Marraskuun aattona

Onkohan niin, että jokaisen kirjailijan on kirjoitettava ainakin yksi kirja, jossa hän vatvoo kirjan kirjoittamisen aiheuttamaa valtaisaa tuskaa? Tänä syksynäkin niitä kirjoja tuntuu ilmestyneen muutama. Minäkin olen kirjoittanut tällaisen kirjan. Se tuli taas mieleen, kun koululainen lähestyi minua sähköpostitse ja kertoi tekevänsä kirjailijakansion kirjastani Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Yllättävän hyvin pystyin vastaamaan kysymyksiin ulkomuistista, vaikka todella paljon on vettä virrannut Aurajoessa tuon kirjan kirjoittamisen jälkeen. Tuntuu kummalliselta, että kirjan julkaisemisesta on vain viisi vuotta, minusta tuntuu kuin siitä olisi kokonainen elämä.

Huomenna on marraskuu, ja marraskuu on se kuukausi, jota pelkään eniten. Marraskuussa en ole vielä tottunut pimeään, kesä on tuoreessa muistissa, ja sen menettäminen tekee melkein liian kipeää. Joulukuuhun ehdittäessä olen jo turtunut, enkä välitä mistään. Talvipäivänseisauksen jälkeen toivo sitten jälleen viriää, ja tammikuu on jo toivoa, jos ei nyt ihan täynnä, niin puolillaan kuitenkin.

Nyt olen jatkanut kalenterin tyhjentämistä. Takana on pari yliaktiivista vuotta. En oikein tiedä minkä hepulin sain, kun yhtäkkiä kalenteri täyttyi erilaisista koulutuksista ja projekteista. Mutta nyt minulla on taas mahdollisuus mölliköidä kotona vuorokaudet ympäri, ja päivän sosiaalisin ponnistus on sanoa postilaatikolla käydessä naapurille päivää. Tarkoituksena on lähiaikoina lukea taas vähän enemmän romaaneja, ja aion myös entistä vakavammin pohtia, että mihin minä tässä oikeastaan tähtään ja olisiko jotain järkevää tehtävissä. Vai jatkanko samaa älyvapaata söhräämistä lopun ikääni.

Marraskuun aattona

aarghhhh!

Olen monta viikkoa yrittänyt lukea Larssonin dekkaria, ja ihmetellyt miksi se on huono. Mutta eihän se voi olla huono, olen sanonut itselleni, koska Hesaria myöten sitä on kehuttu niin paljon. Se on suurenmoinen menestys. Olen ajatellut, että kunhan luen riittävän pitkälle, huomaan että se on oikeasti hyvä. Olen tietysti huomannut, että se on yhteiskunnallinen dekkari. Mutta miten paljon voi antaa anteeksi aiheen vuoksi, jos kirja on kirjoitettu kökkömäisesti?

Tuon edellisen postauksen kommenttiketjuun ilmestyi pari samaa asiaa ihmettelevää kommentaattoria. Siis että sanovat arvovaltaiset tahot mitä tahansa, Larsson on huono.
Johduin siitä jälleen miettimään sitä kummallisuutta, miten jotkut kirjailijat pääsevät siihen asemaan, että heitä pelkästään kehutaan. Jos joku ei tykkää, hän on hiljaa.

Sitten taas joku kirjailija on siinä asemassa, että kuka tahansa kehtaa missä tahansa sanoa, että hänen kirjansa on huono ja tyhmä. Ja olla lohdullisen varma siitä, ettei kukaan pidä häntä sen vuoksi kulttuurikääpiönä. Paitsi kirjan kirjoittaja, ehkä.

aarghhhh!

Markkinointimutinaa, mutta valmista ei vaan tule

Kun tulin äsken uimasta, Päivi Räsänen oli kävelykadulla, ja siellä oli kannattajiakin ihan kivasti. En jäänyt katselemaan enkä kuuntelemaan, vaan poljin niska kyyryssä ohi. Parin kuluneen viikon aikana monet ovat heränneet ihmettelemään luterilaisen kirkon homokantaa. Jotkut ovat äänestäneet eroamalla kirkosta. Toiset liittymällä KD puolueeseen.

