torstai 31. joulukuuta 2015

Lidlin tulipunaiset ruusut

Terveisiä Lidlistä. Juutuin siellä tuijottamaan kuusikymppistä arabimiestä. Ei saisi tuijottaa, tiedän. Mutta unohdan toistuvasti sen, ettei ihmisiä saa tuijottaa.

Mies oli harmaantunut, hän oli hiukan nukkavieru, mutta silti vaikeasti määriteltävällä tavalla tyylikäs. Kärry oli täynnä vessapaperia, talouspaperia, hammastahnaa, pesuaineita, mutta myös elintarvikkeita. Viimeiseksi hän laski kärryyn nipun tummanpunaisia ruusuja.

Kysymys on tuosta eleestä, jolla hän valikoi kukkakimpun, nosti sen saavista, tarkasteli sitä ja laski kärryyn vessapaperien ja hammasharjojen päälle. Kuin hän olisi pidellyt jotain maailman kallisarvoisinta ja haurainta.

Tuijotin lumoutuneena,  oikeastaan hartaana. Mies huomasi tuijotukseni ja oli tietenkin liian myöhäistä teeskennellä, että ei tässä mitään, kunhan vahingossa vilkaisin. Joten me katsoimme toisiamme silmiin, minä hymyilin hänelle ja hän vastasi hymyyni.

Menimme kassalle ja odotin vuoroani hänen takanaan. Ehkä äiti voisi raottaa vastasyntyneen peittoa samalla hellyydellä kuin mies hypisteli muovikäärettä ruusujen ympärillä. Jostain syystä minulla tuli kyynelet silmiin. Maksettuaan ostokset hän pakkasi tavaroitaan ja koko ajan huolehti siitä, etteivät ruusut vahingoittuisi. Kuten huomaatte, minä siis tuijotin edelleen, nyt siis kyynelet silmistä valuen.

Tajusin samassa, että tämä on niitä asioita, joita minä maailmassa näen ja joista haluan kirjoittaa ja siten kertoa lukijoille, että katsokaa, me elämme tällaisessa maailmassa. Mies on joutunut tänne kauas kotiseudultaan. Hän ostaa hammastahnaa, vessapaperia ja tulipunaisia ruusuja. Haluaisin osata kertoa tämän niin, että teidänkin olisi pakko liikuttua ja luopua kyynisyydestä.

Share/Bookmark

maanantai 28. joulukuuta 2015

Kaurismäki tukki Kristiinan suun

Kävin katsomassa Tyttökuninkaan.

Historiasta kertovat elokuvat tai romaanit kertovat etupäässä tekijöiden omasta aikakaudesta. Niinpä Kristiinan tarinassakin nousi päärooliin kipuilu sukupuoliroolin ja seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Kristiinasta tehtiin emootioittensa kanssa teutaroiva äkäpussi ja hänen filosofiset ja teologiset pohdintansa jäivät sivurooliin. 

Elokuvassa on kohtaus, jossa Kristiina yrittää kertoa ajatuksistaan häntä töllistelemään tulleelle rahvaalle, mutta neuvonantaja vaientaa Kristiinan ja käskee tarjota rahvaalle olutta. Neuvonantaja siis tiesi, ettei rahvas ollut kiinnostunut Kristiinan ajatuksista. Elokuvan tekijät puolestaan tiesivät nyt, ettei yleisökään ole niistä kiinnostunut, joten Kristiinaa ei taaskaan päästetty ääneen. Sen sijaan meille tarjottiin Kristiinan ja hovineidin paljasta pintaa seksikohtauksessa mustan raamatun päällä. 

Mutta elokuva oli toki viihdyttävä. Olin yllättynyt, kun elokuvasta sai sen käsityksen, että filosofi Descartes olisi myrkytetty Tukholmassa. En ollut sellaisesta kuullutkaan, mutta nyt ystävä oli heti kaivanut esiin lehtijutun, jossa tällainen spekulaatio esitetään ja arsenikkimyrkytys todistetaan. Ehkäpä niin.

Share/Bookmark

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Ylpeä tyhmä liikuttui Maeve Binchyn viihderomaanista

Maeve Binchyn Valkeiden kukkien lehto oli ensimmäinen romaani pitkään aikaan jonka ilman taukoja jaksoin lukea alusta loppuun ja lopussa jopa liikutuin.

Kirja oli siinä mielessä vanhanaikainen, että siinä oli hyvyyteen ponnistelevia ihmisiä, joiden elämä ei sujunut kovin mutkattomasti, mutta lopussa lukijalla oli luottamus siihen, että heille kävisi elämässä hyvin. Pahat saivat näpäytyksensä, mutta heidänkin kohdallaan lukija pystyi toivomaan, että hekin eräänä päivänä ryhtyisivät vielä kunnon ihmisiksi.

Binchyn kirjassa saivat kysymykset hengellisyydestä, taikauskosta, traditiosta, kirkosta, kansanuskosta ja pakanuudesta elää levollisesti tarinan kudelmissa. Itse en lukijana voinut olla varma miten Pyhän Annan lähteen kävisi, mikä olisi kirjailijan lopullinen viesti ihmiskunnalle. Vaikka romaani kertoi ihmissuhteista, erityisesti rakkaussuhteista, sen taustalla oli kysymys Pyhän Annan lähteestä. Oliko se vain taikauskoa ja menneisyyttä ja joutaisi pyyhkiytyä pois uuden moottoritien ja tien mukana tulevan edistyksen, kehityksen, uuden ajan tieltä. Vai oliko se sittenkin lähde joka pitäisi säilyttää, koska se edusti traditiota, ja siitä pulppusi ihmisten elämään toivoa ja voimaa ponnistella hyvyyden puolesta.

Googlettelin Binchyä, löysin blogikirjoituksia ja vastaavia, joissa oli tätä tuttua anteeksipyytelyä:
Tämä on toki hömppää, mutta pidän näistä kirjoista. 
ja
Näistä kirjoista on turha etsiä mitään ajatuksia tai kielen hienouksia, mutta ah miten rentouttava näitä on lukea.
ja
Eihän näitä voi mitenkään tosissaan ottaa, mutta matkalukemistona menettelevät vaativamman ja korkeatasoisemman proosan välipaloina.

En käsitä miksi naiset vinkuvat tietävänsä, että tämä on hömppää, mutta tykkäävät tästä silti. Olisi ilmeisesti todella kauheaa jäädä kiinni Binchyn kirjoista nauttimisesta niin, että ei tietäisi niiden olevan hömppää. Niistä saa siis nauttia, jos tietää niiden olevan hömppää. Jos ei tiedä, on tyhmä.

Mutta hei, puolet ihmiskunnasta on joka tapauksessa keskivertoa tyhmempää. Sori, mutta tämä on tilastollinen fakta. Tyhmilläkin on silti oltava ihmisarvo.

Minä kannan oikein ylpeänä tyhmän ihmisen viittaa. Pikin lainaustilastojen perusteella Binchyn romaanit kiertävät ahkerasti. Jos ensi syksynä ilmestyvä viihderomaanini kiertää yhtä ahkerasti, minulla on syytä olla tyytyväinen.  

Share/Bookmark

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Kirjojen tehtailusta on tullut tavoite

Vuoden viimeisiä töitä on tehdä selvitys siitä mihin olen käyttänyt apurahani. Olen käyttänyt sen siihen, mihin lupasinkin.

Tekstiä on syntynyt, ajatukset ovat kirkastuneet ja myös muuttuneet.

Ajattelen muinaisesta diakonissalaitoksesta nyt hyvin eri tavalla kuin aloittaessani taivalta. Voisi jopa sanoa, että olen kokonaan kääntänyt kelkkani. Lähtökohtani oli, että diakonissat olivat patriarkaatin alistamia olentoparkoja. Nyt näen heidät naisina, joilla oli vahva kutsumus ja tahto tehdä hyvää. Heidän elämänsä oli kamppailua, mutta kuka mittaa ja punnitsee ihmisen onnen suuruuden? Kuka luotaa sielun syvyydessä koetut kärsimykset, kivut, menetykset? Ovatko nykyajan itseään toteuttavat naiset onnellisempia kuin diakonissat käydessään asennuttamassa itseensä implantteja ja mesolankoja pärjätäkseen kiristyvillä markkinoilla? Takaako omaan hyvinvointiin keskittyminen ihmiselle henkisen tasapainon, ilon, kokemuksen elämän merkityksellisyydestä? Tätä vertailuahan me aina teemme, kun mietimme omaa aikaamme ja menneisyyden ihmisten elämää. Olisiko ollut parempi elää 50 vuotta, sata vuotta, tuhat vuotta sitten. Mikä oli paremmin ja mikä huonommin. Oliko kaikki ennen huonommin kuin nyt, vai voisimmeko joissakin asioissa etsiä neuvoa entisaikojen ihmisiltä?

Apurahaselvitystä runoillessa mietin myös sitä, että vielä silloin, kun minä aloittelin ns. uraani eli noin 22 vuotta sitten, oli vallitsevana käsityksenä, että kirjan vuodessa julkaiseva kirjailija oli hiukan kyseenalainen viihdekirjojen tehtailija. Kunnollisen romaanin tekemiseen vaadittiin muutama vuosi vähintään. Nykyään 4-6 kirjaa vuodessa julkaiseva kirjailija on pelkästään ahkera, tuottelias ja esimerkillinen. Kirjoittamisen lisäksi hän kiertää lobbaamassa teoksiaan ahkerasti, sekä myös toimii järjestöissä ajamassa milloin mitäkin asiaa. Ihmisellä on kuitenkin vuodessa vain tietty määrä aikaa. Määräänsä enempää sitä ei ole kenelläkään. Minä olen kaksikätisenä ratkaissut asian niin, että tuotan oikealla kädellä yhdenlaisia kirjoja ja vasemmalla toisenlaisia. Tämän vuoden saldona on siis yksi kuvitettu tietokirja, joka on jo ilmestynytkin, viihderomaani, joka ilmestyy ensi vuonna, ja historiallisen romaanin käsikirjoitus, josta en ole vielä puhunut mitään, mutta siitä tulee kyllä hieno.




Share/Bookmark

tiistai 22. joulukuuta 2015

Porno värityskirja

Pitkän lamajakson jälkeen paperisten kirjojen myynti on lähtenyt nousuun

Varsinkin aikuisten värityskirjat ovat suosittuja ja niitä onkin nyt joka lähtöön, huomasin myös ikoni-värityskirjoja. Halvalle paperille siis painetaan kuuluisien ikonien ääriviivoja, jotta ihminen voi halutessaan sutata niiden sisälle värejä ja ajatella, että tässä sitä ikoneja tehdään, onpas jännää. 

Ihan hienoa tietysti, että kirjamyynti kasvaa, turha aikuisten värityskirjoja on halveksua, niiden menestys osoittaa, että kulttuurimme on käynyt liian ahdistavaksi. Aikuisten on pakko saada taantua, ja onhan se aika harmitonta jos taantuu värityskirjojen ääressä. Ehkä taantuneelle kansalle voisi tarjota rentoutusta myös pornovärityskirjojen avulla? 

Pornon kohdalla voisi ajatella, että pornokuvien värittäminen merkitsisi tason nousua. Tarjoan tätä ideaani vapaasti hyödynnettäväksi.








Share/Bookmark

torstai 17. joulukuuta 2015

Uuninpuhdistusvoimaa

Sanasto-korvaukset mielessä kajastaen olen kaikkien silppuhommieni keskellä työstänyt viihdekirjan kässäriä. Sellaista kepeää, lohdullista tarinaa, jossa on jotain pientä juonentynkää. Yhteisöllistä elämänmuotoa, pitkän avioliiton haasteita ja pari yllättävää arpajaisvoittoa, toinen ihan kioskilla myytävästä arvasta, toinen vähän negatiivisempi voitto elämän yleisistä arpajaisista.

Sain äsken kuulla, että siitä tulee nyt sitten oikea kirja ensi vuonna.

Pistin miehelle tekstarin, ja sitten yhdelle ystävälle. Siis kahdelle ihmiselle. Tuntuisi ihan hölmöltä tiedottaa asiasta laajemmin, koska eivät tuttuni tiedä minun tuommoista kirjaa kirjoittaneenkaan, tai vaikka tietäisivät, niin harva asia voisi heitä vähempää kiinnostaa kuin minun tulevat kirjalliset tuotokseni. Montako kirjaa sinulla on, kolmekymmentä, voi herra jumala, etkö sinä koskaan lopeta.

Olen yleensä ihan tyytyväinen siihen, että olen tällainen omissa maailmoissa haahuilija, mutta joskus olisi kiva, jos tuntisi ihmisiä joiden kanssa voisi iloita tällaisena päivänä. No iloitsen sitten teidän kanssanne joita en tunne. Eihän tämä teillekään mtään erityistä merkitse, mutta sainpahan puhallettua asian ulos ja nyt menen ehkä uunia ja jääkaappia putsaamaan. 

