Ihmisen itsekkyys

Lapsuudestani muistan vanhat sadut ja tarinat joissa kerrottiin kummallisesta muinaisesta maailmasta, jossa toiset elivät palatseissa ja toiset kurjuudessa. Silloin sitä ihmeteltiin kansakoulussa ihan opettajan johdolla, että joskus ennen muinoin kaukaisissa maissa oli tällaista epätasa-arvoa, mutta ei meillä täällä sivistyneessä lännessä, eikä varmaankaan Suomessa. Tuntui turvalliselta kun sai elää maassa, jossa niin viisaasti pyrittiin pitämään kaikki kansalaiset mukana porukassa.

Mutta sitten tuuli kääntyi. Oikeistotuulet alkoivat puhaltaa ja tuloerot alkoivat kasvaa. Esimerkiksi Amerikassa rikkaat ansaitsivat 1900 luvun alkupuolella noin kaksikymmenkertaisesti sen, mitä tavallinen duunari. Nyt he ansaitsevat yli kaksisataakertaisesti sen verran.

Tuloerojen kasvu näkyy tietenkin myös Suomessa. Samalla kun toiset käärivät yhä suurempia voittoja taskuihinsa, toiset köyhtyvät. Ja mitä tekee ajankohtainen kakkonen? Järjestää köyhyysteemaillan ja tuo studioon Jari Sarasvuon pullistelemaan. Voi oksennus sentään.

Jotkut onneksi jaksavat lietsoa luokkasotaa.

Ihmisen itsekkyys

Uutinen mikä uutinen, tärkeintä että puhutaan mitä puhutaan

Anonyymi kävi edellisen postauksen kommenteissa kysymässä mitä mieltä olen uutisesta, jonka mukaan köyhyys ei näy lastenkirjoissa.

Minulla alkaa vähän vanne kiristää aina kun joku, kuka milloinkin lukee pinon kirjoja ja toteaa, että kirjoissa on liikaa jotakin tai liian vähän jotakin. Tässä nyt mainitussa tapauksessa köyhyyttä on liian vähän. Myös työläisammatteja kuulemma puuttuu.

Kollega totesi, että hän on kirjoittanut viisiosaisen kirjasarjankin köyhästä perheestä, ehkä se ei  kelvannut esimerkiksi koska kirjoissa henkilöt tekevät muutakin kuin ovat köyhiä.

Olen itsekin kuvannut kirjoissani vähemmän varakasta väkeä, ja kirjoissani on myös ollut työläisammatteja, Maanantaisyndrooman päähenkilö esim. opiskeli lankkumaalariksi.

Minäkin voisin keksiä asioita, joita lastenkirjoissa ei kuvata usein. Eräs psykoanalyytikko kysyi, että tiedänkö lastenkirjoja jotka käsittelevät vanhemman syöpää. Hän ei ollut löytänyt kovin montaa. Eräs toimittaja kysyi, tiedänkö lastenkirjoja jotka käsittelevät uskonnollisia vakaumuksia. En osannut mainita montakaan. Ehkä tästäkin voisi tehdä uutisen?

Yhteenvetona edellisestä. Olkaamme riemuissamme aina, kun joku keksii tehdä lastenkirjoista uutisen. Olkoonpa se uutinen kuinka tyhmä tahansa.

Uutinen mikä uutinen, tärkeintä että puhutaan mitä puhutaan

Olen lukukone

Miksi en lue enää romaaneja juurikaan? Olisiko syynä se, että minulla on nytkin nippu kurssilaisten novelleja sohvapöydällä odottamassa.

Aina kun ajattelen, että nyt voisin lukea romaania ja kallistun sen kanssa sohvalle, näen nuo odottavat paperiniput.

Silloin, kun otin ensimmäisiä haparoivia askelia kirjoittajana, lähetin romaanikäsikirjoitukseni läänintaiteilijalle  ekspressinä. Oli niin kiire kuulla, mitä hän siitä ajattelee. Ihme, etten palkannut kuriiria viemään pumaskaa, kuljetus olisi onnistunut parissa tunnissa. Kuriiri olisi voinut myös pakottaa hänet lukemaan sen HETI. Muistan miten sietämättömältä tuntui odottaa. Nyt ymmärrän, etten ollut ehkä aivan suhteellisuudentajuinen tuohon aikaan.

Käsikirjoituksesta sukeutuikin romaani, joka julkaistiin ihme kyllä. Mutta entä sitten? Ei yhtään hevon mitään. 