Kuten kenties tiedätte, olen kirjoittanut kirjan, joka käsittelee luterilaisen kirkon seksiongelmaa. Sen nimi on Pelastusrenkaita. Kirjani vuoksi olen alkanut markkinointihenkisesti miettiä pitäisikö minun pyrkiä hyödyntämään sitä tosiasiaa, että yhtäkkiä kauhean monet ihmiset tuntuvat keskustelevan tulisesti siitä, mitä kirkon pitäisi tai ei pitäisi tehdä homoseksuaalien kanssa.

Asiaa pohtiessani huomaan, että minulla on kirjani kanssa ongelma. Kevyiden viihderomaanien lukijat eivät ehkä piittaa tällaisesta ajankohtaisesta kuohunnasta. He haluavat kirjaa lukiessaan päinvastoin unohtaa kaiken ajankohtaisen hulabaloon. He eivät ehkä innostu ostamaan kirjaani kuullessaan, että se on ajan hermolla. Sanokaa, että olen väärässä. Haluaisin olla väärässä. Mutta mielessäni kummittelee Anni Polvan viihdefilosofia. Maailmankatsomuksellisia kysymyksiä ei kannata käsitellä viihderomaaneissa, koska se karkottaa lukijoita.

Mutta entä ihmiset, jotka ovat yhteiskunnallisesti aktiivisia, voisiko heitä kiinnostaa ajankohtaisesta aiheesta kirjoitettu kevyt ja hyvin kirjoitettu draamakomedia? Mutta heidän kanssaan on se ongelma, että heillä on niin vähän aikaa. He keskittyvät lukemaan vain tärkeitä kirjoja, eikä minun kirjani ehkä ole tuossa perinteisessä mielessä tärkeä.

Pitääkö minun nyt vain tyytyä sivusta katsomaan, kun toiset vouhottavat kirkon homohommeleista, ja latiakaan ei siitä vouhkauksesta sada minun laariini?

Markkinointimutinaa, mutta valmista ei vaan tule

Nyt kaikki fabuloimaan

Opin viime viikolla hienon sanan, fabulointi. Jotenkin onnistun eksymään kulttuurilehti Särön blogiin, ja siellä Veera Antsalo kaipaili fabulointia suomalaiseen proosaan.

Voitaisiinko kysyä miksi suomenkielinen proosa ei fabuloi? Tai jos niin tekee, syrjäytyy automaattisesti marginaaliin, vähälevikkiseksi kirjallisuudeksi, kummajaiseksi, kokeelliseksi kirjallisuudeksi – ja miksi näin? Antsalo kyselee.

Vastasin sinne pariinkin otteeseen, koska ensin vain nielin tuon väitteen, siis että ei osata Suomessa fabuloida. Ajattelin vain tätä valtavirtaproosaa, joka pyörii erilaisten palkintoraatien lukulistoilla. Siellä eivät tosiaan fabulaattorit juhli.

Mutta jälkeenpäin tajusin, että kysymyshän ei tosiaan ole lainkaan siitä, etteikö Suomessa fabuloitaisi, vaan nimenomaan siitä, että tarinalliset tyypit suljetaan marginaaliin. Mitä muuta koko lastenkirjallisuuskin on kuin fabulointia.

Eli ei, me emme voi kysyä miksi suomenkielinen proosa ei fabuloi, koska sitähän se nimenomaan tekee koko ajan. Sen sijaan Antsalon kysymyksen jälkiosa on relevantti. Miksi fabulointi merkitsee marginalisoitumista.

Onneksi tämäkin jako on murtumassa. Spekulatiivisen fiktion ihmiset hehkuttelevat Sinisalon Finlandian lumoissa, ja Holopaisen tieteisromaani Molemmin jaloin pääsi Finlandia-junior ehdokkaaksi, eli onhan näitä kevään merkkejä näkyvissä. Harmittaa että sössin Särön blogiin niin monta tyhmää kommenttia peräkkäin, mutta eipä siinä mitään. Nyt tuli tämäkin asia pohdittua vähän pidemmälle.