Share/Bookmark

tiistai 15. joulukuuta 2015

Sosiaalista mediaa

Tajusin äsken, että eräs kollega on kuollut. Hän on itse asiassa kuollut jo jonkin aikaa sitten.

Mutta jos kollegani on vainaa, niin kuka ihme siis on se hänen kaimansa, joka minun facebookystäväni? Miksi me olemme kavereita?

Minä varmaankin itse pyysin häntä kaveriksi, koska hänen kaimansa joskus läheteli minulle viestejä luettuaan blogiani. Koin siis, että olimme melkein ystäviä, vaikka emme olleet tavanneet kuin kerran, tuolla viattomalla 90-luvulla. Kun huomasin tutun nimen facebookissa, pyysin tietysti kaveriksi, vaikka profiilikuva näyttikin vähän oudolta. Mutta ihmisethän muuttuvat.

Nyt meinasin kommentoida hänelle jotain hänen kirjoihinsa liittyvää, mutta piti ensin tarkistaa wikipediasta pari juttua. Ja sieltä sitten luin, että hän on kuollut aikapäiviä sitten.

No ei kai tämä ole mitenkään outoa facebookystävyyttä. Minäkin olen monen facebookystävä sen vuoksi, että he luulevat minua kirjastoneuvos Ellilän sukulaiseksi. He eivät ole kehdanneet lopettaa facebook-kaveruutta, vaikka olen korjannut heidän virheellisen käsityksensä tältä osin.



Share/Bookmark

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Ihanat entisajat


Ihmisten työaikoja tutkinut ekonomisti, professori Juliet Shor huomasi, että työläisten pitkät työajat ja lyhyet lomat ovat enemmän poikkeus kuin sääntö ihmiskunnan historiassa. Hän muistuttaa asiasta nyt, kun  työaikoja ja -uria ollaan pidentämässä useissa maissa.

Keskiajan talonpoikia vaivasivat nälänhädät, kulkutaudit ja sodat. Ruokavalio ja hygienia olivat surkealla tasolla. Kyntö ja korjuu ovat ankaraa työtä, mutta talonpojilla oli vuodessa lomaa kahdeksasta viikosta puoleen vuoteen. Kirkko määräsi pakollisia lomia, jottei kansa kapinoisi. Häät, hautajaiset ja kastajaiset saattoivat tarkoittaa jopa viikon mittaisia juhlia. Kun kylään sattui kiertäviä viihdyttäjiä, odotti väki vapaata.

Lisäksi ruoka-ajat olivat pitkiä ja nokoset kuuluivat iltapäivään.Tällaisia juttuja tässä artikkelissa.

Kun taannoin lueskelin vanhaa satakuntalaista keittokirjaa, yllätyin kun siinä valitettiin, ettei häitä enää 1900-luvun puolella ole juuri vietetty paria viikkoa niin että koko kylä osallistuu juhliin ensin morsiamen sitten sulhasen kotona, vaan halutaan selviytyä häistä muutamassa päivässä. Aijaa, onpas hätäistä tosiaan jos häitä on juhlittu vain muutama päivä. Satakuntalaisen keittokirjan kautta minulle valkeni sekin kuinka yhteisöllistä meininkiä elämä Suomen maalaiskylissä oli vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Pitoja varten vietiin naapuriin leivontatarvikkeita ja pitotalosta taas kuskattiin sitten maistiaisia ja kaikenlaisia kakkoja ympäri kyliä kiitokseksi tarvikkeista. Ja kuten todettu, häitä vietettiin sitten parikin viikkoa. Silloin varmaan tiesi juhlineensa.

En tiedä onko se ihan vääjäämätöntä, että vanhat ihmiset alkavat haikailla menneisyyteen, mutta aika hohdokkaalta kyllä tuntuu tuo muinainen elämänmeno. Elettiin sitä silloinkin. Oli ehkä köyhää, mutta lokoisat olot kuitenkin. Vapaata riitti, ja juhlan aiheita.

Share/Bookmark

tiistai 8. joulukuuta 2015

Se mutkistuu, kun se pitkittyy

Kun ajattelen sitä, millaisia mietteitä minulla oli aloittaessani Oriveden lepran diakonissoista kertovaa romaania, olen oikeastaan aivan täysin kääntänyt sen kanssa kelkkani.

Kun aloitin, olin feministisen pöyristynyt sen vuoksi, että jotkut onnettomat naiset uhrasivat itsensä kiittämättömien potilaiden hyväksi ilman kunnon korvausta. Näin diakonissojen ammattikunnan naisten sortamisen muotona.

Tätä ajatustani vastaan tosin hiukan soti omat muistoni päähenkilöstäni sisar Matildasta. Hänestä oli vaikea ajatella, että siinä oli sorrettu ja hyväksikäytetty naisrassukka. Olin hänen kuollessaan noin kymmenvuotias, joten en ehkä kyennyt kovin oppineesti arvioimaan tällaisia asioita, mutta tunnistin kyllä arvovallan ja henkisen voiman, kun sellaista kohtasin.

Olin siis kirjoitusprosessin alkuvaiheessa syvässä ristiriidassa. Halusin tarinassa repiä rikki diakonissainstituution sellaisena kuin se toimi sisar Matildan aikana. Mutta silloin asettuisin sisar Matildan yläpuolelle, koska hän oli vapaaehtoisesti luopunut maailmasta, tehnyt köyhyys-, kuuliaisuus- ja siveyslupauksen ja päättänyt elää yhteisössä sorrettujen ja solvattujen kanssa.

Mitä pitempään kirjoitusprosessi on kestänyt, sitä selvemmäksi on tullut, ettei minulla ole syytä asettua Matildan yläpuolelle. En ole niin erinomainen ihminen kuin ehkä olen kuvitellut. 1950-luvulla syntyminen ja kaksituhattaluvulla eläminen ei ehkä sittenkään tee minusta kehityksen huippua, eikä se valitettavasti tee kehityksen huippua kenestäkään muustakaan ihmisestä.

Joissakin asioissa on edistytty, toisissa taannuttu. Kuten aina, voisimme nytkin oppia jotain menneisyydestä. Mutta opimmeko? Yhteiskuntamme kiristyvää ilmapiiriä seuratessa ja polttopullojenheittelyuutisia lueskellessa voisin melkein väittää, että emme opi.

Mutta mitä käsikirjoitukseen tulee, luulin jotenkin, olen kovin vähän ehtinyt siihen paneutua. Kuitenkin sitä on vuoden mittaan kertynyt liki kaksisataa liuskaa ja nyt kun olen lukenut sitä läpi, niin olen oikeastaan ihmetellyt, että kuka sen on kirjoittanut. Jotenkin aika hienon tuntuinen romaaniaihio.

Share/Bookmark

torstai 3. joulukuuta 2015

Mihin meni luottamus?

Kuulin äskettäin hoitotyöpaikasta, jossa työn laatua ryhdytään seuraamaan niin, että kerran viikossa arvotaan se työntekijä, jonka asiakastapauksiin liittyvät kirjaukset tarkistetaan.

Miettikää.

Ei siis ole kysymys siitä, että kuinka se asiakkaiden kohtaaminen sujuu, miten asiakkaat kokevat saavansa apua, vaan kuinka tämä kaikki kirjataan tietokonejärjestelmiin. Pomo, jolla tietenkään ei ole muuta tekemistä kuin suorittaa arvontoja ja tutkia kirjauksia, tarkistaa siis hoitotyön laadun syynäämällä ruudulta onko kaikki mennyt paragraafien mukaan.

70-luvulla tehtiin pömpöösi elokuva Suomen ja Neuvostoliiton suhteista ja elokuvan nimi oli Luottamus. Siitä lähtien olen toistuvasti palannut ajatukseen, että itse asiassa luottamus on kaiken perusta. Jos ihmisten välillä on luottamusta, kaikki sujuu. Jos luottamusta ei ole, mikään ei suju.

Jos luottamusta ei ole, pitää varmistaa pykälin, että kaikki menee sääntöjen mukaan. Mutta kun elämä on kaoottista ja yhteensopimatonta sääntöihin, ajaudutaan asetuksiin ja poikkeuksiin ja poikkeusten poikkeuksiin.

Asianajajille riittää töitä, kun etiikka ja moraali ulkoistetaan tietokoneohjelmille ja lainsäädännölle. Siis herätkää ihmiset. Te olette unessa selvästikin.




Share/Bookmark

tiistai 1. joulukuuta 2015

Itsekkäällä paskiaisella on aina rahat ja pahat mielessä

Ennen vanhaan sanottiin vain, että olet yliherkkä. Se oli moite. Nykyään käytetään lempeämpää sanaa, puhutaan erityisherkistä. Mutta sitähän tämä semanttinen hienosäätö ei poista, että erityisherkkyys on riesa

Nytkin heräsin kesken yötä miettimään asiaa, joka sattui viime kesänä lomamatkalla. Eräs ihminen pyysi, että lukisin hänen käsikirjoituksensa. Me olimme olleet samassa kirjallisuupiirissä kymmenen vuotta sitten ja hän muisti minut sieltä. Minä sanoin, että kyllä se sopii. Se on 150 euroa jos ei ole kovin pitkä. Ja paperityöt voisimme hoitaa Kirjan talon arvostelupalvelun kautta. En varmaan koskaan unohda hänen katsettaan. Ihan kuin olisin lyönyt häntä ruoskalla kasvoihin. Hän melkein juoksi pois luotani.

Suhtaudun käsikirjoituksiin vakavasti ja toivon, että voisin löytää uuden omaperäisen tekijän Suomen kirjallisuustaivaalle. Ja olisi hienoa löytää erilaisia käsikirjoituksia. Valitettavasti jokin ajan henki ja yleinen ilmapiiri ja kuviteltu tietoisuus siitä millaisia kirjoja halutaan ohjaa ihmisten kirjoitusprosesseja. Yritän kursseillani vinkua, että älkää nyt kaikki tähdätkö dekkarin tai fantasiaromaanin tai synkeän ja vaikeatulkintaisen taideromaanin kirjoittamiseen vaan ajatelkaa avarammin. Esimerkiksi romanttisia kirjoja voisi kannattaa kirjoittaa ja sellaisia lastenkirjoja joissa on aarteita ja salakäytäviä ja joissa lapsilla on aina hyvät eväät. Voisi myös kirjoittaa lohdullisia, toivoa vahvistavia tarinoita eikä aina ajatella kuin Jari Tervo, joka sanoi äskettäin, että kirjallisuuden tehtävä on repiä, ei rakentaa. Minä nimittäin ajattelen, että kyllä se rakentaminenkin voisi olla kirjallisuuden tehtävä. Ehkä voisi siis olla erilaisia tehtäviä erilaisilla kirjoilla, joskin tämä ajatus ei oikein koskaan ole mahtunut totalitaarisen kulttuurimme ajatustapaan.

Mutta ei minun pitänyt tuohon nyt mennä, vaan siihen, että poden syyllisyyttä huomatessani miten loukkaan ihmisiä puhumalla rahasta silloin kun pitäisi olla valmis rakkauden tekoihin, siis lukemaan ja kommentoimaan heidän käsikirjoituksiaan ilmaiseksi.







Share/Bookmark

perjantai 27. marraskuuta 2015

Naispuolinen Turkka

Jouduin eilen käsikähmään kirjoittajakurssilaisen kanssa. Miehen kanssa, mikäli se nyt mihinkään liittyy. Mehän emme ole miehiä emmekä naisia ensisijaisesti vaan ihmisiä, mikäli olen ymmärtänyt oikein tämän hetken kulttuurisesti vallitsevan ideologian. Sukupuoli on toissijainen juttu ja yksilön vapaasti valittavassa.

Tämä kiva ihminen tuo minulle aina rahan arvoisia lahjoja. Mutta nyt yritin kieltäytyä lahjan vastaanottamisesta ja siinä sitten juoksimme perä kanaa ympäri huonetta. Hän ei suostunut ottamaan lahjaa takaisin ja minä työnsin sen sisään hänen paidankauluksestaan. Mutta käsikähmä päättyi kuitenkin minun tappiokseni, koska lopulta jouduin sitten kuitenkin ottamaan hänen lahjansa vastaan, ja minä annoin hänelle Hemmng-kirjani.

Ajatella, en olisi uskonut, että olet tuommoinen melkein väkivaltainen ihminen, hän sanoi.

Minähän olen naispuolinen Jouko Turkka, minulla on vähän samanlaisia opetusmetodeja.


Share/Bookmark

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Laiska luettelee töitään

Niin siis lauantaina oli ne juhlat. Sitä edeltävä perjantai oli mennyt arpoessa lähdetäänkö Poriin vai Raumalle, eli minne 90-v äitini seuraavaksi siirretään. Selvitiin Rauman reissulla, mutta koko päivä siinä meni.

