torstai 30. joulukuuta 2010
Kirkonmiesten naishuolet
Kun olin nuori, televisiosta tuli sarja Isä Camillosta. Hänestä kertovia kirjoja oli kirjastossa, ja luin nekin. Vieläköhän Isä Camillo on suosittu? Kirjoitettuani kaksi romaania naispappi Matleenasta, huomaan että minusta on älyttömän hauskaa eläytyä naispappeutta vastustavan konservatiivisen Auliksen nahkoihin. Kunpa vain osaisin kirjoittaa niin, että lukijatkin pääsisivät mukaan Auliksen sisäiseen maailmaan. Ehkä tavoittelen hänessä jotain samaa puupäistä vilpittömyyttä kuin löytyy Isä Camillosta. Mutta roomalaiskatolisena pappina Camillolla ei ollut kovin paljon henkilökohtaisia naishuolia, kun protestanttisella Auliksella ei juuri muuta olekaan.
maanantai 27. joulukuuta 2010
Tylsän tarinan terävöittäminen lienee vuorossa
Olen ryssinyt syksyni johonkin. Viime viikkoina Sam Body Plays hankkeen tiedotushommat ovat ryövänneet osan huomiostani. Turku2011 sivut takkuilevat, ja ongelmani on, etten aina tiedä johtuuko takkuilu omasta osaamattomuudestani, vai onko sivustossa jokin pugi. Ylläpito vastaa tätä nykyä kysymyksiin runsaan viikon viiveellä, eikä minun hermoillani odotella sellaisia aikoja, joten kyselen kavereilta, mietin ja kokeilen tuntikausia saadakseni jonkin mitättömän yksityiskohdan toimimaan. Vain kuullakseni viikon kuluttua, että se olikin sivuston aiheuttama ongelma.
Nyt pukkaavat jo ensi syksyn kirjat päälle, joten on käytävä käsiksi kirkkotrilogian kolmanteen osaan, joka on kirjoitettu naispappeutta vastustavan Auliksen näkökulmasta. Hänellä on intohimoinen ja rikas sisäinen elämä, joka kiinnostaa hänen lähipiirinsä naisia, ja tarjoaa siis kaikenlaista tarinanaihetta. Käsikirjoitus vaatii kustannustoimittajani mielestä vielä viilaamista, kahvia siinä juodaan ihan liikaa. Suomeksi tuo kai tarkoittaa, että hän pitää kässäriä tylsänä. On siis edessä vielä totinen uurastus, jos aion saada tarinasta hyvän. Tarkoitus on myös huolehtia siitä, että kirja on itsenäinen teos, eikä vaadi edellisten osien lukemista ollakseen nautittava.
Sivumennen sanoen otan sitten vastaan viestintä- ja markkinointivinkkejä, että kuinka saadaan myytyä tällaisesta aiheesta kirjoitettu romaani, ja sen siivellä mielellään tietysti vielä muutama kappale kahta edeltävääkin osaa. Keksiessäni tämän naispappeusaiheen kuvittelin, että kirjaani lukisivat laiskanpulskeat tapakristityt, jotka saisivat viihdyttävässä paketissa tietoa siitä miksi naisten pappeus, tai homoseksuaalisuus jaksaa vielä puhuttaa tällä vuosituhannella. Mutta palautteesta päätellen kirjaani ovat lukeneet lähinnä kirkon työntekijät ja/tai heidän puolisonsa, tai sitten elämäntapapakanat.
Mutta nyt siis käyn työhön kiinni. Hiukan pelottaa avata dokumentti, joka on avattu viimeksi elokuun puolivälissä. Mitähän siellä tulee vastaan.
Nyt pukkaavat jo ensi syksyn kirjat päälle, joten on käytävä käsiksi kirkkotrilogian kolmanteen osaan, joka on kirjoitettu naispappeutta vastustavan Auliksen näkökulmasta. Hänellä on intohimoinen ja rikas sisäinen elämä, joka kiinnostaa hänen lähipiirinsä naisia, ja tarjoaa siis kaikenlaista tarinanaihetta. Käsikirjoitus vaatii kustannustoimittajani mielestä vielä viilaamista, kahvia siinä juodaan ihan liikaa. Suomeksi tuo kai tarkoittaa, että hän pitää kässäriä tylsänä. On siis edessä vielä totinen uurastus, jos aion saada tarinasta hyvän. Tarkoitus on myös huolehtia siitä, että kirja on itsenäinen teos, eikä vaadi edellisten osien lukemista ollakseen nautittava.
Sivumennen sanoen otan sitten vastaan viestintä- ja markkinointivinkkejä, että kuinka saadaan myytyä tällaisesta aiheesta kirjoitettu romaani, ja sen siivellä mielellään tietysti vielä muutama kappale kahta edeltävääkin osaa. Keksiessäni tämän naispappeusaiheen kuvittelin, että kirjaani lukisivat laiskanpulskeat tapakristityt, jotka saisivat viihdyttävässä paketissa tietoa siitä miksi naisten pappeus, tai homoseksuaalisuus jaksaa vielä puhuttaa tällä vuosituhannella. Mutta palautteesta päätellen kirjaani ovat lukeneet lähinnä kirkon työntekijät ja/tai heidän puolisonsa, tai sitten elämäntapapakanat.
Mutta nyt siis käyn työhön kiinni. Hiukan pelottaa avata dokumentti, joka on avattu viimeksi elokuun puolivälissä. Mitähän siellä tulee vastaan.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Uusrahvaanomainen herätys
Tiedättekö, että tammikuu on kansallinen novellinkirjoituskuukausi eli KaNoKiKu, eli marraskuisen NaNoWriMon pikkuveli. KaNoKiKu on myös Facebookissa. Päämääränä on kirjoittaa tammikuun aikana novelli, mikä onkin järjellisempi päämäärä kuin kirjoittaa koko romaani kuukaudessa. Sopivasti avautuivat myös Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion sivut.
Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio on perinteistä tai modernimpaa genrekirjallisuutta - scifiä, fantasiaa, kauhua, avaruusseikkailuja, miekkaa & magiaa - ennen kaikkea konstailematonta viihdettä, joka ei pyri olemaan valtavirta- tai jopa korkeakirjallisuutta. Sen sijaan se pyrkii viihdyttämään lukijoitaan seikkailuilla ja oudoilla tarinoilla kuvitteellisista maailmoista tai meidän tuntemamme maailman hämäriltä rajapinnoilta.
Mahtuisikohan romanttinenkin viihde Uusrahvaanomaisuuden sisälle. Mahtui tai ei, omaksun uusrahvaanomaisuuden keskeiseksi kirjoitusfilosofiakseni. Testaan sitä heti tammikuussa. Kokeilkaa tekin novellinkirjoituskuukautta, joko uusrahvaamaisesti tai korkeakirjallisesti.
Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio on perinteistä tai modernimpaa genrekirjallisuutta - scifiä, fantasiaa, kauhua, avaruusseikkailuja, miekkaa & magiaa - ennen kaikkea konstailematonta viihdettä, joka ei pyri olemaan valtavirta- tai jopa korkeakirjallisuutta. Sen sijaan se pyrkii viihdyttämään lukijoitaan seikkailuilla ja oudoilla tarinoilla kuvitteellisista maailmoista tai meidän tuntemamme maailman hämäriltä rajapinnoilta.
Mahtuisikohan romanttinenkin viihde Uusrahvaanomaisuuden sisälle. Mahtui tai ei, omaksun uusrahvaanomaisuuden keskeiseksi kirjoitusfilosofiakseni. Testaan sitä heti tammikuussa. Kokeilkaa tekin novellinkirjoituskuukautta, joko uusrahvaamaisesti tai korkeakirjallisesti.
tiistai 21. joulukuuta 2010
Joulupingviinit
Ystävä kertoi, miten hänen lapsensa koulun joulujuhlassa ainoat joulukoristeet olivat olleet tonttulakkiset pingviinit. Piti ihan höristää korvia, että kuulinko oikein.
Erityisesti kristilliset jouluperinteet hiertävät joidenkin mieltä. Siksi suvaitsevuuden nimissä on kamutettu seimet ja enkelit, ja tuotu pingviinit tilalle. Hieno valinta, koska ne ovat paitsi sympaattisia, myös täysin neutraaleja. Ne ovat siellä kaukana etelämantereella, eikä niihin ole kytkeytynyt minkään uskonnon, eikä kulttuurin symboliikkaa.
Jääkarhukin olisi jo ongelmallisempi, koska se asuu pohjoisnavan tuntumassa, missä joidenkin mielestä asuu joulupukkikin, joka puolestaan taas on jotain velkaa kristilliselle pyhimykselle Pyhälle Nikolaukselle. Minkä muistaminen ja ajatteleminen taas ei tietenkään sovi, koska meidän uusi uskontomme ja pakkomme on neutraalius. Ei kulttuurisia erityispiirteitä, ei uskontoa, niin hyvä tulee ja maassa rauha. Sillä ei niin ole väliä, että samalla katkaistaan juuret, ja tukahdutetaan iso osa siitä, mikä antaa elämään sisältöä ja merkitystä.
Joulu on kulttuurinen sekametelisoppa, jonka ytimessä on ajatus inkarnaatiosta. Jouluna Jumala syntyy ihmiseksi. Joitakin ihmisiä tämä ajatus loukkaa. Se on ollut loukkaus alunperinkin, ja onkin oikeastaan ihme, että näin loukkaavasta ajatuksesta syntyi suuri maailmanuskonto ja koko länsimainen sivilisaatio on kehittynyt nykyiseen mittaansa sen suojissa.
Neuvostoliiton ja Berliiininmuurin murtumiset olivat pikkujuttuja sen kulttuurisen murroksen rinnalla mikä nyt on meneillään. Kristilliset arvot korvataan Big Brother talon etiikalla. Onneksi minulla ei ole jälkeläisiä, joiden puolesta pitäisi olla huolissaan. Muiden lapsia käy sääliksi.
Erityisesti kristilliset jouluperinteet hiertävät joidenkin mieltä. Siksi suvaitsevuuden nimissä on kamutettu seimet ja enkelit, ja tuotu pingviinit tilalle. Hieno valinta, koska ne ovat paitsi sympaattisia, myös täysin neutraaleja. Ne ovat siellä kaukana etelämantereella, eikä niihin ole kytkeytynyt minkään uskonnon, eikä kulttuurin symboliikkaa.
Jääkarhukin olisi jo ongelmallisempi, koska se asuu pohjoisnavan tuntumassa, missä joidenkin mielestä asuu joulupukkikin, joka puolestaan taas on jotain velkaa kristilliselle pyhimykselle Pyhälle Nikolaukselle. Minkä muistaminen ja ajatteleminen taas ei tietenkään sovi, koska meidän uusi uskontomme ja pakkomme on neutraalius. Ei kulttuurisia erityispiirteitä, ei uskontoa, niin hyvä tulee ja maassa rauha. Sillä ei niin ole väliä, että samalla katkaistaan juuret, ja tukahdutetaan iso osa siitä, mikä antaa elämään sisältöä ja merkitystä.
Joulu on kulttuurinen sekametelisoppa, jonka ytimessä on ajatus inkarnaatiosta. Jouluna Jumala syntyy ihmiseksi. Joitakin ihmisiä tämä ajatus loukkaa. Se on ollut loukkaus alunperinkin, ja onkin oikeastaan ihme, että näin loukkaavasta ajatuksesta syntyi suuri maailmanuskonto ja koko länsimainen sivilisaatio on kehittynyt nykyiseen mittaansa sen suojissa.
Neuvostoliiton ja Berliiininmuurin murtumiset olivat pikkujuttuja sen kulttuurisen murroksen rinnalla mikä nyt on meneillään. Kristilliset arvot korvataan Big Brother talon etiikalla. Onneksi minulla ei ole jälkeläisiä, joiden puolesta pitäisi olla huolissaan. Muiden lapsia käy sääliksi.
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Lasten suusta saa kuulla totuuden
Hiukan monomaanisesti jatkan Reetta ja linnan vangit juttuja, mutta huomasin, että Vinskissä oikea kohderyhmän edustaja Needa 9 vuotta arvostelee kirjan. Hän piti kirjaa melkeinpä liian jännittävänä, varsinkin kohtaa jossa korvansa menettänyt noita yrittää ryöstää Reetan hörökorvat. Kuvituksesta tuli kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Needa kertoo tarttuneensa kirjaan, koska piti sitä epätavallisena.
Ps. onko täällä blogger eksperttejä. Hannan vihjeestä kävin hakemassa itselleni koodinpätkän Fb:n tykkää nappia varten. Mutta kun liitin koodin sivupohjaan, ei tullutkaan tykkää nappulaa, vaan uudet tuollaiset jakonappulat edellisten lisäksi. No enhän minä sellaisia halua, joten otin koodinpätkän pois. Mutta nyt nuo ylimääräiset eivät suostu katoamaan, ne vain lakkasivat toimimasta. Olen kyllä varsinainen ekspertti taas.
ps. No nyt kumpikin jakohärpäke toimii. Sain myös tykkää napin, joskin se on väärässä paikassa. Tässähän se taas työpäivä hyvin kuluukin näitä ihmetellessä. Ja siis omaa vikaa kaikki, niin kuin yleensäkin.
Ps. onko täällä blogger eksperttejä. Hannan vihjeestä kävin hakemassa itselleni koodinpätkän Fb:n tykkää nappia varten. Mutta kun liitin koodin sivupohjaan, ei tullutkaan tykkää nappulaa, vaan uudet tuollaiset jakonappulat edellisten lisäksi. No enhän minä sellaisia halua, joten otin koodinpätkän pois. Mutta nyt nuo ylimääräiset eivät suostu katoamaan, ne vain lakkasivat toimimasta. Olen kyllä varsinainen ekspertti taas.
ps. No nyt kumpikin jakohärpäke toimii. Sain myös tykkää napin, joskin se on väärässä paikassa. Tässähän se taas työpäivä hyvin kuluukin näitä ihmetellessä. Ja siis omaa vikaa kaikki, niin kuin yleensäkin.
lauantai 18. joulukuuta 2010
Rosvosin rahat kollegalta
Kaverin kanssa mietittiin sopivaa tapaamispaikkaa ennen kokoukseen menoa. Hän ehdotti ensin Wiklundin kulmaa, minä ehdotin Kauppahallia, kaveri ehdotti Kansallista kirjakauppaa. Päätettiin tavata Kansallisessa kirjakaupassa.
No, pyörin eilen Kansallisessa kirjakaupassa lastenkirjahyllyn äärellä ja odotin ystävääni. Yhtäkkiä kuulen pariskunnan kyselevän myyjältä mikä kirja kannattaisi ostaa hyvin lukevalle, keväällä kahdeksan täyttävälle lapselle. Myyjä tietenkin suositteli Finlandia juniorin voittajaa. Paljastan nyt alhaisen puolen itsestäni: Minua harmitti, että kaikkialla kirjakaupoissa suositellaan nyt Rosvoloita, vaikka kirja epäilemättä on hyvä ja sopii kaikille. Mutta kun sattumoisin olisi muitakin kirjoja tarjolla.
Pariskunta tyytyi myyjän suositukseen ja sanoi ottavansa kirjan. Mennessään kassalle rouva kuitenkin yhtäkkiä sanoi, että mikäs kirja tämä REETTA JA LINNAN VANGIT ON, TÄMÄ NÄYTTÄÄ KIVALTA. Myyjä oli tietenkin ihan öö, ei aavistustakaan.
Minä olin ajan tasalla, toisin kuin yleensä. Sanoin voivani kertoa kirjasta, koska olen kirjoittanut sen. Pariskunta oli haltioissaan. Rupattelimme hetken, ja he ostivat kirjani. Olen pahoillani, että ryöväsin muutaman euron Siiri Kolulta, paitsi etten olekaan.
Näin omin silmin miten suuri vaikutus kirjakauppojen myyjillä voi olla. He vievät ostajia kuin pässiä narussa. Harmi etten voi olla kaiken aikaa kaikissa kirjakaupoissa pitämässä omani puolta.
No, pyörin eilen Kansallisessa kirjakaupassa lastenkirjahyllyn äärellä ja odotin ystävääni. Yhtäkkiä kuulen pariskunnan kyselevän myyjältä mikä kirja kannattaisi ostaa hyvin lukevalle, keväällä kahdeksan täyttävälle lapselle. Myyjä tietenkin suositteli Finlandia juniorin voittajaa. Paljastan nyt alhaisen puolen itsestäni: Minua harmitti, että kaikkialla kirjakaupoissa suositellaan nyt Rosvoloita, vaikka kirja epäilemättä on hyvä ja sopii kaikille. Mutta kun sattumoisin olisi muitakin kirjoja tarjolla.
Pariskunta tyytyi myyjän suositukseen ja sanoi ottavansa kirjan. Mennessään kassalle rouva kuitenkin yhtäkkiä sanoi, että mikäs kirja tämä REETTA JA LINNAN VANGIT ON, TÄMÄ NÄYTTÄÄ KIVALTA. Myyjä oli tietenkin ihan öö, ei aavistustakaan.