Nyt kaikki fabuloimaan

Vähänkö oli liikuttavaa

Olin eilen Sadun päivän keikalla kertomassa neljäsluokkalaisille kirjailijantyöstä ja kirjoistani. Puhuin Turun linnan kummituksista, ja mainitsin että kirjan päähenkilö Reetta on vähän pyöreä, ja siksi kukaan ei usko, että hänestä voisi tulla sirkusprinsessa. Mutta Turun linnan salakäytävissä hän joutuu koettelemuksiin, joista selviäminen osoittaa, että hänellä on juuri sellaisia ominaisuuksia, joita sirkuksessa tarvitaan. Tunnin jälkeen lapset piirittivät minut ja repivät kirjan kädestäni. Yksi pikkuisen pyöreä tyttö nykäisi minua hihasta, ja kysyi ujosti onko kirjassa kuvaa siitä isosta tytöstä. Näytin hänelle kuvan Reetasta länsitornin huipulla. Tyttö katsoi kuvaa totisena ja sanoi sitten: Tuon kirjan minä luen.

Olin keikalla kouliintuneen kirjailijavieraan Aira Savisaaren kanssa, ja sain monta hyvää vinkkiä siitä kuinka tällaiset kirjailijavierailut kannattaisi hoitaa. Lapset tuntuivat olevan oikeasti täpinöissään, kun saivat nähdä oikeita eläviä kirjailijoita. Minä taas olin täpinöissäni, kun sain nähdä oikeita eläviä lapsia. Oli myös yllättävää, että joukossa oli tyttöjä, jotka tunsivat jo tuotantoani, neljäsluokkalaisetkin siis lukevat jo Siskodisko-kirjoja.

Vähänkö oli liikuttavaa

Ympäri leikataan ja yhteen tullaan, huhhah hei

Katselin äsken Teemalta dokumenttia, jossa kerrottiin, että naisten alapääkirurgia lisääntyy Yhdysvalloissa huimaa kyytiä. Naiset haluavat leikkauttaa tavaransa vähän edustuskelpoisemman näköiseksi, ja toivovat leikkauksen antavan kyvyn myös nauttia seksistä värisyttävällä tavalla. Mitään todisteita ei ole, että leikkaus lisäisi seksi-iloja, mutta hinku leikkuupöydälle on kova siitä huolimatta, eikä se ole ihan halpaakaan.

Kyllä tämä kapitalismi ja markkinatalous on loistava systeemi. Sillä aikaa kun me kauhistelemme somalien ja muiden afrikkalaisperäisten etnisten ryhmien barbaarista tapaa ympärileikellä tyttöjä, oma naisväki ihan aikuisten oikeasti menee vastaaviin leikkauksiin ihan omasta halusta, ja vielä maksaa siitä. No tietenkin leikkaus tehdään nukutuksessa, tai ainakin puudutetaan, mutta leikkauksesta saattaa silti jälkivaikutuksena olla kroonisia kiputiloja.

Eläköön rationaalinen, emansipoitunut länsimainen nainen.

Ympäri leikataan ja yhteen tullaan, huhhah hei

Vampyyrit

Yksi kirjailijan keskeinen ongelma on siinä, uskaltaako hän kuunnella itseään silloinkin, kun sisin tuntuu puhuvan jotain muuta kuin maailma ulkopuolella edellyttää.

Olen kulkenut siihen suuntaan, että kuuntelen enemmän itseäni, kuin maailman puhetta, ja sillä on ollut erilaisia seurauksia. Voin paremmin, tunnen elämän mielekkääksi, arki on täynnä ihmeitä. Pieniä ehkä, mutta minulle kallisarvoisia. Samalla railo minun ja maailman välillä kasvaa, ja median vaalima todellisuus karkaa yhä kauemmaksi.

Sillon media muuttuu epäkiinnostavaksi, ja se on huolestuttavaa, koska nykymaailmassa kirjailija on median parasiitti. Kirjailijan pitäisi olla intohimoisen kiinnostunut median toimintamekanismista, kiinnittyä siihen ja imeä sen verta.

