Maailman ihanimmat kannet

Tällaiselle sivustolle on kerätty maailman kamalimpia albuminkansia.Miten niin muka kamalia. Minusta nämä ovat ihania.

Ihan oikeasti, näissä on jotain sellaista mykistävää ja aseistariisuvaa viattomuutta, josta pitäisi ottaa mallia.

Näiden kuvien viitoittamalla tiellä jatkan toiveikkaasti eteenpäin.

Ja mikäli joku nyt vielä haluaa jatkaa jauhantaa FJ-voittajasta, niin Anna Amnell on lukenut kirjan ja kirjoittanut siitä varsin seikkaperäisen ja analyyttisen esittelyn ja erittelyn.

Maailman ihanimmat kannet

Elämän tarkoituksesta ja rakkaudesta

Ja näin löysi aivan tavallinen Ehec-bakteerikin elämänsä tarkoituksen.

Ehkä mulla jäi nyt tän kanssa ajatus vielä vähän kesken. Mutta oli pakko tehdä tämä, koska Ehec-bakteeri elektronimikroskooppikuvassa näytti niin hellyttävältä. Mitenköhän tämä tarina voisi jatkua.

Elämän tarkoituksesta ja rakkaudesta

Hihat paloivat

Suokaa anteeksi, mutta olen tehnyt historiaa. Poistin äskeisen blogitekstin, koska koin äkillisen massiivisen uupumisen liittyen ohipuhumiseen, tarkoitukselliseen tai tahattomaan väärinymmärtämiseen ynnä muuhun sellaiseen. Lisäksi kommentteihin liittyi väärän tiedon levittämistä, minun olisi pitänyt ryhtyä napsimaan pois kommentteja tuolta joukosta, ja uskokaa huvikseni, en jaksa. En edes rakkaan blogini vuoksi. Pyydän siis anteeksi teiltä, jotka olette laittaneet aikaanne ja energiaanne kommentoidaksenne tässä blogissa. Viestinne menivät nyt taivaan tuuliin. Toisaalta mitään valtavia älynväläyksiä en huomannut kenenkään laukoneen, joten en ole kauhean pahoillani. Edes oma alkuperäinen postaukseni ei ollut järjen riemuvoitto, mikä on ihme, koska yleensähän minä kirjoitan aina asiaa. Siis tämä oli itseironiaa, siltä varalta, että joku ottaa aina tosissaan kaiken mitä sanon. Ihan oikeasti ajattelen, että voiko olla mitään tyhjänpäiväisempää kuin vatvoa jotain tuollaista asiaa tässä maailmassa, jossa meitä on 7 miljardia. Jossa köyhyys ja epätasa-arvo jatkuvasti lisääntyy ja meidän oma rakas kulta pieni Eurooppamme marssii kohti jyrkänteen reunaa.

Hihat paloivat

Maagista realismia

Piipahdin Pietarissa kirkkoon ja siellä oli sattumalta häät alkamassa. Kuoro lauloi, suitsukkeet tuoksuivat, morsiuspari teki ristinmerkkejä ja kumarteli. Pappeja oli kaksi ja sitten oli vielä kolmas, jonkinlainen avustaja häikäisevän keltaisessa asussa, siirtelemässä valtavaa kynttelikköä paikasta toiseen. Miehen olemuksessa oli jotain maagisen lumoavaa, hän oli niin vakavan keskittynyt omaan avustajan tehtäväänsä. Vaivuin taas transsiin, niin kuin minulla kirkoissa usein käy.

Sitten piti rientää seuraavaan paikkaan ja seuraavaan.

Lauantai-iltana juostuani koko päivän hulluna ympäri kaupunkia ja ajettuani metrolla sinne ja tänne, hain Annan ohjaamana tavarat hotellista ja matkustin metrolla Pietarin rautatieasemalle. Kun olin menossa metrojunaan, näin ikkunassa tutun hahmon. Hänellä oli tumma ulsteri yllä. Hetken kuluttua hän astui ulos junasta.