Minä olin ajan tasalla, toisin kuin yleensä. Sanoin voivani kertoa kirjasta, koska olen kirjoittanut sen. Pariskunta oli haltioissaan. Rupattelimme hetken, ja he ostivat kirjani. Olen pahoillani, että ryöväsin muutaman euron Siiri Kolulta, paitsi etten olekaan.
Näin omin silmin miten suuri vaikutus kirjakauppojen myyjillä voi olla. He vievät ostajia kuin pässiä narussa. Harmi etten voi olla kaiken aikaa kaikissa kirjakaupoissa pitämässä omani puolta.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Pahuuden ongelma
Hannan jutun perään oli virinnyt hauska teologinen keskustelu siitä, että mikä meitä mahtaa tuonpuoleisessa odottaa. Joudutaanko taivaaseen vai päästäänkö helvettiin, vai rauetaanko tyhjiin. Siitä tuskin kenelläkään voi olla varmuutta, siksihän nimenomaan puhutaan uskon asioista.
Joitakin vuosia sitten luin Kari Kuulan Helvetin historian, ja postasinkin siitä vanhalla Häiriksellä. Kuula on sen jälkeen viettänyt aikaa Voiman pimeällä puolella, ja tänä syksynä häneltä ilmestyi Paholaisen biografia, jota luin noin puoleen väliin, kunnes uuvahdin. Parhaiten jäi mieleen, että kristinuskon perusteoksessa Raamatussa ei sanallakaan viitata paholaisen ulkonäköön. Pukinsorkat, hiilihangot, sarvet, kaikki on omaksuttu pakanakansojen jumalilta, taiteilijoiden suotuisalla avustuksella. Raamatussa ei muutenkaan esitellä yhtenäistä oppia Paholaisesta. Hänellä on vähän erilaisia rooleja siitä riippuen missä kirjassa hän esiintyy.
Valistuksen ajan valistunut kasvatti tietenkin viittaa paholaishöpinöille kintaalla, ja voihan niin tehdä, ei siinä mitään. Mutta itse en pysty olemaan yhtä huoleton, koska minusta on aivan selvää, että paha on todellinen voima maailmassa. Minua kiinnostaisi tietää mistä se on tullut, ja miksi sille ei tunnuta voivan mitään. Se saa välillä valtaansa kenet tahansa meistä.
En usko mihinkään sarvipäiseen, pukinsorkkaiseen piruun, joka juonii pääni menoksi, mutta en myöskään pysty suhtautumaan maailmaan ikään kuin pahuutta ei olisi. Itseäni erityisesti huolestuttaa rakenteissa oleva piilopahuus. Jostain syystä näin joulun lähestyessä ajattelen esimerkiksi sikaloita. Voi kuulostaa kornilta, mutta minusta tehokasvatus on institutionalisoitua pahuutta ja luomakunnan riistoa.
Lisäys: Sekin on minusta kiinnostavaa, että helvetti ja paholainen eivät ylipäätään ole kristittyjen yksityisomaisuutta, vaan universaaleja juttuja. Niitä on tarvittu selittämään sitä mikä elämässämme on selittämätöntä, siis sitä tekovikaa mikä meissä ihmisissä on.
Joitakin vuosia sitten luin Kari Kuulan Helvetin historian, ja postasinkin siitä vanhalla Häiriksellä. Kuula on sen jälkeen viettänyt aikaa Voiman pimeällä puolella, ja tänä syksynä häneltä ilmestyi Paholaisen biografia, jota luin noin puoleen väliin, kunnes uuvahdin. Parhaiten jäi mieleen, että kristinuskon perusteoksessa Raamatussa ei sanallakaan viitata paholaisen ulkonäköön. Pukinsorkat, hiilihangot, sarvet, kaikki on omaksuttu pakanakansojen jumalilta, taiteilijoiden suotuisalla avustuksella. Raamatussa ei muutenkaan esitellä yhtenäistä oppia Paholaisesta. Hänellä on vähän erilaisia rooleja siitä riippuen missä kirjassa hän esiintyy.
Valistuksen ajan valistunut kasvatti tietenkin viittaa paholaishöpinöille kintaalla, ja voihan niin tehdä, ei siinä mitään. Mutta itse en pysty olemaan yhtä huoleton, koska minusta on aivan selvää, että paha on todellinen voima maailmassa. Minua kiinnostaisi tietää mistä se on tullut, ja miksi sille ei tunnuta voivan mitään. Se saa välillä valtaansa kenet tahansa meistä.
En usko mihinkään sarvipäiseen, pukinsorkkaiseen piruun, joka juonii pääni menoksi, mutta en myöskään pysty suhtautumaan maailmaan ikään kuin pahuutta ei olisi. Itseäni erityisesti huolestuttaa rakenteissa oleva piilopahuus. Jostain syystä näin joulun lähestyessä ajattelen esimerkiksi sikaloita. Voi kuulostaa kornilta, mutta minusta tehokasvatus on institutionalisoitua pahuutta ja luomakunnan riistoa.
Lisäys: Sekin on minusta kiinnostavaa, että helvetti ja paholainen eivät ylipäätään ole kristittyjen yksityisomaisuutta, vaan universaaleja juttuja. Niitä on tarvittu selittämään sitä mikä elämässämme on selittämätöntä, siis sitä tekovikaa mikä meissä ihmisissä on.
torstai 16. joulukuuta 2010
Takaisin keski-aikaan
Oli mennä aamukahvit väärään kurkkuun kun luin Mari Viertolan arvostelun Reetta ja linnan vangit kirjasta Turun sanomista. Hän kirjoittaa näin:
Historiallista tietoa on siroteltu mukaan sopivasti, mutta turhan valikoiden: kyllä varhaisteineille maistuisivat verisemmätkin yksityikohdat, kun niitä kerran on tarjolla.
Epäilemättä verikekkerit maistuisivat. Sitähän osoittaa se väkivaltaviihteen tulva, jonka keskellä elämme. Minä vain olen kyllästynyt mässäilemään silpomisilla, raiskauksilla, kidutuksilla, murhilla. Ja menneisyydestä kun kirjoitetaan, ei tarvitse rajoittua siihen julmuuteen, jota on ihmisille tehty, myös eläimiä on kohdeltu aivan käsittämättömän julmasti. Pitäisikö laittaa mukaan jokin kissantappo tai elävän vasikan nylkeminen, että varhaisteinien verenhimo saataisiin tyydytettyä? Ja hei Mari Viertola, ovatko kahdeksanvuotiaat tosiaan varhaisteinejä?
Jäin muutenkin miettimään arvostelun sävyä. Se on olevinaan myönteinen. Todetaan, että kohderyhmä varmasti viihtyy kirjan parissa, kirja etenee selkeästi kielen ja juonen puolesta jne. Mutta sitten kun Viertola pääsee Roope Lipastin kirjaan Terveisin Robinson Saarinen, hän kuvaa sitä dystopiaksi, siis jonkinlaiseksi tulevaisuuskauhukuvaksi, ja sitten tokaisee, että Lipastin kirja on Ellilän kirjaa huomattavasti kunnianhimoisempi. Tähän perään tulisi ainoastaan painokelvottomia sanoja ja ajatuksia, joten jätän ne nyt pois. Voitte kuvitella ne itse mielessänne.
Historiallista tietoa on siroteltu mukaan sopivasti, mutta turhan valikoiden: kyllä varhaisteineille maistuisivat verisemmätkin yksityikohdat, kun niitä kerran on tarjolla.
Epäilemättä verikekkerit maistuisivat. Sitähän osoittaa se väkivaltaviihteen tulva, jonka keskellä elämme. Minä vain olen kyllästynyt mässäilemään silpomisilla, raiskauksilla, kidutuksilla, murhilla. Ja menneisyydestä kun kirjoitetaan, ei tarvitse rajoittua siihen julmuuteen, jota on ihmisille tehty, myös eläimiä on kohdeltu aivan käsittämättömän julmasti. Pitäisikö laittaa mukaan jokin kissantappo tai elävän vasikan nylkeminen, että varhaisteinien verenhimo saataisiin tyydytettyä? Ja hei Mari Viertola, ovatko kahdeksanvuotiaat tosiaan varhaisteinejä?
Jäin muutenkin miettimään arvostelun sävyä. Se on olevinaan myönteinen. Todetaan, että kohderyhmä varmasti viihtyy kirjan parissa, kirja etenee selkeästi kielen ja juonen puolesta jne. Mutta sitten kun Viertola pääsee Roope Lipastin kirjaan Terveisin Robinson Saarinen, hän kuvaa sitä dystopiaksi, siis jonkinlaiseksi tulevaisuuskauhukuvaksi, ja sitten tokaisee, että Lipastin kirja on Ellilän kirjaa huomattavasti kunnianhimoisempi. Tähän perään tulisi ainoastaan painokelvottomia sanoja ja ajatuksia, joten jätän ne nyt pois. Voitte kuvitella ne itse mielessänne.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Saisko tiedotusapua?
Koska perustamani Facebook sivu ei varsinaisesti ole vielä saanut siipiä alleen, esitän teille armaat blogini kävijät vetoomuksen. Jos olette Facebookissa, viitsisittekö tykätä tästä ja mahdollisesti suositella muillekin tykkäämistä?
Kysymys on siis poikkitaiteellisesta ja monikulttuurisesta projektista joka kietoo mukaansa sekä ammattitaiteilijoita, että harrastajia, ja jonka ydinjoukkona ovat Luolavuoren ja Samppalinnan koulujen oppilaat, joista monilla on oppimisvaikeuksia. Mukana on myös kouluja Turunmaalta.
Projekti on kaksikielinen ja myös kansainvälinen, mukana on kouluja Virosta. Päämääränä ei ole pelkkä lystinpito, vaan luoda uusia toimintamuotoja, joissa taiteen avulla voidaan lisätä lasten ja nuorten hyvinvointia. Hanke dokumentoidaan ja tuloksia voivat hyödyntää kaikki koulut Suomessa.
Olen mukana yhdessä osahankkeessa. Olen Salme Kotivuoren kanssa kirjoittanut näytelmän Vielä Hirmuisempi Vankila. Näytelmän harjoitukset ovat käynnistyneet Luolavuoressa. Ensi-ilta on toukokuussa 2011.
Jos erilaisten oppijoiden tukeminen on edes jollakin tavalla lähellä sydäntänne, levittäkää tietoa hankkeesta. Vastaan mielelläni kaikkiin kysymyksiin. Auttakaa amatööritiedottajaa pliis!
Hankkeen nettisivut löytyvät Turku2011 sivuilta.
tiistai 14. joulukuuta 2010
Huonokin peeär voi olla parempi kuin ei lainkaan peeärrää
Jos tässä nyt vielä ennen päivän varsinaisia hommia hetken harrastaisi luovaa introspektiota, niin minun ongelmani on ollut ainakin siinä, että olen jättänyt työn puolitiehen. Olen keskittynyt siihen, mikä minulle tässä työssä on rakkainta, siis kirjojen kirjoittamiseen. Olen luottanut siihen, että kirjat kantavat. Kaikki voimani ovat menneet uusien kirjojen tekemiseen, ja valmiiden kirjojen kohtalon olen jättänyt korkeampiin käsiin. Se ei ole ollut aivan viisasta.
Ehkä kirjat silti jotenkin ovat kantaneetkin, muutenhan olisi ollut aika mahdoton elää tässä ammatissa 16 vuotta. Mutta aikamoista kädestä suuhun elämistä tämä on ollut. Hirvosen Hannun kanssa kyllä puhuttiin siitä, että eihän tätä hommaa mihinkään vaihtaisi, ja että monesta asiasta olemme valmiit tinkimään, jos vain saa jatkaa tässä hommassa. Mutta silti, ei kirjailijan kannattaisi kyllä luottaa siihen, että kirjat kantavat, vaan pitäisi tehdä vähän peeärrää myös.
Joiltakin se peeär käy luonnostaan. Ihmiset jotka ovat positiivisia, ja joiden on helppo mennä vieraiden ihmisten joukkoon ja tutustua uusiin ihmisiin, luovat huomaamattaan tärkeitä suhteita, jotka auttavat heitä eteenpäin uralla. Minä taas olen itsetuntovammainen mörökölli, ja olen siksi ajatellut ettei paljon auta uraani vaikka menenkin joskus jonnekin, koska silloin minä yleensä vain itken jossain nurkassa sitä miten kukaan ei ole kiinnostunut kirjoistani.
Mutta kummallista kyllä, olen huomannut, että nurkassa itkeminenkin voi olla parempi strategia kuin pysyä vain kotona ja odottaa, että milloin joku arvovaltainen ihminen ymmärtää miten hienoja kirjoja kirjoitan.
Ehkä kirjat silti jotenkin ovat kantaneetkin, muutenhan olisi ollut aika mahdoton elää tässä ammatissa 16 vuotta. Mutta aikamoista kädestä suuhun elämistä tämä on ollut. Hirvosen Hannun kanssa kyllä puhuttiin siitä, että eihän tätä hommaa mihinkään vaihtaisi, ja että monesta asiasta olemme valmiit tinkimään, jos vain saa jatkaa tässä hommassa. Mutta silti, ei kirjailijan kannattaisi kyllä luottaa siihen, että kirjat kantavat, vaan pitäisi tehdä vähän peeärrää myös.
Joiltakin se peeär käy luonnostaan. Ihmiset jotka ovat positiivisia, ja joiden on helppo mennä vieraiden ihmisten joukkoon ja tutustua uusiin ihmisiin, luovat huomaamattaan tärkeitä suhteita, jotka auttavat heitä eteenpäin uralla. Minä taas olen itsetuntovammainen mörökölli, ja olen siksi ajatellut ettei paljon auta uraani vaikka menenkin joskus jonnekin, koska silloin minä yleensä vain itken jossain nurkassa sitä miten kukaan ei ole kiinnostunut kirjoistani.
Mutta kummallista kyllä, olen huomannut, että nurkassa itkeminenkin voi olla parempi strategia kuin pysyä vain kotona ja odottaa, että milloin joku arvovaltainen ihminen ymmärtää miten hienoja kirjoja kirjoitan.
maanantai 13. joulukuuta 2010
Olin reissussa
Puuh, terveisiä Uudestakaupungista jossa kiersin kouluja kollegani Hannu Hirvosen kanssa. Nuorisokirjailijoiden järjestämä kirjailijakiertue oli kysymyksessä. Olipa hauskaa. Hannu oli kyllä vähällä ryöstää shown, kun hän lauloi tunnin aluksi koiralaulunsa, ja oppilaat saivat haukkua, ja yksi vapaaehtoinen sai soittaa soolon tinapillillä. Minulla tietysti oli keraaminen Turun linnani ja kummitustarinat, mutta oli ihan hilkulla, etten silti jäänyt niiden kanssa kakkoseksi. Minustakin Hannun laulu oli hieno, parasta oli lopussa, kun koira lauloi, että se vähän harmittaa, kun on hieno hauva, hieno hauva, hieno hauva, eikä arvostusta saa. (Muistinvaraisesti siteerattuna.)
Nythän tuo arvostusasia on jälleen ajankohtainen, koska Topelius ja Lydecken palkintoehdokkuudet on julkistettu, ja muillehan nekin taas menivät. Mutta se on kyllä ihan superhienoa, että Kirsti Kuronen ja Anneli Kanto ovat ehdokkaina. Tietysti jokainen kirjailija on aina ehdokkuutensa ja palkintonsa ansainnut, mutta on erityisen mukava kun oman kustantamon, eli siis Kariston kirjailijat ovat niin näyttävästä esillä. Onnea kaikille ehdokkaille! Onnea myös kustannustoimittajille, jotka tekevät omaa näkymätöntä ja kallisarvoista työtään.
Pääsimme Hannun kanssa Uuteenkaupunkiin Markku Karpion kyydissä. Siinä matkalla näitä työasioita rupatellessamme tajusin, että minun olisi kannattanut urani alusta asti lyöttäytyä tiiviisti Nuorisokirjailijoihin, ja Kirjailijaliittoon ja Nuorisokirjallisuusinstituuttiin. Verkostoitua siis ja ryhtyä toimimaan noissa organisaatioissa. Tai vaikka en olisi niissä niin toiminutkaan, niin kuitenkin pitänyt sitkeästi pyöriä joukon jatkona, tai vaikka kapulana rattaissa.
Tämä asia minulle kyllä kerrottiin jo siinä vaiheessa, kun kirjoitin ensimmäisen kirjani, mutta olenko jotenkin hidasjärkinen, vai mikä minua vaivaa, kun vasta nyt alan hitaasti uskoa sen tosiaan olevan niin. En oikein ymmärrä miksi minun on ylipäänsä niin hankala mennä mukaan tuollaisiin organisaatioihin, kun kuitenkin kaikki kollegat ovat aina niin hauskoja ja inspiroivia.
Nythän tuo arvostusasia on jälleen ajankohtainen, koska Topelius ja Lydecken palkintoehdokkuudet on julkistettu, ja muillehan nekin taas menivät. Mutta se on kyllä ihan superhienoa, että Kirsti Kuronen ja Anneli Kanto ovat ehdokkaina. Tietysti jokainen kirjailija on aina ehdokkuutensa ja palkintonsa ansainnut, mutta on erityisen mukava kun oman kustantamon, eli siis Kariston kirjailijat ovat niin näyttävästä esillä. Onnea kaikille ehdokkaille! Onnea myös kustannustoimittajille, jotka tekevät omaa näkymätöntä ja kallisarvoista työtään.