Sitten kun ura urkeaa, suhde kääntyy toisin päin. Kun media uskoo voivansa kirjailijalla myydä itseään, siitä tulee kirjailijan parasiitti. Se kiinnittyy kirjailijaan, imee hänen vertaan, niin kuin se imee entisten hiihtäjien tai muiden suuruuksien verta.

Vamppyyritarinat ovat muodikkaita. Joku varmaan kohta kirjoittaa kirjailijan ja median välisestä suhteesta vamppyyritarinan. En minä kylläkään.

Vampyyrit

Susu Petalin Sairaalapäiväkirja on ilmestynyt!!!

Yläpuolella on kuva tytöstä, joka ratsastaa ponilla. Se on Susu Petalin äskettäin ilmestyneen Sairaalapäiväkirjan viimeinen kuva. Susu kirjoittaa, että siitä huomaa ettei hän maalaa kuvaa itselleen. Olin juuri ehtinyt ajatella, että siinäpä suloinen kuva, joka kuvastaa kirjoittajan sisäistä elpymisprosessia.

Kun näin kuvan, minulle tuli heti mieleen eräs toinen kuva, nimittäin tämä:

Tämä on kuvitusta Reetta ja linnanvangit kirjasta. Kuvaa ei ole tehty minulle eikä minusta, mutta silti ajattelen sitä katsellessani, että se on jonkinlainen voimakuva minulle. Linnanvangeissa on niitä monta. Susunkin kirjan kuva voisi olla voimakuva, vaikka kirjan tarina päättyy hauraaseen toivoon elpymisestä, ei ylenpalttiseen voimaantumiseen.

Jos sairastat masennusta, tai haluat ymmärtää mitä masennus tekee ihmiselle, niin Susu Petalin runo- ja kuvateos Sairaalapäiväkirja on sinulle.

Lyhyistä, ilmavasti taitetuista proosarunoista ja niitä kuvittavista maalauksista muodostuu juonellinen kuvaus yhden ihmisen matkasta päiväsairaalasta päivystyksen kautta suljetulle osastolle, ja sieltä ulos. Jotkut kuvat ovat hämmästyttävässä kontrastissa teksteihin, mikä tietysti tekee kirjasta eloisan ja nautittavan dokumentin.

Susu Petalin Sairaalapäiväkirja on ilmestynyt!!!

Päivät kuin unta vaan

Sain unessa idean kuinka elvytän vanhan käsikirjoitukseni. Maaginen realismi on kiehtonut genrenä, mutta jostain syystä en ole tainnut koskaan kirjoittaa kirjaa, jossa liikuttaisiin sillä alueella. Läheltä on liipattu joskus. Kesä kummitustalossa oli vähän siihen suuntaan joissakin kohdissa. Pitää oikein miettiä. Outoa rakkautta kokoelman Reginanovellissa taisi olla pieni kauhusäväys, mutta siis muuten ei.

Paitsi tietenkin Reetta ja linnan vangit romaani. Termiä maaginen realismi ei kyllä taideta käyttää lastenkirjoista puhuttaessa.

Olen ravistamassa yltäni realismin tylsää pakkopaitaa. Maailmankuvani on liukunut siihen suuntaan, etten oikein osaa edes kuvata asioita antamatta sijaa elementeille, jotka eivät kuulu perinteisen arkitajunnan piiriin. Se johtuu joistakin omista kokemuksista, joita ei voi kiertää. Ne on hyväksyttävä osaksi omaa itseä, vaikka järki pistää hanttiin.

Turun messujen jäljiltä olin alakuloinen, ja hassua kyllä alakuloni syveni tajutessani, että olen suurin piirtein Suomen ainoa kirjailija joka on niin mielenkiinnoton, ettei sille löydy esiintymistilaa Helsingin mammuttimaisilta kirjamessuilta. Vaikka siis periaatteessa on ihanaa, kun sinne ei tarvitse lähteä.