Mutta muistan oman palautteenjanoni, jonka haluaisin osata kuvata, mutta en oikein osaa. Ehkä vanki kuolemansellissä, joka odottaa armahdusta, voi kokea jotain samaa.

En usko, että noiden tarinoiden takana on ketään yhtä epätoivoista kuin minä olin aikoinani, ja hyvä niin. Mutta koska muistan miten tärkeä oli saada teksteistä palautetta, edes yksi pieni vihje siitä mitä käsikirjoitukselle voisi tehdä, nuo harjoitustyöt anovat minua lukemaan, kommentoimaan.

Missä välissä siis edes voisin lukea romaaneja. En nyt hetkeen aikaan vielä missään välissä.

Valoisa puoli asiassa on se, että ihmisten novellit ovat todella kiinnostavia.

Olen lukukone

Villi ihminen kaipaa

Pistin luovan kirjoittamisen opiskelijat kirjoittamaan tekstejä kaipauksesta. Ehdoton vaatimus oli, että kaipausta piti kuvata käyttämättä tekstissä sanaa kaipaus. Teksteistä tuli kiinnostavia. Erityisesti jäi mieleen nuori nainen joka sanoi: aloin miettiä voiko itseään kaivata, ja kirjoitin siitä.

Minulle tuli mieleen Augustinus:
Mutta minä, missä olin silloin, kun etsin Sinua? Sinä olit kyllä silmieni edessä, mutta minä olin eksynyt pois itsestänikin enkä löytänyt itseäni. Kuinka sitten olisin löytänyt Sinut.

Olen alkanut ajatella, että kaipaus on olennainen osa ihmisenä olemisen arvoitusta. Vain kesyt linnut kaipaavat, villit linnut lentävät, sanoo Diktonius. Mutta entä jos villit linnutkin lentävät juuri siksi, että kaipaavat?

Villistä tuli mieleen taas Chesterton, josta en ole vieläkään jaksanut kirjoittaa. Hän sanoo, että ihminen on ainoa oikea villi eläin. Ne eläimet, joita kutsumme villieläimiksi ovat itse asiassa vaistojensa ja omien lajiominaisuuksiensa vankeja. Ihminenkin on biologinen olento, mutta ihminen ei ole biologiansa vanki. Ihmisellä on kyky valita vapaasti. Hän voi aina valita hyvän ja pahan välillä ja hän kantaa valinnoistaan vastuun. Ihminen on ennustamaton, salaisuus itselleenkin. Sanalla sanoen villi.

Villi ihminen kaipaa

Välipalana Thomas Mertonin mietiskelyjä rakkaudesta

...
Me emme milloinkaan löydä onnea, jos etsimme sitä vain itseämme varten. Sillä onni, joka jaettaessa vähenee, ei ole kyllin suuri...

... Onnellisuus ei voi syntyä pakosta. Ei riitä, että rakkaus jaetaan: se täytyy jakaa auliisti. Tämä tarkoittaa sitä, että rakkautta täytyy myös antaa, ei pelkästään ottaa. Epäitsekäs rakkaus joka vuodatetaan itsekkään kohteen päälle, ei tuota onnea. Syy ei ole siinä, että rakkaus tarvitsisi palkkion tai vastarakkautta. Rakkaus tarvitsee rakastetun iloa. Mutta jos rakastettu ottaa rakkauden itseoikeutettuna vastaan, rakastava ihminen ei ole tyytyväinen. Hän huomaa, ettei hänen rakkautensa olekaan tehnyt rakastettua onnelliseksi. Se ei ole havahduttanut häntä rakastamaan epäitsekkäästi...

Rakkauden lahja on rakastamisen voiman ja kyvyn lahja. Siksi täydesti rakastaminen on samalla rakastetuksi tulemista. Täydellisesti rakkauden voi antaa vain silloin, kun se myös otetaan vastaan.

Välipalana Thomas Mertonin mietiskelyjä rakkaudesta

Hurraa!!!!

Vihdoin tuli lupa kertoa julkisesti, että Salme Kotivuoren ja minun kirjoittama kesäteatterinäytelmä Multarannan miljonäärit kantaesitetään Pohjois-Karjalassa, Juuassa. Vuokonjärven kesäteatterissa. Vielä tieto ei näy nettisivuilla, siellä kerrotaan vain, että viime kesän näytelmä veti sateisesta säästä huolimatta 4700 katsojaa. En väheksy noita lukemia.Tavoitteena on 6000 katsojaa, koska ensi kesänähän sää tulee suosimaan meitä.

