa, mutta luen nykyään romaaneja melkein yhtä hitaasti kuin kirjoitan niitä.

Maasalo sijoittui mennävuosina Kariston viihderomaanikilpailussa, eikä syyttä. Ihailen sitä, miten kerronta pomppii matereelta toiselle ja miten kerrontaan on punottu vakuuttavan tuntuista dataa. Hiukan häiritsee, että naiset ovat aina niin järisyttävän hyvän näköisiä ja ympäröity tuotesijoittelulla. Henkilöhahmot ovat aika ohuita, mutta se kuuluu lajityyppiin. Juuri eilen kävelin kadulla päin mainosta, jossa tuiman näköinen Tom Cruise oli revolveri kädessä menossa listimään pahoja ihmisiä. Kai hän on tehnyt taas uuden elokuvan. Voisin kuvitella, että Tom Cruise voisi ohimennen esittää myös Maasalon sankaria Vesa Kaitaletta.

Fifissä on minusta hyvä pohdinta Maasalon kirjasta. Lukekaa sieltä. Tämä on taattua toimintaviihdettä aiheesta, jonka pelkään eräänä päivänä olevan totta. Sivumennen sanoen tämä on yksi syy, miksi en niin kauhean innoissani nykyään lue tämän tyyppisiä kirjoja. Minulle ei lukiessa tule sitä turvallista oloa, että onneksi tämä on vain fiktiota, vaan ajattelen, että tätä kauheutta on jo tapahtunut ja tapahtuu koko ajan tai vähintään tämä tulee jossain vaiheessa tapahtumaan. Mutta joka tykkää velloa dystopiassa, niin tässä sitä olisi tarjolla hiotussa, räätälöidyssä paketissa.

Trillerit eivät ole minulle elinehto

Ei mennyt kaksikymmentä vuotta hukkaan

Mikä on parasta siinä, että sait sen Lydecken-palkinnon? Tätä on kysynyt aika monikin. Raha, vai kunnia?

Kun palkintoraadin puheenjohtaja Marja Welin juhlassa totesi, että Majavakeväässä on ihailtavaa sen kieli ja rakenne yhdessä niiden teemojen kanssa joita kirja käsittelee, minusta tuntui kuin olisin päässyt kauheasta pinteestä. Olen aina tehnyt paljon töitä sen vuoksi, että kirjojeni kieli olisi sekä helppolukuista, että kaunista. Ja että rakenne olisi kompakti. Nämä asiat ovat minulle intohimo. Siksi  sydän on aina vuotanut verta, kun ihmiset tuntuvat pistävän yhtäläisyysmerkit helppolukuisen ja helppotekoisen välille.

Ajatus tuntuu kulkevan näin: Jos tekstiä on vaikea ymmärtää, sitä on ilmeisesti ollut tosi vaikea tehdä ja sen sisältämä tarina on tosi syvällinen. Jos tekstiä on helppo lukea, sitä on ollut helppo kirjoittaa ja sen tarina on pinnallinen.

Silloin ei kuitenkaan auta huutaa, että lue tarkemmin senkin älykääpiö. Silloin pitää vain nöyrästi kumartaa ja yrittää olla katkeroitumatta siitä, että taas tuli tarjottua helmiä sialle...

Mutta nyt kun tuli palkituksi kielestä ja rakenteesta yhdessä tärkeiden teemojen kanssa, niin se tuntuu parhaalta. Tuntuu, että kannatti hiljaa puurtaa kaksikymmentä vuotta.

Ei mennyt kaksikymmentä vuotta hukkaan

Jaxuhalit sulle hei!

Äsken kuulin, että jaxuhali olisi ärsyttävä sana. Ehkä, mutta tekona se on ihana. Miten olisi minunkin käynyt ilman jaxuhaleja. Ns. kirjallinen urani olisi varmaankin päättynyt jo traumatisoivaan makulointiin vuonna 1995.