Pääsimme Hannun kanssa Uuteenkaupunkiin Markku Karpion kyydissä. Siinä matkalla näitä työasioita rupatellessamme tajusin, että minun olisi kannattanut urani alusta asti lyöttäytyä tiiviisti Nuorisokirjailijoihin, ja Kirjailijaliittoon ja Nuorisokirjallisuusinstituuttiin. Verkostoitua siis ja ryhtyä toimimaan noissa organisaatioissa. Tai vaikka en olisi niissä niin toiminutkaan, niin kuitenkin pitänyt sitkeästi pyöriä joukon jatkona, tai vaikka kapulana rattaissa.
Tämä asia minulle kyllä kerrottiin jo siinä vaiheessa, kun kirjoitin ensimmäisen kirjani, mutta olenko jotenkin hidasjärkinen, vai mikä minua vaivaa, kun vasta nyt alan hitaasti uskoa sen tosiaan olevan niin. En oikein ymmärrä miksi minun on ylipäänsä niin hankala mennä mukaan tuollaisiin organisaatioihin, kun kuitenkin kaikki kollegat ovat aina niin hauskoja ja inspiroivia.
perjantai 10. joulukuuta 2010
Taas mennään, tulkaa tekin!!!
Tänään on Satupäivä, ja sen kunniaksi luen tänään Reetta ja linnan vangit romaania aidossa ympäristössä, eli Turun linnan Vanginvartijan huoneessa klo 15 alkaen. Tapahtuma jatkuu kello 17.30 asti.Minun pitäisi olla tietenkin positiivinen, koska minusta on tullut markkinointihemmo, mutta lievä epäilys kuitenkin kalvaa. Mahtaako Turun linnassa pyöriä turisteja tuohon aikaan?
Mutta minä kuitenkin olen siellä, samoin kuvittaja Kirsi Haapamäki.
Reetta ja linnan vangit kirjaa on myynnissä Fatabuurissa. Siinä olikin omat kommervenkkinsä, että Turun linnasta kertovan kirjan saa myyntiin Turun linnan kauppaan. Minulla on sellainen mielikuva, että tusina ihmisiä on tehnyt hartiavoimin töitä sen eteen, ja toinen tusina on hartiavoimin vastustanut. Mielikuvani voi tietenkin olla väärä, koska kukaan ei kerro minulle näistä asioista, ja miksi kertoisikaan, koska eiväthän ne minulle kuulu. Minä olen vain kirjoittanut tämän kirjan, joten osuuteni on olematon.
torstai 9. joulukuuta 2010
Avuttomat
Löin sinua poskelle,
pidä silmät auki, pidä silmät auki
yritä pitää ne silmät auki.
Mutta sinä halusit vain nukkua.
Jos olit esittänyt avunpyynnön,
minä en ollut kuullut sitä.
Neljä ammattilaista vei sinut sairaalaan.
Säilyit siis hengissä,
mutta mitä se tarkoittaa.
Miten ihminen pelastetaan?
***
Runotorstaissa mukana pitkän tauon jälkeen. Haastekuva peräisin täältä. Runo perustuu eiliseen tositapahtumaan.
maanantai 6. joulukuuta 2010
Ei kai me kysellä lupia?
Jälkijättöisesti tuli mieleen, että saatuaan Finlandiapalkinnon Rimminen sanoi haastattelussa, että palkinto on hänelle lupa kirjoittaa. En usko, että hän oikeasti ajattelee niin.
Kaikki me tietysti haikailemme tunnustusta, vaikka siinä varmaankin on temperamentista riippuvia eroja, että miten tärkeää se meille on. Sosiaaliselle ihmiselle tunnustuksen saaminen on tärkeämpää kuin vähemmän sosiaaliselle. Mutta koska kaikki olemme jonkin verran sosiaalisia, haluaisimme kaikki muilta ihmisiltä tukea sille mitä teemme. Mutta jos meillä on intohimo kirjoittamiseen, emme tarvitse siihen keneltäkään lupaa. Kirjoitamme, vaikka meitä nimenomaan kiellettäisiin kirjoittamasta. Vaikka meidät tehtäisiin naurunalaiseksi sen vuoksi, että kirjoitamme. Näin ainakin itse ajattelen.
Kaikki me tietysti haikailemme tunnustusta, vaikka siinä varmaankin on temperamentista riippuvia eroja, että miten tärkeää se meille on. Sosiaaliselle ihmiselle tunnustuksen saaminen on tärkeämpää kuin vähemmän sosiaaliselle. Mutta koska kaikki olemme jonkin verran sosiaalisia, haluaisimme kaikki muilta ihmisiltä tukea sille mitä teemme. Mutta jos meillä on intohimo kirjoittamiseen, emme tarvitse siihen keneltäkään lupaa. Kirjoitamme, vaikka meitä nimenomaan kiellettäisiin kirjoittamasta. Vaikka meidät tehtäisiin naurunalaiseksi sen vuoksi, että kirjoitamme. Näin ainakin itse ajattelen.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Kauimpana kuolemasta, vaikka loppu on lähellä
Pidän paljon Hirvosen kirjoitustyylistä, pidän kirjan kohtalokkaan haikeasta tunnelmasta, pidän pinnan alla kihisevästä kiukusta, joka on ovelasti kätketty monipolvisten adjektiivijuoksutusten ja kielikuvien uumeniin. Pidän siitä että melkein koen lukiessani olleeni itsekin Sambiassa. Mutta miksi minusta tuntuu kuin kirjan juoni olisi kryptattu? Siksi en ole päässyt kirjassa vielä ihan loppuun.
Ei kirja mitenkään mahdottoman hankala ole, mutta se pitäisi lukea keskittyneessä mielentilassa, johon minusta ei oikeastaan ole. Ei varmaankaan ole koskaan ollut, mutta epäilen, että viime vuosina keskittymiskykyni on entisestään heikentynyt. Johtuneeko siitä, että olen liikaa lueskellut juttuja netistä, ja alkanut työskennellä pelkällä otsalohkolla.
Jostain syystä Hirvosen kirja rinnastuu mielessäni Larssonin Miehet jotka vihasivat naisia dekkariin. Molempien kirjojen keskeisenä virityksenä on kiukku sen vuoksi, mitä naiset ovat saaneet maailmassa kokea sen vuoksi että ovat naisia. Larssonin kirjan naisviha tuntui jotenkin liian paksulta, vaikka en sinänsä epäilekään etteikö maailmassa olisi miehiä jotka vihaavat naisia yhtä silmittömästi. Hirvosen kirjan kiukku melkein katoaa virtaviivaiseen, soljuvaan kieleen.
Mietin mistä syystä kirjat pitää kirjoittaa tällä tavalla tarkoituksellisen hämäriksi. Käsitän nimittäin, että hämäryys on tietoinen ratkaisu. Katoaisiko kirjasta jotain, jos juoni olisi selkeämpi? Ehkä hämäryys antaa romaanille salaperäisyyden lumoa. Jos kirjoittaisi selkeämmin, pitäisi ehkä enemmän panostaa juonen kommervenkkeihin. En tiedä, mietin vain.
Ei kirja mitenkään mahdottoman hankala ole, mutta se pitäisi lukea keskittyneessä mielentilassa, johon minusta ei oikeastaan ole. Ei varmaankaan ole koskaan ollut, mutta epäilen, että viime vuosina keskittymiskykyni on entisestään heikentynyt. Johtuneeko siitä, että olen liikaa lueskellut juttuja netistä, ja alkanut työskennellä pelkällä otsalohkolla.
Jostain syystä Hirvosen kirja rinnastuu mielessäni Larssonin Miehet jotka vihasivat naisia dekkariin. Molempien kirjojen keskeisenä virityksenä on kiukku sen vuoksi, mitä naiset ovat saaneet maailmassa kokea sen vuoksi että ovat naisia. Larssonin kirjan naisviha tuntui jotenkin liian paksulta, vaikka en sinänsä epäilekään etteikö maailmassa olisi miehiä jotka vihaavat naisia yhtä silmittömästi. Hirvosen kirjan kiukku melkein katoaa virtaviivaiseen, soljuvaan kieleen.
Mietin mistä syystä kirjat pitää kirjoittaa tällä tavalla tarkoituksellisen hämäriksi. Käsitän nimittäin, että hämäryys on tietoinen ratkaisu. Katoaisiko kirjasta jotain, jos juoni olisi selkeämpi? Ehkä hämäryys antaa romaanille salaperäisyyden lumoa. Jos kirjoittaisi selkeämmin, pitäisi ehkä enemmän panostaa juonen kommervenkkeihin. En tiedä, mietin vain.
perjantai 3. joulukuuta 2010
Tulkaa kaikki
Hei turkulaiset! Olen huomenna Turun Akateemisessa kirjakaupassa klo 14 kertomassa kirjastani Reetta ja linnan vangit. Kirja on erinomainen joululahja jollekin 8-12 vuotiaalle lapselle, joka pitäisi houkutella kiinnostumaan lukemisesta. Kirjassa on kummituksia, aarteita ja salakäytäviä. Sekä tietysti kiinnostava päähenkilö Reetta jolla on unelma, mutta jota lähipiiri ei aina ymmärrä.
Sehän se on meistä useimpien tragedia, että lähipiiri ei meitä ymmärrä. Läheisillä ihmisillä on usein niin voimakas käsitys siitä, millaisia olemme ja millaisiksi meidän pitäisi tulla, että he eivät malta miettiä mitä itse ajattelemme itsestämme, ja mikä ihan oikeasti olisi meidän oma tiemme.
Jokaisen olisi kuitenkin löydettävä oma tiensä, sillä muuten tulee elämässä monenlaisia ylimääräisiä vaikeuksia.
Vaikeuksia tulee tietysti, vaikka se oma tie olisikin löytynyt. Minä olen siitä hyvä esimerkki. Mutta on minulla silti enimmäkseen ollut aika hauskaa tähän asti.
Sehän se on meistä useimpien tragedia, että lähipiiri ei meitä ymmärrä. Läheisillä ihmisillä on usein niin voimakas käsitys siitä, millaisia olemme ja millaisiksi meidän pitäisi tulla, että he eivät malta miettiä mitä itse ajattelemme itsestämme, ja mikä ihan oikeasti olisi meidän oma tiemme.
Jokaisen olisi kuitenkin löydettävä oma tiensä, sillä muuten tulee elämässä monenlaisia ylimääräisiä vaikeuksia.
Vaikeuksia tulee tietysti, vaikka se oma tie olisikin löytynyt. Minä olen siitä hyvä esimerkki. Mutta on minulla silti enimmäkseen ollut aika hauskaa tähän asti.
torstai 2. joulukuuta 2010
Näillä yritetään maailmalle
Posti toi eilen luukusta Burning Bridge katalogin, jossa minäkin olen mukana turkulaisen Turbatorin edustajana novellikokoelmallani Outoa rakkautta. Katalogi on hieno kuin mikä, ja siinä kirjoitetaan minun novelleistani hyvin kauniisti englanniksi. Mutta heräsin taas ihmettelemään, että minkä vuoksi kirjassa on tuollainen kansi? Ymmärrän, että tämä oli kustantajan mielestä hyvä vitsi, mutta minä olen vähän eri mieltä.
Kannen vuoksi kirja joissakin kirjastoissa löytyy romantiikkahyllystä, ja väittäisin näin, että siellä se on kyllä mahdollisimman väärässä seurassa. Kuvan on piirtänyt Jukka Murtosaari.
Muistan ihan hyvin, että kustantaja etukäteen kertoili millaista kantta hän oli suunnittelemassa. Minun olisi pitänyt tietenkin sanoa jotain mikä olisi saanut hänet järkiinsä, mutta niinhän minä en tehnyt. Minulla oli varmaan mielessä viisi miljoonaa tärkeämpää asiaa, jotka kaikki todennäköisesti liittyivät johonkin typerään kirjaan jota olin jälleen väsäämässä.
Täytyy ihmetellä, että olen näinkin pitkään pystynyt keplottelemaan kirjailijana, vaikka pakko myöntää, että mitä markkinointiin ja muuhun fiksuun touhuun tulee, niin olen ollut koko ajan johdonmukaisesti typerä.
Sen voisi vielä kertoa, että kun Hirvosen kirja Kauimpana kuolemasta on tuottanut sambialaiselle lastenkodille 5000 euroa, mikä on hieno juttu, niin tällä minun Outoa rakkautta novellikokoelmallani on ostettu muistaakseni kuusi ulkohuusia kehitysmaihin. Edelleenkin on voimassa lupaukseni sijoittaa kokoelman tekijäpalkkiot vessoihin. Niin että jos joku nyt innostuu, näyttäisi kirjaa olevan myynnissä ainakin Suuressa kuussa.
Tässä myös Hirliin arvio kirjasta.
Susu Petal oli askartellut aamutuimaan parannellun version kirjan kannesta. Kiitos Susu! Mutta otin sen nyt pois, koska se herätti aivan turhan keskustelun netistä ladattujen kuvien käyttöoikeuksista. Sinänsä tietenkin kuvien tekijänoikeuksista käytävä keskustelu on tarpeellista, ei kuitenkaan mielestäni tässä tilanteessa, jolloin kukaan ei ollut tosissaan käyttämässä netistä ladattua ja jonkun toisen tekemää kuvaa markkinointitarkoituksiin. Kuva nyt oli vain täällä nähtävänä, eli siis siksi että aika vähällä vaivalla tuosta olisi saanut hyvän kannen. Kommenttilaatikossa ehdotettiin, että kysyisin alkuperäiseltä kannentekijältä luvan pitää kuvaa esillä. Kannella on kaksi tekijää, se joka piirsi kuvan, siis Jukka Murtosaari, sekä se joka suunnitteli kannen. Varsinaisen kannen tekijää en tiedä, en koskaan kysynyt. Minulla ei ole itsellä yhään kappaletta kirjaa, josta voisin katsoa mitä siellä sanotaan. Se voisi olla kustantaja itse, mutta kuulkaa nyt, minä en ala tämmöisen asian vuoksi kirjelmöidä enkä kysellä keneltäkään mitään.
ps. Ja hei te kaikki myötätuntoiset, jotka surette epäonneani tämän kannen vuoksi, lukekaa kirja! Tyhmä kansi ei estä nauttimasta novellien vinosta maailmasta!
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Nyt olisi Turussa hyvää kirjoittajakurssia tarjolla!!
Kerro ja kirjoita, opi tuntemaan itseäsi- kurssi alkaa jälleen ensi vuoden alussa Taideakatemiassa. Tiedot kurssista tuon linkin takana. Olen ollut opettamassa ties monellako kurssilla jo, mutta siellä on muitakin hyviä opettajia, joten kannattaa osallistua. Minun osani on ollut ohjastaa ja opastaa sellaista luovaa kirjoittamista, joka käyttää oman elämän tapahtumia ja kokemuksia kaunokirjallisten tekstien materiaalina. Viimeksi puhuttiin kyllä vähän siitäkin miten sosiaalista mediaa voisi käyttää kirjoittamisen, ja lähinnä vielä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tukena. Se olikin mielenkiintoinen kokemus, sillä aihe puhutti kovasti, ja oli vähällä ettei koko pitkä päivä mennyt sen pohtimiseen onko virtuaalielämä itse beelsebuupista kotoisin.
Mutta siis kysymys on kurssista, joka ei ensisijaisesti pyri kirjallisten broilereiden kasvattamiseen, vaan siihen kuinka voisimme kirjoitamisen kautta oppia paremmin tuntemaan itseämme. Mikä asia, itsetuntemus siis, ei tietenkään ole mikään itsetarkoitus, vaan välttämätön kyky, jotta voisimme paremmin tulla toimeen muiden kanssa, ymmärtää, rakastaa ja kunnioittaa myös muita ihmisiä.
Mutta siis kysymys on kurssista, joka ei ensisijaisesti pyri kirjallisten broilereiden kasvattamiseen, vaan siihen kuinka voisimme kirjoitamisen kautta oppia paremmin tuntemaan itseämme. Mikä asia, itsetuntemus siis, ei tietenkään ole mikään itsetarkoitus, vaan välttämätön kyky, jotta voisimme paremmin tulla toimeen muiden kanssa, ymmärtää, rakastaa ja kunnioittaa myös muita ihmisiä.
Koulutus sopii kaikille omasta kasvustaan ja itsetuntemuksensa vahvistamisesta kiinnostuneille, mutta erityisesti taide-, kulttuuri- ja kirjastoalalla toimiville tai kasvatus-, ohjaus- ja hoitotyötä tekeville sekä seurakuntatyössä työskenteleville, jotka haluavat rikastuttaa työtään luovan kirjoittamisen keinoin.
Tavoitteet:
Koulutuksen tavoitteena on perehdyttää luovan kirjoittamisen mahdollisuuksiin itsetuntemuksen kasvattajana ja tutustua erilaisiin kirjoittamisterapeuttisiin menetelmiin sekä antaa koulutettaville valmiuksia käyttää luovan kirjoittamisen ja kirjoittamisterapioiden menetelmiä omalla ammattialueellaan.
tiistai 30. marraskuuta 2010
Miten paljon vaiva maksaa?