Ehkä unien näkeminen, ja uninäkyjen siirtäminen osaksi romaanikäsikirjoitusta voidaan tulkita todellisuuspakoisen kirjailijan säälittävänä yrityksenä olla kohtaamatta omaa vääjäämätöntä tuhoaan vielä tänään. Mutta viis siitä, minulla on taas hauskaa oman kirjoituskoneeni ääressä.

Päivät kuin unta vaan

Markkinointigurunne tässä moi!

Minusta on aika äärimmäisen huvittavaa, että kirjoittajayhdistyksen varapuheenjohtaja soitti ja kyseli voisinko tulla vetämään markkinointihenkistä koulutuspäivää heidän jäsenilleen. Kun sellaiselle olisi nyt kova tarve.

Miten ihmeessä joku keksii minua pyytää? Onko tarkoitus asettaa minut vitriiniin näytteille, ja sitten kirjoittaa jokin selittävä teksti, jossa kansantajuisesti osoitettaisiin markkinointi- ja brändäysvirheet ja annettaisiin ystävällinen ohje: Älä tee näin!

Yritinkin mutista vähän vastaan. Varapuheenjohtaja kiirehti heti selittämään, ettei tarvitse ilmaiseksi tulla, he kyllä maksavat. Kuuden oppitunnin päivästä olisi kysymys. No rahasta minä tanssin vaikka napatanssia Turun torilla, vaikken pidäkään sitä erityisenä osaamisalueenani. Videokurssin olen joskus katsellut läpi ja opetellut liikkeet. Kyllä minä sen verran olen jo oppinut markkinoinnistakin.

Olen huomannut, että on todella kätevää, kun kirjasta on tehty postikortti. Postikortin voi ojentaa kelle tahansa, ja ihmiset ilahtuvat, kun saavat kauniin käyttökelpoisen postikortin ilmaiseksi. Eivät he edes huomaa, että siinä minä nyt tyrkytän itseäni ja tekemisiäni. Sain myös viimein niin paljon aikaiseksi, että tein itselleni käyntikortin. Painatuksen hoiti Raumalla sijaitseva HvGrafia.

Markkinointigurunne tässä moi!

Lukijapalaute

Sain eilen käsin kirjoitetun lukijakirjeen, jossa 9v lukija kertoi lukeneensa Reetta-kirjan kahdessa päivässä, koska se oli niin hauska ja jännittävä. Paras kohta oli se kun Valpuri Kyni oppi lentämään, ja se kun Edit lähti pelastamaan Reettaa, ja sitten vielä se, kun Valpuri muutti Reetan maskottikissan eläväksi. En osaa edes kuvailla miten tärkeänä pidän tällaista aidon kohderyhmän antamaa suoraa palautetta.

Lastenkirjailijan keskeinen ongelma on, että hän on aikuinen, ja että kirjojen julkaisemisesta, levittämisestä, ostamisesta ja niin edelleen päättävät aikuiset. Ei tämä ehkä ole kaikille nuortenkirjailijoille ongelma, mutta minä olen kokenut sen ongelmalliseksi. Oman aikuisuuteni ehkä osaan lapsille ja nuorille kirjoittaessani siirtää syrjään, ja kaivaa sisäisen lapsen naftaliinista, mutta muut kirjan kohtaloon liittyvät tahot eivät välttämättä näe tarpeelliseksi suitsia aikuista yliminäänsä.

Muistan, kun luin Onnimannista tyttökirjakriitikin (ei liittynyt omaan kirjaani), jonka olennainen sisältö oli muistinvaraisesti referoiden tämä: Kirja oli tyttökirjaksi erinomainen, koska sen pystyi keski-ikäinen mies lukemaan punastumatta.

Minua harmittaa, etten ottanut kritiikkiä talteen, mutta kaipa se löytyisi. Kysymyksessä oli jokin 2000 luvun alkupuolen Onnimanneista, silloin seurasin pääsisikö Emma-sarjani joku kirja joskus seulan läpi ja tulisi esitellyksi lehdessä.

Tuon kritiikin luettuani heräsin todellisuuteen. Että siis tyttökirjan "hyvyyden" kriteerinä on se, pystyykö keski-ikäinen mies lukemaan sen punastumatta.