Miten monta miljoonaa asukasta Pietarissa mahtaa olla. Kirkko jossa kävimme oli joka tapauksessa aivan toisessa suunnassa. Huomaan, että minun on kauhean vaikea olla liittämättä merkityksiä siihen, että sattumalta tapasin keltakaapuisen miehen uudestaan. Jos olisin ollut yksin liikkeellä ja jos minulla ei olisi ollut kiire junaan, olisin varmasti lähtenyt seuraamaan miestä.

Junamatka takaisin Suomeen sujui vaivatta. Helsingin rautatieasemalla jouduin odottamaan tunnin, ennen kuin pääsin jatkamaan matkaa kotiin. Istuin penkillä ja musta alakuloinen mies tuli iskemään minua. Sanoin olevani liian väsynyt jutellakseni, mutta oikeasti minua vähän pelotti. Helsingin rautatieasema ei ole maailman viihtyisin paikka yhdeltätoista lauantai-iltana.

Maagista realismia

Sydän on vielä Pietarissa

Tämä on minullakin tavoitteena. Saada nimeäni kantava museo pystyyn ja hikinen piponi lasikuvun alle. Tässä Dostojevskin myssy.

Joku voisi kertoa minulle miten sama kulttuuri voi tuottaa sekä tällaisia ihmeellisiä luomuksia, joilla ei ole ollut sen kummempaa tarkoitusta kuin toimia lämmityslaitteina. Sekä virityksia, joita alla olevassa kuvassa näkyy. En ole ihan varma, onko lavuaari samasta rakennuksesta kuin tuo muuri, mutta eivät ne kaukana toisistaan sijainneet.

Kirjailijat kirjakaupassa kirjailijavierailulla

Tällaista se elämä on. Kauhea haloon nostin yhdestä matkasta, hirveällä ryminällä sinne lähdin, ja nyt olen taas kotona. Ihan kuin en olisi missään ollutkaan. Ja huomenna hommiin. Oli ihana retki, söin kaikkea jännää. Pitkä menomatka taittui silmänräpäyksessä Reetta Niemelän hyvässä seurassa. Anna Sidorova piti meistä tapansa mukaan hyvää huolta. Pääsin mukaan venäläisten kollegojen seuraleikkeihinkin, eikä ollut yhtään ahdistavaa.

Sydän on vielä Pietarissa

Valekirjailija

Heidiä oli alkanut vaivata, että entä jos hän onkin valelääkäri. Luulen tietäväni tunteen. Hän oli etsinyt nimensä Valviran sivuilta ja muistellut muitakin aitoudestaan todistavia tekijöitä, kuten sen ettei puhu eikä kuuntele. Minuakin vaivaa jatkuvasti ajatus, että olen oikeasti valekirjailija, mutta toisin kuin lääkäreistä, minusta ei tehtäisi lööppiä, vaikka valekirjailijuuteni paljastuisikin ihmisille. Eilenkin yliopistolla vetäessäni dialogiharjoitusta, ja yrittäessäni opastaa ihmisiä mielenkiintoisten dialogin kieltämättä haastavassa taidossa, tunsin itseni mitä suurimmassa määrin valekirjailijaksi. Ainakin tunnen itseni valehtelevaksi kirjailijaksi, koska minun pitäisi olla nyt jo Pietarissa, mutta tässä minä vain näpyttelen joutavanpäiväisiä juttuja blogiini. Paitsi että nyt justiinsa lähden katsomaan olisiko viisumi tullut. Pidelkää peukkusianne.

Valekirjailija

Tää on niin tätä

Nyt tää niinku lähtis hakemaan viisumii. Ja vaihtamaan euroja rupliksi. Sit tää menis niinku yliopistolle leikkimään opettajaa.

Vaik täl on normaalisti vaikeuksia pysyä hereillä iltapäivisin, niin tänään tää ei sit millään pystynyt ottamaan nokkaunia, vaikka yritti. Kahdelta yöltä tän pitäis lähteä bussilla kohti Helsinkiä, eikä tää yleensä ole kauhean etevä nukkumaan istuen.

5.12 lähtis juna Helsingistä Pietariin. Huomenna puolilta päivin pitäisi tän sitten olla täydessä iskussa ja esittää inspiroitunutta kirjailijaa joka uskoo itseensä ja teksteihinsä kuin pässi suuriin sarviinsa.