Kirjastani tehdään pokkaripainos. Sopimus makaa keittiön pöydällä, en ole vielä saanut sitä allekirjoitettua, enkä lähetettyä postiin. Mutta tarkoitus olisi.
Pienestä pokkaripainoksesta ei paljon ole taloudellista iloa, mukava silti että kirjaa on myynnissä. Kuulin juuri eilen jonkun sanoneen, ettei näin traagisista asioista pitäisi kirjoittaa näin kevyesti, ja sellainen jää tietenkin mietityttämään.
Välillä menee pitkiä aikoja jolloin en mieti ovatko kirjani lukijoiden mielestä onnistuneita vai epäonnistuneita. Mutta sitten jokin ohimennen lausuttu kommentti nostaa epäilykset pintaan. Kirjoitan viihdettä, mutta teen sitä vakavista asioista. Onko tämä ratkaisu ollut epäonnistunut?
Toisaalta se ei ole ollut mikään ratkaisu, koska kaikki kirjani ovat syntyneet välttämättömyyden pakosta. Vaihtoehtoina on ollut kirjoittaa juuri nuo kirjat, juuri tuolla tavalla. Tai sitten ei kirjoittaa kirjoja ollenkaan.
Mutta välillä mietin olisiko kannattanut jättää kirjat kokonaan kirjoittamatta. Olisiko pitänyt etsiä itselleen jokin muu elinkeino. Ovatko ne maksaneet vaivan? Mitä pitäisi tapahtua, millaista palautetta pitäisi saada, miten monta kappaletta kirjan pitäisi myydä, että minulle tulisi varmuus. Kannatti nähdä vaiva. Kannatti kirjoittaa.
perjantai 26. marraskuuta 2010
Vaikuttavaa taidetta
Eilen huomio kiinnittyi siihen, että jokaisessa uutislähetyksessä mainittiin Ars Fennican saaja. Ehkä Junior Finlandiakin mainittiin jossakin uutislähetyksessä, ei vain osunut minun silmiini.
Palkintosummilla on käsittääkseni eroa 4000 euroa.
Jos Ars Fennica ei olisi osunut samalle päivällä, Junior Finlandia olisi voinut saada vähän enemmän huomiota, ehkä.
Kummalla mahtaa olla suurempi vaikutus ihmiselämään, nykytaiteella, vai lastenkirjallisuudella? Kumpi on vaikuttavampaa? Epäilen vahvasti, että vaikka Kiasman kävijämäärät voivat olla suuria, ja moni ehkä kävelee läpi huoneen jossa Sandisonin sanat seilaavat seinissä ja katossa jonkin tietokoneohjelman mukaan, niin lastenkirjallisuus peittoaa modernin taiteen vaikuttavuudessa mennen tullen.
Joten kysymys kuuluu, miksi uutistoimituksissa vallitsee niin voimakas konsensus sen suhteen, että nykytaiteen palkinto on suurempi uutinen kuin lastenkirja? Haluaisin ymmärtää.
Minun verovarojani saa kyllä käyttää Kiasman ylläpitämiseen, ja olen itsekin käynyt siellä muutaman kerran. Minä vain en ymmärrä, miksi ne siellä esiteltävät teokset ovat tärkeämpiä kuin lastenkirjat. Johtuu ehkä siitä, etten tunne ketään, joka olisi kokenut saavansa niistä teoksista tärkeitä rakennusaineita elämäänsä. Sen sijaan tunnen ja tiedän valtavasti ihmisiä, joille lapsuudessa luetuilla kirjoilla on ollut koko elämälle suuntaa antava merkitys.
Kävi muuten niin, että kun makasin flunssahalluissani sohvalla, puhelin soi, ja joku kysyi saisiko hän puheessaan siteerata blogikirjoitustani tilaisuudessa, jossa FJ jaetaan. Puhuimme siinä hetken lastenkirjallisuuden asemasta ylipäätään. Voi olla, että innostuin saarnaamaan. Joka tapauksessa unohdin, jälleen kerran, ottaa nimen ylös, ja varmistaa olinko ymmärtänyt oikein. Voi olla, että puhelinsoitto oli pelkkä hallusinaatio sekin. Eihän minulle juuri kukaan ikinä soita.
Palkintosummilla on käsittääkseni eroa 4000 euroa.
Jos Ars Fennica ei olisi osunut samalle päivällä, Junior Finlandia olisi voinut saada vähän enemmän huomiota, ehkä.
Kummalla mahtaa olla suurempi vaikutus ihmiselämään, nykytaiteella, vai lastenkirjallisuudella? Kumpi on vaikuttavampaa? Epäilen vahvasti, että vaikka Kiasman kävijämäärät voivat olla suuria, ja moni ehkä kävelee läpi huoneen jossa Sandisonin sanat seilaavat seinissä ja katossa jonkin tietokoneohjelman mukaan, niin lastenkirjallisuus peittoaa modernin taiteen vaikuttavuudessa mennen tullen.
Joten kysymys kuuluu, miksi uutistoimituksissa vallitsee niin voimakas konsensus sen suhteen, että nykytaiteen palkinto on suurempi uutinen kuin lastenkirja? Haluaisin ymmärtää.
Minun verovarojani saa kyllä käyttää Kiasman ylläpitämiseen, ja olen itsekin käynyt siellä muutaman kerran. Minä vain en ymmärrä, miksi ne siellä esiteltävät teokset ovat tärkeämpiä kuin lastenkirjat. Johtuu ehkä siitä, etten tunne ketään, joka olisi kokenut saavansa niistä teoksista tärkeitä rakennusaineita elämäänsä. Sen sijaan tunnen ja tiedän valtavasti ihmisiä, joille lapsuudessa luetuilla kirjoilla on ollut koko elämälle suuntaa antava merkitys.
Kävi muuten niin, että kun makasin flunssahalluissani sohvalla, puhelin soi, ja joku kysyi saisiko hän puheessaan siteerata blogikirjoitustani tilaisuudessa, jossa FJ jaetaan. Puhuimme siinä hetken lastenkirjallisuuden asemasta ylipäätään. Voi olla, että innostuin saarnaamaan. Joka tapauksessa unohdin, jälleen kerran, ottaa nimen ylös, ja varmistaa olinko ymmärtänyt oikein. Voi olla, että puhelinsoitto oli pelkkä hallusinaatio sekin. Eihän minulle juuri kukaan ikinä soita.
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Flunssahallut jatkuvat
Joskus aina kysytään mikä kirjailijan työssä on kamalinta. Kamalinta on kokea, että minua ei ymmärretä.
Muistan aikoinani naureskelleeni ns. väärinymmärretyille neroille. Sehän tarkoitti minun mielestäni sitä, että ihmisraukka joka sanoi, ettei häntä ymmärretä, oli idiootti, hän vain ei tajunnut sitä itse. Ajattelin, että jos jokin kirja oli mielestäni typerä, se oli objektiivisesti tarkastellenkin typerä. Kirjoittaja oli idiootti ja ihmiset, joka kenties pitivät kirjasta, olivat kananaivoja. Suurin piirtein tätä rataa ajatukseni kulkivat kunnes julkaisin ensimmäisen kirjani, ja perspektiivini näihin juttuihin hiukkasen muuttui. Siitä pitäen olen aika useinkin saanut kokea, ettei minua ymmärretä. Luonnollisesti mietin, olenko kananaivoinen, vai onko niin että joku muu on se kananaivo. Kuka lopulta kynii kanan, ja ratkaisee, kenellä ne kananaivot oikeasti olikaan? Tämä kysymys kiinnostaa ajoittain.
Mikä on kirjoittamisessa ihaninta. Joskus ajattelin, että ihaninta on, kun joku oikein kovasti tykkää, mutta onneksi ei enää ole niin. Ihaninta on, kun tiedän, että teen juuri sitä mitä minun kuuluu tehdä. Ihaninta on, kun tunnen olevani kiinni sisäisessä todellisuudessani, ja kirjoitan siitä käsin. Silloin teen juuri sitä mitä minun täytyykin tehdä, eivätkä ihmisten mielipiteet horjuta mielenrauhaani. Kirjoittamiseni perustahan ei voi olla muiden ihmisten tykkäämisissä. Joka niiden varaan rakentaa, joutuu kaikkien maailman tuulien riepoteltavaksi, ja se on kylmää kyytiä.
Muistan aikoinani naureskelleeni ns. väärinymmärretyille neroille. Sehän tarkoitti minun mielestäni sitä, että ihmisraukka joka sanoi, ettei häntä ymmärretä, oli idiootti, hän vain ei tajunnut sitä itse. Ajattelin, että jos jokin kirja oli mielestäni typerä, se oli objektiivisesti tarkastellenkin typerä. Kirjoittaja oli idiootti ja ihmiset, joka kenties pitivät kirjasta, olivat kananaivoja. Suurin piirtein tätä rataa ajatukseni kulkivat kunnes julkaisin ensimmäisen kirjani, ja perspektiivini näihin juttuihin hiukkasen muuttui. Siitä pitäen olen aika useinkin saanut kokea, ettei minua ymmärretä. Luonnollisesti mietin, olenko kananaivoinen, vai onko niin että joku muu on se kananaivo. Kuka lopulta kynii kanan, ja ratkaisee, kenellä ne kananaivot oikeasti olikaan? Tämä kysymys kiinnostaa ajoittain.
Mikä on kirjoittamisessa ihaninta. Joskus ajattelin, että ihaninta on, kun joku oikein kovasti tykkää, mutta onneksi ei enää ole niin. Ihaninta on, kun tiedän, että teen juuri sitä mitä minun kuuluu tehdä. Ihaninta on, kun tunnen olevani kiinni sisäisessä todellisuudessani, ja kirjoitan siitä käsin. Silloin teen juuri sitä mitä minun täytyykin tehdä, eivätkä ihmisten mielipiteet horjuta mielenrauhaani. Kirjoittamiseni perustahan ei voi olla muiden ihmisten tykkäämisissä. Joka niiden varaan rakentaa, joutuu kaikkien maailman tuulien riepoteltavaksi, ja se on kylmää kyytiä.
maanantai 22. marraskuuta 2010
On lottovoitto syntyä Suomeen
Kunnon räkätauti asettaa elämän kertaheitolla realistiseen perspektiiviin. Mikä on elämän tarkoitus? Pysyä terveenä. Poskionteloita ja korvia särkee. Kuumetta on vain 37 pintaan, mutta minulle se on paljon. Raahauduin kauppaan hakemaan mustaviinimarjamehua, ja huomasin miten onnekas olen, kun voin palata lämpimään kotiin. Voin maata sohvalla, juoda mehua, syödä särkylääkkeitä. Minun ei tarvitse kodittomana kulkea maailman turuilla. Ei tarvitse palella, ei nähdä nälkää. Kaikkea elämän mukavuutta on, jolla voin lohduttautua inhan sairauden keskellä.
Kaikki maailman ihmiset eivät ole yhtä onnekkaita. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän onnen? En mitään, olettaisin näin. Minusta tuntuu, että olen suurimman osan elämääni elänyt tajuamatta sitä miten hyvin asiani ovat. Vielä muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitella kirjoittavani tällaista lausetta ilman pitkää ironista naurua perään. Nykyään olen vilpitön. Tunnen itseni onnekkaaksi tomuhipuksi maailmankaikkeudessa. Kun vielä osaisin tehdä oman osani jotta muidenkin elämä olisi vähän valoisampaa.
Kaikki maailman ihmiset eivät ole yhtä onnekkaita. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän onnen? En mitään, olettaisin näin. Minusta tuntuu, että olen suurimman osan elämääni elänyt tajuamatta sitä miten hyvin asiani ovat. Vielä muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitella kirjoittavani tällaista lausetta ilman pitkää ironista naurua perään. Nykyään olen vilpitön. Tunnen itseni onnekkaaksi tomuhipuksi maailmankaikkeudessa. Kun vielä osaisin tehdä oman osani jotta muidenkin elämä olisi vähän valoisampaa.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Nimikirjoitukseni monistettiin
Koulukierros oli taas sellainen, että sain muutaman osuman sydämeeni. Pari kymmenvuotiasta vakavaa tyttöä jäi pyörimään mieleen. Ajattelin, että nuo ovat juuri niitä, joille kirjani on ensisijaisesti tarkoitettu.
Minä luonnollisesti toivoisin kaikkien lukevan kirjojani, koska olen turhamainen ja haluaisin tulla törkeän rikkaaksi, jotta voisin tehdä merkityksellisiä hyväntekeväisyyshankkeita. (Niin, en ole koskaan kieltänyt ettenkö olisi narsisti)
Mutta kaikki eivät tarvitse kirjojani. He eivät ehkä välitä kirjoista ollenkaan, tai sitten he kaipaavat aivan toisenlaisia kirjoja kuin mitä minä kirjoitan. Mutta nämä tytöt, jotka kuuntelivat silmää räpäyttämättä, viittasivat ahkerasti ja esittivät kysymyksiä, tajusin että he todella tarvitsevat tätä minun kirjaani. Kirjani antaa heille toivoa ja luottamusta siihen, että he ovat hyviä. He todella ovat hyviä, vaikka heidän ympäristönsä ei heitä ehkä oikein tajua. Mutta minä tajuan, ja siksi kirjoitin tämän kirjan.
Kummitusjutut tietysti ylipäätään upposivat yleisööni, ja ansaitsisin Turku-palkinnon, sen verran tehokkaasti tein promootioita Turun ja Turun linnan hyväksi. Yleensä luokkaretkille lähdetään kuulemma Helsinkiin tai Tampereelle. Turussa ei ole varsinaista vetonaulaa, paitsi nyt, kun he kuulivat, että Turun linnassa kummittelee. Ehkä Salmen kannattaisi järjestää Turun linnaan oikea kummituskierros Reetan hengessä.
Viimeisessä koulussa sain kokea senkin ihmeen, että nimikirjoituksen pyytäjiä oli niin valtava määrä, että opettaja lopulta päätti monistaa nimikirjoitukseni kaikille.
Minä luonnollisesti toivoisin kaikkien lukevan kirjojani, koska olen turhamainen ja haluaisin tulla törkeän rikkaaksi, jotta voisin tehdä merkityksellisiä hyväntekeväisyyshankkeita. (Niin, en ole koskaan kieltänyt ettenkö olisi narsisti)
Mutta kaikki eivät tarvitse kirjojani. He eivät ehkä välitä kirjoista ollenkaan, tai sitten he kaipaavat aivan toisenlaisia kirjoja kuin mitä minä kirjoitan. Mutta nämä tytöt, jotka kuuntelivat silmää räpäyttämättä, viittasivat ahkerasti ja esittivät kysymyksiä, tajusin että he todella tarvitsevat tätä minun kirjaani. Kirjani antaa heille toivoa ja luottamusta siihen, että he ovat hyviä. He todella ovat hyviä, vaikka heidän ympäristönsä ei heitä ehkä oikein tajua. Mutta minä tajuan, ja siksi kirjoitin tämän kirjan.
Kummitusjutut tietysti ylipäätään upposivat yleisööni, ja ansaitsisin Turku-palkinnon, sen verran tehokkaasti tein promootioita Turun ja Turun linnan hyväksi. Yleensä luokkaretkille lähdetään kuulemma Helsinkiin tai Tampereelle. Turussa ei ole varsinaista vetonaulaa, paitsi nyt, kun he kuulivat, että Turun linnassa kummittelee. Ehkä Salmen kannattaisi järjestää Turun linnaan oikea kummituskierros Reetan hengessä.
Viimeisessä koulussa sain kokea senkin ihmeen, että nimikirjoituksen pyytäjiä oli niin valtava määrä, että opettaja lopulta päätti monistaa nimikirjoitukseni kaikille.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Kiertolaisena
Terveisiä Kärsämäeltä. Olen huoltoaseman yläkerrassa hotellihuoneessa kierrettyäni kolme koulua Pyhäjärvellä. Minusta kyllä tuntui koko ajan, että juksataanko minua, sillä sen jälkeen kun oli ajettu joitakin kymmeniä kilmetrejä metsätietä, päädyttiin aina aivan samanlaisen koulun pihaan kuin mistä oli äsken lähdetty. Kuski väitti, että kysymys on eri kouluista, ne vain on rakennettu samaan aikaan, samojen piirustusten mukaan.
Kirsi Haapamäen piirtämässä kuvassa minä olen tällä suurella kierroksellani, ja minulla on keraaminen Turun linna kainalossa. Minulla tosiaan on sellainen kapistus mukana. Sain sen Salmelta, joka minua varustaa kaikkia tämmöisiä koitoksia varten. Sinne pistetään kynttilä palamaan, ja sitten kerron miten Turun linnassa kummittelee, ja miten siitä kerrotaan Reetta ja linnan vangit kirjassa ja bööö! Sitten luen pätkän luvusta seitsemän, ja lapset vaativat, että lisää pitäisi lukea.
