Hiekan alla oli kuolema

Olin elokuvissa. Katsoin Land of mine. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset kylvivät miljoona miinaa Jyllannin rantahiekkaan. Sodan päätyttyä oli saksalaisten sotavankien tehtävä raivata miinat pois. Elokuva kertoo neljäntoista alaikäisen saksalaispojan (sotavangin) ja heidän tanskalaisen vääpelinsä raivausprojektista. Neljä poikaa säilyi hengissä. Tässä todellisessa maailmassamme kaikenkaikkiaan noin puolet saksalaisista miinanraivaussotavangeista räjähti taivaalle miinoja purkaessaan.

Elokuva oli lähes sietämätön katsoa, koska se ei ollut olemuksellisesti fiktiota. Elokuvan henkilöt ehkä olivat kuvitteellisia, mutta tapahtumat tosia. Itkin elokuvan alusta loppuun ja poistuessani teatterista mietin mihin voisin mennä pyytämään, että sodat lopetettaisiin nyt heti ja samoin miinojen kylväminen luontoon. Kuuntelisiko joku minua, uskoisiko?

Oli tietysti ihan loogista ja tavallaan myös reilu peli, että koska saksalaiset olivat laitteneet ne miinat Tanskan rannikolle, niin heidän tehtävänsä oli myös hävittää ne sieltä. Mutta yksilön kannalta siinä ei ollut mitään oikeudenmukaista. Tanskalaiset eivät kohdelleet sotavankejaan kovin humaanisti, esimerkiksi miinanraivaajien ruokkiminen ei heitä kiinnostanut. Eikä elossapitäminen muutenkaan. Se oli tietenkin ymmärrettävää, saksalaiset olivat vihollisia, heidän vuokseen oli jouduttu kärsimään, nyt heidät pistettiin kärsimään.

Minusta on ihmeellistä, että tanskalaiset pystyvät tekemään tällaisen elokuvan, joka kääntää tutkivan ja moraalisesti pohdiskelevan katseen myös heidän omaan toimintaansa. Vertailukohdaksi asettuu kuin itsestään Suomessa käynnissä oleva sotaelokuvahanke, jossa Tuntematon sotilas tehdään elokuvaksi jälleen kerran. Mannerheim-elokuva kai sentään kuopattiin.

Land of mine oli vangitseva katsomiskokemus. Toivoisin, että monet katsoisivat sen ja sodan vastainen liikehdintä vahvistuisi jälleen. Mutta lienee ajan kuva, että lisäkseni teatterissa oli yksi toinen ihminen katsomassa elokuvaa.

Hiekan alla oli kuolema

Ihan oikeesti: hulluus ei ole normaalia

Jokainen kuulemma on joskus sekasin. Olen silmäillyt joitakin aiheeseen liittyviä kolumneja. On kuulemma jopa normaalia olla sekaisin.

Tarkoitus on tietenkin hyvä, kuten aina kun hyvät ihmiset ryhtyvät jotain puuhaamaan. Pyritään vähentämään mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa. Yritetään vaikuttaa siihen, että ihmiset hakisivat ajoissa apua eivätkä salailisi vaikeuksiaan. Ja että yhteiskunnasta tulisi sillä tavalla avoin, että ihminen voisi välillä olla vähän psykoottinen ja sitten jatkaa taas elämäänsä ilman, että häneltä katoaa työpaikka, opiskelupaikka, kaverit, koti ja harrastukset.

Mutta silti, ihan oikeasti. Ei se ole normaalia, että ihminen menee välillä sekaisin.

Miksi ihmiset eivät vakavammin ala kysellä, että mikä tässä maailmassa mättää, vaikka sitä ovat niin fiksut ihmiset olleet tekemässä paremmaksi ainakin jostain tuolta 60 luvulta lähtien jolloin alkoi kaikenlainen ihmisen vapautuminen. Taloudellisestikin on edelleen jos jonkinlaista hyvinvointia ainakin täällä Suomessa, vaikka hallitukset ovatkin urpoilleet tuolta 90-luvun lamasta lähtien. Olemme silti edelleen vauras yhteiskunta. Joten miksi edelleen meidän maailmamme on sellainen, että iso osa ihmisistä ei kestä elämäänsä menemättä välillä sekaisin.