Asia ei olisi olennaisesti erilainen, vaikka kriitikko olisi ollut keski-ikäinen rouva, joka olisi todennut suurin piirtein samoin.

Sinänsä tietysti aikuisen on aina hyvin vaikea arvata, mistä lapset ja nuoret pitävät. Varsinkin kun erilaiset lapset ja nuoret pitävät hyvin eri tyyppisistä kirjoista. Ja kirjoittaessaan nuorille kirjailija kuitenkin pysyy väkisinkin aina aikuisena. Ei hän kokonaan pääse pakoon omaa elämänkokemustaan.

Lukijapalaute

Valoisa kirja palautti mieleen lapsuuden syöverit

Piruettiystävyys osuu hermooni, sillä ekalla luokalla minulla oli kiva kaveri, Anne, ja hän tanssi balettia. Hän sanoi, että voisin tulla mukaan balettikouluun. Ehdotin tanssiharrastuksen aloittamista äidilleni, mutta hän sanoi, etten voi tanssia balettia, koska olen lihava. Niin minä en sitten mennyt balettikouluun, enkä minä sitten enää myöskään ollut Annen ystävä.

Kannoin vuosikaudet kaunaa äidilleni siitä, ettei hän päästänyt minua balettikouluun. Nyt tietenkin ymmärrän, että jos hän olisi päästänyt minut balettikouluun, olisin saanut itkeä toisenlaisia kyyneliä, koska eihän siitä olisi mitään tullut tietenkään. Jos on maailma ylipäätään säälimätön pulskia tyttölapsia kohtaan, niin baletin maailma on sitä potenssiin korotettuna. Balettimaailman ankaruus tulee kirjassa ilmi hienovaraisesti, mutta selkeästi kuitenkin.

Olen kokenut Kirsti Kuroseen nimeen perustuvaa maagista yhteyttä. Minun kokemuspiirissäni Kirsti on ollut harvinainen nimi. Elin läpi koulu- ja opiskeluvuosieni törmäämättä yhteenkään Kirstiin, Kirsejä sen sijaan on tullut vastaan useita. Tapasin Kirsti Kurosen ensimmäisen kerran Tiina- tyttökirjaseminaarissa Tampereella, ja rekisteröin hänestä ensimmäiseksi juuri nimen. Suomen Markuilla on ollut tapana kokoontua Porin liepeillä Noormarkussa, ja voin ymmärtää yhteydentunteen, jonka sama nimi saattaa synnyttää.

Luin kaimani kirjoittamia Vili Voipio-kirjoja, ja haikailin niiden hilpeää, ahdistusvapaata maailmaa. Kaikenlainen jossittelu on tietenkin turhaa, mutta toisaalta, minä en olisi kirjoittanut yhtään kirjaa ilman jossitteluja. Siksipä paljastan tässä jossitteluni. Kaimani, ja hänen kirjoittamansa kirjat saavat minut jostain osin käsittämättömästä syystä aina miettimään millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos en olisi ollut lihava lapsi.

Tietyllä tavalla Piruettiystävyys ja Reetta ja linnan vangit ovat sukulaiskirjoja, koska kummassakin on liikunnallinen tyttö, jolla on ulkonäköpaineita.

Kurosen kirjoissa ihmisillä saattaa kyllä olla ongelmia itsensä kanssa, mutta he ovat suorasukaisessa ja positiivisessa suhteessa ulkopuoliseen maailmaan ja muihin ihmisiin. Vaikka he voivat olla hankalia, heitä ymmärretään ja he saavat muilta tukea. Samalla kun tällaiset tarinat lohduttavat, ne myös muistuttavat asioista, joita ilman olen joskus joutunut pärjäämään.

Vaikka elämässäni kaikki on hyvin, lapsuutta ja nuoruutta on silti aina muisteltava hyvin varoen, etteivät pedot herää.

Valoisa kirja palautti mieleen lapsuuden syöverit

Voisko ihmiset joskus kiinnostua muustakin kuin seksistä? Joo tottakai, Twitteristä!