Lauantaina piti sitten tehdä juhlajärjestelyjä ja lopun päivää liehua juhlakaluna. Vieraita jäi yöksi. Onneksi olivat tuttuja vieraita. Kun vieraat lähtivät, kokoontui meille porukkaa pohtimaan yhteisön perustamista.

Joka välissä olen leiponut jotain, Hildegard Bingeniläisen äly-ja hermopipareita, joihin olen jollakin tavalla fiksoitunut. Minua viehättää Hilgegardin tuhannen vuoden takainen ohje, jossa puhutaan harmillisten mielialojen poistumisesta.

No leivoin myös saaristolaisleipiä ja graavasin siikaa, tein lohipiirakkaa ja siivotakin piti talossa, joka on ollut koko syksyn kuin pommin jäljiltä. Mihin minä jäinkään. Niin siihen, että maanantaina luin aamusta yöhön opiskelijoiden tekstejä ja kirjoitin palautteita. Jatkoin sitä vielä tiistaina. Kuka uskoisi, että muutamaan riviin menee niin paljon aikaa. Lisäksi minun piti antaa numerot.

Nyt on sitten vielä toinenkin kurssi, joten olen tänään lukenut toisten opiskelijoiden tekstejä ja kirjoittanut niillekin palautteita. En ole käytännöllisesti katsoen käynyt ulkona lauantain jälkeen. Huomenna pitäisi kävellä Pansioon. Sinne on seitsemän kilometriä tästä. Vai menisikö pyörällä. Olisi nopeampaa. Jos ei sada menen pyörällä ehkä. Illalla kirjoittajakoulua.

Perjantaina on palaveri, jossa suunnitellaan kaverin kanssa yhteistä kirjaprojektia.

Pointtina on nyt vaan se, että missä välissä minun elämästäni on tullut tällaista. Koko ajan jotain tekemistä ja suorittamista. Nyt alan taittaa yhtä pientä lehteä.

Share/Bookmark

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Valoon pukeutuneita kukkia

Täytyy sanoa, että olen ihan ällistynyt siitä miten mahtavat kekkerit sain aikaiseksi. Vanhat ystävätkin kirjajulkkareissa katsoivat minua silmät pystyssä ja hokivat: miten on mahdollista, että sinä olet saanut aikaiseksi jotain tällaista? He olivat ihmeissään ja kyllä minäkin olin ihmeissäni, koska minä en ole lainkaan sellainen ihminen, joka tällaisia juttuja järjestää ja organisoi. Sinun täytyy olla valtavan älykäs ihminen, sanoi eräskin. Pakko nyt mainita tässä tämä juttu, sikseen harvoin minua on älykkääksi mainittu. Tyhmänä pidetty paljon useammin.

Totuus tietenkin on, etten saanut juhlaa yksin aikaiseksi, vaan porukalla tuo mainio kirjakekkeri synnytettiin. Minulla oli oma merkittävä roolini, kun tajusin niputtautua yhteen Cantus sororumin ja Vox silentiin kanssa, mutta sitäkään en keksinyt ihan itse, vaan vinkki tuli kustantamolta. Mutta kävin tuumasta toimeen, se kai on minun ansiotani.

Jokaisen sielun lähellä pitäisi olla maatilkku, jossa kasvaa valoon pukeutuneita kukkia. Tällaisen mietelauseen sain vuosi sitten eräältä ystävältä. Se tuli mieleen nyt. Sellainen maatilkku on tosiaan tärkeä.

Share/Bookmark

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Hyvä tavara kelpaa kotoakin

Kirjoittamisen ohjaamista käsittelevät sarjakuvani herättävät kiinnostusta...

Klikkaa kuvaa, niin näet sen paremmin
Minullahan on ollut tämä idea, että tekisin sarjakuva-albumin kirjoittajien ohjaamiseen liittyvistä kysymyksistä. Tämä projekti on jäissä niin kuin suurin osa muistakin elämäni projekteista, koska minä nyt vaan olen tämmöinen joka sössii kaikki juttunsa. Mutta piristyin taas hiukan tänä ankeana viikkona, kun minulta pyydettiin lupaa tuon ylläolevan stripin käyttöön ja korvauksenkin saan, mikä minua rahan ahnetta aina mahdottomasti virkistää. Silmä havaitsee tuossa stripissä paljon korjattavaa ja säädettävää, mutta annan sen edetä kirjaan julkaistavaksi ihan tuollaisenaan. On siinä kuitenkin jotain aitoa henkeä ja sitä paitsi sisältö on ihan särmää.

Share/Bookmark

maanantai 16. marraskuuta 2015

Kirjanjulkistuspeijaiset

Minulla on vähän hermo pinnassa edessä olevan kirjanjulkistusjuhlan suhteen. Pitäisi lomailla, mutta koko ajan on säätämistä. Siis  minun tekemäni Pieni kirja Hemmingistä ja Vox silentiin Cantus sororum -laulukirja julkistetaan 
Birgittalaissisarten luostarissa, Birgitta-salissa (Ursininkatu 15) Turussa la 21.11.2015 klo 14.
Vox Silentii ja Tuomo Pulkkinen kertovat Cantus sororum - laulukirjasta ja myös laulavat muutaman laulun. Minä kerron omasta kirjastani. Muutakin ohjelmaa lienee, ainakin on Hemming-piirasta saa maistaa sekä Hildegard bingeniläisen äly- ja hermopipareita joiden tekemisen aloitankin tänään, kahvia, teetä ja viini hörppykin tarjotaan.
Olette tervetulleita!


Share/Bookmark

torstai 12. marraskuuta 2015

Älkää vaan kuunnelko

No joo, olin eilen Radio Robinhoodissa nauhoittamassa ns. kulttuurikeskustelua, ohjelma on siis Sherwoodin metsässä ja tulee ulos tänä iltana klo 20.00 ja uusintana sunnuntaina 20.00.

 Ei välttämättä kannata kuunnella.

Minulla paloi päreet keskustelun aikana ja kysyinkin Kumpulaiselta, jonka kanssa siis piti ns. keskustella, että pitikö meidän keskustella, vai täytyykö minun vain kuunnella hänen yksipuolisia jorinoitaan.

Tein siis sen erehdyksen, että vein nauhoitukseen mukanani sarjakuva-albumini Pyhän Birgitan perilliset, koska ajattelin, että se liittyy Turkuun, siis paikalliseen kulttuuriin, se liittyy Varsinais-Suomen ja koko Suomenkin kulttuurihistoriaan, kirkkohistoriaan ja on myös sikäli erikoinen teos, että on tietokirja sarjakuvamuodossa. Ja sitten tietysti, kuinkas muuten joudun kuuntelemaan esitelmää siitä kuinka jumalat ovat ihmisten keksintöä, kuinka uskonnot ovat valhetta ja muuta sellaista vallitsevaa jaanausta.

Lisäksi on hassu huomata, että noin puhuvat ihmiset ovat täysin vakuuttuneita siitä, että heidän edustamansa käsitys on jotain vastakulttuuria. No höpö höpö, tuohan on se hallitseva ennakkoluulo ja uskomus tämän hetken Euroopassa.

Siis todella tylsille urille lähti tämä radiolöpinä, ei kannata kuunnella.

Share/Bookmark

tiistai 10. marraskuuta 2015

James Potkukelkka keikalla


Lapset ovat vuodesta toiseen ihmeen suloisia. Mikä siinä onkin, että ne eivät mene pilalle, vaikka maailma on taas sössitty tämmöiseksi. Ehkä Niin monella menee hyvin, kuten Reijo Frank lauloi aikoinaan. Siis monet perheet ovat säilyttäneet täyspäisyytensä ja osaavat kasvattaa penskansa.

Vahdossa kirjastoa pyörittää antaumuksellinen ihminen suurella sydämellä, ja niinpä kirjasto sitten onkin kuntalaisten olohuone ja turvasatama. Pidin kirjastonhoitajalle pienen kirjastojen ylistyspuheen ja selvitin kirjailijoiden ansaintalogiikkaa, jota kirjastoissa ei sivumennen sanoen välttämättä lainkaan tunneta. Sanastokorvaukset ja Kirjastopurahat tulevat uutena asiana, ja pääsin taas vähän valistamaan.

Heitin keikan myös Ruskon kirjaston puolella. Sielläkin lapset olivat kullanmuruja. Kirjaston työntekijät tuntuivat vähän pelkäävän minua, mikä aina vaikuttaa niin, että alan itsekin pelätä itseäni, ja itseni lisäksi myös niitä jotka pelkäävät. Tulee sellainen James Potkukelkka-tunnelma, mikäli joku vielä muistaa tuon Peteliuksen hahmon. Onneksi lapset olivat esimerkillisen reippaita.

Joskus ennen vanhaan jaksoin vetää neljäkin esitystä putkeen, mutta nyt oli kahdessa ihan tarpeeksi. Ja jälkikäteen on aina se kumma olo, tuntee itsensä kuoreksi, josta sisukset on imetty pois.

Hiukan piristyin, kun bussia odotellessa kaksi tyttöstä käveli siitä ohi. Minut huomatessaan he sanoivat yhtäkkiä: se sun esitys oli tosi hyvä. Me lainattiin se Reetta ja linnanvangit. Mahtavaa oi kullanmurut, säilyttäkää tuo asenne.

Share/Bookmark

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Enkelit

Otin äidin häkkivarastosta mukaani pahvilaatikon jonka päällä luki: muistoja.

Äsken katsoin tavarat läpi. Löysin sieltä luultavasti jokaisen piirroksen, kortin ja kirjeen jotka olen äidilleni kirjoittanut ja piirtänyt ennen kymmentä ikävuotta alkaen aivan ensimmäisistä elinvuosistani jolloin piirrokseni olivat vain väriliidulla vedeltyjä suttuja palassa vaaleaa tapettia. Sinne oli mm. säilötty paperinenäliinat joita minulla oli tapana koristella maalaamalla niihin vesiväreillä.

Minua järkytti nähdä kaikki lastentarhassa tehdyt askartelut koottuna samaan laatikkoon. Ja kaikki ne äitienpäiväkortit, syntymäpäiväkortit, nimipäiväkortit, jotka olin tehnyt. Mukana oli myös muutama isänpäiväkortti. Niitä on säilötty läpi vuosikymmenien ja kuljetettu mukana muutosta toiseen. En ole noiden lapsuuden luomusteni jälkeen varmaankaan tehnyt mitään yhtä arvokasta.

Löysin sieltä myös enkelikellon, joka katosi joskus parikymmentä vuotta sitten. Enkelikello koottiin lapsuudenkodissani aina jouluksi ja rakastin istua hämärässä huoneessa ja kuunnella helähdyksiä, kun kynttilöistä nouseva ilmavirta laittoi enkelit liikkeelle ja ne hipaistessaan messinkistä kelloa saivat sen soimaan. Mutta sitten enkelikelloa ei löytynyt enää mistään. Olikohan se mennyt hukkaan muutossa. En yleensä ole kiintynyt tavaraan, mutta tämän esineen katoamista surin syvästi. Koin, että sen mukana oli kadonnut jokin autenttinen osa minua, lapsuuttani, elämänkäsitystäni, enkelien läsnäoloa jonka olen aina kokenut, vaikka olenkin ollut kyvytön siitä kertomaan.

Nyt se enkelikello löytyi. Maltan tuskin odottaa joulua, kun kokoan sen ja saan istua kuuntelemassa sen helinää.

Sieltä löytyi myös naulat, jolla veljeni käsivarren luut oli naulattu yhteen, kun hän oli maauimalassa katkaissut kätensä 1960 luvun alussa. 

Share/Bookmark

tiistai 27. lokakuuta 2015

Ampu tulee

Äidin asunto Porissa on nyt käytännöllisesti katsoen myyty. Näin ollen minulla ei enää ole mitään asiaa Poriin. Tuohon kaupunkiin, joka minut loi, synnytti, kasvatti ja sitten ulosti.

Tähän asti olen säännöllisesti vieraillut Porissa. Olen käynyt tapaamassa äitiä, ja samalla olen aina tavannut itseni sellaisena kuin olin aivan alussa, Porin katuja tallatessani. Tosin Porihan on muuttunut tunnistamattomaksi. Siellä on tehty hartiavoimin töitä, jotta kenenkään ei tarvitse tuntea nostalgisia vibraatioita. Menneisyys on pyyhitty pois.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat asuneet pois kotipaikkakunniltaan yhtä kauan ja kauemmankin kuin minä, ja silti heillä on säilynyt elävät vahvat siteet kotiseutuun. He vierailevat siellä säännöllisesti, tapaavat vanhoja ystäviä, naapureita, viettävät aikaa näiden kanssa. Kaikkina näinä vuosina, kun olen vieraillut Porissa, en ole koskaan tavannut ketään muuta kuin äitiäni. Minulla ei ole minkäänlaisia kontakteja Porissa asuviin luokkatovereihin, entisiin opettajiin, naapureihin, sukulaisiin.