Ei nyt kumminkaan viitsittäisi ryhtyä normalisoimaan ihmisten huonovointisuutta. Se että he ovat masentuneita, ahdistuneita, itsetuhoisia, epätoivoisia, syömishäiriöisiä ja ties mitä vielä. Ei se ole normaalia, vaikka heitä olisi kuinka paljon. 

Ihan oikeesti: hulluus ei ole normaalia

Muukalaiset ovat tulleet

Vaikea dilemma, kun olen ihan tyytyväinen ja tasapainoinen ja optimistinen ja aktiivinen ihminen muuten, mutta sitten kun jumiudun lukemaan suosittujen ihmisten juttuja netistä, niin päätä alkaa vimmatusti pakottaa. Pitäisi muistaa, ettei availe semmoisia linkkejä. Tuomas Enbuskea, Jari Sarasvuota, Roosa Meriläistä jne ei kannata ikinä lukea.

Kaupungillakin pitäisi muistaa olla varovainen. Esimerkiksi uusia silmälaseja odottaessani optikolla silmäni osuivat lehtitelineeseen ja naistenlehden kannessa olevaan otsikkoon: Tapailin naimisissa olevaa miestä vaimon suostumuksella. Jostain syystä tuo otsikko imeytyi aivoihini ja tatuoitui sinne. Otsikon näkemisestä on jo monta päivää ja lehtikin oli varmasti vanha, en koskenut siihen, enkä lukenut juttua luojan kiitos, mutta otsikko vainoaa minua edelleen.

Olen jo kauan sitten alkanut vältellä uutisia. Ruotsinkieliseltä kanavalta pystyn vielä jonkin verran katsomaan niitä, mutta Yle ja Mtv aiheuttavat sietämätöntä sielunraistetta. Katsonkin televisiosta lähinnä Huutokauppakeisaria, Suomen kauneimpia koteja ja Huvilaa ja huussia. Suomen Temptation Islandia katsoin yhden järkyttävän jakson ja tajusin, että jossain vaiheessa alienit ovat tehneet sen, ne ovat vallanneet maapallon, menneet tavallisten nuorten ihmisten nahkoihin ja tehneet nämä hirviöiksi.

Koska kirjailijana olen älymystön edustaja (vitsi vitsi) niin minun pitäisi pystyä parempaan. Minun pitäisi viettää aikaa vain laadukkaiden harrastusten parissa ja tarjota pieniä murusia laadukkaista ajatuksistani tässä blogissa ilmaiseksi, jotta sitten vakuuttuisitte taidoistani ja tietäisitte että kannattaa mennä kirjakauppaan hankkimaan uusi kirjani, kun se ilmestyy. Tai no joo, siis kirjastoon lainaamaan se. Mutta tämä suunnitelma ei nyt taida kovin hyvin toimia. Kiitos ja anteeksi taas kaikesta.

Muukalaiset ovat tulleet

Sanonko mihin voit työntää termin "vihapuhe"

Suomi käyttää kuusi miljoonaa euroa vihapuheen vastaiseen kampanjaan. Siis euron per nuppi.

Eihän se tietenkään niin kovin suuri raha ole, mutta miksi ei noitakin euroja voitaisi mieluummin laittaa vaikka siihen, että päiväkodeissa ja peruskouluissa olisi pienemmät ryhmäkoot. Tai siihen, että uupuneet vanhemmat saisivat taas kohtuuhinnalla tilata kodinhoitajan ilman pelkoa lastenhuollon tarkkailulistalle joutumisesta.