Olen tehnyt näytelmää jokaisena vapaahetkenäni, mikä tarkoittaa, ettei minulla ole tänä syksynä juuri ollut vapaahetkiä. Jollekin toiselle tällainen elämä olisi ihan tavanomaista pikkuvipinää, mutta kuten olen raportoinut, minä olen ryhtynyt somatisoimaan.

Salmen kanssa aloitimme silti jo seuraavankin kesäteatterinäytelmän suunnittelemisen. Haaveilen, että tästä tulee minulle vielä pieni ura.

Multarannan miljonäärit on homofobinen näytelmä. Siinä on keskeisenä henkilönä nuori maatalousyrittäjä Simo, joka on ryhtynyt viljelemään timjamia. Kylällä luullaan, että Timjami on miehen nimi. Myös sukupuolineutraali avioliittolaki on näytelmässä esillä. Minulla on pakkomielle käsitellä sukupuoliasioita teksteissäni. Riittäisikö selitykseksi aika, jota elämme. Joka tuutista tulee seksiä. Kaikki puhuvat siitä. Sosiaalisena ihmisenä haluan mukaan tähän yhteiseen sessioon.

Hurraa!!!!

Mitä vikaa päreen valossa?

Tiede on koira, johon meidän sokeiden kannattaa luottaa. Professori Puolimatka puolestaan haluaisi sokean ohjaavan koiraa. Jos ihmiskunta olisi sitä menetelmää seurannut, istuisimme nyt täällä Porthaniassa päreen valossa ja debatoisimme siitä, kuinka monta enkeliä tarvitaan taivaallisten sfäärien liikuttamiseen, toteaa Kari Enqvist Skepsiksen muutaman vuoden takaisessa jutussa.

Tämäkin erottaa minut skepsistyypeistä. Minusta siinä ei olisi mitään vikaa, jos me nyt istuisimme  päreen valossa pohtimassa enkeleitä. Keksin monta hyvää puolta tässä vaihtoehdossa. Meillä ei esimerkiksi olisi nyt Talvivaaran aiheuttamia ympäristötuhoja, eikä tarvitsisi surra lehmänhännän lailla laskeneita osakekursseja.


Toinen hyvä puoli olisi, että alkeellisesti kehittyneiden joukkotuhomenetelmien vuoksi  ihmisiä ei pystyttäisi tappamaan niin tehokkaasti kuin on tapahtunut atomipommin ja vastaavien merkittävien innovaatioiden keksimisestä lähtien. Nirrin saisi pois vain jollakin teräaseella. Jos olisi pyssyjä, niitä olisi vain vähän ja ne olisivat harvojen ulottuvilla.

Voi olla, että elinikä olisi lyhempi kuin nyt, mutta kun puuttuisi kaikenlainen mainio televisio- ym. viihde, se tuntuisi pidemmältä.

Tuo sitaatti siis löytyi, kun googlettelin tuossa Tapio Puolimatkaa (Jolle siis olen myöntänyt Kirjailijan häiriöklinikan maanmainion Vuoden 2012 Toisinajattelijapalkinnon). Ei uskoisi, että niin fiksu ja sivistynyt mies kuumentaisi tunteita niin kovasti. Sarjakuvataiteilija Jarlakin näyttää unohtaneen humoristisuudensa kun kommentoi Puolimatkan argumentaatiota. Mikä on söpöä, koska niin tärkeää kuin huumori onkin, on joskus syytä olla myös tosissaan.

Mitä vikaa päreen valossa?

Vierailevan luennoitsijan ongelmat

Olen syksyn aikana piipahdellut useissa moderneissa luentosaleissa. Kaikissa on sama ongelma, en saa selvää salien tekniikasta. On erilaisia kaukosäätimiä ja ohjelappuja, joita tutkimalla asia saattaisi ratketa. Mutta ennen luentoa tuntuu, että on aina muutakin miettimistä kuin laitteiden toiminta.

Yksi keskeinen ongelma on ovet. Luentosalin ovi menee lukkoon ja ihmiset jäävät oven taakse. Pitäisi koko ajan muistaa olla portsarina. Olen ratkaissut ongelman lykkäämällä oven väliin roskakorin. Se on tuntunut aina vähän nololta. Siis ikään kuin en osaisi käyttää näitä saleja.

Nyt olen täällä yliopiston päärakennuksessa luentosalissa II. Päätin toimia tarmokkaasti ja tiedustelin  henkilökunnalta miten ovien kanssa tulisi toimia. Sain vastaukseksi, että roskakorin voi laittaa väliin, parempaa ratkaisua ei ole keksitty.