Vasta nyt viime vuosina se on alkanut tuntua oudolta. Olen yhtäkkiä havahtunut siihen, että jossain vaiheessa, en oikein tiedä milloin, minusta on amputoitu iso kappale. Luultavasti se tapahtui jo niihin aikoihin, kun vielä asuin Porissa. Minut amputoitiin, enkä edes huomannut sitä. Mutta sitten klenkkasin sieltä pakoon ja ryhdyin rakentamaan omaa elämää. Tai ei se ehkä ollut rakentamista, se oli selviytymistä.

Miten tämä nyt taas minun kirjoittamiseeni liittyy. Ei kai mitenkään. Tuli vain mieleen nyt, kun annoin perusteellisen henkilöhaastattelun eräälle lehdelle. Ja nyt sain kuulla, että tekevät minusta ehkä kansikuvatytönkin. Voi elämän kevät sentään.



Share/Bookmark

torstai 22. lokakuuta 2015

Helssinkiin Helssinkiin

Jottei tuo markkinointi taas kokonaan unohtuisi, niin tästä linkistä pääsette näkemään milloin minun valtaisa messuhetkeni koittaa. Eli historian viettelyksiä Mikaela Strömbergin, Martti Linnan, Kristiina Vuoren, Taavi Vartian mahtavaakin mahtavammassa seurassa ja ylimahtava Taija Tuominen johtaa keskustelua. Upeeta, mahtavaa. Jos joku lukee tästä jotain pientä kömpelöä kritiikkiä kaikkea sitä hehkutusta kohtaan jolla mitä erilaisempia hyödykkeitä myydään tässä yhteiskuntajärjestelmässä, niin lukee aivan oikein. Olen siis vähän kriittinen, vaikka ei kannattaisi tietenkään, vaan ratsastaa aallonharjalla, koska onhan tässä nyt pukkaamassa jos jonkinlaista juttua . Radiohaastattelua, kirjastovierailua, lehtihaastattelua ja tietenkin Hemming-julkkarit, eli en minä ole lainkaan niin säälittävä kuin voisi luulla.

Share/Bookmark

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Tää on tätä junttiutta vaan

Heräsin aamuyöstä miettimään kirjajulkkareita. Vähän nolottaa, kun sunnuntaina aloin puhua yhdelle mielestäni filippiiniläiselle, että nyt on saatu julkkarien kellonaikakin sovittua. Tämä ihminen katsoi minua silmät pystyssä ja tajusin samassa, että enhän minä ollutkaan hänen kanssaan sopinut mistään, hän ei edes ole filippiiniläinen vaan vietnamilainen. Mumisin jotain anteeksipyyntöä, en voinut sanoa, että he näyttävät mielestäni kaikki vähän samanlaisilta. Olen kauhean pahoillani tästä moukkamaisuudestani, mutta kasvojen erottelukykyni on muodostunut täällä kalpeanaamaisten ja piikkinokkaisten harmaasilmäisten ihmisten maassa joten aasian suunnalta tulleiden seurassa pitää aina olla vähän varovainen, samoin tietysti afrikkalaisten. Ja irakilaisen kontaktini nimen sanon aina väärin, siis ihan aina. Kyllä on itsetunto taas lujilla.


Share/Bookmark

maanantai 19. lokakuuta 2015

Se on ulkona

Oikeastaan on harmi, ettei itsetuntoni koskaan riittänyt siihen, että olisin lähtenyt yrittämään tietokirjailijana, vaan pakenin fiktioon. Romaanit olivat olleet minulle henkireikä ja pakopaikka ja sitten niiden kirjoittamisesta tuli paitsi henkireikä ja pakopaikka, myös ammatti. 

Mutta en ole koskaan tuntenut itseäni kotoisaksi maailmassa, jossa ollaan miettivinään vain estetiikkaa. Esteettisten arvojen dominoidessa asioiden arvon ratkaisee se mikä on muotia. Kun asia tulee muotiin, siitä tulee suotavaa ja se mikä ei ole muodissa on epäsuotavaa. 

Aikain saatossa tämä tietysti vaihtelee, mutta tässä ja nyt elävät muodikkaat hetken lapset eivät sitä huomaa, tai eivät välitä, koska kaikki muut ovat olleet väärässä ja tämän hetken muoti ja he muodikkaine ajatuksineen ovat nyt oikeassa. Ja selviytymistrategiana on kulkeutua virtausten mukana ja olla aina samaa mieltä enemmistön kanssa. Aina muodikkaasti oikeassa suuren vallitsevan enemmistön kanssa.

Minua taas on aina kiinnostanut perimmäinen totuus, ja se jos mikä on ollut epäsuosittua viime vuosina. Mikä on totuus? Jokaisella omansa tietysti, eli totuutta ei ole, pelkkää kakofoniaa.

Mutta jännä huomata, että puolittain salaa itseltäni olen nyt tehnyt jo toisen tietokirjaksi luokiteltavan teoksen. Julkkarimasiina on käynnistynyt, saa nähdä mitä seuraa.




Share/Bookmark

torstai 15. lokakuuta 2015

Ruuhkaviikot

Avoimen yliopiston johdatus luovaan kirjoittamiseen on aina semmoinen mäjäys, että kun se on meneillään ja pienryhmät lähtevät pyörimään, niin se imee voimat, varsinkin, kun siihen päälle tulee vielä Oriveden opiston Vapaa kirjoittajakoulu ja lisäksi vielä muutama käsikirjoitus, jotka pitää kommentoida ja lausua niistä jotain. Tällä viikolla oli yksi haastattelukin, ensi viikolla Helsingin kirjamessut. Joudun siis edustamaan itseäni, kirjaani, olemaan intellektuelli, vaikka tokihan  intellektuellina Ellinä esiintyminen käy minulta luonnostaan.

Jotain pitäisi kirjoittaakin, tänään voisi periaatteessa olla aikaa, mutta odotan jännittyneenä Hemmingin saapumista kirjapainosta ja mietin julkkareita. Olen jo alustavasti päättänyt, että sellaiset järjestetään. Mutta ketä voin kutsua entisen piispan elämäntyöstä kertovan kirjan julkkareihin. Hemming on kulttuurihistoriaa, mutta ennen kaikkea kirkkohistoriaa ja minulla on tuttavia, jotka ovat sitä mieltä, että kirkko on kaiken pahan alku ja juuri. Onko korrektia kutsua tällaisia ihmisiä tilaisuuteen, jossa kunnioittaen ja kiittäen muistetaan tätä muinaista kirkonmiestä ja hänen elämäntyötään? Vai olenko ihan hakoteillä, kun näen tässä ongelman?

Olen vaan niin yliherkkä, en kestä kettuilua. Juuri eilen juttelin ihmisen kanssa, jonka kanssa opiskelin samoja aineita 30 vuotta sitten. Hän ihmetteli, että miksi minä en silloin koskaan puhunut mitään. Siis en mitään. No siksi en puhunut, kun olin niin arka, ujo ja yliherkkä. Olihan minulla mielessä kaikenlaista, mutta en vain uskaltanut. En millään. Mielessäni ajattelin, että eräänä päivänä minä kyllä vielä... Mutta silloin suun avaaminen oli mahdotonta.

Nykyään en enää ole yhtä mykkä kuin silloin, mutta yliherkkyys on säilynyt. Kun joku sanoo minulle jotain pilkallista ja ilkeää, niin sisäinen nahkani kimmoilee pitkään. Ja jostain syystä minä olen sellainen traumaimuri, joka aina saa kuulla jotain veemäistä. Toisia kehutaan ja ylistetään, minulle vinoillaan. Näin se on mennyt.

Joten miten paljon jaksan kuunnella kettuilua jostain Hemmingistä. Luonnollisesti haluaisin isot hauskat kekkerit. Filippiiniläiset ovat luvanneet laulaa ja irakilaiset leipoa. Ranskalainen psykoanalyytikko ideoi, että sikäli on asiat hyvällä mallilla. Kunhan tästä lokakuusta selviän ja marraskuun ensimmäisistä päivistä, niin sitten ehkä taas helpottaa.



Share/Bookmark

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Tunnevuodatus liittyen maahanmuuttoaiheeseen, mutta ehkä kohta lopetan

Ainakin tuo TV2:n keskustelu maahanmuutosta onnistui välittämään sen kaaoksen, joka tilanteeseen liittyy. Minua säälitti, kun studioon oli tuotu vastikään maahan tulleita kommentoimaan suomalaista ilmapiiriä. Kävi ilmi sekin, ettei joillakin studioon tulleilla ollut aavistustakaan maan ilmapiiristä. Mieleen tuli se itäsaksalainen elokuva, jossa sairaalta äidiltä salattiin, että sosialismi oli romahtanut ja Saksat yhdistyneet. Tosin kielitaidottomiltahan ei niin kauheasti tarvitse salata, he elävät omassa todellisuudessaan ellei joku ryhdy kulttuuritulkiksi, eikä ole ilmeisesti ryhtynyt.

Entinen kotikuntani Punkalaidun oli komeasti esillä, samoin mahtavaa kotiuttamistyötä tekevä Vanttilan muovi, joka työllistää Punkalaitumelle paiskautuneita turvapaikanhakijoita. Duudsoneiden vierailusta ehdinkin jo kesällä kuulla, kun olin kummilapsen rippijuhlassa, mutta vasta eilisessä keskustelussa minulle valkeni heidän vierailunsa tarkoitus. No joo, ehkä se on tätä nykyaikaa, että kaikesta on tehtävä spektaakkelia.

Asuin itse Punkalaitumen vastaanottokeskuksen lähellä vuosina 1990-2004. (Se oli entinen työlaitos ja päihdehuoltolaitos ja muuntui vastaanottokeskukseksi vuosituhannen taitteessa.) Olin siellä vapaaehtoistyössä Kosovon albaanien ja ukrainalaisten ja muiden ns. "venäläisten" tullessa. Venäläiset oli siis yleisnimi kaikille, jotka tulivat entisen Neuvostoliiton alueelta. Siltä ajalta en muista ongelmia, enkä sitä että ihmisillä olisi ollut erityisiä pelkoja turvapaikanhakijoita kohtaan. Mutta olihan se erikoista, että yhtäkkiä Punkalaitumenjoella ongittiin kaloja, kun sitä ennen ei kukaan käynyt siellä kalassa. Mutta turvapaikanhakijat yrittivät tuosta matalasta sameasta joesta saada vähän särvintä ja tulihan sieltä ainakin särkiä ja haukia ja lahnoja.

Tuo keskusteluhan oli sinänsä ihan kaoottinen, mutta niinhän on tietysti tilanne maassakin vähän kaoottinen. Luterilainen punatukkainen karjalaissyntyinen naispappi puhui ihan järkeviä, mutta esim. minusta ei ole niin suureen sosiaalisuuteen kuin mitä hän tuntui pitävän ihan normina. Tosin olen kyllä itsekin kovasti ponnistellut päästäkseni syvempään ja parempaan vuorovaikutukseen maailman kanssa. Nopein tapa kotouttaa olisi adoptoida maahanmuuttaja omaan perheeseen. Kyllähän minäkin voisin jonkun tosi kivan maahanmuuttajan adoptoida. Melkein adoptoin yhden kamerunilaisen pojan, annoin sille polkupyöränikin, mutta sitten se katosi. Erään iranilaisperheen adoptiota olen yrittänyt vähän vierestä tukea, mutta olen huomannut että sekin käy voimille. Ihmiset pelkäävät, siis nämä iranilaiset, turvapaikanhakuprosessi pitkistyy ja mutkistuu, elämä käy raskaaksi. Kun itsekin joutuu välillä riipimään elämänuskonsa lattianraosta, niin tuntuu ettei siitä kovin paljon riitä toisille, jotka ovat ihan pohjattomia kaivoja omassa epätoivossaan. 

Share/Bookmark

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Moraalinen kriisi

Professori Helena Ranta toteaa, että: Mikäli eurooppalaiset eivät muuta suhtautumistaan pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin, meitä uhkaa humanitaarisen katastrofin ohella myös moraalinen kriisi.

Itse epäilen, että se humanitaarinen katastrofi ja moraalinen kriisi on ollut täällä jo kauan.

Ajatelkaa nyt vaikka sitä, miten täällä varakkaassa valtiossa on suhtauduttu vanhuksiin. Meillä ei siis kertakaikkiaan ole ollut varaa taata heille ihmisarvoista kohtelua. Voisin tähän perään laittaa muitakin esimerkkejä humanitaarisesta katastrofista ja moraalisesta kriisistä jonka olemme tuottaneet joillekin väestönosille. (Leipäjonot ym.)