Huomenna kiertue jatkuu Kärsämäellä. Olen nähnyt paikalliset nähtävyydet, kaivoksen, Vaskikello nimisen ravintolan 1500 vaskikellon kokoelman ja Paanukirkon.
tiistai 16. marraskuuta 2010
Katso ihmistä
Kirjoittajan tie on kaita. Polun toisella puolella vaanii liika selittäminen, ja toisella puolella asioiden jättäminen hämärään. Kuinka paljon pitäisi kertoa, kuinka paljon jättää kertomatta, se riippuu lukijasta. Se mikä toiselle on liian hämärää, on toiselle juuri sopivan, ihanan salaperäistä.
Minulle Mangopuun lukeminen muistutti modernin tanssiesityksen katsomista. Saan vaikutelmia, eläydyn tunnelmaan, on hetkiä jolloin ymmärrän selkeästi mitä tapahtuu, mutta sitten on taas jaksoja jolloin otteeni tarinaan lipsuu. Kaiken aikaa aivoni työskentelevät ahkerasti, koska haluan ymmärtää. Käsiohjelman lukeminen saattaa auttaa tanssiesityksen seuraamista, kirjan tulkitsemista helpottaa saamani etukäteistiedot. On kysymys nuoren ihmisen liittymisestä Hare Krisna-liikkeeseen, kilvoittelusta uskonnollisessa yhteisössä, krisnatietoisen avioliiton erityisongelmista, tavanomaisista parisuhdeongelmista, elämästä neljässä maassa, ja oman itsen löytämisen vaikeudesta. Voi olla, että ajoittaiset ymmärtämisvaikeudet johtuvat siitä, että luin kirjan pienissä pätkissä.
Ostin kerran oranssikaapuiselta pojalta kirjan, ja luinkin sen ymmärtääkseni mistä Hare Krisna-liikkeessä on kysymys. En varmaan ihan ymmärtänyt, mutta minulle tuli vaikutelma, että Hare Krisna-ihmiset eivät kestä omaa ihmisyyttään, josta ruumiillisuus on yksi aika iso osa. On paljon epäpuhdasta, josta pitää vapautua. Mikäli ymmärsin Mangopuuta oikein, naisen pitäisi mennä suihkuun pikkuhousut jalassa, koska vettä loukkaa jos se joutuu häpykarvoihin. Vai oliko se kenties kirjailijan omaa fabulointia? Kun olen joskus jutellut joidenkin itämaisiin filosofioihin innostuneiden kanssa, minulle on tullut vaikutelma, että itse asiassa heidän vain on hyvin vaikea nöyrtyä olemaan lihaa ja verta olevia olentoja, jotka vihaavat ja rakastavat, pelkäävät, toivovat, iloitsevat. He haaveilevat olotilasta, jossa tunteilla ei ole heihin valtaa. Se on ymmärrettävä toive, sillä tunteet voivat olla repiviä, ja pitää ihmistä vallassaan. Luulen, että samanlaisia toiveita on ajoittain vähän kaikilla.
Mangopuun juurella suuret, repivät tunteet ovat latentteina. Niihin viitataan, mutta niihin ei mennä sisälle. Ehkä asiat on käsitelty ja ne on jätetty taakse, ja siitä voi olla helpottunut kirjoittajan puolesta. Kun päähenkilö rouhii ihoaan saksilla, tapahtumat kuvataan etäännytetysti, niin kuin ne eivät olisi itselle tapahtuneetkaan. Kaikki vaikuttaa kivuttomalta ja runolliselta. Mietin olisiko minut lukijana voinut päästää vähän enemmän iholle? Kirjan kansi on hyvin kaunis, ja tarina lukemisen arvoinen.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Jaaha, ollaanko sitä vähän tyhjäkäynnillä taas
Hahhaa, tässä kaikille kollegoille, joilla ei ole parempaa tekemistä. Aalto verkkokirjasto ylläpitää hauskaa tilastosivustoa, josta voi saada tarkat tiedot jokaisen kirjan liikkeistä. Tässä esimerkiksi Pappia kyydissä kirjani tilanne. Sitä on lainattu tänä vuonna 444 kertaa Aalto-kirjastoista, ja kaikkiaan sitä on lainattu 919 kertaa noista kirjastoista. Pelastusrenkaita on vähän jäljessä, koska sitä on lainattu vain 415 kertaa. Tosin se ilmestyikin vasta helmikuussa, niin että ehkä se vielä kirii Pappia kyydissä lukuihin. Tämän mainion linkin löysin kollegani Pasi Jääskeläisen sivuilta. Oikeasti ei ole minusta järki-ihmisen puuhaa syynätä tämmöisiä, mutta tulin eilen Orivedeltä, ja lähden huomenna Pohjanmaalle koulukierrokselle, joten ehkä tämä napanöyhdän kaivelu suodaan anteeksi. Se ei tietenkään kerro vielä kovin paljoa, jos kirjaa lainataan. Pistää miettimään, että onkohan se myös luettu, ja jos on luettu, onko myös tykätty, vai mitä on tapahtunut. Ehkä on ihan hyvä, kun en tiedä.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Ratkaisuehdotus
Mitä Finlandia kohuun tulee, niin miksi Salmelalle ei lätkäistä Suomen kansalaisuutta. Jos säännöissä sanotaan, että kilpailuun osallistuvan on oltava Suomen kansalainen, niin tehdään siitä sellainen. Ei kai se ole temppu eikä mikään. Eikö jonkun urheilijankin kohdalla toimittu näin? Voihan se tietysti vaikuttaa vähän typerältä, mutta aika typerää sekin on, että tehdään hienot säännöt joita ei sitten aiotakaan noudattaa. Ja sitten vain hämmästellään että kylläpäs sattui.
Niin, terveisiä vaan Orivedeltä, johon en ole sen kummemmin ehtinyt tutustua. Ei eilenkään kuuden jälkeen huvittanut lähteä tuonne pimeään hapuilemaan. Onneksi on keväälläkin kurssiviikonloppuja. Pitää ehkä siirtää leprasairaalan etsiminen toukokuulle. Muutamalta paikalliselta olen kysellyt tietävätkö sairaalasta. Eivät ole osanneet neuvoa, mutta ovat arvelleet, että ei se ehkä enää ole toiminnassa. No ei tosiaan, 50-luvulla sieltä siirrettiin viimeiset potilaat pois.
Niin, terveisiä vaan Orivedeltä, johon en ole sen kummemmin ehtinyt tutustua. Ei eilenkään kuuden jälkeen huvittanut lähteä tuonne pimeään hapuilemaan. Onneksi on keväälläkin kurssiviikonloppuja. Pitää ehkä siirtää leprasairaalan etsiminen toukokuulle. Muutamalta paikalliselta olen kysellyt tietävätkö sairaalasta. Eivät ole osanneet neuvoa, mutta ovat arvelleet, että ei se ehkä enää ole toiminnassa. No ei tosiaan, 50-luvulla sieltä siirrettiin viimeiset potilaat pois.
perjantai 12. marraskuuta 2010
Raha ratkaisee
Eilinen A-talk Tämä ei ole mainos, synnytti oivalluksen.
Nuoret toimittajat Anna Sojunen ja Melissa Heikkilä olivat kiinnittäneet huomionsa siihen, miten toimituksellinen aineisto ja maksetut mainokset ovat naistenlehdissä iloisesti sekaisin. Toisella sivulla on mainos, toisella sivulla on samanlaisia tuotteita, mutta sitten ei kysymyksessä olekaan mainos. Keskustelijat selvittivät asiaa. Maahantuojat lähettelevät toimituksille tuotteita. Toimittajat valikoivat esiteltäviksi tuotteita, joiden ajattelevat voivan kiinnostaa lehden lukijoita, ja tästä ei peritä maksua, koska kiitollisina huomiosta firmat sitten ostavat lehdistä mainostilaa, mikä taas on lehden kannalta olennaista, koska mainosten avulla lehden hinta voidaan pitää huokeana.
Näin siis kumpikin hyötyy. Kun lehti ilmaiseksi mainostaa tiettyjä tuotteita, se saa myös maksullisia mainossopimuksia.
Katsellessani ohjelmaa tajusin (todellakin vasta nyt!), että tämä sama mylly pyörii tietenkin myös kirjallisuudessa. Kirjailijan kirjoja arvostellaan lehdessä ja hän pääsee helpommin esittelemään rakkauselämäänsä, masennustaan tai vaatekaappiaan, mikäli hänen kustantamonsa ostelee lehdistä mainostilaa. Jos kustantamo ei mainostilaa juuri ostele, mitä järkeä lehden on tuhlata ruutia moiseen turhakkeeseen?
Bisneslakien ohella suhdetoiminta on toki ollut kirjallisuusmaailmassa aina tärkeässä roolissa. Olisi tärkeä henkilökohtaisella tasolla tuntea avainhenkilöt, ja saada joku tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen tahtomaan, että juuri minun pitäisi joka paikassa pullahtaa esille kuin korkki veden pinnalle. Mutta sitä mukaa, kun viimeisetkin pidäkkeet on purettu markkinatalouden tieltä, voi olla että suhdetoiminnan merkitys vähenee, ja rahan merkitys kasvaa entisestään.
Nuoret toimittajat Anna Sojunen ja Melissa Heikkilä olivat kiinnittäneet huomionsa siihen, miten toimituksellinen aineisto ja maksetut mainokset ovat naistenlehdissä iloisesti sekaisin. Toisella sivulla on mainos, toisella sivulla on samanlaisia tuotteita, mutta sitten ei kysymyksessä olekaan mainos. Keskustelijat selvittivät asiaa. Maahantuojat lähettelevät toimituksille tuotteita. Toimittajat valikoivat esiteltäviksi tuotteita, joiden ajattelevat voivan kiinnostaa lehden lukijoita, ja tästä ei peritä maksua, koska kiitollisina huomiosta firmat sitten ostavat lehdistä mainostilaa, mikä taas on lehden kannalta olennaista, koska mainosten avulla lehden hinta voidaan pitää huokeana.
Näin siis kumpikin hyötyy. Kun lehti ilmaiseksi mainostaa tiettyjä tuotteita, se saa myös maksullisia mainossopimuksia.
Katsellessani ohjelmaa tajusin (todellakin vasta nyt!), että tämä sama mylly pyörii tietenkin myös kirjallisuudessa. Kirjailijan kirjoja arvostellaan lehdessä ja hän pääsee helpommin esittelemään rakkauselämäänsä, masennustaan tai vaatekaappiaan, mikäli hänen kustantamonsa ostelee lehdistä mainostilaa. Jos kustantamo ei mainostilaa juuri ostele, mitä järkeä lehden on tuhlata ruutia moiseen turhakkeeseen?
Bisneslakien ohella suhdetoiminta on toki ollut kirjallisuusmaailmassa aina tärkeässä roolissa. Olisi tärkeä henkilökohtaisella tasolla tuntea avainhenkilöt, ja saada joku tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen tahtomaan, että juuri minun pitäisi joka paikassa pullahtaa esille kuin korkki veden pinnalle. Mutta sitä mukaa, kun viimeisetkin pidäkkeet on purettu markkinatalouden tieltä, voi olla että suhdetoiminnan merkitys vähenee, ja rahan merkitys kasvaa entisestään.
torstai 11. marraskuuta 2010
Tarunhohtoinen Orivesi
Vedän viikonloppuna proosakurssia Oriveden opistolla. En ole koskaan ennen käynyt Orivedellä. Iltapäivällä ensin kohtaan Turun Taideakatemian tiloissa Kerro ja kirjoita kurssin opiskelijat, sitten ponkaisen junalle. Orivedellä olen illalla yhdeksän aikoihin.
Olen saanut sähköpostiini geokätkentä tyyppisiä koordinaatteja, joiden perusteella minun pitäisi löytää elektroninen avain, joku muu avain, ja tieto loppusijoituspaikastani. Kaikki ovet ovat tuohon aikaan jo lukossa, ja henkilökunta nauttimassa ansaitusta vapaa-ajastaan. Onko normaalia, että minua jännittää löydänkö opiston, löydänkö salaperäisen kätkön ja osaanko käyttää elektronista avainta? Normaalia tai ei, minua jännittää.
Harvasta paikkakunnasta olen elämäni aikana kuullut yhtä paljon tarinoita kuin Orivedestä. Joidenkin sieluissa elää Pariisi, tai New York, minulla Orivesi. Orivedellä sijaitsi Suomen viimeinen leprasairaala, ja minun iso-iso-tätini Olga Matilda Hjon oli kyseisen paikan johtajatar. Hän oli intohimoinen puutarhuri ja pisti töpösormiset lepratautiset siistimään nurmikot saksilla. No siis oikeasti emme tiedä, miten hän tempun teki, mutta leprasairaalan kukoistavaa puutarhaa käytiin ympäri maailmaa ihailemassa. Nurmikot oli nylpytty lyhyeksi, tasaiseksi nukaksi. Leprapotilaat sen hoitivat, eikä silloin ollut vielä käytössä nykyisenlaisia ruohonleikkureita.
Harmi vain, että leprasairaala on purettu. Mutta kyllä minä jonkinlaisen pyhiinvaellusretken voisin sinne silti tehdä. Katsotaan nyt.
Olen saanut sähköpostiini geokätkentä tyyppisiä koordinaatteja, joiden perusteella minun pitäisi löytää elektroninen avain, joku muu avain, ja tieto loppusijoituspaikastani. Kaikki ovet ovat tuohon aikaan jo lukossa, ja henkilökunta nauttimassa ansaitusta vapaa-ajastaan. Onko normaalia, että minua jännittää löydänkö opiston, löydänkö salaperäisen kätkön ja osaanko käyttää elektronista avainta? Normaalia tai ei, minua jännittää.
Harvasta paikkakunnasta olen elämäni aikana kuullut yhtä paljon tarinoita kuin Orivedestä. Joidenkin sieluissa elää Pariisi, tai New York, minulla Orivesi. Orivedellä sijaitsi Suomen viimeinen leprasairaala, ja minun iso-iso-tätini Olga Matilda Hjon oli kyseisen paikan johtajatar. Hän oli intohimoinen puutarhuri ja pisti töpösormiset lepratautiset siistimään nurmikot saksilla. No siis oikeasti emme tiedä, miten hän tempun teki, mutta leprasairaalan kukoistavaa puutarhaa käytiin ympäri maailmaa ihailemassa. Nurmikot oli nylpytty lyhyeksi, tasaiseksi nukaksi. Leprapotilaat sen hoitivat, eikä silloin ollut vielä käytössä nykyisenlaisia ruohonleikkureita.
Harmi vain, että leprasairaala on purettu. Mutta kyllä minä jonkinlaisen pyhiinvaellusretken voisin sinne silti tehdä. Katsotaan nyt.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Ai niin, se meni taas
Pitäisi ilmeisesti ryhtyä taas määrätietoisemmin lukemaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä Finlandia Junior listassa oli vain yksi, jonka kirjoja olen lukenut, nimittäin Tapani Bagge. Markus Majaluoma on tähän asti ollut tuttu vain kuvittajana. Baggeltakaan en tietenkään ole tätä nimenomaista kirjaa lukenut. Mielikuvissani ehdin jo ostaa uuden auton ja remontoida kesämökin keittiön Finlandia-junior rahoillani, mutta ei nyt sitten enää tarvitsekaan miettiä annanko kuvittajalle puolet, vai neljäosan palkintorahoistani. Muutenkin olo on samanlainen kuin koululaisena, kun en taaskaan saanut hymytyttöpatsasta, vaikka omasta mielestäni olin ihan kiva.
ps. Grafomaniassa keskustellaan innokkaasti Finlandia juniori-kriteereistä.
ps. Grafomaniassa keskustellaan innokkaasti Finlandia juniori-kriteereistä.
Se vaan on niin vaikeeta
Olen yrittänyt saada paikallisia medioita kiinnostumaan edes postimerkin kokoisen kommentin verran kirjastani Reetta ja linnan vangit.
Kirjahan täyttää peräti kaksi uutiskriteeriä. Se on paikallinen. On ihmisiä, joita kiinnostavat kirjat, jotka liittyvät heidän kotiseutuunsa. Tämä ryhmä on yllättävän suuri ja elinvoimainen. Kirja on myös jossain määrin poikkeuksellinen, koska Turun linnaan liittyviä saturomaaneja ei julkaista jatkuvalla syötöllä. Tässä on vielä se bonus, että tarinasta saa puolivahingossa myös pienen historiallisen tietopaketin esimerkiksi noituudesta, kahvista, Turun linnasta vankilana ja menneisyyden käymäläkulttuurista.
Mutta siis vielä ei ole tärpännyt. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ymmärrän tietysti toimituksia, tänä vuonna ilmestyy jälleen n. 1400 lasten - ja nuorten kirjaa. Mutta jos ajattelemme turkulaisen median näkökulmasta, ja oletamme, että paikallisuus kuuluisi jotenkin heidän toimenkuvaansa, niin miten monta turkulaiseen paikallishistoriaan sukeltavaa lastenkirjaa on mahtanut ilmestyä?