Kannattaako vihapuhetta vastaan taistella kampanjoilla? Eikö mieluummin sillä, että pidetään ihmisistä huolta. Ihan jokaisesta joka tänne syntyy, ärsyttävimmästäkin ja huonotapaisimmastakin kusipäästä. Ja sitten pitäisi tietysti opettaa hiukan tapoja kanssa jo pienestä pitäen. Ja jos vanhemmat eivät osaa kasvattaa lapsiaan, niin lasten opettajat voisivat vähän neuvoa heitä. Ja mieluummin ilman pelkoa siitä, että tulevat haastetuksi oikeuteen, kun yrittävät suitsia heidän kullannuppujensa itsekkyyttä.

Koska tässähän on nyt kysymys ihan yksinkertaisesta asiasta. Siitä kuinka käyttäydytään kalustetuissa huoneissa ja kuinka toisten ihmisten kanssa ollaan. Ei se ole mistään kampanjoista kiinni, vaan sosiaalistamisesta ihmisyhteisön tavoille.

Mutta siinä ehkä onkin meidän suurin ongelmamme, että ei meillä ole enää mitään yhteisöä. Ahdistava yhtenäiskulttuuri on purettu ja nyt meillä on tämä täydellinen yksilövapaus ja vihapuheen kakofonia, kun vapaat yksilöt eivät kaikki käytäkään vapauttaan vastuullisesti.

Nykyään näyttää siltä, että kaupustelukulttuurin ja markkinatalouden arvomaailma on imeytynyt kouluihin ja ohjaa koulujen toimintaa. Oppilaat vanhempineen ovat koulujen asiakkaita ja asiakas on aina oikeassa.

Opettajien pitäisi voida kasvattaa nousevaa kansaa siihen, että kaveria ei kiusata, sitä ei jätetä yksin, että muut ovat yhtä tärkeitä kuin minä ja minä olen yhtä tärkeä kuin muut, mutta en välttämättä sen tärkeämpi. Eikä minun tärkeyteni pitäisi perustua siihen, että olen jotenkin kauniimpi kuin muut, fiksumpi kuin muut, vahvempi kuin muut, taitavampi kuin muut, rikkaampi kuin muut tai muuta sellaista. Vaan sen pitäisi jokaisella perustua siihen yksinkertaiseen asiaan, että on syntynyt maailmaan. Tämä on se viesti, joka minun mielestäni pitäisi välittää kouluissa. Jokaisen pitäisi voida kokea olevansa arvokas, yhtä arvokas kuin muut.

Jos tämmöisen pikkujuttuun voitaisiin panostaa, niin mitään vihapuhekampanjoita ei tarvittaisi. Tai siis eihän niitä nytkään tarvita, koska eihän niistä mitään hyötyä ole. Sori vaan,  mutta olen tätä mieltä.

Sanonko mihin voit työntää termin "vihapuhe"

Nainen sopii kaikille, mutta mikä on nainen?

Mietin tätä juttua. 14 vuotiaat pojat olivat ahdistuneet uimahallin suihkussa, kun siellä oli pyörinyt nuoria naissiivoojia. Kysymys kuului miksi uimahalliin ei voisi pestata miesten puolelle miessiivoojia ja naisten puolelle naissiivoojia. Nyt oli siivoushommiin pestattu pelkästään naisia, koska naisethan käyvät kumpaankin paikkaan uimahallin johdon mielestä.

Ennenvanhaan sairaanhoitajat olivat aina naisia ja silloinkin ajateltiin, että ne kävivät sekä miehille että naisille. Lääkärit taas olivat miehiä ja näiden kohdalla oli sama juttu, ajateltiin että ne kävivät kummallekin sukupuolelle. Sittemmin tulivat mieshoitsut kuvioon ja siinä on ollut joillakin vähän totuttelemista, mutta yleensä kai ei ole hoitsuja jaeltu potilaille sukupuolen mukaan, eli mieshoitajat varmaankin hoitavat sekä miehiä että naisia.

Miksi sairaaloissa voivat siis miehet hoitaa naisia, mutta uimahallissa ei voi miehiä päästää siivoamaan naisten suihkutiloja.