Meidän varakas yhteiskuntamme aivan järjestelmällisesti käy, on käynyt jo pitkään heikoimpien kimppuun ja ryöstää niiltä. Eikä se kykene hillitsemaan ryöstökapitalistien ahneutta, ei suitsimaan ihmisten itsekkyyttä, vaan sallii varakkaiden ja kierojen ihmisten ja yhtiöiden siirtää rahojaan veroparatiiseihin, ja me tavalliset talliaiset olemme vain ihmetelleet, kun tämä kaikki on tapahtunut nenämme edessä. Media tekee näistä ihmisistä sankareita, esittelee heidän pidäkkeetöntä röyhkeyttään ja itsekkyyttään, tarjoaa sitä esikuvaksi ja hyvin onkin oppi mennyt perille.

Sanoisin siis itse näin, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat tulevat tänne meidän humanitaarisen katastrofimme ja moraalisen kriisimme keskelle. Mutta jos jotain posiitivista nyt tahtoisi sanoa, ja minähän tietenkin tahdon, niin toivon tilanteen herättävän ihmiset kiinnostumaan oman yhteisönsä hoitamisesta ja vaalimisesta. Koska nämä uudet tulijatkin voidaan integroida yhteiskuntaan ja kulttuuriin vain, jos meillä on jokin oma kulttuuri ja identiteetti. Jos meillä on niitä arvoja myös mukana siinä kuinka toimimme ja kohtaamme ihmisiä, ei pelkästään juhlapuheissa ja somepöhinässä.






Share/Bookmark

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Maahanmuuttokatsaus

90-luvun lama tuotti Suomeen pysyvän syrjäytyneiden joukon.

Taloudellinen nousukausi tuli aikanaan, mutta uusliberalistisella yhteiskunnalla ei riittänyt rahaa eikä mielenkiintoa näiden ihmisten pitämiseen mukana yhteiskunnassa.

Synnytettiin leipäjonot, tyhjennettiin hoitolaitokset eikä lupauksista huolimatta investoitu riittävästi rahaa avohoitoon ja muihin palveluihin.

Koulut karsivat kuraattoreita, psykologeja, terveydenhoitajia, kerhotoimintaa jne. Ryhmäkokoja suurennettiin.

Syrjäytyneiden perheet oppivat elämään niukkojen tukien varassa ja omaksuivat köyhän ihmisen identiteetin. Köyhyyteen liittyi myös köyhyys henkisten pääomien suhteen. Vaikka peruskoulu tarjoaa oppia kaikille, kaikki eivät kykene ottamaan opetusta vastaan ilman tukea. Onneksi on halpoja viihdevempeleitä joiden parissa kuluttaa aikaansa.

Alkoi porukan jakaantuminen niihin, jotka pärjäävät ja niihin jotka eivät pärjää.

Nyt on eletty jo useampi vuosi uutta lamaa. Koko yhteiskuntaa leimaa näköalattomuus. Kaikki valittavat sitä, että rahaa ei ole. Me olemme hukkumassa tavaroihin, viihteeseen, sokeriin ja rasvaan ja pullajauhoon, ihmiset ovat isompia ja lihavampia kuin koskaan, mutta rahaa ei ole.

Entä onko arvoja? Kuka niitä kaipaa. Tarvitaanko muita arvoja kuin raha?

Tänä vuonna Suomeen odotetaan kymmeniä tuhansia turvapaikanhakijoita. Minusta on ihan selvä, että ihmiset jotka ovat kokeneet, ettei yhteiskunta välitä heistä, näkevät turvapaikanhakijat uhkana. Yhteiskunnan rahapussi ei ole pohjaton. Turvapaikanhakijoihin menee rahaa ja se raha on jostain pois, mm. näiden kotimaisten köyhien pussista.

Suomalainen eliitti on nyt saanut uuden sylkykupin, nämä syrjäytetyt, jotka pelkäävät oman tulevaisuutensa puolesta. Siinä joukossa on kasvamassa katkeraa satoa, sillä he eivät heti vetäydy nurkkaan unohdettuina kuolemaan, vaan pitävät älämölöä ja jos eivät muuta saa aikaiseksi, niin ainakin huonontavat Suomikuvaa maailmalla. Mikä onkin edelleen se kauhistuttavin asia, mitä suomalainen media osaa kuvitella.

Epäilemättä me saamme turvapaikanhakijoista sitä kaivattua työväkeä kotimaan työmarkkinoille. Fiksuimmat ja joustavimmat heistä kotoutuvat nopeasti, oppivat kielen, opiskelevat lähihoitajiksi ja kaikkein fiksuimmat ryhtyvät toimittajiksi, lääkäreiksi jne. Osa lähtee maasta ja osa jää tänne sosiaalihuollon varaan pyörimään ja tappelemaan niukkenevista ressursseista kantaväestön kurjaliston kanssa.

Elämme siis mielenkiintoisia aikoja. 

Share/Bookmark

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Voiko kirjoittamalla rakastaa?

Taas on ollut vähän sellainen olo, että mitäköhän sitä tekisi sitten aikuisena. Ei sitä nuorena ymmärtänyt, että vielä tässä iässä voi ihminen olla näin alkutekijöissään. Toiset myyvät kirjoja poseeraamalla sanomalehden sivuilla alasti tai järjestämällä burleskiesityksiä kirjajulkkareissa. En pysty vastaamaan tällaisiin haasteisiin. Minusta ei ole mielipideautomaatiksikaan.

Pyhän Birgitan perillisistä on taas painos loppu, lisää on tilattu. Pieni ilonaihe, siis todellakin hyvin pieni, mutta olen oppinut vähitellen tyytymään vähään. Juuri muuta en sitten olekaan vielä oppinut. Hemming-kirja menee painoon, se siis valmistuu kuin valmistuukin lokakuun tienoilla, kuten oli suunnitelma.

Jaksaisiko järjestää jonkinlaiset julkkarit, sitä tässä mietin.

Silloin oli oikeastaan kivampi, kun oli kilpirauhasarvot pohjamudissa, sai aina vedota vajaatoimisuuteen. Eihän minusta ole tämän enempään, kun on tämä kilpirauhasen vajaatoiminta. Mutta nyt on arvot saatu kohdilleen enkä ole tämän pirteämpi. Maailma ympärillä on rikki. Pitäisi jaksaa rakastaa kärsivää ihmiskuntaa, siinä sitä olisi työsarkaa. Olen ajatellut, että kirjoittamalla voi rakastaa, mutta voiko. Kysymys on retorinen.

Share/Bookmark

torstai 24. syyskuuta 2015

Uppoava isänmaa

Veikkaan, että korkea sosiaaliturva ja avoimet rajat tulee olemaan heikosti toimiva yhtälö, jossa heikoimmat lopulta sortuvat elon tiellä ja vahvat voittavat. Pahoittelen, että joudun ottamaan tämän kannan.

Alan siis tässä nyt asettua siihen asentoon, että loppuelämä meneekin seuratessa suomalaisen hyvinvointivaltion alasajoa. Kun hyvinvointivaltio on ollut huonossa hapessa 90-luvun lamasta lähtien, eikä sitä ole saatu kuntoon vaikka on ollut taloudellista noususuhdannetta ja suhteellisen matalatasoista maahanmuuttoa, niin miten se saataisiin kuntoon nyt.

Hyvinvointivaltion puolustajilla ei ole riittävästi habaa, kun vastassa on rahan universaali mahti. Myös henkinen haba puuttuu, sillä Suomessa jokainen on niin autonominen yksilö, että kyky tuottaa joukkovoimaa unohtunut. Yhteisöt ovat rapautuneet, mikään ei liimaa yksilöitä yhteen. Vapauden hurmalla on kääntöpuolensa. Viikon takainen mielenilmaus ei minua vielä vakuuttanut siitä, että joukkovoimaa löytyisi.

Tämän lisäksi suuri osa suomalaisista on aivan oma-aloitteisesti riemumiellä lopettamassa ja ajamassa alas kaikkia niitä tukahduttavia perinteitä ja rajoituksia ynnä muita, jotka on nähty vain rajoittavan ja estävän yksilön onnellisuutta.

Minulla ei ole tässä mitään erityistä agendaa, kunhan seurailen tilannetta. Menen tietenkin soppajonoon ruokaa jakamaan tulijoille, keittelen kahvia, hankin ruokapaketteja, kudon sukkia jne, koska onhan se kiva, kun voi jotain kurjaa auttaa. Täällä Suomessahan on jo pitkään ollut hankalaa, kun kaikilla on tavaraa ja rahaa niin paljon, ettei tiedä millä tavalla voisi toista oikein ilahduttaa. Ei voi leipoa, kun kaikki laihduttavat. Tavaraa on enemmän kuin kaappiin mahtuu. Älä vaan tuo mitään! ihmiset huudahtavat, kun olen menossa käymään ja kysyn mitä voisin tuoda.

Mutta turvapaikanhakijoita nälättää ja niillä on kylmä, joten ruokitaan sitten niitä. Ja olemmehan me muutenkin onnistuneet jälleen kerran luomaan yhteiskunnan, joka on varakkaampi kuin koskaan, mutta jossa köyhät ovat aina keskuudessamme ja ihmiset voivat muutenkin kaamean huonosti.

Share/Bookmark

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Seksirobotti

Tuskin olen henkisesti selvinnyt siitä, että marketeissa myydään dildoja, niin nyt kuulen seksiroboteista.

Kyllä minä oikeastaan sen ymmärrän, että puutteenalaista voi kiinnostaa turvautua seksirobottiin, mutta sitä minä en käsitä, että jotkut pistävät rahaa palamaan ja käyttävät parhaan työikänsä sellaisen keksimiseen. Jos on luoja antanut älyä ja yhteiskunta kouluttanut, niin eikö ihminen muuta keksi kuin ryhtyä seksirobottia kehittelemään?

Teknologian kehitys on huimaa, mutta kehittyykö ihminen ja mihin suuntaan.



Share/Bookmark

maanantai 21. syyskuuta 2015

Ei stondaa

Miksi tuntuu, että vain Suomessa on mahdollista, että kantaväestöä aletaan ohjeistaa kuinka pitää pukeutua jotta maahanmuuttajat eivät hämmentyisi. Pohjois-Savon opisto on pyrkinyt helpottamaan turvapaikkaa hakevien 16–17-vuotiaiden poikien kotouttamista antamalla pukeutumisohjeita naisopiskelijoille. Asuntolan ohjaajien mukaan naisten peittävämpi pukeutuminen helpottaisi islamilaisista maista tulevien turvapaikanhakijoiden kohtaamista opistolla.

Silti on sanottava, että itsekin välillä hämmennyn, kun vastaan tulee naisia legginsseissä ja siihen yhdistettynä jokin niukka, navan paljastava ja avarakaulainen toppi. Silloin spontaanisti toivon, että ihmiset pukeutuisivat jotenkin neutraalimmin. Hämmentyisin myös miehistä munasillaan, mutta yleensä miehet pukeutuvat aika peittävästi. Jos rantaleijonat uimarannoilla paljastelevat itseään, niin minä taas en liiku sellaisissa paikoissa. 

Tavat ovat vapautuneet Suomessa. Ikäiseni nainen kertoi eilen, että kun häntä oli tullut kadulla vastaan kolmen alle kouluikäisen pojan ryhmä, yksi pojista oli katsonut häntä silmiin ja sanonut: ei stondaa

Tuttavaa oli naurattanut mutta myös kauhistuttanut. Siksikö naiset kulkevat kaupungilla asioillaan, jotta esikouluikäisillä pojilla stondaisi? No sellaisen kuvan tästä meidän kulttuuristamme helposti saa. Naisten kuuluu olla sen näköisiä että miehillä stondaa. Ja miehillä pitää stondata, mutta sitä ei saa näyttää. Paitsi ehkä tositeeveessä primetime aikaan. Ainakin siitä puhutaan televisiossa jatkuvasti. 

Maahanmuuttovirasto kuulemma hämmästelee naisille annettuja ohjeita, joten ehkä tämä pukeutumisohje on vain savolaisten kouranleukojen pikku provokaatio. Minulla tässä vain vahvistuu se käsitys, että maailma on hullu ja ihmiset ovat hulluja, ja hullummaksi menee. Ikävä olla näin negatiivinen aamutuimaan, mutta tämmöisin aatoksin lähden työviikkoon tänään. Otsikon voi ymmärtää myös laajemmin, ikäänkuin metaforisena kuvauksena omasta mielialastani.

Share/Bookmark

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Häpeän, mutta jakamistahan se ei estä

Ihan lyhyesti vaan, että kesällä kävin Helsingissä haastateltavana ja nyt tulos on kansan arvioitavissa Kirjailija-lehdessä, ja löytyy myös tämän linkin alta liiton sivuilta, ketä tällainen asia kiinnostaa. Jutussa haastatellaan tietenkin myös muita, esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläistä, joka on kirjallinen menestystarina minuun verrattuna. Ilmeisesti Pauliina Susi on kirjoittanut jutun kauniisti ja ystävällisesti, koska olen jo saanut positiivista palautetta ihailtavasta asenteestani. Kuten blogini lukijat tietävät, sitä asennetta ei näy tässä blogissa, vaan se säästetään tilanteisiin jossa yritän esiintyä ns. edukseni. Ja Kirjailija-lehden haastattelu luonnollisestikin oli sellainen tilanne. 