Täällä sitä siis odotellaan opiskelijoita roskakori oven välissä, jälleen.

Vierailevan luennoitsijan ongelmat

Palkintosuma: Kodiksamia-palkintoehdokkaat ja Vuoden toisinajattelija-palkintoehdokkaat

Heli Laaksonen käynnisti jokasyksyisen kirjapalkintoriehan julkistamalla Kodiksamia-palkintoehdokkaansa.

Kodiksamia-palkinto voidaan myöntää lukuelämyksen antaneelle elävälle tai kuolleelle, suomalaiselle tai ulkomaiselle kirjoittajalle. Raadin ainoa jäsen ja palkinnon perustaja on sanamaija Heli Laaksonen. Voittajalle luovutetaan yksityistilaisuudessa itsenäisyyspäivänä 2012 Kodiksamia-palkinto, 30 000 ohraryyniä.

Aloin miettiä, että miten iso kasa on 30 000 ohraryyniä. Jos niistä tekisi mallasta, niin miten paljon saisi olutta ja limppua, mitä arvelette?

Tässä siis ehdokkaat:
 
Johanna Venho: Syntysanat (WSOY 2011)
Runollinen, kaunis ja maaginen romaani kahden naisihmisen valinnoista ja elämänetsinnästä. Syntysanat lohduttavat ja hellivät omaa paikkaansa etsivää, omia valintojaan miettivää lukijaa. * Eeva Kilpi: Kuolinsiivous (WSOY 2012)
Legendaarinen runoilija Eeva Kilpi ei Kuolinsiivous-runoteoksessaan väistä kuolemaa, vaan nostaa leukansa ja kysyy, koska lähdetään. Rehellinen, viisas, hauska ja päiväkirjamainen lähestymistapa ajan kulumiseen, omiin erheisiin, luonnon hyvyyteen ja ihmisen heikkouteen.
* Pentti Haanpää: Heta Rahko korkeassa iässä (Otava 1947)
Pentti Haanpään (1905–1955) väkevät lyhytkertomukset kansanihmisistä niukassa elämässään riipaisevat ja tuntuvat syvästi. Haanpää kuvaa maaliskuun sinistyvää iltaa ja marraskuun sateesta kastuvia vaatteita niin ytimiin menevällä kielellä, että lukijan tekee mieli lisätä puita takkaan.
* Katariina Romppainen: Pitkät päiväunet (Karisto 2010)
Valoisasti ja todentuntuisesti vanhusten hoivaamista kuvaavan romaanin polveileva tarina muistuttaa, että ihmisen kiinnostavuus ja mittaamaton arvokkuus säilyvät aivan loppuun asti.
* Asumisen vapaus. Toim. Juha Kuisma (Talonpoikaiskulttuurisäätiö ja Maahenki 2012)Kymmenen asiantuntijan kirjoittama selväjärkinen, virkistävän viiltävä esseekokoelma avaa nykyasumisen mahdottomuuksia ja mahdollisuuksia. ”Pääosa rakennetusta ympäristöstämme näyttää kuin sattuman kaupalla syntyneeltä, persoonattomalta, mittakaavattomalta ja hyvin vähän lohtua tuovalta.” Miksi rakentaminen ja asuminen on joutunut tällaiseen jamaan? Mitä tehdä?
* Marju Kõivupuu: 101 Eesti pühapaika (Varrak 2011) Kõivupuu vie lumoavalle matkalle Viron vanhan kansan pyhien paikkojen äärelle: parantaville lähteille, uhrilehtoihin, ikipuiden ja jättiläiskivien luo. Kartta ja kuvat helpottavat paikkojen löytämistä. Kirja saa huokaamaan: milloin Suomessa tehdään vastaava!


Onnittelen ehdokkaita ja toivon kaikille menestystä!

Heli Laaksonen ehdottaa, että kaikki lukemisesta kiinnostuneet voisivat perustaa omat kirjallisuuspalkintonsa.  Minä voisin perustaa Vuoden toisinajattelija palkinnon. Valitettavasti minulla on siihen vain yksi ehdokas, ja se on Tapio Puolimatka. Onnea! Pitäisi vielä keksiä jokin hyvä palkinto.