Nykyäänhän Facebookissa on melkein jatkuvasti meneillään kirjailijoiden makulointikarnevaalit, kun kustantamot raivaavat varastotilaa uusille kirjoille. Kirjailijat, joiden elämässä ilot ovat vähissä, riekkuvat innoissaan aina, kun heillä on mahdollisuus lunastaa omia kirjojaan omakustannushintaan. Ennen oli toisin, eikä makuloinneista puhuttu. Silloin eivät pelkästään sukupuolivähemmistöt piilotelleet kaapeissa, vaan myös makuloidut kirjailijat.

Olen viime vuoden työruuhkan jäljiltä vielä jotenkin puolikuntoinen. Eilen käynnistyi kevään opetus. Olen yrittänyt ymmärtää opiskelijaa, joka haluaa tehdä draamaa, mutta ei halua kirjoittaa vuorosanoja. Miten kirjoitetaan draamaa ilman vuorosanoja, joku saa nyt valistaa. No ehkä jotain pantomiimia, mimiikkaa, balettia... Kävelin kotiin kirpakassa talvikelissä. Matkaa kertyi edestakaisin seitsemän kilometria. Urheilusuoritus sai korvata jaxuhalin.

Jaxuhalit sulle hei!

Minä elän!

Ilkka Malmberg kertoo kirjoittamisesta kiinnostavasti. Kun sanon näin, se tarkoittaa tietenkin, että hän ajattelee samalla tavalla kuin minä. Jostain syystä on elähdyttävää, kun joku toinen, mielellään joku mahdollisimman menestynyt ja arvostettu ajattelee samalla tavalla kuin itse. Siinä se itse jotenkin kohoaa samalle tasolle...

Jo otsikko puhuttelee: Huolestuttaa, että pitkästytän. Koska sitä minäkin aina pelkään. Edes tämä pohjaton syöveri internet ei vapauta minua siitä pelosta. Tänne totisesti mahtuu löpinää, mutta minulla ei itsetunto riittäisi kirjoittaa sellaisia kilometrien pitkiä vuodatuksia joihin jotkut toiset yltävät ihan vaivattomasti.

Niinpä en reportaasia tehdessäni varsinaisesti haastattele. Yritän seurata ihmisiä ja kertoa, mitä he tekevät. Mitä he puhuvat, kun eivät anna haastattelulausuntoa. Yritän siksi viipyä tilanteissa pitkään. Hei Ilkka, ihme juttu, minulla on ihan sama menetelmä. Vaikka jos ollaan rehellisiä, niin minulla se menee oikeastaan niin, että minä vain elän ja koen kaikenlaista, ja joistakin kokemistani asioista alkaa nousta mieleen ideoita ja joku niistä ideoista alkaa kehiä ympärilleen tarinaa niin että lopulta syntyy kirja.

Olen minä silti joskus ihmisiä myös jututtanut ja se on hyödyllistä, kun pitää tarkistaa, että jotkin tekstin nyanssit ovat kohdillaan. Silti pääsee välillä lapsuksia kirjoihin. Mutta ei puhuta niistä.

Minä elän!

Ja kylmää vettä niskaan

Juhlahumuun sekoittuu surua siitä, että korviin kantautuu yhä uusia uutisia siitä kuinka lastenkirjallisuuden asema kotimaisessa mediassa heikkenee. Tai siis sitä tietoisesti HEIKENNETÄÄN  ankeilla, kyynisillä ratkaisuilla.

Vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan, rahaa ei ole lastenkirjakritiikeihin. Kysymys on arvoista.

Nykyään me uskomme siihen, että raha on kaiken perusta. Ensin pitää olla rahaa, vasta sitten voidaan tehdä jotain.

Väitän, että hyvinvointivaltiota ei olisi koskaan syntynyt, jos sitä luodessa olisi ajateltu samalla tavalla. Mutta hyvinvointivaltiota ryhdyttiin luomaan, koska yksinkertaisesti vain tiedettiin, että yhteiskunta tarvitsee kehittyäkseen mahdollisimman sivistynyttä ja hyvinvoivaa väkeä. Se siis tarvitse kouluja, kirjastoja, neuvoloita. Ja siitä lähdettiin, että sellaiset järjestelmät pistetään pystyyn ja rahat kynitään mistä nyt sitten kynitäänkin.