Share/Bookmark

maanantai 14. syyskuuta 2015

Raportti päin persettä menneestä aamusta

Sain kutsun sometapahtumaan, missä piti kehua ja kannustaa kavereita. 

Innostuin ja kutsuin muutaman kaverin mukaankin. 

Sitten yhden kaverin sivulla oli linkki artikkeliin, jonka luin. Ärsyynnyin artikkelin omahyväisen ylemmyydentunnon vuoksi ja koska siinä vähäteltiin ja väärinymmärrettiin itselleni tärkeää viitekehystä. 

Kommentoin ärhäkästi.

Sitten muokkasin kommenttiani hiukan vähemmän vihaiseksi. Mutta kuitenkin. Ei mennyt minuuttiakaan, kun some oli muuttanut aurinkoiset levolliset ajatukseni ärtymyksen risukimpuksi. 

Mitä siis tehdä?

Ajattelen ihan oikeasti, että kyseinen artikkeli levittää jälleen kerran väärää tietoa. Pitäisikö kohauttaa olkapäitä ja todeta, että en voi oikoa joka juttua, joka tulee silmieni eteen. 

Pitäisikö ylipäätään kokonaan lopettaa lehtijuttujen lukeminen, koska ne tätä nykyä ovat enemmän propagandaväline kuin varsinaista tiedonvälitystä. 

Vai pitäisikö ensin värittää itselleen mielenrauha esimerkiksi sillä tämän hetken myydyimmällä tietokirjalla, ja sen jälkeen täynnä mindfullnessia kirjoittaa lempeä ja opastava ja rakkaudentäyteinen kommentti. 

Vai mitä tässä pitäisi tehdä?

Share/Bookmark

perjantai 11. syyskuuta 2015

Voidaanko meihin ottaa yhteyttä haudan takaa?

Hei muuten, hyvä kun muistin, tiistaina 22. 9 klo 13 vierailen Hyvinkään kirjastossa. Jos blogini sakeassa asiakaskunnassa on hyvinkääläisiä, niin tulkaa moikkaamaan. Aion kertoa Hyvinkäällä, että millaiset tapahtumat ja millä tavalla johtivat Tuntemattomat romaanin kirjoittamiseen. Aion mm. väittää, että minuun otettiin haudan takaa yhteyttä. Olen siis ns. hörhö.

Nyt yritän vääntää liian totisille urille harhautunutta viihdekässäriäni viihdyttävämmille ja keveämmille raiteille, en tiedä pystynkö, sillä mielen pohjalla tikuttaa lupaus hommata Pansioon ruokakasseja turvapaikan hakijoille. Pitäisi siis lähteä ostoksille ja syytää rahaa makarooniin, riisiin ja nuudeleihin. Sunnuntaina on myös kahvitusvuoroni, pitää kahvittaa ja kakuttaa toista sataa ihmistä, sekin omasta pussista. Kaikkeen sitä taiteilija venyy näinä aikoina. 

Share/Bookmark

torstai 10. syyskuuta 2015

Poliittinen katsaus

Maa näyttäisi nyt jakautuvan kahteen puolueeseen. Niihin jotka palavat halusta lahjoitella ylijäämäpehmoleluja pakolaisille ja ovat avosylin ottamassa näitä vastaan omiin koteihinsa, ja sitten niihin jotka ovat pystyttämässä suojamuureja rakkaan kotomaan ympärille ja kokevat, että nyt heidän ikiaikaista rauhaansa uhataan, kuten eilisessä television pakolaisohjelmassa Matias Turkkila totesi.

En ole ihan varma, että missä mielessä hän mainitsi tämän ikiaikaisen rauhan, tarkoittiko se vain kuvata sitä tunnetta, mikä voi olla historiatiedottomilla ihmisillä Suomesta puhuttaessa. Vai jakoiko hän kenties tämän käsityksen Suomen ikiaikaisesta rauhasta. Ja totta kyllä, Pähkinäsaaressahan siitä sovittiin vuonna 1323, siis ikuisesta rauhasta. Mutta ei se ehkä ole ihan pitänyt ja Suomesta on lähdetty sotaa pakoon ja köyhyyttä pakoon ja toisaalta tänne on asutettu melko suuri evakkoporukka silloin, kun ihan oikeasti oltiin köyhiä.

Mutta ilmapiiri on nyt sen kaltainen, että jos somekeskustelussa mainitsee, että pakolaisista suurin osa on pakolaisia omassa maassaan, tai sitten he ovat naapurimaissa, ja että pitäisi ponnistella, jotta asiat siellä lähtömaissa hoidettaisiin kuntoon, niin siinähän on sitten äkkiä rasistin leima otsassa. Vaikka esim. niistä puolestatoista miljoonasta pakolaisesta Libanonin vajaan viisimiljoonaisen kansan keskellä kaikki toivovat, että voisivat palata kotiinsa. Ei niistä monikaan halua tänne Eurooppaan. Mutta tästä ei oikein saa puhua, koska pitää nyt vain olla toivottamassa kaikki tervetulleiksi tänne, etteivät rasistit pääse niskan päälle.

Sinänsä minusta on huojentavaa, että enää ei koko ajan jauheta avioliittolaista, onko se tasa-arvoinen vai epätasa-arvoinen. Nyt jauhetaan siitä ovatko pakolaiset tervetulleita vai eivätkö ole. Oletko rasisti vai etkö ole.

Älyllinen keskustelu luonnollisesti edelleenkin loistaa poissaolollaan. Ei voi mitään. Ja tyhmemmäksi varmaan menee vielä tästäkin.

Tälläkään postauksella ei ole mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa ja Oriveden leprasta ollaan aika kaukana. Tämmöistä se on, elämän virta vie toiseen suuntaan. Elämä pitkä, taide lyhyt tai toisin päin.

Share/Bookmark

lauantai 5. syyskuuta 2015

Itsetuhoiset kalat masentuneiden ravinnoksi

Luin Kansanuutisten viikkolehdestä, että kalojen itsetuhoinen käytös lisääntyy, koska ihmisten syömät mielialalääkkeet valuvat ulosteiden mukana vesiin. Puhdistuslaitoksissa ei kyetä siilaamaan lääkejäämiä jätevesistä. 

Luonnollisesti vesissämme virtailee tätä nykyä myös antibiootteja, ibuprofeiineja ja kosmetiikkaa.

Ihmiskunnan mainiot keksinnöt tuottavat yllättäviä ongelmia. Kun yhtä kohtaa menestyksellisesti sorkitaan se tuottaa kimurantin ja odottamattoman dilemman toisaalla. 

Ehkä joku keksii tavan hyödyntää itsetuhoisia kaloja? Pian ei enää tarvita monimutkaisia pyydystysvälineitä, kun itsetuhoiset kalat oma-aloitteisesti ryntäävät rysiin. Pitäisikö nämä kalat sitten puolestaan syöttää masennuspotilaille, auttaisiko tällainen funktionaalinen elintarvike heitä saamaan serotoniinitasot kohdilleen?

Ja sitten maailma olisi jälleen kerran ihmistoimin pelastettu.



Share/Bookmark

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Uskoton lukija

Löytyykö apu tällaiseen vaivaan. Alan lukea kirjaa, tykkään siitä, mutta sitten kesken lukemisen kiinnostun toisesta kirjasta ja alan lukea sitä. Uusi kirja vetää hyvin, mutta sitten tulee vastaan kolmas kirja jota alan lukea jne. Kohta minulla on keskeneräisten kirjojen kasoja keittiössä, makuuhuoneessa, olohuoneessa parissakin eri paikassa ja työhuoneella tietenkin. Sitten kun illalla viimeksi tulee sellainen olo, että nyt haluaisin lukea jotain tiettyä kirjaa, niin en meinaa millään muistaa, että missä kasassa se on. Pahinta on, jos se on jäänyt työhuoneeseen, joka on puolen kilometrin päässä. Lähellä, mutta niin kaukana, jos on nukkumaan menossa omassa kotona. Mutta nyt löysin Valtosen ja menen sen kanssa sänkyyn, suhteemme siis jatkuu syrjähyppyjen jälkeen.

Share/Bookmark

tiistai 1. syyskuuta 2015

Rakkautta rakkautta vain

Tuosta Kirjan yöstä jäi vielä sekin pyörimään mielessä, että nykyrunous saa niin paljon palstatilaa ja mediahuomiota, koska kriitikoita kiinnostaa, mitä uutta kielessä tapahtuu. Kieli on nyt menossa johonkin jännään suuntaan tai jotain sellaista. En tajunnut ihan kaikkea, mutta koin silti saaneeni vastauksen kysymykseen joka oli mieltäni askarruttanut. Siis kysymys, että miksi runous on niin paljon esillä, vaikka se oikeastaan kiinnostaa aika harvoja lukijoita.

Kun siis lehdet noin yleensä ottaen taistelevat lukijoiden mielenkiinnosta kirjoittamalla juttuja lukijoiden korvasyyhyn mukaan niin runouden keskeinen asema kirjallisuuspalstoilla muodostaa siis poikkeuksen tästä säännöstä.

Tätä ei nyt pidä ymmärtää niin, että haluaisin runoudelle vähemmän palstatilaa. Jos joltain haluaisin viedä pois palstatilaa niin esimerkiksi huippu-urheilulta, mutta ymmärrän, että sellaista ei tule tapahtumaan, joten en edes yritä.

Mutta tuli vain mieleen, että kun lukemisen käyrät ovat jo jonkin aikaa olleet ikävässä laskusuhdanteessa, niin onko kulttuuritoimituksissa tehty kaikki mitä voidaan, jotta suunta kääntyisi.

En pääse irti siitä ajatuksesta, että kevään julkaisuluetteloiden mukaan kustantamoilta ilmestyi satoja dekkareita, roppakaupalla fantasiaa, ja sitten romantiikan alueelta alle puoli tusinaa kirjaa, joista vielä melkein kaikki olivat jotain Anni Polvan uusintapainoksia. Miten tilanne on päässyt tällaiseen jamaan?

Romantiikkaa ei enää julkaista koska sitä ei kirjoiteta, eikä sitä tarjota. Se ei ole muotia. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että se on halveksuttua. Tosin ei enää niin halveksuttua kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Nyt sitä ei tarvitse enää halveksua, kun sitä ei enää ole, nimittäin.

Mutta ajatellaanpa toisenlainen maailma. Ihminen kirjoittaisi hävyttömän romanttisen viihderomaanin ja lehdet esittelisivät sitä innoissaan. Viihderomaani rakkaudesta, ajatelkaa. Pari saa toisensa, elämä jatkuu, ihanaa! Ja sitten haastateltaisiin kirjoittajaa. Miten teit tämän, uskotko itse rakkauteen? Miten ihmeessä? Kerro lisää! Olisikohan sillä vaikutusta kirjan menekkiin, sitä kautta vähitellen myös kirjoittamisesta haaveilevien ajatuksiin: Jee, mikä kiinnostava genre, kokeilen!

Jotenkin älytöntä silti kirjoitella tämmöisiä juttuja, kun itse en sen paremmin lue kuin kirjoitakaan romantiikkaa. Siis YRITÄN kyllä, muttsa en pysty. Nytkin kuvitettu esseeni autuaasta Hemmingistä kiinnostaa enemmän, ja on kiva kun saan suunnitella kannen ja taittaa kirjan. Mutta ei siitä asiasta nyt enempää tällä kertaa.

Share/Bookmark

lauantai 29. elokuuta 2015

No voi hyvä ihme, miksi Kirjan yöstä oli se seuraus, että aloin miettiä Hännikäistä?

Eilisen tilaisuuden jälkimainingeissa mietiskelin kirjallisuusasioita. Sitä kuinka kirjallisuudesta usein puhutaan ikään kuin se olisi jokin vapauden valtakunta, jossa kiinnostuneena vain tarkastellaan kielen kehittymistä ja maailman näyttäytymistä tekstissä.

Tämä ongelma alkoi vaivata Hännikäisjupakan aikoihin. Mieskirjailija paitsi kirjoittaa esseekirjan miehen kunniasta myös poseeraa natsien kanssa Eugen Schaumanin muistomerkillä. (Muistan omilta kansakouluajoilta, että  Schauman oli sankari.) Mieskirjailija myös aika epäkunnioitettavalla tavalla häiriköi naispoliitikkojen facebookseinillä, ilmeisesti humalapäissään.

Syntyikin pian kiivassävyinen keskustelu siitä, tekeekö Savukeidas oikein, kun julkaisee kyseisen kusipään esseitä.

Savukeidas kävi uljaaseen puolustustaistoon, mutta lopulta myöntyi katkaisemaan suhteen Hännikäiseen eikä Hännikäinen voi enää julkaista taideluomuksiaan ainakaan Savukeitaan kautta.