Tää on jo pakannut kassin. Mutta mitä tän pitäis tehdä, kun tätä ei oikeastaan huvittaisi tehdä mitään, paitsi vetää lisää hiilihydraatteja ja peitto korviin.

klo 15.05 Nopea päivitys: Tuli puhelu, viisumit eivät ole tulleet. Ehkä tää ei lähdekään Venäjälle ensi yönä. Ehkä tää lähtee vasta huomenna tai ei lainkaan.  

Tää on niin tätä

Vanhat valokuvat kertovat

Tuffasta sanottiin, että hän soitti vaikka puukengällä. Tässä hän on Porin kauppahallin rakennuksilla. Kun päivä päättyi, hän nakkasi polkupyörän taakse radion ja lähti myymään sitä. Hän oli Sunniemenkorven pienestä mökistä kotoisin ja haaveili lapsesta asti omasta liikkeestä.  Kansakoulussa sievä, vähän surumielinen mummuni istui hänen vieressään ja siitä se suhde lähti kehittymään. Pari lasta oli maailmassa ennenkuin he täyttivät kaksikymmentä.

Sodan jälkeen Tuffa sitten sai sen liikkeensä pystyyn. Minä sain vähän kärsiä, kun hän mainosti Satakunnan kansassa, että Erä matkalla naarmuuntuneita kodinkoneita.  Koulussa pilkattiin, että miksi tyhmä tuffani aina lähettää ne koneet sinne erämatkalle, eikä opi että ne siellä naarmuuntuvat ja taas pitää myydä halvalla.

Tuffan liike oli Sampotalossa ja siellä hän istui verkkopaita päällä tuolissa sillä tavalla väärinpäin, että hän nojasi käsivarret selkänojaan. Ja jostain syystä hänellä oli mustat kyynärpäät. Hän oli remakka ja hyväntuulinen ja esitteli mielellään paksua lompsaansa. Pihaansa hän hommasi hienoja patsaita ja suihkulähteitä ja aurinkokelloja. Siis oli mauton nousukas.

Minulle hän ei koskaan antanut mitään, tuskin hän huomasi, että olen olemassakaan, mutta mummu antoi aina runsaskätisesti rahaa.

Vanhat valokuvat kertovat

Pyhä suolakurkku

Tämän päivän pysähdyttävin uutinen oli se, että Leniniä uitetaan kerran kuukaudessa palsamointiliemissä. Aivan kuin hän olisi jonkinlainen pyhä suolakurkku.

Erityisesti kommunistit vastustavat ajatusta, että Lenin päästettäisiin viimeiseen lepoon sukuhautaan,  äitinsä viereen.

Olen viime päivinä taas enemmän miettinyt katolista kirkkoa pyhäinjäännöksineen. Kirkko ja kommunismi ovat olleet toistensa arkkiviholliset, mutta Leninin pyhäinjäännösten kohdalla ne tulevat hyvin lähelle toisiaan.

Tänäkin vuonna on luultavasti sataviisikymmentätuhatta ihmistä kävellyt n. 800 kilometrin reitin Santiago de Compostelaan. Minäkin olen alkanut miettiä pitäisikö liittyä seuraan. Puhutaan, että kirkossa säilytettäisiin apostoli Jaakobin luita. Uskokoon ken tahtoo. Tieto luista oli tullut unessa satoja vuosia apostolin kuoleman jälkeen, mutta toisaalta unimaailma kyllä on aika ihmeellinen.

Minäkin näin uskonnollisen unen tässä yhtensä yönä. Pidin sylissä Jeesus-lasta, ja se oli ihan uskomattoman suloinen ja mikä parasta, se kehräsi kuin kissa.

Pyhä suolakurkku

Petroolin sininen

On olemassa eräs tietty sinisen sävy, josta pidän. Tai ehkä kysymys ei ole niinkään siitä, että väri olisi mielestäni kauniimpi kuin jokin muu väri, vaan tunteesta jonka tietty sininen minussa aiheuttaa. Siihen liittyy huolettomuutta, auvoisuutta, levollisuutta, sitä että maailma on järjestyksessä ja minulla on siinä järjestyksessä oma mukava pieni paikka, enkä muuta kaipaa. Olen turvassa.