Palkintosuma: Kodiksamia-palkintoehdokkaat ja Vuoden toisinajattelija-palkintoehdokkaat

Hermo kurkussa

Mitä luulette, voisiko brachiosauruksella olla sellainen korva, että rotta voisi nukkua siellä yönsä? Kaikenlaisia ongelmia kirjailijalle tulee. Miten varmaksi tiedetään, että millaisia korvia dinosauruksilla oli? Pystyykö sen päättelemään jostain löytyneestä kallonpalasesta? Lukeeko blogiani joku paleontologi, dinosaurusten tutkija? Nyt haluaisin tämän pikkutiedon jollakin helpolla tavalla, koska kyllästyin jo googletteluun. Siis joudunko häpeäpaaluun, jos lastenkirjassani rotta nukkuu dinosauruksen korvassa?

Minulla on muuten viime aikoina ollut pala kurkussa. Olen painellut kaulaa ja miettinyt onko siellä kasvain. Onko kilpirauhanen riehaantunut. Valitin siitä proviisori-ystävälle ja hän sanoi heti asiantuntevasti, että kysymyksessä on stressioire. Minulla on kuulemma kaulahermo ärtynyt. Kyllä kannattaa hankkia itselleen koulutettuja ystäviä, heti tuli parempi olo. Sitä paitsi jotenkin jännää, että sellainenkin asia on kuin kaulahermo.

Maailman sivun olen kuullut ihmisten puhuvan palasta kurkusta, ja minä ehdin tähän kunnioitettavaan ikään ennenkuin sain itse kokea sen.

Hermo kurkussa

Lesbot elävät aina onnellisina elämänsä loppuun

Karo Hämälainen on saanut kuulla olevansa rasisti.  Minä taas olen saanut kuulla olevani homofoobikko. Ilmeisesti on tulossa ihan gradu, jossa kirjani Emma ja tähtipoika on roolissa. Nimimerkki Harmaja on tullut tähän tulokseen:

Voisin vihdoinkin vapauttaa Emman ja tähtipojan. Se oli yksi graduni kohdekirjoista, minkä vuoksi tässä kappaleessa on myöskin pieniä merkintöjä... Emma ja tähtipoika on tekstinä ahdas ja homofobinen, mutta juuri siksi se on minusta kiinnostava. Suomessa on siis voitu julkaista tällaista nuortenkirjallisuutta vielä 2000-luvulla... En jaksa puida tässä kirjaa pidemmälti, koska olen tehnyt niin jo gradussani ja se riitti minulle. Sanottakoon vain, että vaikka päähenkilö Emman asenteet lesboutta kohtaan lientyvät kirjan kuluessa, niin kirjan tyttöpari ei (tietenkään) saa onnellista loppua; sehän olisi jo aivan liian pelottavaa ja uhkaavaa .



Pitää tunnustaa, etten muista millaisen lopun tyttöpari sai, tekivätkö he polttoitsemurhan, vai mihin Harmaja mahtaa viitata.



Luulen ymmärtäväni miltä Hannu Salamasta tuntui, kun melkein joutui lusimaan siitä, mitä hänen romaanihenkilönsä oli mennyt sanomaan Juhannustansseissa. Minäkin saan homofoobikon maineen siitä, että minulla on kirjassani homokauhuisia henkilöitä.


Haloo maisteri Harmaja, onkohan nyt mennyt vähän puurot ja vellit sekaisin gradua tehdessä?

Tiedoksi vaan, että tosielämä ei tarjoa kaikille tyttöpareille onnellisia loppuja. Omassakin lähipiirissäni ihmiset kokevat tuskallisia eroja, niin käy heteroille, niin käy homoille. Miksi on liian pelottavaa ja uhkaavaa kertoa, että lesboparitkin voivat erota?

Lesbot elävät aina onnellisina elämänsä loppuun

Silitä petoa vastakarvaan

Alkoi nyt kiinnostaa, että jos lukijan mielestä sisältö on niin paljon muotoa tärkeämpi asia kaunokirjallisuudessa, jopa siinä määrin että sisällön natsatessa kohdalle muotokämmejä ei edes huomaa, niin miten on kirjoittajakoulutuksen laita. Keskitytäänkö siellä mielestänne riittävästi sisällöntuotannollisiin asioihin?

On joskus piipahtanut omassakin mielessä, että painottuuko koulutus liikaa muotoon. Joskus vedinkin työväenopistossa kurssia, jossa nimenomaan yritettiin ottaa hyvä tarina haarukkaan.

Se kurssi karkasi jotenkin lapasesta, koska joillakin tuntui olevan niin selkeästi se ajatus, että hyvä tarina on yhtä kuin myyvä tarina.