Jokin tässä häiritsee minua. Meillä on kuin onkin siis aika vahva konsensus siitä, että meidän pitää julkaista vain oikealla tavalla ajattelevien ja fiksusti käyttäytyvien ihmisten teoksia.

Onhan tämä ymmärrettävääkin, koska ovathan fiksut paljon miellyttävämpiä tyyppejä kuin kusipäät.

Mutta silti minua vaivaa kysymys siitä onko ihmisen oikea mielipide ja hyvät käytöstavat tärkeämpi asia kuin se taideteos jonka ko. ihminen luo.

Heideggerkin oli natsi, mutta jos hänen filosofisilla pohdinnoillaan olisi pyyhitty pyllyä, olisiko maailma parempi? (Kysymys ei ole retorinen, vaan oikea kysymys.)

En ole lukenut Hännikäisen teosta, luen vähän muunlaisia juttuja, joten en ota kantaa hänen teostensa laatuun ja merkitykseen (jota emme välttämättä edes vielä nyt voi tietää, aika näyttää). Mutta jollakin tavalla minua siis häiritsee tunne siitä, että kirjoittajan oikean mielipiteen ja hyvän käytöksen merkitys on ulkonäön ja muiden ulkokirjallisten ansioiden lisäksi kasvamassa tärkeämmäksi asiaksi kuin luotu teos.

Tässä on jotain hyvin latteaa, epävapaata, sidottua, matalamielistä ja ärsyttävää. Jään pohtimaan asiaa.

Share/Bookmark

perjantai 28. elokuuta 2015

Masis

Tänään on se päivä, jolloin kesäni virallisesti päättyy. Keväästä asti tämä päivä on häämöttänyt horisontissa. Turvallisen kaukana aluksi, sitten se on alkanut uhkaavasti tulla lähemmäksi. Menen siis Hämeenlinnaan Kirjan yö tapahtumaan keskustelemaan kritiikin ihanuudesta ja kamaluudesta.

Nyt vaan on sellainen olo, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Elämme kansainvaellusten aikaa. Välimeri on muuttunut haudaksi. Eurooppa rakentelee aitoja padotakseen pakolaistulvaa. Lähipiirissäni irtisanotaan ihmisiä, jotka ovat palvelleet samaa yritystä kolmisenkymmentä vuotta. Tuotannollisia syitä irtisanomiseen ei ole, jotain yrityskauppaa, yhdistelyjä, organisointia siinä on takana. Amerikassa olisi töitä. Yksi tuttu perhe sinne jo lähtikin, hei vaan sitten, tuskin näemme lähiaikoina.

Joten oikeasti, mitä väliä sillä on mitä joku kirjoittaa minun kirjastani tai on kirjoittamatta. Olen muutenkin väsynyt miettimään markkinointia ja esillä olemista ja sitä kuinka saisin ihmiset houkuteltua lukemaan. Haluaisin käyttää elämäni johonkin oikeasti hyödylliseen.

Share/Bookmark

torstai 27. elokuuta 2015

Eteenpäin sanoi mummo lumessa

Alan kohta lukea viime vuoden Finlandia-voittajaa, mutta tässä vaiheessa huomioin, että Valtonen kiittää kirjan rahoituksesta kuutta eri apurahatahoa. Olen nimittäin itse ollut hiukan ahdistuksissani siitä, että olen saanut kahdesta eri putiikista rahoitusta samaan romaaniin, joka ei vieläkään tule valmiiksi. Tosin toista apurahaa en ole vielä nostanut, koska yritän löytää jonkin rauhallisen kauden, jonka aikana voisin syventyä kirjoittamiseen. Kuten tästä blogistanikin varmasti huomaa, olen sotkeutunut epäolennaisuuksien lillukanvarsiin. Vaikka toisaalta, eihän sitä koskaan voi ihan varmasti tietää, että mikä on olennaista. Haikeana muistelen entisiä aikoja, jolloin minulla oli vielä työrauha. Mutta näillä mennään.

Share/Bookmark

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Eläin sekaantuu eläimeen, joten missä mättää?

Kaikkinäkevä sosiaalinen media lennätti silmilleni tämän linkin. Liberaalit, suvaitsevat ja humaanit valtiot ovat aikoinaan edistyksellisyyden huumassaan ensin sallineet ns. eläimiin sekaantumisen, mutta nyt eläimiin sekaantuminen halutaankin jälleen kriminalisoida. Esimerkiksi vapaan seksin mallimaa Tanska on kieltänyt eläinseksin.

Suomi on jälkijunassa, koska ei ole vielä kieltänyt eläimiinsekaantumista ja kuuluu siten samaan kyseenalaiseen sakkiin kuin Unkari ja Romania.

Mietin miksi seksi lemmikin kanssa pitäisi kieltää? En ymmärrä asiaa, koska saahan eläimen aivan laillisesti tappaa ja syödä, eikö seksi nyt ole pienempi paha kuitenkin?

Aika usein nykyään tuodaan esiin, että ihminen on eläin siinä missä muutkin eläimet. Ihminen ei juurikaan poikkea apinasta, meillä on melkein sama geenistö. Myös lituruohon kanssa meillä on yllättävän paljon samoja geenejä. Olemme siis kiistattomasti osa luontoa. Joten miksi emme voisi halutessamme elää parisuhteessa eläimen kanssa? Miksi emme voisi avioitua sen kanssa ja jopa käyttää sitä lisääntymiseen? Eläin voisi varmaankin piakkoin toimia ainakin sijaiskohtuna, vaikka ei omaa dna:taan luovuttaisikaan. Mikä estää?

Varmuuden vuoksi: Ei ole tarkoitus lobata eläinseksin puolesta, tai sitä vastaan. Haluaisin vain ymmärtää MIKSI nyt puhutaan, että eläinseksi pitäisi kieltää, kun juuri on todettu, että ihminen on eläin siinä missä muutkin. Ihminen on osa luontoa ja ihmisen seksuaalisuus ja sukupuoli on moninainen. Mikä tekee sen, että moninaisuuden raja menisi eläimessä? Viisaammat saisivat nyt kaikin mokomin selittää minulle tämän asian ja mieluusti perusteluineen.


Share/Bookmark

lauantai 22. elokuuta 2015

Perikadon partaalla

Juttelin erään nunnan kanssa, joka kertoi suunnittelevansa dekkaria.

Mieleen tuli vanha sanonta, jonka mukaan siinä vaiheessa, kun taksikuskit alkavat jaella asiakkailleen sijoitusvinkkejä, on taloudellinen romahdus lähellä.

Tästä aloin miettiä voisiko samaa soveltaa nunniin. Siis: Kun nunnat alkavat suunnitella dekkareita, tiedämme että ko. kirjallisuudenlajin saturaatiopiste alkaa olla lähellä ja kohta tulee romahdus.

Mehän tiedämme jo nyt, että kirjamyynti laskee. Kaikki lukemisen käyrät ovat laskusuhdanteessa. Kun katsoo, mitä kustantamot julkaisevat, niin jännitystä on tulossa, nuorisopuolella jyrää fantasia. Jos ihminen haluaisi lukea jotain muuta fiktiota, niin valintamahdollisuudet ovat vähäiset. Jos esimerkiksi haluaisi lukea toiveikkaita tarinoita rakkaudesta, niin onko valinnanvaraa ihmisellä, mitä hä?

Mutta jos totta puhutaan, olen jo viisitoista vuotta odottanut dekkaribuumin laatumista. Eittämättä dekkarit ovat suosittuja. Kuitenkin, näin edelleen uskon, minun lisäkseni on muitakin, jotka eivät jaksa lukea dekkareita (eivätkä fantasiaa) mutta mielellään kuitenkin välillä lukisivat kevyttä proosaa.

Kysyin tuolta mainitulta nunnalta, että onko hän sitten itse innokas dekkarien lukija? No ei tietenkään, ei hän ehdi kuluttaa minkäänlaista viihdettä. Hän tekee pitkää päivää töissä ja rukoileminen vie 4-5 tuntia vuorokaudesta ja nukkumiseen menee 7-8 tuntia. Mutta kun kirjoittaminen välillä houkuttaa, niin dekkari oli ensimmäinen mikä pälkähti päähän.

Kun siis nunnat suunnittelevat dekkareita, pitää todeta, että dekkarien syöpä on syövyttänyt koko kulttuuriin. Odotan perikatoa.





Share/Bookmark

perjantai 14. elokuuta 2015

Vahinkovalmius

Merkkaan nyt vaan itselleni muistiin, että tästä on tulossa näköjään eräänlainen kaava kässärin työstämiseeni.

1. Alan kirjoittaa uutta romaania. Saan kasaan noin sata liuskaa. Tarina hyytyy puolivälin tienoille. Printtaan tekstin, tutkin hetken ja aloitan uudestaan.
2. Kirjoitan toista versiota, veivaan edestakaisin olemassaolevaa materiaaleia ja kirjoitan väleihin lisää ja käsikirjoitus kasvaa sisältä päin ja on eräänä päivänä 170 liuskaa mikä omalla mittapuullani alkaa olla tavanomaisen romaanin mitta.
3. Olen täysin uupunut, koska tarina tuntuu keskeneräiseltä ja arvelen, että minun on pakko kirjoittaa toinen mokoma lisää ennen kuin saan kaikki asiat käsiteltyä.
4. Nukun yön yli ja ryhdyn aamulla veivaamaan. Yhtäkkiä huomaan, että hei, yhdistän nuo ihmiset. Ja tässä kohdassa henkilö A onkin tuo henkilö B. Ja tämän kappaleen siirrän loppuun ja se mikä oli lopussa, siirrän parikymmentä liuskaa alkuun päin ja voilaa, yhtäkkiä minulla onkin valmis kässäri.

Mutta minähän en puhunut siis julkaisukelpoisesta mitään. Ja niin kuin viihdekirjoissani yleensä tässäkin puhutaan poliittisesti epäkorrekteista asioista, ja koska olen tällainen arka pupujussi niin se huolestuttaa minua.

Jostain pitäisi tarinaan ehkä saada lisää huumoria. Tai jotain sukkeluutta. En tiedä. 

Share/Bookmark

torstai 13. elokuuta 2015

Lyököhän leiville?

Tuosta Hemmingistä vaan sen verran, että vaikka siihen tulee minun omin kätösin tekemäni piirroskuvitus, halusin mukaan myös ilmakuvan Kuusiston raunioista. Minulle oli jostain päätynyt sellainen ja kuvassa luki, että Museovirasto.

Ihme kyllä tajusin, että minun pitää hankkia oikeudet kuvan käyttöön, joten aloitin kirjeenvaihdon Museoviraston kanssa. Kolmen ihmisen kanssa tuli vaihdettua sähköpostia, kun kukaan ei oikein tiennyt, että millaiset oikeudet Museovirastolla on kuvaan. Lopulta joku välkky totesi, että helpointa olisi kysyä kuvaajalta itseltään.

No tämä olisi minun tietenkin pitänyt itsekin oivaltaa. Ryhdyin kirjeenvaihtoon kuvaajan kanssa. Kuvaaja oli sitä mieltä, että haluamani kuva on huono ja epätarkka ja vanha. Hänellä on samasta kohteesta uusia parempia kuvia. Minä siinä sitten selittämään, että tykkään juuri tästä. Hän vastaa lähettämällä linkkejä tosi hyviin uusiin kuviin ja kyselemällä eikö kuitenkin tämä kävisi, tai sitten tämä. Minä siinä sitten tiukkana, että siis tahdon tuon haalistuneen epätarkan, saanko sen ja mihin hintaan.

Hinta tulee olemaan siinä satasen pintaan. Tarkistettuani vielä, että kuvalle löytyy maksajaksi joku muu kuin minä, voin olla tyytyväinen päivän saldoon. Vai olenko sittenkään. Mistä tuli tuo päähänpisto saada mukaan kyseinen valokuva. Kauhea vaiva vanhasta valokuvasta, jonka lukija todennäköisesti ohittaa sen kummempia miettimättä. Teen kirjaa 2000 euron apurahalla, mistä kiitos kaupungin kulttuurilautakunnalle, ja täytyy sanoa että kyllä on taas tullut säädettyä koko rahan edestä.

Share/Bookmark

tiistai 11. elokuuta 2015

Merkityksetön lälly purkautuu jälleen

Aamulla herätessä mietin sitä, että koko kirjailijantaipaleeni ajan aivan sen alkuhetkistä asti olen pohtinut kirjoittamiseni kautta rakkautta. Tai oikeastaan etsinyt vastausta kysymykseen onko rakkaus kaiken elämämme pohja, vai onko se vain illuusio. Omissa kirjoissani on aina ns. onnellinen loppu siinä mielessä, että tarinan kulun myötä henkilöni ymmärtävät rakkaudesta jotain. Eivät he yleensä mitään valtavaa valaistusta saa, mutta he tajuavat, että rakkaus on totta ja että heillä itsellään on tehtävä. Heidän tehtänsä on estää rakkauden sammuminen.