Minulla roikkuu nytkin vaatekomerossa sininen takki, joka on ollut siellä kohta kolmekymmentä vuotta ja joka on aikoinaan ostettu värinsä vuoksi. Takki on kuin uusi, koska se on väärän mallinen, eikä sitä viitsi käyttää. Joskus leikittelen ajatuksella, että taitava ompelija muokkaisi takista käyttökelpoisen, mutta en ole saanut aikaiseksi. Takki on kulkenut mukanani asunnosta toiseen, vaikka muuten olen aika herkkä heittelemään romuja pois. Se on kulkenut mukana nimenomaan värinsä vuoksi.

Olen joskus aina miettinyt, mitä väriin voisi liittyä. Onko olemassa jokin selitys sille, että yksi väri on niin rakas.

Viime viikonloppuna kaivelin äitini komeroista vanhoja valokuvia ja skannailin niitä itselleni. Sieltä löytyi tällainen valokuva. Minä olen tuo innostuksesta hihkuva pullea ihminen äitini sylissä. Ja minkä värinen on äidin mekko. Valokuvan värit ovat aika tavalla haalistuneet, mutta silti.

Petroolin sininen

Minä käännyin venäjäksi! (On siellä muutama muukin teksti kyllä)

Yöllä oli tullut sähköposti, jossa kerrottiin, että antologia jossa olen mukana, on nyt ilmestynyt Venäjäksi. Antologian nimi on Hyvät naapurit. Minulle tulee nimestä suomettumisen ajat mieleen. Mutta minä kyllä pidin suomettumisen ajoista, vaihtaisin ne heti takaisin, jos voisin. Olen muutenkin päättänyt  häpeämättömästi haikailla takaisin vanhoja hyviä aikoja. Silloin kun minä olin lapsi ja nuori, kaikki asiat olivat paremmin. Se vain oli niin, eikö muka ollut. No tätä antologiaa ei ollut vielä silloin, se on totta.

Minä käännyin venäjäksi! (On siellä muutama muukin teksti kyllä)

Tätä taloa ei enää ole, eikä tule

Olen jälkeenpäin miettinyt sitä kuinka tyypillistä on, ettei minulla ole kovinkaan monta kuvaa siitä talosta, jossa vietin elämästäni ajan, joka luultavasti muokkasi persoonani syvällisemmin kuin mikään muu aika myöhemmin.  Mietin miksi en nähnyt sitä mikä oli lähellä. En tunnistanut sen arvoa. Vasta sitten kun se vietiin minulta pois, aloin vähitellen tulla tietoiseksi siitä mitä olin menettänyt. 

On syvästi kummallista, että vaikka ihmiskunta on pystynyt keksimään kuuraketin ja tietokoneen, se ei ole keksinyt laitetta, jolla ajan saisi käännettyä takaisinpäin. Jos aikaa voisi kääntää taaksepäin menisin tuon talon keittiöön, avaisin siivouskomeron oven ja nuuskisin villatrasua, jota käytettiin lattioiden vahaamisessa. Välillä tunnen melkein fyysiseksi yltyvää kipua sen vuoksi, etten tarkkaan muista miltä lattiavaha tuoksui, muistan vain, että jostain syystä äiti oli iloinen vahatessaan lattioita ja minä sain auttaa häntä kiillottamisessa.  

Nyt tuo lapsuudenkotini näyttää silmissäni arvoitukselliselta. Miksi portailta ei ole harjattu lunta pois? Miksi pihaan ei ole kolattu kulkureittiä?

Jälkihuomautus: Tuli mieleen etsiä tähän vielä kuva talosta, joka on rakennettu lapsuudenkotini paikalle. Se on tässä, Kauppakeskus Bepop, Pori.

Tätä taloa ei enää ole, eikä tule

Näin kirjoitat romaanin

Luin ohjeen, että jos haluaa bloginsa menestyvän, siellä pitää julkaista jotain, mistä on hyötyä lukijalle. Nyt julkaisen täällä linkin Miina Supisen postaukseen, jossa hän valistaa, kiinnostuneen opiskelijan kysymysten myötävaikutuksella, kuinka romaani kirjoitetaan.