Nykyään lähdetään siitä, että omistajien taskuun pitää ropista mahdollisimman paljon rahaa. Kaikki muu on toisarvoista. Jos jotain jää yli, niin sitten voidaan niillä roposilla toteuttaa jotain pikku kulttuurijuttuja. Mutta eihän siitä koskaan jää mitään yli, koska ihmisen ahneus on loputon.

Ja kylmää vettä niskaan

Aina voi valittaa, mutta nyt se on aika vaikeaa

Terveisiä siis pääkaupungista, josta kävin hakemassa Lydecken-palkintoni. Rahat olen hassannut jo etukäteen. Menivät hyvään tarkoitukseen, sen voin sanoa.

Pidin niin tenhoavan palkintopuheen, että liikutuin itse eniten. Onneksi en sentään uusinut kirjamessuilla tapahtunutta itkuun purskahtamista, mutta sellainen moka sattui, etten huomannut kiitellä kustantajaa, ennen kuin vasta  syötyäni Kosmoksessa kustantajan tarjoamat erittäin maukkaat ahvenfileet ja muistutettuani, että esikoiskirjastani tehtiin makulatuuria. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Nyt mieleen palautuu pätkittäin muutakin. Erään toisen kustantamon kustannuspäällikölle puhuin idioottimaisuuksia, kun jostain syystä aloin muistella aikaa jolloin julkaisin kirjan Tammen kautta. Miksi sellainenkin piti ottaa puheeksi. Yritän tästä lähtien käyttäytyä taas fiksummin.

Kollegani Kirsti Kuronen sanoi onnitellessaan, että nyt en voi blogissani valittaa mistään, mutta kuten huomaatte, olen jo valittanut monesta asiasta ja voisin jatkaakin, ellei olisi pakko päästä suihkuun.

Aina voi valittaa, mutta nyt se on aika vaikeaa

Hope will lead us on...

Joskus tuntuu, että elämä on kiipeämistä alaspäin vieviä liukuportaita pitkin ylös. Kun omat voimat hiipuvat, tarvitaan kannustajia ja välillä myös niitä jotka jaksavat ottaa uupuneen olkapäilleen ja kiikuttaa eteenpäin.

Missä on toivon koti? Kun oma toivo hiipuu, mistä voi ammentaa lisää?
Elämä ilman toivoa on vajoamista.  Tämä on niille, jotka kokevat päämäärän välillä häipyvän ja kohtalon piirittävän.

So lift up your eyes
Cause we're not forgotten
And hope will lead us on...

Hope will lead us on...

Jukka puhuu

Kirjailija kävi taas hakemassa itselleen kahvia ja sämpylää. Hyvä että maistuu. Tekstiä ei synny, mutta läskiä kyllä.

Siinä haudot takamustasi melkein minun juurellani, kuiva lehväni hipoo päälakeasi, jonka sisäpuolella turhaan yrität keksiä jotain jännittävää, jotain mikä viimeinkin saisi lukijat innostumaan. Turhaan, olet tylsä ihminen.

Sinulla on tapana vinkua kauneudesta, hyvyydestä ja totuudesta, mutta todellisuudessa olet niin saamaton, että et edes vettä anna minulle, vaikka en paljon vaatisi.

Oletko tullut ajatelleeksi, millainen häpeäpilku minä olen sinulle.

Eilen täällä kävi vieraita, yksi heistä tuli olohuoneeseenkin ja näki minut seisomassa rutikuivassa ruukussani.

Olet luvannut, että heität minut pois. Miksi et tee sitä jo. Ulkona on pakkanen, tee armollinen eutanasia ja luovu minusta.

Mutta ei, sinä olet niin innostunut niistä katolilaisista uusista periaatteistasi. Eutanasia on väärin. Mutta sen sijaan on oikein jatkaa kiduttamistani. Minun, elävän viherkasvin.