Rakkaus on ikuista, kohteet vain vaihtelevat, oli niihin aikoihin suosittu sutkaus. Mutta minä tosikkona ajattelin, että ei se ole rakkautta jos kohde vaihtuu. Rakkaus ei hylkää.

Silloinkin kun aloittelin kirjoittajana, ja väänsin metrikaupalla eroottista novellia Reginaan, minulla oli alitajuinen tarve saattaa henkilöni sellaisille urille, missä he alkaisivat korjata rikkoutuneita ja sotkeutuneita suhteitaan ja löytäisivät taas sen verran luottamusta toisiinsa, että motivoituisivat puhaltamaan hehkua yhteiseen sammahtaneeseen hiillokseen. Vuosien myötä tämä alitajuinen motiivi on käynyt yhä ilmeisemmäksi ja pakottavammaksi.

Samalla olen huomannut, että tällainen ajatus on käynyt yhä naurettavammaksi, epärealistisemmaksi ja että sitä pidetään nykyään jopa epäinhimmillisenä. Kun liitto on onneton, pitäisikö siihen muka jäädä. Ei tietenkään, pitää erota ja etsiä onnea toisaalta. Kun ura ja rakkaus ovat vastakkain, pitääkö muka valita rakkaus. Ei tietenkään, pitää tietenkin valita ura, sillä seksikumppaneita tulee ja menee, mutta mahtavat työpaikat ovat harvinaisuuksia.

Suosittua romanttista viihdettä on sellainen, mikä minun mittapuussani ei ole kovin romanttista. Ajatellaan nyt vaikka suosikkisarja Sinkkuelämää. Miehet ovat siinä naisille nautintovälineitä. Jos on jotain rakkautta ilmassa, niin suhde tietenkin epäonnistuu tai ei pääse edes alkamaan. Tuotesijoittelu vie paljon tilaa kokonaisuudesta.

Minä olen tyhmä, naiivi, vanhanaikainen, tylsä, kiltti, lälly, ja niin merkityksetön että minun kirjani voidaan unohtaa. Ainoastaan kirjastonhoitajat muistavat minua ja ne ihmiset, jotka vielä käyttävät kirjastoa kirjojen lainaamiseen. Eivät pelkästään polkupyörien tms. Tätä on jatkunut yli 20 vuotta. Vieläkö tätä pitää jatkaa. No näköjään. Nyt en jaksa jatkaa enempää, koska pitää jatkaa hommia. Toinenkin Hemming-asiantuntija ilmaisi tyytyväisyytensä käsikirjoitukseen. Nyt pitää saada vielä Museovirastolta käyttölupa yhteen kuvaan, sitten pistän kässärin kustantajalle.

Share/Bookmark

maanantai 10. elokuuta 2015

On vapauttavaa tulla vedetyksi ulos omasta itsestä

Olen ollut lomalla, paitsi että olen muokannut Pientä kirjaa Hemmingistä, ja se olisi tarkoitus saada ulos vielä tämän syksyn aikana. Käsikirjoitus on nyt toisella esitarkistajalla ja katsotaan mitä hän sanoo, ensimmäinen sen jo hyväksyi. Hemmingin elämässä on episodeja, joista kutkuttaisi tehdä sarjakuvia, mutta tämä kirja on eräänlainen kuvitettu essee, ei sarjakuvateos.

Muuten olen lomaillut, mikä on tarkoittanut rankkaa fyysistä työtä, olin mm. viikon köksänä Stella Maris nimisessä leirikeskuksessa Lohjalla. Työpäivät alkoivat noin 7.15 ja jatkuivat n. 22.30 asti, mutta iltapäivällä saattoi kyllä olla parin tunnin lepotauko, jonka käytin poimimalla metsästä mustikoita. Leirillä oli nelisenkymmentä teiniä ehkä kymmenestä eri maasta. Henkilökunta oli puolalais-ranskalais-ruandalais- intialais- irlantilais-suomalainen. Suomeksi toki toimittiin, mitä nyt välillä vähän piti solkata englantia asioiden selvittämiseksi. Viikko meni ilman, että ehdin ajatella yhtään omaa henkilökohtaista ajatustani ja se jos mikä oli vapauttavaa.

Olen siis tänä kesänä kaksi kertaa päässyt totaalisesti irti itsestäni (no en kai ihan totaalisesti, mutta tuntuu siltä). Ensimmäinen kerta oli heinäkuun alun vaelluksella ja toinen kerta oli tämä ns. vahvistusleiri. (Vastaa luterilaisten riparia). Mutta  nyt, kuten sanottu, olen taas kotona ns. sorvin ääressä, enkä muuta teekään, kun ajattelen niitä omia ajatuksiani. Ehkä niihin on kuitenkin tullut jokin uusi kulma. Ainakin tunnen virkistyneeni kesän aikana.


Isä tuo pari lasta kasteelle samalla kun kuljettaa muuta tarpeellista tavaraa korvesta keskustaan (Kuvitusta Hemming-kirjasta)

Share/Bookmark

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Ei kyllä huvittanutkaan koskea

Olin Kakolassa taidenäyttelyssä. Älä koske teoksiin, luki kaikkialla, mutta minä en erottanut, että mikä oli taideteos ja mikä muuten vain sinne unohtunut roju. 

Sanoin seuralaiselle, etten tiedä mitä tästä näyttelystä pitäisi ajatella. Hän sanoi, ettei modernia taidetta kuulu ajatella, sitä kuuluu vain kokea. 

Mietin siinä Kakolaa kierrellessä, että mitä siis koen. Huomasin kokevani huolta kansakuntamme, mutta myös koko Euroopan ja miksipä ei samaan syssyyn koko maailman tulevaisuudesta. Mutta sitä minä oikeastaan tunsin jo ennen näyttelyäkin. Näyttely ei tuonut huoleen mitään uutta näkökulmaa, mutta ehkä se vähän syvensi sitä.
nykytaudetta?
Edit: Tässä linkki ko. näyttelyä koskevaan uutiseen.

Share/Bookmark

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Älä pengo mun reppua!

No menköön Tampere tähän perään. Siitä jäi mieleen hyvinvoivilta näyttävät nuoret, jotka istuskelivat kadulla porukassa ja pitelivät kylttiä johon oli raapustettu, anna lantti kaljaan tms. Näyttivät ihan kotomaan kansalaisilta, maamme nuorilta toivoilta. Jälkeen päin harmitti, etten pysähtynyt juttelemaan, mutta matkaseurueeni kiirehti eteenpäin, ei ollut edes huomannut näitä tyyppejä ja minun piti pysyä perässä.

Kari Peitsamo esiintyi Tammerfestissä keskustorilla. Piti mennä häntä kuuntelemaan, mutta jouduin turvanaisen tarkastukseen. Minulla oli siis sellainen pieni rinkka selässä. Keski-ikäinen kun kotimaanmatkailee, niin sillä pitää olla mukana jos jonkinlaista varustusta, ymmärrätte varmaan. Ja turvanainen siis sanoi, että kurkataanpas vähän sinne reppuun. Pysähdyin äimistyneenä. No siis ymmärrän kyllä, että maailma on vaarallinen ja ihmiset petollisia, mutta omasta näkökulmasta tilanne oli vähän hassahtava. Minulla maallinen omaisuus repussa jossa on parikymmentä läppää taskua ja hutlaaria, on vetoketjuja, nyörejä ja klemmareita.  Lisäksi reppu on oikein tehty niin, että taskuvarkaan on mahdollisimman vaikea päästä sinne penkomaan. Mutta turvanainen alkoi sitten availla reppuni nyörejä päästäkseen penkomaan likaisia alusvaatteitani. Ja minulle tuli yhtäkkiä semmoinen olo, että sanoin seurueelleni onko tämä tuon konsertin arvoista? Ja seurueeni sanoi, että ei oikeastaan. Me lähdimme ja siinä oli minun Kari Peitsamo konserttini. Tosin me kuuntelimme sitä sitten teatteriravintolan terassilta, joka oli siinä ihan vieressä. Jostain syystä siellä ei kukaan tullut penkomaan minun reppuani.

Tämä ei varsinaisesti ollut kannanotto turvatarkastuksiin sen paremmin kuin Kari Peitsamon musiikkiin, huomasinpa vain, että tässä iässä on erityisen vastenmielistä jos omaa reppua penkoo joku vieras.

Share/Bookmark

torstai 16. heinäkuuta 2015

Keskeneräinen raportti huviretkestä

Huviretki Helsinkiin ja Tampereelle on nyt suoritettu.

Ensiksi Helsingistä. Tunsin olevani ulkomailla, varmaankin koska kaupungissa oli niin paljon ulkomaalaisia. Esimerkiksi voimistelijoita. Kun menin hotelliin, vastaanottovirkailija alkoi puhua englantia ja aloin vaistomaisesti itsekin sölkätä englanniksi. Mutta hyvinhän se meni. Kerrossiivoojan kanssa oli vaikeampaa, koska hän puhui vain venäjää. Meni vähän aikaa, että mietin voiko hanavettä juoda ym. ennen kuin muistin että siis minähän olen kuitenkin edelleen Suomessa.

Piti mennä kaikkiin museoihin, mutta meninkin syömään ja ravintolassa suomalaiset tarjoilijatytöt olivat korvautuneet ilmeisesti virolaisilla korstoilla, aksentin perusteella arvelin. Miehiä olivat joka tapauksessa, sellaisia tatuoituja karjuja joita ennen näkyi vain Turun sataman kapakoissa. Ei siinä mitään, suomella pärjättiin ja ruoka oli hyvää.

Sitten piti ottaa päiväunet hotellissa. Illalla menin elokuviin ja katsoin Idan, joka jäi Turussa näkemättä. Lumoava taidonnäyte todetaan tuossa linkittämässäni arvostelussa. Mielestäni elokuva kertoi siitä, että väistelläänkö vaikeita asioita, vai kohdataanko ne. Ja miten syvälle asioiden kohtaamisessa mennään, mennäänkö ihan juuriin asti. Minulla oli ennakkoluuloja elokuvan mustavalkoisuutta kohtaan, mustavalkoiset elokuvat ovat usein mielestäni jotain taidekikkailua elleivät sitten ole aidosti vanhoja. Mutta tämä elokuva oli äärettömän kaunis myös kuvallisesti.

Kun tulin ulos elokuvateatterista (Kino Engel) jouduin keskelle sveitsiläisten punanuttuisten voimistelevien ja yhteislaulavien nuorten armeijaa. Se täytti valehtelematta koko kadun. He hoilottoviat laurentsiaa ja menivät välillä kyykkyyn. Laulu tuntui tutulta, mutta en ymmärrä miksi. Joka tapauksessa minulle tuli sellainen olo, että eikö se äskeinen elokuva loppunutkaan, se vain sai värit ja ehkä genrekin vähän vaihtui. Nyt pitää jatkaa työhommia ja jätän Tampereen osuuden raportoimatta, tai palaan siihen myöhemmin.





Share/Bookmark

torstai 9. heinäkuuta 2015

Löysin sisäisen suomenruotsalaiseni

Jälkijättöiset terveiset pyhiinvaellukselta Kökariin. Matka kävi Naantalin, Rymättylän, Seilin, Nauvon, Korppoon kautta. Kävelymatkaa kertyi noin 70 kilometriä. Lauttamatkoja en laskenut.

Kuvassa hollantilainen fransiskaaniveli tiskaa. Osallistuin siis Kökarin Fransiscus-päiville, joita on vietetty vuodesta 1979 lähtien. Hamnössä sijaitsi keskiajalla fransiskaanien luostari. Uusi usko muussasi sen 1530-luvulla.

Tämmöistä juhlaa ne ruotsinkieliset ovat siellä viettäneet vuodesta toiseen. Tapahtuma on kotikutoinen ja pienimuotoinen, mutta kyllä siellä hyvinkin 200-300 iloista ruotsinkielistä pyöri ja taisin bongata muutaman vietnamilaisen ja filippiiniläisenkin. Ja vähintään yhden ranskalaisen.

Vaellus oli ruotsinkielinen, mutta oli meitä muutama rohkea suomenkielinenkin mukana. Oma ruotsinkielisen puheen tuottamiseni oli avutonta. Ensin en uskaltanut edes yrittää, mutta Fransiscus-päivillä iäkäs suloinen rouva kannusti minua ja jonkin aikaa solkkasin hänen kanssaan alkeellista ruotsiani. Loppumatkalla sain lörpötellä ruotsinkielisten kanssa suomeksi. Huikea oli myös saada tutustua Närpiön mainioon murteeseen. Hieno reissu ja päätin alkaa määrätietoisemmin opiskella suomenruotsalaista kulttuuria, joka on virkistävän erilaista kuin suomenkielinen ja jonka tunnen jollakin tavalla henkisesti omakseni, vaikka kuten sanottu, oma ruotsinkielentaitoni on nolottavan huono. 

Share/Bookmark