Sairaala varmaankin muodostaa erityisen alueen, siellä pätee vähän eri lainalaisuudet kuin muualla. Siellähän muutenkin näkökulma ihmiseen on vähän toisenlainen. Asiaan kuuluu, että siellä ihmisestä katsellaan, tutkitaan ja kosketellaan sellaisia paikkoja joita muuten pidetään aika intiimeinä. Sairaalaan joutuva ihminen luopuu intimiteettisuojastaan jossain määrin jotta hänet voitaisiin hoitaa kuntoon.

Toisaalta muistan omasta nuoruudestani keskustelut siitä pitääkö gynekologin olla mies vai nainen. Tässä oli vähän koulukuntaeroja. Joku ei voinut ajatellakaan menevänsä naisgynekologille, toinen taas ehdottomasti ei voinut mennä miesgynekologille.

Nykyään tuntuu olevan vallalla ajatus, että sukupuoli on sosiaalinen konstruktio, jonka ihminen voi itse päättää. Vanhaa tapaa jakaa julkiset vessat miesten ja naisten vessoiksi pidetään jo syrjivänä. Loogista olisi siis, että luovuttaisiin uimahalleissakin syrjivästä jaosta miesten ja naisten pukuhuoneisiin ja suihkutiloihin. Naisten läsnäolosta ahdistuvat pojat tarvitsevat siis valistusta.

Nainen sopii kaikille, mutta mikä on nainen?

Elämä on arpapeliä

Tässäpä iltapuhde! Taiton lukeminen. Vautsi vau! Projektin tietynlainen päätepiste  häämöttää jälleen, kirja on kohta valmis! Kohta ei tarvitse vääntää tämän kanssa, mutta vielä pitää jaksaa. Vielä voin etsiä virheitä, jee.

Voi kun jaksaisinkin olla uuttera virheiden etsijä, mutta olen liian armollinen itselleni. Luen tekstiä olettaen, että kyllä se varmaan on oikein. Pitäisi olla lahjomaton kyylä tässä hommassa.

Toinen juttu. Olen viihdyttänyt itseäni lukemalla iltaisin vanhoja päiväkirjojani. No en kyllä voi väittää viihtyneeni. Ällistyin törmätessäni tähän ylöskirjaukseen. Olen kuusitoistavuotiaana suunnitellut romaanin kirjoittamista, ja kaavaillut, että minun täytyy mennä ilmeisesti aikuisena naimisiin varakkaan miehen kanssa, koska taiteilulla ei Suomessa elä. Koska jos joutuu muuten tekemään työtä niin sitten ei voi tehdä taidetta.

Jossain kaapin pohjalla on tallella osia tuosta romaanikässäristä neljänkymmenen vuoden takaa. Siinä oli yllättävää kyllä ikäiseni tyttö, joka karkaa kotoa metsään ja tutustuu  metsien miehiin, jotka ovatkin paljon tytön vanhempia fiksumpia, vaikka elävät yhteiskunnan ulkopuolella. Tyttö oppi metsässä ollessaan jotain, mutta en muista mitä.

Päiväkirjassa on haikeaa pohdintaa siitä voisinko joskus kirjoittaa kirjan jonka joku julkaisi ja joku lukisi. Entä jos joku olisi silloin kertonut, että eräänä päivänä elän kirjoittamalla kirjoja. Mutta ehkä on hyväkin ettei kertonut, koska sain ihan itse ilman ulkopuolisten kannustuksia etsiä oman tieni.

Yritän nyt virittäytyä sellaiseen valtavaan iloon, jota olisin todennäköisesti kuusitoistavuotiaana kokenut kuullessani, että minua odottaa loistelias elämä kirjailijana.

Elämä on arpapeliä

Luonnotonta

Otin vahingossa tällaisen kuvan, jossa on havaittavissa eräänlainen suomenlippuefekti. Kuva on mökkirannastamme ja siinä on näkyvissä myös ikiaikainen, tai noi melkein ikiaikainen laiturimme ja laiturin kaiteella istuva lokki. Kuva on otettu yhdentoista aikaan illalla. Tutkailen mahdollisuuksia siirtyä pidemmäksi aikaa mökille erakoitumaan ja kirjoittamaan.