Olen itse kokenut kauhean vaikeaksi antaa ohjeita romaanin kirjoittamiseen. Vaikka olen kirjoittanut niitä alun kolmattakymmentä, minulle ei ole syntynyt prosessista selkeää käsitystä. Yllätyn aina yhtä iloisesti, kun romaani eräänä päivänä valmistuu. Mutta luen aina kiinnostuksella kuinka muiden prosessit etenevät, ja siksi ajattelin että muitakin ehkä kiinnostaa.

Sitten asiaan, josta ei luultavasti ole hyötyä kenellekään. Olin tänään hammaslääkärissä. En ole koskaan aikaisemmin ollut mieshammaslääkärillä. Ja syödä saa heti kun pystyy, hahhah! hän sanoi kun hoipertelin huoneesta leuka jomottaen.

Ei minulla ole koskaan  ollut syömisen kanssa ongelmia, ei ollut nytkään, vaikka murusia ehkä varisikin rinnuksille tavanomaista enemmän. Sen sijaan muun tekemisen kanssa on ollut heikompaa. Miten on mahdollista, että aikuinen ihminen tarvitsee koko päivän toipuakseen hammaslääkäristä. Onneksi minulla ei ole Euroopan talouskriisiä tai muuta vastaavaa vastuullani.

Näin kirjoitat romaanin

Ideoista ei ole pulaa

Pääsin Espoon seurakunnan lehden uutisen osaksi. Kerrankin saan antaa TOIMITTAJALLE täydet pisteet siitä, että hän on tehnyt toimitustyötä ja osannut pukea soperteluni suhteellisen selväjärkiseen muotoon.

***
Anu kirjoitti eilen Kiilaajista. Siis siitä, miten kirjoittaja yhtäkkiä keksii jonkin ihmeellisen kirjoitusidean, joka uhkaa ohittaa käynnissä olevan kirjoitustyön. Ja kuinkas kävikään. Aamulla kun piti ryhtyä kirjoittamaan, uusi idea kiilasi mieleen. Se on yllättävän ärsyttävää, koska pitäisi jaksaa täpöllä tehdä sitä hommaa minkä on jo aloittanut, mutta mieltä polttaa tämä uusi idea.

Tänään olisin periaatteessa voinut keskittyä kirjoittamaan kauan kesken ollutta romaaniani. Sen sijaan pääni täytyy ruusunpunaisista unelmista tähän uuteen kirjaideaani liittyen.

Ideoista ei ole pulaa

Vakuutus on, mutta oikeuteen en silti tahdo

Huomasin eilen, että hermoni ovat yllättävän hyvässä kunnossa, huonohermoiselta ei onnistuisi Venäjän viisumihakemuksen täyttäminen verkossa.

Termi "tsaristinen" välkähti mielessä useampaankin otteeseen, kun yritin saada tolkkua viisumihakemuksen labyrinttimäisestä rakenteesta. En ollut tajunnut täyttää hakemusta kotikoneelta, vaan seisoin matkatoimiston yleisöpäätteen ääressä hikoilemassa, mikä antoi oman lisämausteensa.Kun useiden tuskallisten vaiheiden kautta olin päässyt loppusuoralle, tuli ilmoitus "server error".

Sen jälkeen menin pankkiin tallettaakseni tililleni viimeinkin stipendin, jonka olin saanut Karistolta. Puoli Turkua oli myös päättänyt lähteä pankkiin, joten sain kokea loputtoman jonottamisen riemut. Tulin siinä huumassa lähettäneeksi ystävälle tarkoitetun tekstiviestin yliopiston koulutuskoordinaattorille, mikä olisi voinut olla noloa, mutta me kirjailijat teemme kaikkea tällaista ihan vain testataksemme todellisuuden luonnetta.

Huomasin myös, että hankittuani matkavakuutuksen netissä olin jättänyt ruksin kohtaan, jossa vakuutin itseni tulevan oikeudenkäynnin varalta 170 000 euroon asti. Nyt vähän huolestuttaa, että joudunko minä Pietarissa erityistarkkailuun. Pelkäävätkö ne, että ryhdyn rettelöimään kun olen varautunut niin muhkealla vakuutuksella.

Vakuutus on, mutta oikeuteen en silti tahdo