Ja sivumennen sanoen, minä en edes ole sinun. Miehesi sai minut lähtiäislahjaksi työpaikaltaan. Olen kaksikymmentä vuotta uskollisesti kulkenut mukanasi. Kissat ovat kusseet juurelleni. Koira on kalunnut runkoani. Miehesi on ollut erittäin kovakourainen vaihtaessaan multiani. Nyt sitä nöyryyttävää mullanvaihto-operaatiota ei ole tapahtunut muutamaan vuoteen. Sinulla on ollut tapana heittää muistaessasi kylmää vettä kraanasta suoraan juurelleni antamatta veden ensin seistä ja hapettua, niin kuin hyvä ihminen tekisi.

Minä inhoan sinun tekopyhyyttäsi, senkin paska. Tulen huutamaan vääryttäsi koko maailmalle. Minä en vaikene, ettäs tiedät.

epäkunnioittavasti
Miehesi jukkapalmu

Heidin blogissa kissa Kerttu kirjoittaa moittivia kirjeitä emännälleen. Minulle tuli mieleen kuunnella, mitä olohuoneen nurkassa oleva jukkapalmumme mahtaa tuumia yhteiselostaan kanssani.

Jukka puhuu

Murskakritiikki

No niin, nyt minä luin sen loppuun, siis Lundbergin Jään.

Ja olisihan se tietysti pitänyt arvata, että tarina on lohduton, koska eihän Suomessa voi korkeakirjallisuus olla muuta kuin lohdutonta, koska elämä on lohdutonta ja ihmisen tehtävä on uljaasti kestää lohduttomuus turvautumatta epärealistisiin haaveisiin siitä että olisi jokin lohtu ihmisellä olemassa tai luomakunnalla ylipäätään. Aina siellä lopussa vaanii pohjaton kärsimys ja kaikki jäävät lopulta yksin ja ääliö se joka muuta teeskentelee.

Nyt joku voisi ehdottaa jotain iloista kivaa kirjaa välillä, sellaista josta voisin ammentaa vähän potkua päivääni, sillä tammikuu ei ole vielä puolessa välissä, edessä on näännyttävä kevät ja elämä ja minä olen sellainen ressukka, että minun on ihan pakko saada impata jostain iloa muuten pysähdyn ja menetän mielenkiintoni koko tähän elämään, niin että kiitti vaan **tusti Lundberg tästäkin mielenpiristyksestä.

Murskakritiikki

Ilmaisutaito

Mää käyn kato **ttu avannos, **kele neljä **tanan kertaa viikossa. Mul oli ennen kato aina se kaamosmasennus, mutta nyt ei **ttu ole tietoakaan. Se ***tana vaikuttaa aivoihin eikä harmita kaikki ***keleen asiat niin ***tusti. Eikä vesi niin **tun kylmää ole, kyllä sen **tana kestää ihan hyvin, kun **kele pääsee saunaan sen jälkeen.

Muistinvaraisesti kirjoitettu muistiin kuusikymppisen miehenroikaleen avautuminen Lidlin pullonpalautusjonossa.

Ilmaisutaito

Alkuvuoden statistiikat ja lupaukset

Yllätyksekseni tänä vuonna oli aavistuksen verran enemmän uniikkeja kävijöitä kuin viime vuonna. Sen sijaan latausmäärä jäi hiukan viimevuotisesta. Blogini ei ole ollut enää sellainen kiistakenttä kuin joskus aikaisemmin. En ole juurikaan mainostanut blogia myöskään, en esimerkiksi juuri koskaan jaa sitä Facebookissa, eikä kukaan muukaan juuri koskaan jaa sitä Facebookissa. Siihen nähden miten tylsää napanöyhtäblogia kirjoitan, tällä on edelleen yllättävän paljon kävijöitä. Lukijoista ei tohdi puhua, koska sitä ei tiedä kuka mitäkin lukee.

Nuuskin tietysti läpi myös suositut hakusanat, mutta siellä ei ollut mitään kauhean hauskoja. Kirjailijan häiriöklinikka on yleisin, toiseksi yleisin on minun nimeni. Tänään joku oli tullut heitetyksi blogiini kysyttyään googlelta "mikä vaippa sopii". Luulen, ettei siihen kysymykseen löytynyt vastausta, mutta nyt voisin ehkä suositella, että kannattaa kokeilla eri merkkien istuvuutta, eikö?
 
