Aloitin lomani lukemalla
Stefan Zweigin romaanin
Malttamaton sydän. Kun 28 vuotta sitten olin nuori synkkä opiskelijatyttö ja tapasin Hämeenportin tupakankatkuisessa hämärässä mieheni, joka silloin oli synkkä paluumuuttaja Ruotsista, hän kertoi minulle tästä kirjasta, että siinä on nuori sotilas, joka säälii rampaa tyttöä ja joutuu sen vuoksi henkiseen kurimukseen.
Kiinnostuin miehestä, joka oli vaikuttunut noin kohtalokkaalta kuulostavasta romaanista. Kiinnostuin myös romaanista. Mutta koska emme kumpikaan aavistaneet, että kirja oli käännetty suomeksi (
Lauri Hirvensalo 1951) se jäi minulta lukematta. Siihen aikaan asioita ei vielä voinut tarkistaa samalla tavalla kätevästi netistä kuin nykyään.
Sain siis vasta nyt käsiini Zweigin romaanin suomennoksen. Kirja kertoo 25 vuotiaasta sotilaasta, joka päivällisillä kohteliaisuuttaan hakee tanssimaan isännän tytärtä tietämättä, että tämä on rampa. Kaikki järkyttyvät tapahtumasta, ei vähiten nuorukainen itse. Hän lähettää seuraavana päivänä tytölle kukkia ja pahoittelee tapahtunutta. Hän saa tytön isältä kutsun vierailulle. Alkaa hyvillä aikomuksilla katettu tie kohti helvettiä.
Kirjassa viitataan monesti
Tuhannen ja yhden yön satuun, jossa mies säälii tien varressa avuttomana anelevaa vanhusta, nostaa tämän reppuselkään viedäkseen majapaikkaan, mutta vanhus onkin noita, joka liimautuu miehen selkään ja julmasti pakottaen pitää tätä juhtanaan. Samanlainen kuvio käynnistyy nuoren miehen ja tytön välille, mutta kirjassa on myös hetkiä jolloin osat vaihtuvat.
Mietin lukiessani onko tämäkään kirja enää poliittisesti korrekti, koska se perustuu siihen itsestään selvään ajatukseen, ettei rampaa naista voi kukaan mies rakastaa. (Ylipäänsä sana rampa lienee nykään kyseenalainen) Rampa nainen on tuomittu jäämään vaille rakkautta. Siksi hän tarraa niin julmasti kiinni hyväntahtoiseen mieheen, joka säälii häntä. Ei kai tällaista kirjaa nykyään enää voisi kirjoittaa, vaikka en usko ulkonäön ja terveyden merkityksen ollenkaan vähentyneen sukupuolista rakkautta etsittäessä.
Kirja on siis tutkielma säälistä, jota romaanin mukaan on kahdenlaista. Tunteilevaa, heikkoluonteista ja malttamatonta, joka pyrkii nopeasti irrottautumaan vieraan onnettomuuden aiheuttamasta kiusallisesta mielenliikutuksesta, sekä
luovaa sääliä, joka kärsii toisen kanssa voimiensa äärirajoille asti, ja senkin yli.
Kirja on myös tutkielma
omastatunnosta, joka sekin taitaa tätä nykyä vähän ongelmallinen sana. Kuinka monella nykyajan ihmisellä vielä on omatunto? Tämän kirjan päähenkilö pääsee pinteestä, kun ensimmäinen maailmansota pyyhkii tieltään koko vanhan maailman. Ihmiset, jotka tietävät hänen heikkoutensa, ovat kuolleet. Hänet palkitaan kunniamerkein. Mutta yksikään rikos ei unohdu niin kauan kuin omatunto siitä tietää.
Stefan Zweig oli itävaltalainen juutalainen pasifisti. Kun rotuopit levisivät Itävaltaan hän lähti ensin Englantiin ja päätyi lopulta Brasiliaan. Kansallisuuskiihkoilu ja toinen maailmansota oli hänelle liikaa, Euroopan henkinen pimeys masensi hänet ja hän päätyi vaimonsa kanssa itsemurhaan.
Kuristava sääli ja omantunnon olemus