Itselläni oli ehkä hyvän tarinan kriteerinä jokin tunnistettavuus, koskettavuus, sisäinen eheys ja muuta sellaista. Ajattelin, että myös marginaalinen tarina voi olla hyvä.

Mutta mikä romaanin sisällössä on se asia, joka saa lukijan kokemaan, että kirjan sisältö on hyvä? Mitä kirjalta odotetaan? Pitääkö kirjan silittää meitä myötäkarvaan, vai voiko vastakarvaan silittävä romaanikin olla hyvä?

Silitä petoa vastakarvaan

Fifty shades of shit

Fifty shades jne ympärillä pyörivä kielikeskustelu pisti taas miettimään mahdotonta rooliani kirjoittamisen opettajana. Yritän opettaa ihmisille kirjoittamisen perussääntöjä ja työkaluja vain huomatakseni, että suurimman menestyksen, isoimmat rahat ja suurimman arvostuksen saavatkin kirjailijat, jotka pyllistävät moisille esteettisille ihanteille.

Pidä repliikit lyhyinä, sano yhtä tarkoita toista jne. kaikkea tällaista ja paljon muuta vastaavaa on elämän aikana tullut toisteltua ja keskityttyä siihen, että omat kirjat olisivat kuranttia kamaa tältä(kin) osin. Mutta sitten saa luettavakseen menestysteoksia, joissa löperrellään ja haahuillaan sinne tänne, eikä se kirjojen menestystä  estä.

Asia tuli mieleen, kun luin Kersti Juvan hämmentävää blogikirjoitusta Sofi Oksasen uutuuskirjasta.

Käsittääkseni vika on kielessä. Se on huolimatonta, hiomatonta, paikoin löysää, paikoin taas liian tiivistä... Kirjassa on suoranaisia kielivirheitä, mutta myös luvattoman kankeita ja kapulakielisiä rakenteita, joiden keskellä itsekeksityt tai muuten mehukkaat ilmaukset pistävät silmään. Kielikuvat ovat monesti haettuja, sanavalinnat epätäsmällisiä. Kielestä puuttuu tarkkuutta, joka veisi lukijan mielikuvat sinne, minne pitää, eikä sinnepäin.(Lainaus Juvalta)

Pointti ei ole arvostella Oksasen kirjaa. Mietin vain, nyt kun valmistaudun kohta taas lähtemään innokkaiden kirjoittamisen opiskelijoiden eteen jakamaan iättömiä viisauksiani, niin kuinka minä selitän heille tämän. Että varma tie kaunokirjalliseen menestykseen ei olekaan se, että tekee kielellisesti viimeistellyn kirjan.

Toisaalta, eipä kai se ole koskaan ollut. Ehkä minulla on vain romanttisia kuvitelmia vanhoista hyvistä ajoista.

Fifty shades of shit

Ihmisihminen

Kirjamessuilla todettiin jälleen, että luonto on minulle varmaan tosi tärkeä, kun olen kirjoittanut niin hyvän luontokirjan kuin Majavakevät.

Olisi tietenkin absurdia todeta, ettei luonto ole minulle tärkeä. Mutta silloin kun luontoihmiset lähtevät selvittämään päätään ja rauhoittumaan luontoon, minä haluan selvittää päätäni ja rauhoittua ihmisten parissa.

Ihmisten on tietysti siinä vaiheessa olla niitä oikeita ihmisiä. Joskus on tullut tehtyä kohtalokkaita virheitä, uskouduttua ihmiselle joka ei ole luottamuksen arvoinen. Oma moka tietysti, pitää oppia olemaan tarkempi. Mutta kuitenkin, en pidä itseäni ensisijaisesti luontoihmisenä, pidän itseäni ihmisihmisenä.

Minulle on tärkeä saada käydä luottamuksellisia keskusteluja tärkeiden ihmisten kanssa. Luonnollisesti nautin myös siitä, jos minun kanssani halutaan pohtia elämän vakavia kysymyksiä luottamuksellisesti. Osaan jopa säilyttää salaisuuksia, olen itse asiassa ihan hyvä siinä.

Mutta voiko ihmisihminen olla myös introvertti. Viikkoihin pitäisi kuulua välttämättä päiviä, jolloin en pistä nenääni ulos ovesta enkä tapaa ketään. Nyt on ollut kaksi sellaista päivää ja alan olla taas vähän paremmassa balanssissa. Huomenna kirjoittajatreffit, tosi kiva oikeastaan, vaikka kotisohva on edelleen houkuttava vaihtoehto sekin.

Nyt nukkumaan.

Ihmisihminen