Joo, olen taas vähän äkämystynyt. Mutta myös yllättynyt kuultuani, että Reetta-kirjojen laarin pohja on jo näkyvissä. Isona pitämäni painos on kohta myyty loppuun ja kirja on ollut markkinoilla vasta pari kuukautta. Akateeminen kirjakauppakin heräsi jälleen ja alkoi ehdotella minulle Kohtaamispaikkaa joulukuussa 4.12 klo 14. Siis Turun Hansakorttelissa. Lupasivat tällä kertaa pistää oikein ilmoituksen lehteen. En odota tilaisuudesta suuria. Luultavasti saan taas esitelmöidä hyllyille ja seinille, mutta tartuin tilaisuuteen, koska näin saan maksetun ilmoituksen lehteen. Rahahan ei haise, turkulaisten medioidenkaan nenuissa.
Ai niin, Ylen uutisiin Reetan kansi sentään pääsi.
Kirjahan täyttää peräti kaksi uutiskriteeriä. Se on paikallinen. On ihmisiä, joita kiinnostavat kirjat, jotka liittyvät heidän kotiseutuunsa. Tämä ryhmä on yllättävän suuri ja elinvoimainen. Kirja on myös jossain määrin poikkeuksellinen, koska Turun linnaan liittyviä saturomaaneja ei julkaista jatkuvalla syötöllä. Tässä on vielä se bonus, että tarinasta saa puolivahingossa myös pienen historiallisen tietopaketin esimerkiksi noituudesta, kahvista, Turun linnasta vankilana ja menneisyyden käymäläkulttuurista.
Mutta siis vielä ei ole tärpännyt. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ymmärrän tietysti toimituksia, tänä vuonna ilmestyy jälleen n. 1400 lasten - ja nuorten kirjaa. Mutta jos ajattelemme turkulaisen median näkökulmasta, ja oletamme, että paikallisuus kuuluisi jotenkin heidän toimenkuvaansa, niin miten monta turkulaiseen paikallishistoriaan sukeltavaa lastenkirjaa on mahtanut ilmestyä?
Joo, olen taas vähän äkämystynyt. Mutta myös yllättynyt kuultuani, että Reetta-kirjojen laarin pohja on jo näkyvissä. Isona pitämäni painos on kohta myyty loppuun ja kirja on ollut markkinoilla vasta pari kuukautta. Akateeminen kirjakauppakin heräsi jälleen ja alkoi ehdotella minulle Kohtaamispaikkaa joulukuussa 4.12 klo 14. Siis Turun Hansakorttelissa. Lupasivat tällä kertaa pistää oikein ilmoituksen lehteen. En odota tilaisuudesta suuria. Luultavasti saan taas esitelmöidä hyllyille ja seinille, mutta tartuin tilaisuuteen, koska näin saan maksetun ilmoituksen lehteen. Rahahan ei haise, turkulaisten medioidenkaan nenuissa.
Ai niin, Ylen uutisiin Reetan kansi sentään pääsi.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Pööö, Alma Kartano rulettaa jälleen
Katselin äsken ykköseltä ns. dokumentin Pimeän puolella, jossa Hannu Lauerma kauhisteli Kartanolaisiksi nimetyn uskonlahkon touhuja Satakunnassa. Jostain oli taas kaivettu Matti Kamppinenkin äimistelemään miten hulluja jotkut ihmiset ovat.
Dokumentti oli iltapäivälehtitasoa. Kerrotaan mitä hullua jotkut ihmiset ovat tehneet, ja sitten sanotaan että he tekivät tuollaista, koska olivat hulluja.
Olin töissä Huittisissa 90-luvun alussa, ja silloin syrjäkylillä liikkuessani sain kuulla tarinoita erikoisesta lahkosta, joka oli vaikuttanut siellä päin. Jutut vaikuttivat kirjaani Usko, toivo ja kuolema. Minua kiinnostaa edelleen asia, johon dokumentissakin viitattiin. Odotin, että kun asiaan sentään viitattiin, sitä olisi edes hiukan pohdittu. Mutta kun ei.
Alma Kartanon veli oli punikki. Kun tiedämme, millainen yhteiskunnallinen ilmapiiri oli kansalaissodan jälkeen, niin miksi dokumentin käsikirjoittajat eivät olleet vaivautuneet miettimään olisiko se kenties vaikuttanut johonkin. Mitä kertoi sisällissodan runtelemasta pitäjästä, että juuri siellä syntyi tällainen liike? Ei se syntynyt siksi, että ihmiset olivat hulluja, se syntyi järkytyksistä ja paineista, joita ihmiset olivat joutuneet kokemaan. Risto Alapuro kirjassaan Suomen synty selittää aika seikkaperäisesti miten Huittisissa hillottiin ihmisiä kansalaissodan loppuselvityksissä. Tarkoitan siis ns. valkoista terroria. Kirkko asettui oikopäätä valkoisten puolelle. Alma Kartanon julistuksessa helvetin takaseinä on muurattu luterilaisen kirkon pappien pääkalloista. Voisiko näillä asioilla olla jokin yhteys?
En tarkoita väittää, että oikeasti Alma Kartano olikin vain suuri, väärinymmärretty hyväntekijä. Tarkoitan vain, että ymmärrys ei tämmöisistä "dokumenteista" lisäänny. Dokumentti oikeastaan liittyy samaan ilmiöön, jota on kritisoivinaan. Paha projisoidaan itsen ulkopuolelle helppoon kohteeseen, syntipukkiin jonka tolkuttomuutta voidaan hämmästellä. Hämmästellessä sopii nauttia siitä ylemmyydentunteesta, että me itse olemme niin järkeviä.
Mutta entäpä jos meissä kaikissa asuu pieni Alma Kartano?
Ps. Vanhalla häiriksellä postasin tästä aiheesta syyskuussa 2005. Katsoin huvikseni blogin tilastot, ko. dokumentin aikana blogissa oli käyty melkein 250 kertaa hakusanalla Alma Kartano. Kyllä televisio vaan on tehokas.
Dokumentti oli iltapäivälehtitasoa. Kerrotaan mitä hullua jotkut ihmiset ovat tehneet, ja sitten sanotaan että he tekivät tuollaista, koska olivat hulluja.
Olin töissä Huittisissa 90-luvun alussa, ja silloin syrjäkylillä liikkuessani sain kuulla tarinoita erikoisesta lahkosta, joka oli vaikuttanut siellä päin. Jutut vaikuttivat kirjaani Usko, toivo ja kuolema. Minua kiinnostaa edelleen asia, johon dokumentissakin viitattiin. Odotin, että kun asiaan sentään viitattiin, sitä olisi edes hiukan pohdittu. Mutta kun ei.
Alma Kartanon veli oli punikki. Kun tiedämme, millainen yhteiskunnallinen ilmapiiri oli kansalaissodan jälkeen, niin miksi dokumentin käsikirjoittajat eivät olleet vaivautuneet miettimään olisiko se kenties vaikuttanut johonkin. Mitä kertoi sisällissodan runtelemasta pitäjästä, että juuri siellä syntyi tällainen liike? Ei se syntynyt siksi, että ihmiset olivat hulluja, se syntyi järkytyksistä ja paineista, joita ihmiset olivat joutuneet kokemaan. Risto Alapuro kirjassaan Suomen synty selittää aika seikkaperäisesti miten Huittisissa hillottiin ihmisiä kansalaissodan loppuselvityksissä. Tarkoitan siis ns. valkoista terroria. Kirkko asettui oikopäätä valkoisten puolelle. Alma Kartanon julistuksessa helvetin takaseinä on muurattu luterilaisen kirkon pappien pääkalloista. Voisiko näillä asioilla olla jokin yhteys?
En tarkoita väittää, että oikeasti Alma Kartano olikin vain suuri, väärinymmärretty hyväntekijä. Tarkoitan vain, että ymmärrys ei tämmöisistä "dokumenteista" lisäänny. Dokumentti oikeastaan liittyy samaan ilmiöön, jota on kritisoivinaan. Paha projisoidaan itsen ulkopuolelle helppoon kohteeseen, syntipukkiin jonka tolkuttomuutta voidaan hämmästellä. Hämmästellessä sopii nauttia siitä ylemmyydentunteesta, että me itse olemme niin järkeviä.
Mutta entäpä jos meissä kaikissa asuu pieni Alma Kartano?
Ps. Vanhalla häiriksellä postasin tästä aiheesta syyskuussa 2005. Katsoin huvikseni blogin tilastot, ko. dokumentin aikana blogissa oli käyty melkein 250 kertaa hakusanalla Alma Kartano. Kyllä televisio vaan on tehokas.
perjantai 5. marraskuuta 2010
Hyvä kirja myy itse itsensä
Muistan joskus kuulleeni tällaisenkin ajatuksen. Onkohan se totta? Mieleen tulee Anneli Kivelän Katajamäkikirjat, joista en ole nähnyt näyttävää mainoskampanjaa, mutta uusia painoksia, ja kuvaavaa kyllä, myös sellaisia isotekstisiä laitoksia, tehdään jatkuvalla syötöllä. Katajamäki-kirjathan ovat siinä mielessä Aki Kaurismäen leffojen hengenheimolaisia, että sellaista Suomea jota ne realistisen oloisesti kuvaavat, ei ole koskaan ollut olemassa. Ne ovat fantasiaa, vaikka eivät täytä fantasiakirjallisuuden tunnusmerkkejä.
Ehkä voisi sanoa, että kirja joka erityisen hyvin sopii jonkin suurehkon kohderyhmän lukemisennälkään, myy itse itsensä. Kirjan pitää silittää yleisöään aina myötäkarvaan.
Kriittisenäkin esiintyvän kirjan pitää löytää yleisö, joka on kriittinen juuri samalla tavalla kuin kirja. Tällöin kirja silittää kriittistä yleisöään myötäkarvaan.
Olipa kysymys taiteesta isolla T:llä, tai viihteestä, on ehkä turha kuvitella saavansa suosiota, tai asiaansa edes esille, ellei oman teoksen asenteet vastaa riittävässä määrin vastaanottavan yleisön asenteita. Tai toimittajien mielikuvia siitä, mitä ne asenteet mahdollisesti ovat.
Ehkä voisi sanoa, että kirja joka erityisen hyvin sopii jonkin suurehkon kohderyhmän lukemisennälkään, myy itse itsensä. Kirjan pitää silittää yleisöään aina myötäkarvaan.
Kriittisenäkin esiintyvän kirjan pitää löytää yleisö, joka on kriittinen juuri samalla tavalla kuin kirja. Tällöin kirja silittää kriittistä yleisöään myötäkarvaan.
Olipa kysymys taiteesta isolla T:llä, tai viihteestä, on ehkä turha kuvitella saavansa suosiota, tai asiaansa edes esille, ellei oman teoksen asenteet vastaa riittävässä määrin vastaanottavan yleisön asenteita. Tai toimittajien mielikuvia siitä, mitä ne asenteet mahdollisesti ovat.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Onko tuotesijoittelu avain kirjan menestykseen?
Ihan nopeasti Stig Larssonista. Olen nyt vähän edennyt kirjassa, ja pistin ylös pari asiaa, jotka tähän mennessä ovat häirinneet.
Kirjojen tuotesijoittelu. Miksi romaanissa pitää esitellä jonkin tietokonemallin erityisominaisuuksia ja teknisiä tietoja? Tuntuu kuin lukisin tietyn tietokoneputiikin tuotekatalogia. Sponsoroiko ko. laitevalmistaja kenties Larssonia, vai mistä tuulee? Elokuvat ja televisiosarjat ovat täynnä tuotesijoittelua, ja käsittääkseni sitä on juuri sen vuoksi, että firmat sponsoroivat näitä kulttuurituotteita. On tietenkin museaalista ärsyyntyä tällaisesta asiasta. Onkin oikeastaan aika kummallista itsekin lukeutua viihdekirjailijaksi, ja samalla vastustaa markkinatalouden tunkeutumista joka rakoon. Kieltämättä olen muidenkin menestyvien viihdekirjailijoiden kirjoissa joskus kiinnittänyt huomiota tähän tuotesijoitteluasiaan, ja heräsin miettimään, että siksikö he ovat suosittuja, että he tuotesijoittelevat? Kirjailija esittelee firmojen tuotteita kirjoissaan, ja nämä firmat vastalahjaksi hommaavat kirjailijalle näkyvyyttä? Tai jotain muuta sellaista. Näinkö se menee? Valaiskaa minua.
Toinen prostestinaihe on miksi tarina pitää katkaista paatoksellisilla luennoilla Ruotsin holhouslain epäkohdista 80-luvulla ja sitä ennen ja jälkeen? Tällaisten asioiden pitäisi tulla esiin tarinassa, siinä mitä tapahtuu, ihmisten välisissä jännitteissä. Jos tällaisia asioita pitää luennoida, mennään yli siitä missä aita on matalin, ja romaani on minusta kömpelösti kirjoitettu.
Minulla on muutakin mutinan aihetta kirjasta, mutta ehkä pitää jättää sanomatta vielä tässä vaiheessa, koska en edelleenkään ole lukenut kirjaa loppuun asti. Kommentoin aiheesta sitten, jos joskus jaksan ahertaa Larssonin loppuun.
Kirjojen tuotesijoittelu. Miksi romaanissa pitää esitellä jonkin tietokonemallin erityisominaisuuksia ja teknisiä tietoja? Tuntuu kuin lukisin tietyn tietokoneputiikin tuotekatalogia. Sponsoroiko ko. laitevalmistaja kenties Larssonia, vai mistä tuulee? Elokuvat ja televisiosarjat ovat täynnä tuotesijoittelua, ja käsittääkseni sitä on juuri sen vuoksi, että firmat sponsoroivat näitä kulttuurituotteita. On tietenkin museaalista ärsyyntyä tällaisesta asiasta. Onkin oikeastaan aika kummallista itsekin lukeutua viihdekirjailijaksi, ja samalla vastustaa markkinatalouden tunkeutumista joka rakoon. Kieltämättä olen muidenkin menestyvien viihdekirjailijoiden kirjoissa joskus kiinnittänyt huomiota tähän tuotesijoitteluasiaan, ja heräsin miettimään, että siksikö he ovat suosittuja, että he tuotesijoittelevat? Kirjailija esittelee firmojen tuotteita kirjoissaan, ja nämä firmat vastalahjaksi hommaavat kirjailijalle näkyvyyttä? Tai jotain muuta sellaista. Näinkö se menee? Valaiskaa minua.
Toinen prostestinaihe on miksi tarina pitää katkaista paatoksellisilla luennoilla Ruotsin holhouslain epäkohdista 80-luvulla ja sitä ennen ja jälkeen? Tällaisten asioiden pitäisi tulla esiin tarinassa, siinä mitä tapahtuu, ihmisten välisissä jännitteissä. Jos tällaisia asioita pitää luennoida, mennään yli siitä missä aita on matalin, ja romaani on minusta kömpelösti kirjoitettu.
Minulla on muutakin mutinan aihetta kirjasta, mutta ehkä pitää jättää sanomatta vielä tässä vaiheessa, koska en edelleenkään ole lukenut kirjaa loppuun asti. Kommentoin aiheesta sitten, jos joskus jaksan ahertaa Larssonin loppuun.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Ihmeellisiä ovat tarinoiden tiet
Muutama vuosi sitten kirjoitin lasten kirjallisuuslehti Vinskiä varten novellin nimeltä Kova jätkä. Sain palautetta muutamilta äideiltä, jotka pitivät novellia hilpeänä, mutta varsinaisen kohderyhmän reaktioista minulla ei ole tietoa.
Pari kuukautta sitten tarvittiin lastenkirjallisuusantologiaan kiireesti tekstejä. En oikein tiedä miksi oli kiire, mutta tarjosin antologiaan kuitenkin tuota Kovaa jätkää, syystä että se on ainoa lastennovelli, jonka olen kirjoittanut.
Kuulin että nyt se on sitten Arkangelissa käännetty venäjäksi, ja novelli ilmestyy arvostetun venäläisen lastenkirjakustantamon julkaisemassa antologiassa nimeltä Myrskylipas.
Nostin kulmakarvojani, sillä tajusin siirtyneeni niiden kirjailijoiden kadehdittavaan joukkoon joiden tekstejä on käännetty ulkomaankielille ja levitetty maailmalle. Venäjän markkinat siis avautuivat. Siellähän sitä lukijapontentiaalia löytyy. Jokohan minä nyt rikastun?
Pari kuukautta sitten tarvittiin lastenkirjallisuusantologiaan kiireesti tekstejä. En oikein tiedä miksi oli kiire, mutta tarjosin antologiaan kuitenkin tuota Kovaa jätkää, syystä että se on ainoa lastennovelli, jonka olen kirjoittanut.
Kuulin että nyt se on sitten Arkangelissa käännetty venäjäksi, ja novelli ilmestyy arvostetun venäläisen lastenkirjakustantamon julkaisemassa antologiassa nimeltä Myrskylipas.
Nostin kulmakarvojani, sillä tajusin siirtyneeni niiden kirjailijoiden kadehdittavaan joukkoon joiden tekstejä on käännetty ulkomaankielille ja levitetty maailmalle. Venäjän markkinat siis avautuivat. Siellähän sitä lukijapontentiaalia löytyy. Jokohan minä nyt rikastun?
Taivaassa vasta vaan, perseet tervataan
Henna Helmi toivoo, että kirjoituskilpailujen tuomaripäässäkin olisi ihmisillä nöyryyttä.