 Minun ongelmani on siinä, etten ole mikään erityinen luontoihminen. Minua kiinnostaa ihmisen luoma kulttuuri enemmän kuin luonto. Luontoa voi vain ihailla, ihmisen luomaa kulttuuria voi sen sijaan kauhistua ja analysoida, joskus tietysti myös ihailla, mutta yhä harvemmin.

Kauhistuttavuudessaankin ihmisen toimet ovat kuitenkin minun mielestäni luontoa kiinnostavampia. Luonto lepää. Se on mitä on ellei ihminen sitä töni ja ärsytä.

Toisaalta on kyllä hedelmällinen ristiriita siinä, että nykyajan ihminen on usein hyvin kiinnostunut luonnosta, suorastaan hurmioitunut siitä. Ajattelen nyt vaikka lintubongareita. Mutta ihmisen oma elämä erkaantuu yhä kauemmaksi siitä mikä on luonnollista. Kotitaloudet desinfioidaan, ruoka käsitellään teollisesti, lisääntyminen hoidetaan laboratoriossa jne. Ehkä ihmiset siksi ovat niin kiinnostuneita luonnosta, koska heidän oma elämänsä on tietyllä tavalla luonnotonta.

Luonnotonta

Olen muuttunut!

Tai ainakin olen tehnyt henkisiä uudelleenjärjestelyjä.
Meinaan ruveta nuukaksi. Rupean oikein kitupiikiksi. En säästä säästämisen vuoksi, vaan saadakseni nuo apurahat riittämään mahdollisimman pitkälle.

En luovu ihan kaikista ohjaushommistani, mutta suuresta osasta. Toistaiseksi.

Päätöksen tekeminen oli vaikeahkoa, koska tietäähän se paitsi niukkoja aikoja, myös suurempaa taloudellista epävarmuutta. Mutta ajattelin näin, että jos vetää liian tiukalle, niin myyn sitten kesämökin. Kai sen joku ostaa, jos säädän hinnan sopivan alas. En minä ihan heti joudu kadulle, toivottavasti.

Päätöksen synty tuotti pienen energiapurkauksen. Eilen kirjoittajatreffeillä kirjoitin spontaanisti täysin käyttökelpoisen jakson lepra-romaaniini. Yksi mieltä painanut pala loksahti tarinassa taas kohdalleen, mutta vielä on miettimistä.

Eilinen meni myös Arpapeliä kässärin parissa, kun piti vielä kommentoida kustannustoimittajan kommentit. Tämä romaanin viimeistely on aina vähän alavireistä touhua. Tuommoinen siitä taas tuli eikä mitään ole enää tehtävissä. Ryhdistäydyin kuitenkin, enkä alkanut lypsää kustannustoimittajalta kannustusta. Kirjan kansia mietittiin myös, halusin vaihtaa ehdotetun sinisen pohjavärin punaiseksi. Halusin kirjaa lämpöä, kun sen kuitenkin on tarkoitus olla semmoinen lämpöinen kirja. Ja tähän sydän sydän sydän.

Näkyy isompana, kun klikkaat!

Olen muuttunut!

Apurahasyöttyr

Terveisiä apurahagaalasta. Varsinais-Suomen kulttuurirahasto jakoi miljoonan ja minä sain siitä miljoonasta 8000 euroa omaan taskuun tehdäkseni joulun kulttuurisia ja historiallisia kerrostumia esittelevän populaarin tietoteoksen. Siihen tulee minun loistava kuvitukseni. Hanketta kohtaan osoitettiin jo gaalassa alustavaa kiinnostusta, Kari J. Kettula totesi, että kiinnostava idea, mutta kuka tuollaisen kustantaa. Sepä. Mutta pidättäydyn suremasta kustannusasiaa nyt vielä tässä vaiheessa.

