keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Epämuodikasta ja tärkeää

Kaikkea sitä ihminen huomaa, kuten sen, että hänen kirjaansa löytyy jo joidenkin kirjastojen aineistoista. Varsinais-Suomessa on jopa peräti viisi ihmistä varannut kirjan! Maasta se pienikin ponnistaa.

Tässä vaiheessa projektia alkaa olla pelko pöksyissä. Mietin mitä oikeastaan on tullut taas kirjoitettua. En sure varsinaista vastaanottoa, siis lukijoiden mielipiteitä tai mielipiteettömyyttä, vaan ihmisiä joiden elämät olen hyödyntänyt tähän tarinaan.

Muistan tietenkin joka välissä mainita, että vaikka romaani perustuu tositapahtumiin ja olemassaolevaan kirjeenvaihtoon, se on silkkaa fiktiota. Mutta kun puhutaan Oriveden leprasairaalasta ja sen johtavasta diakonissasta, niin se osoittaa kiusallisen selvästi sisar Matildaan, joka johti tuota sairaalaa yli kolmekymmentä vuotta juuri sinä aikana, josta kirja kertoo.

Olisin tietenkin voinut vaihtaa sisar Matildan nimen joksikin toiseksi, ikään kuin alleviivatakseni sitä, että tarina ei yksi yhteen kertoisi hänestä. Mutta olisiko se auttanut paljonkaan. Suomessa ei 1900-luvulla toiminut kovin monta leprasairaalaa eikä niiden johdossa ehtinyt olla kovin monta diakonissaa.

Sisar Matilda on kuitenkin ilmiselvästi ollut minun muusani tätä tarinaa tehdessäni. Minä tosin tunsin hänet Olga-tätinä, ja hän oli minun iso-isotätini, eli isoisäni täti. Lapsuudessa kuulemani tarinat ihanasta Oriveden leprasta ovat olleet alkusysäys tälle kirjalle. Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on lohdullinen tarina, uskaltaako sanoakaan, rakkaudesta ja uhrautumisesta. Ei kovin muodikas näkökulma, mutta jos olet kiinnostunut elämän peruskysymyksistä, niin tässä voi olla romaani juuri sinulle.

Sisar Matilda, annatko siunauksesi tälle romaanille?



Share/Bookmark

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Kauppalopon laskelmia


Lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, joten hyvää joulunjatkoa kaikille tasapuolisesti. Tosin nyt huomaan, että kuva on hiukan epäraamatullinen, koska lasta ei ole kapaloitu. 

Tämä syksy alkaa olla virallisesti ohi, talvipäivänseisauskin on takanapäin. Hauskaa on ollut koko rahan edestä, kun olen tuon joulukirjan myötä joutunut kauppalopoksi. Olen mennyt rohkeasti epämukavuusalueelle, ja siellä on tosiaan ollut epämukavaa. Mutta syyskuun alussa minulla oli pikkuruisessa työhuoneessani 18 kpl ruskeita pahvilaatikoita täynnä Niilon joulukoulua, nyt niitä on enää kolme. 

Kauppaa tehdessä on muodostunut jotenkin uudenlainen näkökulma asioihin. Tuosta krääsän menekistä jo kirjoitinkin, kun myyjäisissä myytiin valotonttua kuin siimaa. Mutta sitten olen joutunut miettimään myös markkinointiasiaa. Kuinka löydetään otollinen kohderyhmä. Koska vähäisen kokemukseni perusteella aavistan, että sellainen olisi olemassa.

Mainetta kirjani sai Sotahuudon ja muutaman blogiarvion (esim tämä) kautta, mutta varsinainen kaikkialla esillä oleva hittituote se ei ollut. Olen tässä yrittänyt analysoida tilannetta. Suuri osa ihmisistä ei ylipäätään ole kiinnostunut kirjoista. Sitten on olemassa aktiivinen kirjallisuutta seuraava ja lukeva väestönosa, mutta hekään eivät ole kiinnostuneita minun kirjoistani, koska kirjailijan elämääni on neljännesvuosisadan ajan varjostanut se tosiasia, ettei media ole kiinnostunut minusta tekijänä eikä kirjoistani teoksina. 

Mutta vuodesta toiseen kuulun Sanastokorvauksen saajista siihen kolmen prosentin ryhmään joka saa eniten rahaa kirjastolainauksista. Kolmen prosentin ryhmässä on tietysti kymmeniä muitakin kirjailijoita, mutta mielestäni keikun silti tilastoissa aika korkealla. 

Niilon joulukoulun kanssa olen nyt huomannut, että suurin osa tietysti ei osta yhtään kappaletta, mutta sitten tämän tästä tulee eteen tyyppi, joka ostaa ensin monta. Hetken kuluttua hän tilaa niitä lisää. Hän kertoo antaneensa kirjat lahjaksi, lahjan saaja on ihastunut kirjaan ja haluaa antaa itsekin sen lahjaksi joillekin läheisilleen.

Puolet kirjan myynnistä on mennyt kirjastoihin, toinen puoli on levinnyt näin. Kovin monta yhden kappaleen ostajaa ei listaltani löydy. 

Jos nyt pitää summata tilanne jotenkin, niin varsinainen rahasampo tämä hanke ei ole minulle tekijälle ollut. 

Share/Bookmark

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Valopäät

Olin viime lauantaina Suomen suurimmissa joulumyyjäisissä myymässä kirjaani. Vieressä oli sisustusliikkeen myyntipöytä, ja viehättävä myyjä myi pikkuista tonttulakkia, jonka sisällä oli led-valo. Kaikki halusivat hauskan valomyssyn, joka maksoi kuusi euroa. Sellaisia ihmiset ovat. He haluavat saada asiat helpolla, ja nyky-yhteiskunta mahdollistaa sen. He haluavat, että hattuun syttyy valo napin painalluksella, ja simbsalabim, joku on luonut sellaisen tuotteen. Kirja taas, no kyllähän te tiedätte. Kirja pitää ensin lukea, ja sitten omaan päähän ehkä syttyy se valo. Se on vaivalloista.

Share/Bookmark