Mies oli harmaantunut, hän oli hiukan nukkavieru, mutta silti vaikeasti määriteltävällä tavalla tyylikäs. Kärry oli täynnä vessapaperia, talouspaperia, hammastahnaa, pesuaineita, mutta myös elintarvikkeita. Viimeiseksi hän laski kärryyn nipun tummanpunaisia ruusuja.
Kysymys on tuosta eleestä, jolla hän valikoi kukkakimpun, nosti sen saavista, tarkasteli sitä ja laski kärryyn vessapaperien ja hammasharjojen päälle. Kuin hän olisi pidellyt jotain maailman kallisarvoisinta ja haurainta.
Tuijotin lumoutuneena, oikeastaan hartaana. Mies huomasi tuijotukseni ja oli tietenkin liian myöhäistä teeskennellä, että ei tässä mitään, kunhan vahingossa vilkaisin. Joten me katsoimme toisiamme silmiin, minä hymyilin hänelle ja hän vastasi hymyyni.
Menimme kassalle ja odotin vuoroani hänen takanaan. Ehkä äiti voisi raottaa vastasyntyneen peittoa samalla hellyydellä kuin mies hypisteli muovikäärettä ruusujen ympärillä. Jostain syystä minulla tuli kyynelet silmiin. Maksettuaan ostokset hän pakkasi tavaroitaan ja koko ajan huolehti siitä, etteivät ruusut vahingoittuisi. Kuten huomaatte, minä siis tuijotin edelleen, nyt siis kyynelet silmistä valuen.
Tajusin samassa, että tämä on niitä asioita, joita minä maailmassa näen ja joista haluan kirjoittaa ja siten kertoa lukijoille, että katsokaa, me elämme tällaisessa maailmassa. Mies on joutunut tänne kauas kotiseudultaan. Hän ostaa hammastahnaa, vessapaperia ja tulipunaisia ruusuja. Haluaisin osata kertoa tämän niin, että teidänkin olisi pakko liikuttua ja luopua kyynisyydestä.