Toinen yllätysapuraha tuli Wsoy:n kirjallisuussäätiöltä. Aiheena Kirjoittajan selviytymispakkaus – Kirjailijan häiriöklinikan havainnot ja vinkit  kompaktissa paketissa. Kirjallista kompastelua ja henkiinjäämistä jo kolmella vuosikymmenellä. Onko vähän huvittavaa. Eipä ole kustua tiedossa tällekään opukselle, mutta se ei pelaa joka pelkää.

On hienoa, kun saa hankkeisiin taloudellista tukea ja kannustusta. Samalla järkyttää olla tällä tavalla kahden hankkeen kanssa aivan uuden edessä. Olen innoissani ja kauhuissani.

Tämän vuoden työskentelya turvaa myös Taiken kirjastoapuraha, kiitos siitäkin, ja KIDE tukee uuden läppärin hankintaa, eli minusta on kehkeytynyt todellinen apurahasyöttyr.

Olo on vähän omituinen. Vaikea selittää. Iloitsen ja tunnen syyllisyyttä, koska vein rahat joltain toiselta, joka varmaan olisi ansainnut ne yhtä hyvin kuin minä. Haluan olla rahojen arvoinen, mutta pelkään etten pysty, varsinkin kun tiedän, että on ihmisiä joiden mielestä kaikki tähän asti tuottamani on järkyttävää paskaa. Ja sitten on iso joukko ihmisiä joille tuotantoni on yksi hailee. Mutta raadit ovat tehneet tehtävänsä joten pulinat pois. Lupaan muistaa tämän myös sillä seuraavalla kerralla, kun rahoja taas jaetaan ja jään vaihteeksi ilman.

Apurahasyöttyr

Ihmisen erilaisuus

Joudun tänään osallistumaan tilaisuuteen. Tämä on periaatteessa iloinen sellainen, koska tulen saamaan rahaa. Mutta olen ollut jo pitkään ahdistunut rahan hakuun liittyvien järjestelyjen vuoksi. Juhlassa on pukukoodi: Tumma puku. Tiedän yleisellä tasolla mitä se tarkoittaa, mutta entä käytännössä, entä juuri tässä juhlassa. Tätä päivää on edeltänyt tuskastunut vaatevarastojen penkominen. Lumppua löytyy, mutta löytyykö sellaista, jonka voisi pistää ylleen, kun lähtee arvokkaaseen juhlatilaisuuteen.

Juhlaan ei olisi pakko mennä. Aikaisempina kertoina, kun on tullut vastaavanlaisia kutsuja, olen ratkaissut ahdistavan tilanteen jättämällä juhlat väliin. On ollut ihan oikeitakin esteitä, yleensä jokin kirjoittajaohjauskeikka tai vastaava. Mutta nyt ei ole mitään oikeaa estettä. Sen lisäksi ajattelin, että tässä iässä pitäisi ehkä jo pystyä tähän.

Kysyin mukaan kaveriani, joka liittyy rahoitettavaan hankkeeseen tutkijana ja käsikirjoituksen kommentoijana. Hän lupautui oitis seuralaiseksi, vaikka kyseinen apuraha koskee vain minua. Äsken häneltä tuli viesti. Hän on aloittanut jo valmistautumisen illan juhlaa varten, tämä on hänen kesänsä kohokohta.

Sain jälleen aiheen meditoida ihmisen erilaisuutta. Minulle tämä ilta on ehdottomasti tämän kesän pelottavin ja ahdistavin tapahtuma. Kun tästä on selvitty, muu on lastenleikkiä. 

Ihmisen erilaisuus

Elämä

Kuva-arvoitus: Mikä tämä on?

On ollut miehen kanssa puhetta, että myydään tämä puutalokämppä ja muutetaan helppohoitoisempaan kerrostaloasuntoon. No sitten tuli riita siitä, että tehdäänkö remonttia ennen kuin pistetään myyntiin. Mies sanoi, että pitää remontteerata. Minä sanoin, että ei ikimaailmassa enää remontteerata mitään, myydään tämä paska semmoisenaan, ja se joka ostaa remontoikoon itse. Suoraan sanoen oikein suutuin ajatuksesta, että nyt vielä tässä iässä ryhdyttäisiin rääkkäämään itseämme remontilla.