Minä kyllä uskon, että tuomarit ovat ihmisinä ihan samanlaisia kuin ketkä tahansa muutkin. Nöyriä ja vähemmän nöyriä. Mutta heillä on intresseissä löytää mahdollisimman kiinnostavat ja taloudellisesti tuottavat käsikirjoitukset, koska sen vuoksi kilpailuja järjestetään. Se on heidän nöyryyttään. Kirjoituskilpailuiden tarkoitus ei ole olla kivoja kirjoittajille, niin julmalta kuin se tuntuukin.
Tosin viime vuosina on jonkin verran järjestetty kannustavia kirjoituskilpailuja tuolla genrekirjallisuuden puolella, muistelisin näin. Osallistujien on mahdollista saada palautetta teksteistään. Tiedän myös, että esimerkiksi Portin tuomarit ovat välillä lähetelleet karkkipusseja kirjoittajille, joiden novellit eivät ole sijoittuneet, mutta joissa on kuitenkin ollut jotain erityistä itua.
Tuomarien nöyryys on sitä, että he ottavat työnsä vakavasti, lukevat käsikirjoitukset huolellisesti ja miettivät onko tämä kiinnostava teos, löytyykö tälle lukijoita. Heillä on vakava ja vastuullinen paikka, koska kustantamon olemassaolo on sen varassa, että kiinnostavia käsikirjoituksia löytyy.
Olisi silti tietenkin hienoa, jos kustantamot pistäisivät nettisivuille ilmoituksen siinä vaiheessa kun finalistit on valittu, ja heille on ilmoitettu asiasta. Tällöin muut voisivat lakata odottamasta. Aika laiha lohtuhan sekin silti on. Jos ihminen jatkaa kirjoittamista, hän yleensä joutuu kestämään todella paljon vastoinkäymisiä. Niitä tulee jos ei kustantamoa löydy. Niitä tulee, vaikka löytyisikin. En tiedä mikä auttaisi. Ehkä se, että siirrymme kaikki elämään taivaassa.
Minä kyllä uskon, että tuomarit ovat ihmisinä ihan samanlaisia kuin ketkä tahansa muutkin. Nöyriä ja vähemmän nöyriä. Mutta heillä on intresseissä löytää mahdollisimman kiinnostavat ja taloudellisesti tuottavat käsikirjoitukset, koska sen vuoksi kilpailuja järjestetään. Se on heidän nöyryyttään. Kirjoituskilpailuiden tarkoitus ei ole olla kivoja kirjoittajille, niin julmalta kuin se tuntuukin.
Tosin viime vuosina on jonkin verran järjestetty kannustavia kirjoituskilpailuja tuolla genrekirjallisuuden puolella, muistelisin näin. Osallistujien on mahdollista saada palautetta teksteistään. Tiedän myös, että esimerkiksi Portin tuomarit ovat välillä lähetelleet karkkipusseja kirjoittajille, joiden novellit eivät ole sijoittuneet, mutta joissa on kuitenkin ollut jotain erityistä itua.
Tuomarien nöyryys on sitä, että he ottavat työnsä vakavasti, lukevat käsikirjoitukset huolellisesti ja miettivät onko tämä kiinnostava teos, löytyykö tälle lukijoita. Heillä on vakava ja vastuullinen paikka, koska kustantamon olemassaolo on sen varassa, että kiinnostavia käsikirjoituksia löytyy.
Olisi silti tietenkin hienoa, jos kustantamot pistäisivät nettisivuille ilmoituksen siinä vaiheessa kun finalistit on valittu, ja heille on ilmoitettu asiasta. Tällöin muut voisivat lakata odottamasta. Aika laiha lohtuhan sekin silti on. Jos ihminen jatkaa kirjoittamista, hän yleensä joutuu kestämään todella paljon vastoinkäymisiä. Niitä tulee jos ei kustantamoa löydy. Niitä tulee, vaikka löytyisikin. En tiedä mikä auttaisi. Ehkä se, että siirrymme kaikki elämään taivaassa.
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Marraskuun aattona
Onkohan niin, että jokaisen kirjailijan on kirjoitettava ainakin yksi kirja, jossa hän vatvoo kirjan kirjoittamisen aiheuttamaa valtaisaa tuskaa? Tänä syksynäkin niitä kirjoja tuntuu ilmestyneen muutama. Minäkin olen kirjoittanut tällaisen kirjan. Se tuli taas mieleen, kun koululainen lähestyi minua sähköpostitse ja kertoi tekevänsä kirjailijakansion kirjastani Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Yllättävän hyvin pystyin vastaamaan kysymyksiin ulkomuistista, vaikka todella paljon on vettä virrannut Aurajoessa tuon kirjan kirjoittamisen jälkeen. Tuntuu kummalliselta, että kirjan julkaisemisesta on vain viisi vuotta, minusta tuntuu kuin siitä olisi kokonainen elämä.
Huomenna on marraskuu, ja marraskuu on se kuukausi, jota pelkään eniten. Marraskuussa en ole vielä tottunut pimeään, kesä on tuoreessa muistissa, ja sen menettäminen tekee melkein liian kipeää. Joulukuuhun ehdittäessä olen jo turtunut, enkä välitä mistään. Talvipäivänseisauksen jälkeen toivo sitten jälleen viriää, ja tammikuu on jo toivoa, jos ei nyt ihan täynnä, niin puolillaan kuitenkin.
Nyt olen jatkanut kalenterin tyhjentämistä. Takana on pari yliaktiivista vuotta. En oikein tiedä minkä hepulin sain, kun yhtäkkiä kalenteri täyttyi erilaisista koulutuksista ja projekteista. Mutta nyt minulla on taas mahdollisuus mölliköidä kotona vuorokaudet ympäri, ja päivän sosiaalisin ponnistus on sanoa postilaatikolla käydessä naapurille päivää. Tarkoituksena on lähiaikoina lukea taas vähän enemmän romaaneja, ja aion myös entistä vakavammin pohtia, että mihin minä tässä oikeastaan tähtään ja olisiko jotain järkevää tehtävissä. Vai jatkanko samaa älyvapaata söhräämistä lopun ikääni.
Huomenna on marraskuu, ja marraskuu on se kuukausi, jota pelkään eniten. Marraskuussa en ole vielä tottunut pimeään, kesä on tuoreessa muistissa, ja sen menettäminen tekee melkein liian kipeää. Joulukuuhun ehdittäessä olen jo turtunut, enkä välitä mistään. Talvipäivänseisauksen jälkeen toivo sitten jälleen viriää, ja tammikuu on jo toivoa, jos ei nyt ihan täynnä, niin puolillaan kuitenkin.
Nyt olen jatkanut kalenterin tyhjentämistä. Takana on pari yliaktiivista vuotta. En oikein tiedä minkä hepulin sain, kun yhtäkkiä kalenteri täyttyi erilaisista koulutuksista ja projekteista. Mutta nyt minulla on taas mahdollisuus mölliköidä kotona vuorokaudet ympäri, ja päivän sosiaalisin ponnistus on sanoa postilaatikolla käydessä naapurille päivää. Tarkoituksena on lähiaikoina lukea taas vähän enemmän romaaneja, ja aion myös entistä vakavammin pohtia, että mihin minä tässä oikeastaan tähtään ja olisiko jotain järkevää tehtävissä. Vai jatkanko samaa älyvapaata söhräämistä lopun ikääni.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
aarghhhh!
Olen monta viikkoa yrittänyt lukea Larssonin dekkaria, ja ihmetellyt miksi se on huono. Mutta eihän se voi olla huono, olen sanonut itselleni, koska Hesaria myöten sitä on kehuttu niin paljon. Se on suurenmoinen menestys. Olen ajatellut, että kunhan luen riittävän pitkälle, huomaan että se on oikeasti hyvä. Olen tietysti huomannut, että se on yhteiskunnallinen dekkari. Mutta miten paljon voi antaa anteeksi aiheen vuoksi, jos kirja on kirjoitettu kökkömäisesti?
Tuon edellisen postauksen kommenttiketjuun ilmestyi pari samaa asiaa ihmettelevää kommentaattoria. Siis että sanovat arvovaltaiset tahot mitä tahansa, Larsson on huono.
Johduin siitä jälleen miettimään sitä kummallisuutta, miten jotkut kirjailijat pääsevät siihen asemaan, että heitä pelkästään kehutaan. Jos joku ei tykkää, hän on hiljaa.
Sitten taas joku kirjailija on siinä asemassa, että kuka tahansa kehtaa missä tahansa sanoa, että hänen kirjansa on huono ja tyhmä. Ja olla lohdullisen varma siitä, ettei kukaan pidä häntä sen vuoksi kulttuurikääpiönä. Paitsi kirjan kirjoittaja, ehkä.
Tuon edellisen postauksen kommenttiketjuun ilmestyi pari samaa asiaa ihmettelevää kommentaattoria. Siis että sanovat arvovaltaiset tahot mitä tahansa, Larsson on huono.
Johduin siitä jälleen miettimään sitä kummallisuutta, miten jotkut kirjailijat pääsevät siihen asemaan, että heitä pelkästään kehutaan. Jos joku ei tykkää, hän on hiljaa.
Sitten taas joku kirjailija on siinä asemassa, että kuka tahansa kehtaa missä tahansa sanoa, että hänen kirjansa on huono ja tyhmä. Ja olla lohdullisen varma siitä, ettei kukaan pidä häntä sen vuoksi kulttuurikääpiönä. Paitsi kirjan kirjoittaja, ehkä.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Markkinointimutinaa, mutta valmista ei vaan tule
Kun tulin äsken uimasta, Päivi Räsänen oli kävelykadulla, ja siellä oli kannattajiakin ihan kivasti. En jäänyt katselemaan enkä kuuntelemaan, vaan poljin niska kyyryssä ohi. Parin kuluneen viikon aikana monet ovat heränneet ihmettelemään luterilaisen kirkon homokantaa. Jotkut ovat äänestäneet eroamalla kirkosta. Toiset liittymällä KD puolueeseen.
Kuten kenties tiedätte, olen kirjoittanut kirjan, joka käsittelee luterilaisen kirkon seksiongelmaa. Sen nimi on Pelastusrenkaita. Kirjani vuoksi olen alkanut markkinointihenkisesti miettiä pitäisikö minun pyrkiä hyödyntämään sitä tosiasiaa, että yhtäkkiä kauhean monet ihmiset tuntuvat keskustelevan tulisesti siitä, mitä kirkon pitäisi tai ei pitäisi tehdä homoseksuaalien kanssa.
Asiaa pohtiessani huomaan, että minulla on kirjani kanssa ongelma. Kevyiden viihderomaanien lukijat eivät ehkä piittaa tällaisesta ajankohtaisesta kuohunnasta. He haluavat kirjaa lukiessaan päinvastoin unohtaa kaiken ajankohtaisen hulabaloon. He eivät ehkä innostu ostamaan kirjaani kuullessaan, että se on ajan hermolla. Sanokaa, että olen väärässä. Haluaisin olla väärässä. Mutta mielessäni kummittelee Anni Polvan viihdefilosofia. Maailmankatsomuksellisia kysymyksiä ei kannata käsitellä viihderomaaneissa, koska se karkottaa lukijoita.
Mutta entä ihmiset, jotka ovat yhteiskunnallisesti aktiivisia, voisiko heitä kiinnostaa ajankohtaisesta aiheesta kirjoitettu kevyt ja hyvin kirjoitettu draamakomedia? Mutta heidän kanssaan on se ongelma, että heillä on niin vähän aikaa. He keskittyvät lukemaan vain tärkeitä kirjoja, eikä minun kirjani ehkä ole tuossa perinteisessä mielessä tärkeä.
Pitääkö minun nyt vain tyytyä sivusta katsomaan, kun toiset vouhottavat kirkon homohommeleista, ja latiakaan ei siitä vouhkauksesta sada minun laariini?
torstai 21. lokakuuta 2010
Nyt kaikki fabuloimaan
Opin viime viikolla hienon sanan, fabulointi. Jotenkin onnistun eksymään kulttuurilehti Särön blogiin, ja siellä Veera Antsalo kaipaili fabulointia suomalaiseen proosaan.
Voitaisiinko kysyä miksi suomenkielinen proosa ei fabuloi? Tai jos niin tekee, syrjäytyy automaattisesti marginaaliin, vähälevikkiseksi kirjallisuudeksi, kummajaiseksi, kokeelliseksi kirjallisuudeksi – ja miksi näin? Antsalo kyselee.
Vastasin sinne pariinkin otteeseen, koska ensin vain nielin tuon väitteen, siis että ei osata Suomessa fabuloida. Ajattelin vain tätä valtavirtaproosaa, joka pyörii erilaisten palkintoraatien lukulistoilla. Siellä eivät tosiaan fabulaattorit juhli.
Mutta jälkeenpäin tajusin, että kysymyshän ei tosiaan ole lainkaan siitä, etteikö Suomessa fabuloitaisi, vaan nimenomaan siitä, että tarinalliset tyypit suljetaan marginaaliin. Mitä muuta koko lastenkirjallisuuskin on kuin fabulointia.
Eli ei, me emme voi kysyä miksi suomenkielinen proosa ei fabuloi, koska sitähän se nimenomaan tekee koko ajan. Sen sijaan Antsalon kysymyksen jälkiosa on relevantti. Miksi fabulointi merkitsee marginalisoitumista.
Onneksi tämäkin jako on murtumassa. Spekulatiivisen fiktion ihmiset hehkuttelevat Sinisalon Finlandian lumoissa, ja Holopaisen tieteisromaani Molemmin jaloin pääsi Finlandia-junior ehdokkaaksi, eli onhan näitä kevään merkkejä näkyvissä. Harmittaa että sössin Särön blogiin niin monta tyhmää kommenttia peräkkäin, mutta eipä siinä mitään. Nyt tuli tämäkin asia pohdittua vähän pidemmälle.
tiistai 19. lokakuuta 2010
Vähänkö oli liikuttavaa
Olin eilen Sadun päivän keikalla kertomassa neljäsluokkalaisille kirjailijantyöstä ja kirjoistani. Puhuin Turun linnan kummituksista, ja mainitsin että kirjan päähenkilö Reetta on vähän pyöreä, ja siksi kukaan ei usko, että hänestä voisi tulla sirkusprinsessa. Mutta Turun linnan salakäytävissä hän joutuu koettelemuksiin, joista selviäminen osoittaa, että hänellä on juuri sellaisia ominaisuuksia, joita sirkuksessa tarvitaan. Tunnin jälkeen lapset piirittivät minut ja repivät kirjan kädestäni. Yksi pikkuisen pyöreä tyttö nykäisi minua hihasta, ja kysyi ujosti onko kirjassa kuvaa siitä isosta tytöstä. Näytin hänelle kuvan Reetasta länsitornin huipulla. Tyttö katsoi kuvaa totisena ja sanoi sitten: Tuon kirjan minä luen.
Olin keikalla kouliintuneen kirjailijavieraan Aira Savisaaren kanssa, ja sain monta hyvää vinkkiä siitä kuinka tällaiset kirjailijavierailut kannattaisi hoitaa. Lapset tuntuivat olevan oikeasti täpinöissään, kun saivat nähdä oikeita eläviä kirjailijoita. Minä taas olin täpinöissäni, kun sain nähdä oikeita eläviä lapsia. Oli myös yllättävää, että joukossa oli tyttöjä, jotka tunsivat jo tuotantoani, neljäsluokkalaisetkin siis lukevat jo Siskodisko-kirjoja.
Olin keikalla kouliintuneen kirjailijavieraan Aira Savisaaren kanssa, ja sain monta hyvää vinkkiä siitä kuinka tällaiset kirjailijavierailut kannattaisi hoitaa. Lapset tuntuivat olevan oikeasti täpinöissään, kun saivat nähdä oikeita eläviä kirjailijoita. Minä taas olin täpinöissäni, kun sain nähdä oikeita eläviä lapsia. Oli myös yllättävää, että joukossa oli tyttöjä, jotka tunsivat jo tuotantoani, neljäsluokkalaisetkin siis lukevat jo Siskodisko-kirjoja.
lauantai 16. lokakuuta 2010
Ympäri leikataan ja yhteen tullaan, huhhah hei
Katselin äsken Teemalta dokumenttia, jossa kerrottiin, että naisten alapääkirurgia lisääntyy Yhdysvalloissa huimaa kyytiä. Naiset haluavat leikkauttaa tavaransa vähän edustuskelpoisemman näköiseksi, ja toivovat leikkauksen antavan kyvyn myös nauttia seksistä värisyttävällä tavalla. Mitään todisteita ei ole, että leikkaus lisäisi seksi-iloja, mutta hinku leikkuupöydälle on kova siitä huolimatta, eikä se ole ihan halpaakaan.
Kyllä tämä kapitalismi ja markkinatalous on loistava systeemi. Sillä aikaa kun me kauhistelemme somalien ja muiden afrikkalaisperäisten etnisten ryhmien barbaarista tapaa ympärileikellä tyttöjä, oma naisväki ihan aikuisten oikeasti menee vastaaviin leikkauksiin ihan omasta halusta, ja vielä maksaa siitä. No tietenkin leikkaus tehdään nukutuksessa, tai ainakin puudutetaan, mutta leikkauksesta saattaa silti jälkivaikutuksena olla kroonisia kiputiloja.