Olen viettänyt kuntolomaa ja neljän päivän aikana kävellyt yhteensä noin 75 kilometriä. Se alkaa tuntua jaloissa. Kävellessä pitäisi olla mukana sanelukone, johon voisi kirjoittaa kaikki suuret oivalluksensa. Tänäänkin kävellessä ajattelin puolen tunnin välein, että tämähän olisi hieno juttu, tästä pitää kirjoittaa blogiin. Mutta en minä muista mitä silloin ajattelin, siksi piti heittää tänne vain nuo tyhmät tilastot. Vuoden 2009 pylväät ovat niin alhaalla, koska aloitin täällä bloggerissa kesken vuoden. Ainakin luulen.

Älkääkä nyt tulko sanomaan, että noista pylväistä on suuri osa robottien vierailuja. Kyllä minä tiedän.

Ja sitten ne uuden vuoden lupaukset. Lupaan etten vieläkään lopeta blogiani, vaikka järkyttyneenä olenkin jo vuosikaudet seurannut sanottavani ehtymistä. Tosin jatkuvasti saan yllättäviltä tahoilta kuulla, että blogiani luetaan. Ehkä ihmiset kaipaavat sellaisia myötähäpeän kokemuksia, joita blogini seuraaminen heille tarjoaa. Minun rinnallani ei ainakaan kenenkään hiukankin kirjallisesti orientoituneen tarvitse tuntea alemmuutta.

Alkuvuoden statistiikat ja lupaukset

Aika muoto aikamuoto

Luen Ulla-Lena Lundbergin Jäätä. Kiinnitän huomiota siihen, että kirja etenee preesensissä.

Koska kirja kertoo luterilaisen pappisperheen elämästä Luodoilla, kiinnitän luonnollisesti huomiota myös kirjan luterilaisuuteen.

Kirja on sympaattinen, paljon sympaattisempi kuin minun kirkkotrilogiani. (Sivumennen sanottuna, Pappia kyydissä pokkaria oli pinkka Kirjatorilla, niitä myytiin muistaakseni vitosella kappale. Meinasin ostaa, mutta en sitten ostanutkaan. Kannattaisiko kuitenkin, minulla ei ole enää kuin yksi, josta on kansipahvi vähän revennyt.)

Jää on mukavan tuntuinen "lukuromaani". Se on pehmeä verrattuna minun kirjoihini, jotka ovat oikeastaan aika piiloäkäisiä, vaikka ovatkin olevinaan viihdettä.

Vieläkin ihmettelen, että miksi piti kirjoittaa kolme idioottimaista romaania sellaisesta aiheesta. Jos oli pakko kirjoittaa luterilaisesta kirkosta, miksi en tehnyt niin kuin Lundberg, sijoittanut tarinaa eksoottiseen ympäristöön ja tehnyt ihmisistä hirmu kivoja.

Kun ottaa huomioon miten paljon olen kirjoittanut työkseni viihdekirjoja, osoittaa huomattavaa pölkkypäisyyttä aina tehdä henkilöistä jotenkin vinksahtaneita. Kaipa sitä kirjoihin rakentaa kuvan itsestään. Siksi en ikinä tahdo nähdä vanhoja tekeleitäni, ne muistuttavat puutteistani.

Mielestäni ei ole kauheasti kirjoja, jotka olisi kirjoitettu kokonaan preesensissä. Nyt tulee mieleen Silja Mansikan Efrosinin tarina.

Tiedän vain yhden romaanin, joka on kirjoitettu kokonaan perfektissä. Kommenttilootaan olisi kiva saada esimerkkejä preesensissä ja perfektissä kirjoitetuista kirjoista. Ja onko joku kirjoittanut kirjan pluskvamperfektissa? Jos on, niin senpä tahtoisin lukea ma.

Aika muoto aikamuoto