Sitten sain pienen apurahan. Tai no siis pienen ja pienen, mutta siinä mielessä pienen, ettei ole kysymys mistään vuoden, kolmen vuoden, viiden vuoden taiteilija-apurahoista. Mutta pitihän sitä juhlia tietenkin. Avattiin skumppa ja kuinka ollakaan, sen korkki hujahti läpi kattoa peittävän pinkopahvin.

Mies sanoi heti, että kohtalo puuttui peliin, koska nyt on pakko remontteerata. Reikä katossa on asunnon myynnin kannalta aika huomattava haitta. Katkerin mielin myönsin hänen olevan oikeassa.

Aamukahvilla katseltiin tuota reikää. Kiivettiin vuoron perään pöydän päälle ja tiirailtiin taskulampulla, että mitä sieltä alta oikein paljastuu. Huonekorkeus on meillä viisitoista senttiä päälle kolme metriä, joten on vaikea ilman erityisiä apuvälineitä päästä tutkimaan kattoa kunnolla. Kuitenkin alkoi näyttää siltä, että pinkopahvin alla olisi alkuperäinen panelikatto. Mikä oikeastaan olisi pitänyt arvata silloin 12 vuotta sitten, kun tänne muutimme ja tätä remontoimme asumiskuntoon. Mikä ihmeen tyhmyys ja laiskuus silloin oli syynä, ettei keittiön kattoa revitty alas, vaikka kaikki muu revittiin rankaa myöten. Mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, tämä vanha totuus osoittautui jälleen todeksi.

Aikamme reikää pällisteltyämme revimme sitä vähän suuremmaksi. Kyllä, siellä on paneli. Eikä mikä tahansa paneli, vaan 110 vuotias, alkuperäinen, ihana.

Nyt, kun olemme kurkistaneet pinkopahvin alle, asia ei voi jäädä tähän. Pinkopahvi on revittävä pois, panelit pestävä ja maalattava. Luonnollisesti tämä operaatio poikii muutakin puuhaa. On irrottettava lakilistat, maalattava seinät ja silloin tietysti kannattaa myös hioa lautalattiat ja vahata uudestaan ja kas, meillä on tässä mukava remonttiprojekti taas käsissä.

Mutta jos me nyt näemme tämän vaivan, niin ei kai tätä heti voi pistää myyntiin ja muuttaa johonkin tylsään kerrostaloon? Ehkä pitääkin vain rakastua uudestaan tähän vanhaan ja vähän hankalaan kämppään?

Onko tässä jotain metaforista?

Elämä

Arpapeliä on radikaali viihderomaani

Klikkaa kuvaa, niin teksti näkyy kokonaan

Tuo tuossa yläpuolella on kuvakaappaus Kariston myyntikatalogista.

Sitä katsellessa tuli mieleen googlettaa romanssioppaita. Olisi ehkä kannattanut googlettaa niitä ennen tämän kirjoittamista, mutta minähän olen kuuluisa siitä, etten koskaan toimi järkevästi.

Löysin Writing a Romance Novel for Dummies. Minulle tehty siis. Englanninkielisessä maailmassa romanssit ovat eräs parhaiten myyvistä kirjallisuudenlajeista. En näe syytä miksi niin ei voisi olla Suomessakin.

Meillä on joitakin kotimaisia uudehkoja bestselleristejä historiallisen viihteen puolella, kuten Milja Kaunisto ja Kristiina Vuori, mutta lisääkin saattaisi mahtua. Minua kiinnostaisi ihan tämmöinen aikalaisromantiikka, semmoinen jossa heteroseksuaaliset ihmiset kärsivät rakkauden tähden ja rakkaus voittaa. Oikeastaan tuo kuulostaa tosi radikaalilta tätä nykyä jee.

Arpapeliä on radikaali viihderomaani