Aila Meriluodon kasvot tuntuvat nyt tulevan vastaan joka puolella kera sen järistyttävän tiedon, että hänellä on ollut elämänsä aikana paljon seksiä, ja hän on jopa nauttinut siitä. Ehkäpä hän on ottanut vähän revanssia, koska oli nuorena estynyt. Tuo ei ole minun tulkintani, vaan luin sen jostain lehdestä.

Mikael Jungerkin kerskuu kirjassaan naisjutuilla. Jostain syystä naispuoliset puoluetoverit pitävät Jungerin pröystäilyä sopimattomana (tieto peräisin jommasta kummasta iltapäivälehdestä). Miksi ihmeessä? Jos iäkäs naisrunoilija saa vuotaa julkisuuteen seksikokemuksensa, niin miksi ei keski-ikäinen pomomies voisi sitä tehdä? Seksikokemusten muistelu ja kirjaaminen painotuotteeseen on saattanut olla Jungerille aivan välttämätön terapeuttinen kokemus. Ei siitä kauaa ole, kun hän oli otsikoissa saman osaston toimintaan liittyvien terveysongelmiensa kanssa.

Mutta ei tämä kirjasyksy sentään pelkkää seksiä ole. Myös Twitter-romaani on nyt julkaistu. Onkohan kirjan sisältö kiinnostava, ovatkohan tekijät kiinnostavia, jaa mutta nyt tuolla ei olekaan väliä, koska se on maailman ensimmäinen Twitter-romaani. Viis siitä vaikka se romaanina olisi yhtä jännittävä kuin puhelinluettelo.

Meillä on perheessä semmoinen ongelma, että auton takapyörä on juuttunut kiinni. Moottori siis toimii, mutta auto ei liiku, koska toinen takapyörä ei pyöri. Hinausauto varmaan pitäisi tilata, mutta kun ei millään haluaisi. Me emme nyt edes tarvitsisi koko autoa, mutta mökillä pitäisi käydä tyhjentämässä vesilukot ja nostamassa uimaraput järvessä.

Kadulle juuttunutta autoa ajatellessa tunnen samuutta. Minulla taitaa olla vähän samanlainen tilanne. Moottori käy, mutta takapyörä jumittaa. Huomenna pitäisi kuitenkin vielä mennä messuille. Turku lava 12.50.

Voisko ihmiset joskus kiinnostua muustakin kuin seksistä? Joo tottakai, Twitteristä!

Palkinto odottamassa

Olen juuri kotiutunut kirjamessuilta, ja olen henkisesti romuna. Miten on mahdollista, että minä kirjoitan ja julkaisen kirjoja, kun maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat paljon kauniimpia, nuorempia, fiksumpia, ahkerampia, aikaansaavempia, sosiaalisesti taitavampia, ja parempia kirjoittajia kuin minä. Kotona koneen ääressä sitä elää omassa sievässä kuplassaan, täällä tämän koneen ääressä olen maailman paras kirjailija, ainakin hyvinä päivinä. Mutta rantautuminen messukeskukseen paljasti jälleen karvaan todellisuuden. Kaltaiselleni narsistisesti häiriintyneelle minävaurioihmiselle on shokki joutua hiekanjyväksi koneiston rattaisiin narskumaan ja vikisemään. Siksi olikin mukava päästä aurinkosateeseen, ja saada palkinto, kiitos Hanna!

Mutta kauneimmassakin ruusussa piilee piikki pistävä, ja tässäkin on ehtoja. Pitää kertoa kolme asiaa, joita rakastaa. Rakastan kirjoittamista, rakastan miestäni, ja kesämökkiäni. Kuvakin piti liittää, joten tuo alempi kuva on mökiltä. Siinä on vene, lasikuituinen vuotava purtilo, jolla lähdemme verkkojenlaskuun ja nostoon silloin kun mökillä olemme.

Sitten piti vielä luovuttaa palkinto eteenpäin, mutta en pysty nyt tekemään Sofien valinta tyyppistä ratkaisua, eli valitsemaan muutamaa, kun inspiroivia blogeja on niin paljon.

Palkinto odottamassa