Eläköön rationaalinen, emansipoitunut länsimainen nainen.
Kyllä tämä kapitalismi ja markkinatalous on loistava systeemi. Sillä aikaa kun me kauhistelemme somalien ja muiden afrikkalaisperäisten etnisten ryhmien barbaarista tapaa ympärileikellä tyttöjä, oma naisväki ihan aikuisten oikeasti menee vastaaviin leikkauksiin ihan omasta halusta, ja vielä maksaa siitä. No tietenkin leikkaus tehdään nukutuksessa, tai ainakin puudutetaan, mutta leikkauksesta saattaa silti jälkivaikutuksena olla kroonisia kiputiloja.
Eläköön rationaalinen, emansipoitunut länsimainen nainen.
perjantai 15. lokakuuta 2010
Vampyyrit
Yksi kirjailijan keskeinen ongelma on siinä, uskaltaako hän kuunnella itseään silloinkin, kun sisin tuntuu puhuvan jotain muuta kuin maailma ulkopuolella edellyttää.
Olen kulkenut siihen suuntaan, että kuuntelen enemmän itseäni, kuin maailman puhetta, ja sillä on ollut erilaisia seurauksia. Voin paremmin, tunnen elämän mielekkääksi, arki on täynnä ihmeitä. Pieniä ehkä, mutta minulle kallisarvoisia. Samalla railo minun ja maailman välillä kasvaa, ja median vaalima todellisuus karkaa yhä kauemmaksi.
Sillon media muuttuu epäkiinnostavaksi, ja se on huolestuttavaa, koska nykymaailmassa kirjailija on median parasiitti. Kirjailijan pitäisi olla intohimoisen kiinnostunut median toimintamekanismista, kiinnittyä siihen ja imeä sen verta.
Sitten kun ura urkeaa, suhde kääntyy toisin päin. Kun media uskoo voivansa kirjailijalla myydä itseään, siitä tulee kirjailijan parasiitti. Se kiinnittyy kirjailijaan, imee hänen vertaan, niin kuin se imee entisten hiihtäjien tai muiden suuruuksien verta.
Vamppyyritarinat ovat muodikkaita. Joku varmaan kohta kirjoittaa kirjailijan ja median välisestä suhteesta vamppyyritarinan. En minä kylläkään.
Olen kulkenut siihen suuntaan, että kuuntelen enemmän itseäni, kuin maailman puhetta, ja sillä on ollut erilaisia seurauksia. Voin paremmin, tunnen elämän mielekkääksi, arki on täynnä ihmeitä. Pieniä ehkä, mutta minulle kallisarvoisia. Samalla railo minun ja maailman välillä kasvaa, ja median vaalima todellisuus karkaa yhä kauemmaksi.
Sillon media muuttuu epäkiinnostavaksi, ja se on huolestuttavaa, koska nykymaailmassa kirjailija on median parasiitti. Kirjailijan pitäisi olla intohimoisen kiinnostunut median toimintamekanismista, kiinnittyä siihen ja imeä sen verta.
Sitten kun ura urkeaa, suhde kääntyy toisin päin. Kun media uskoo voivansa kirjailijalla myydä itseään, siitä tulee kirjailijan parasiitti. Se kiinnittyy kirjailijaan, imee hänen vertaan, niin kuin se imee entisten hiihtäjien tai muiden suuruuksien verta.
Vamppyyritarinat ovat muodikkaita. Joku varmaan kohta kirjoittaa kirjailijan ja median välisestä suhteesta vamppyyritarinan. En minä kylläkään.
torstai 14. lokakuuta 2010
Susu Petalin Sairaalapäiväkirja on ilmestynyt!!!
Yläpuolella on kuva tytöstä, joka ratsastaa ponilla. Se on Susu Petalin äskettäin ilmestyneen Sairaalapäiväkirjan viimeinen kuva. Susu kirjoittaa, että siitä huomaa ettei hän maalaa kuvaa itselleen. Olin juuri ehtinyt ajatella, että siinäpä suloinen kuva, joka kuvastaa kirjoittajan sisäistä elpymisprosessia.
Kun näin kuvan, minulle tuli heti mieleen eräs toinen kuva, nimittäin tämä:
Tämä on kuvitusta Reetta ja linnanvangit kirjasta. Kuvaa ei ole tehty minulle eikä minusta, mutta silti ajattelen sitä katsellessani, että se on jonkinlainen voimakuva minulle. Linnanvangeissa on niitä monta. Susunkin kirjan kuva voisi olla voimakuva, vaikka kirjan tarina päättyy hauraaseen toivoon elpymisestä, ei ylenpalttiseen voimaantumiseen.
Jos sairastat masennusta, tai haluat ymmärtää mitä masennus tekee ihmiselle, niin Susu Petalin runo- ja kuvateos Sairaalapäiväkirja on sinulle.
Lyhyistä, ilmavasti taitetuista proosarunoista ja niitä kuvittavista maalauksista muodostuu juonellinen kuvaus yhden ihmisen matkasta päiväsairaalasta päivystyksen kautta suljetulle osastolle, ja sieltä ulos. Jotkut kuvat ovat hämmästyttävässä kontrastissa teksteihin, mikä tietysti tekee kirjasta eloisan ja nautittavan dokumentin.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Päivät kuin unta vaan
Sain unessa idean kuinka elvytän vanhan käsikirjoitukseni. Maaginen realismi on kiehtonut genrenä, mutta jostain syystä en ole tainnut koskaan kirjoittaa kirjaa, jossa liikuttaisiin sillä alueella. Läheltä on liipattu joskus. Kesä kummitustalossa oli vähän siihen suuntaan joissakin kohdissa. Pitää oikein miettiä. Outoa rakkautta kokoelman Reginanovellissa taisi olla pieni kauhusäväys, mutta siis muuten ei.
Paitsi tietenkin Reetta ja linnan vangit romaani. Termiä maaginen realismi ei kyllä taideta käyttää lastenkirjoista puhuttaessa.
Olen ravistamassa yltäni realismin tylsää pakkopaitaa. Maailmankuvani on liukunut siihen suuntaan, etten oikein osaa edes kuvata asioita antamatta sijaa elementeille, jotka eivät kuulu perinteisen arkitajunnan piiriin. Se johtuu joistakin omista kokemuksista, joita ei voi kiertää. Ne on hyväksyttävä osaksi omaa itseä, vaikka järki pistää hanttiin.
Turun messujen jäljiltä olin alakuloinen, ja hassua kyllä alakuloni syveni tajutessani, että olen suurin piirtein Suomen ainoa kirjailija joka on niin mielenkiinnoton, ettei sille löydy esiintymistilaa Helsingin mammuttimaisilta kirjamessuilta. Vaikka siis periaatteessa on ihanaa, kun sinne ei tarvitse lähteä.
Ehkä unien näkeminen, ja uninäkyjen siirtäminen osaksi romaanikäsikirjoitusta voidaan tulkita todellisuuspakoisen kirjailijan säälittävänä yrityksenä olla kohtaamatta omaa vääjäämätöntä tuhoaan vielä tänään. Mutta viis siitä, minulla on taas hauskaa oman kirjoituskoneeni ääressä.
Paitsi tietenkin Reetta ja linnan vangit romaani. Termiä maaginen realismi ei kyllä taideta käyttää lastenkirjoista puhuttaessa.
Olen ravistamassa yltäni realismin tylsää pakkopaitaa. Maailmankuvani on liukunut siihen suuntaan, etten oikein osaa edes kuvata asioita antamatta sijaa elementeille, jotka eivät kuulu perinteisen arkitajunnan piiriin. Se johtuu joistakin omista kokemuksista, joita ei voi kiertää. Ne on hyväksyttävä osaksi omaa itseä, vaikka järki pistää hanttiin.
Turun messujen jäljiltä olin alakuloinen, ja hassua kyllä alakuloni syveni tajutessani, että olen suurin piirtein Suomen ainoa kirjailija joka on niin mielenkiinnoton, ettei sille löydy esiintymistilaa Helsingin mammuttimaisilta kirjamessuilta. Vaikka siis periaatteessa on ihanaa, kun sinne ei tarvitse lähteä.
Ehkä unien näkeminen, ja uninäkyjen siirtäminen osaksi romaanikäsikirjoitusta voidaan tulkita todellisuuspakoisen kirjailijan säälittävänä yrityksenä olla kohtaamatta omaa vääjäämätöntä tuhoaan vielä tänään. Mutta viis siitä, minulla on taas hauskaa oman kirjoituskoneeni ääressä.
lauantai 9. lokakuuta 2010
Markkinointigurunne tässä moi!
Minusta on aika äärimmäisen huvittavaa, että kirjoittajayhdistyksen varapuheenjohtaja soitti ja kyseli voisinko tulla vetämään markkinointihenkistä koulutuspäivää heidän jäsenilleen. Kun sellaiselle olisi nyt kova tarve.
Miten ihmeessä joku keksii minua pyytää? Onko tarkoitus asettaa minut vitriiniin näytteille, ja sitten kirjoittaa jokin selittävä teksti, jossa kansantajuisesti osoitettaisiin markkinointi- ja brändäysvirheet ja annettaisiin ystävällinen ohje: Älä tee näin!
Yritinkin mutista vähän vastaan. Varapuheenjohtaja kiirehti heti selittämään, ettei tarvitse ilmaiseksi tulla, he kyllä maksavat. Kuuden oppitunnin päivästä olisi kysymys. No rahasta minä tanssin vaikka napatanssia Turun torilla, vaikken pidäkään sitä erityisenä osaamisalueenani. Videokurssin olen joskus katsellut läpi ja opetellut liikkeet. Kyllä minä sen verran olen jo oppinut markkinoinnistakin.
Olen huomannut, että on todella kätevää, kun kirjasta on tehty postikortti. Postikortin voi ojentaa kelle tahansa, ja ihmiset ilahtuvat, kun saavat kauniin käyttökelpoisen postikortin ilmaiseksi. Eivät he edes huomaa, että siinä minä nyt tyrkytän itseäni ja tekemisiäni. Sain myös viimein niin paljon aikaiseksi, että tein itselleni käyntikortin. Painatuksen hoiti Raumalla sijaitseva HvGrafia.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Lukijapalaute
Sain eilen käsin kirjoitetun lukijakirjeen, jossa 9v lukija kertoi lukeneensa Reetta-kirjan kahdessa päivässä, koska se oli niin hauska ja jännittävä. Paras kohta oli se kun Valpuri Kyni oppi lentämään, ja se kun Edit lähti pelastamaan Reettaa, ja sitten vielä se, kun Valpuri muutti Reetan maskottikissan eläväksi. En osaa edes kuvailla miten tärkeänä pidän tällaista aidon kohderyhmän antamaa suoraa palautetta.
Lastenkirjailijan keskeinen ongelma on, että hän on aikuinen, ja että kirjojen julkaisemisesta, levittämisestä, ostamisesta ja niin edelleen päättävät aikuiset. Ei tämä ehkä ole kaikille nuortenkirjailijoille ongelma, mutta minä olen kokenut sen ongelmalliseksi. Oman aikuisuuteni ehkä osaan lapsille ja nuorille kirjoittaessani siirtää syrjään, ja kaivaa sisäisen lapsen naftaliinista, mutta muut kirjan kohtaloon liittyvät tahot eivät välttämättä näe tarpeelliseksi suitsia aikuista yliminäänsä.
Muistan, kun luin Onnimannista tyttökirjakriitikin (ei liittynyt omaan kirjaani), jonka olennainen sisältö oli muistinvaraisesti referoiden tämä: Kirja oli tyttökirjaksi erinomainen, koska sen pystyi keski-ikäinen mies lukemaan punastumatta.
Minua harmittaa, etten ottanut kritiikkiä talteen, mutta kaipa se löytyisi. Kysymyksessä oli jokin 2000 luvun alkupuolen Onnimanneista, silloin seurasin pääsisikö Emma-sarjani joku kirja joskus seulan läpi ja tulisi esitellyksi lehdessä.
Tuon kritiikin luettuani heräsin todellisuuteen. Että siis tyttökirjan "hyvyyden" kriteerinä on se, pystyykö keski-ikäinen mies lukemaan sen punastumatta.
Asia ei olisi olennaisesti erilainen, vaikka kriitikko olisi ollut keski-ikäinen rouva, joka olisi todennut suurin piirtein samoin.
Sinänsä tietysti aikuisen on aina hyvin vaikea arvata, mistä lapset ja nuoret pitävät. Varsinkin kun erilaiset lapset ja nuoret pitävät hyvin eri tyyppisistä kirjoista. Ja kirjoittaessaan nuorille kirjailija kuitenkin pysyy väkisinkin aina aikuisena. Ei hän kokonaan pääse pakoon omaa elämänkokemustaan.
Lastenkirjailijan keskeinen ongelma on, että hän on aikuinen, ja että kirjojen julkaisemisesta, levittämisestä, ostamisesta ja niin edelleen päättävät aikuiset. Ei tämä ehkä ole kaikille nuortenkirjailijoille ongelma, mutta minä olen kokenut sen ongelmalliseksi. Oman aikuisuuteni ehkä osaan lapsille ja nuorille kirjoittaessani siirtää syrjään, ja kaivaa sisäisen lapsen naftaliinista, mutta muut kirjan kohtaloon liittyvät tahot eivät välttämättä näe tarpeelliseksi suitsia aikuista yliminäänsä.
Muistan, kun luin Onnimannista tyttökirjakriitikin (ei liittynyt omaan kirjaani), jonka olennainen sisältö oli muistinvaraisesti referoiden tämä: Kirja oli tyttökirjaksi erinomainen, koska sen pystyi keski-ikäinen mies lukemaan punastumatta.
Minua harmittaa, etten ottanut kritiikkiä talteen, mutta kaipa se löytyisi. Kysymyksessä oli jokin 2000 luvun alkupuolen Onnimanneista, silloin seurasin pääsisikö Emma-sarjani joku kirja joskus seulan läpi ja tulisi esitellyksi lehdessä.
Tuon kritiikin luettuani heräsin todellisuuteen. Että siis tyttökirjan "hyvyyden" kriteerinä on se, pystyykö keski-ikäinen mies lukemaan sen punastumatta.
Asia ei olisi olennaisesti erilainen, vaikka kriitikko olisi ollut keski-ikäinen rouva, joka olisi todennut suurin piirtein samoin.
Sinänsä tietysti aikuisen on aina hyvin vaikea arvata, mistä lapset ja nuoret pitävät. Varsinkin kun erilaiset lapset ja nuoret pitävät hyvin eri tyyppisistä kirjoista. Ja kirjoittaessaan nuorille kirjailija kuitenkin pysyy väkisinkin aina aikuisena. Ei hän kokonaan pääse pakoon omaa elämänkokemustaan.
maanantai 4. lokakuuta 2010
Valoisa kirja palautti mieleen lapsuuden syöverit
Piruettiystävyys osuu hermooni, sillä ekalla luokalla minulla oli kiva kaveri, Anne, ja hän tanssi balettia. Hän sanoi, että voisin tulla mukaan balettikouluun. Ehdotin tanssiharrastuksen aloittamista äidilleni, mutta hän sanoi, etten voi tanssia balettia, koska olen lihava. Niin minä en sitten mennyt balettikouluun, enkä minä sitten enää myöskään ollut Annen ystävä.Kannoin vuosikaudet kaunaa äidilleni siitä, ettei hän päästänyt minua balettikouluun. Nyt tietenkin ymmärrän, että jos hän olisi päästänyt minut balettikouluun, olisin saanut itkeä toisenlaisia kyyneliä, koska eihän siitä olisi mitään tullut tietenkään. Jos on maailma ylipäätään säälimätön pulskia tyttölapsia kohtaan, niin baletin maailma on sitä potenssiin korotettuna. Balettimaailman ankaruus tulee kirjassa ilmi hienovaraisesti, mutta selkeästi kuitenkin.
Olen kokenut Kirsti Kuroseen nimeen perustuvaa maagista yhteyttä. Minun kokemuspiirissäni Kirsti on ollut harvinainen nimi. Elin läpi koulu- ja opiskeluvuosieni törmäämättä yhteenkään Kirstiin, Kirsejä sen sijaan on tullut vastaan useita. Tapasin Kirsti Kurosen ensimmäisen kerran Tiina- tyttökirjaseminaarissa Tampereella, ja rekisteröin hänestä ensimmäiseksi juuri nimen. Suomen Markuilla on ollut tapana kokoontua Porin liepeillä Noormarkussa, ja voin ymmärtää yhteydentunteen, jonka sama nimi saattaa synnyttää.
Luin kaimani kirjoittamia Vili Voipio-kirjoja, ja haikailin niiden hilpeää, ahdistusvapaata maailmaa. Kaikenlainen jossittelu on tietenkin turhaa, mutta toisaalta, minä en olisi kirjoittanut yhtään kirjaa ilman jossitteluja. Siksipä paljastan tässä jossitteluni. Kaimani, ja hänen kirjoittamansa kirjat saavat minut jostain osin käsittämättömästä syystä aina miettimään millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos en olisi ollut lihava lapsi.
Tietyllä tavalla Piruettiystävyys ja Reetta ja linnan vangit ovat sukulaiskirjoja, koska kummassakin on liikunnallinen tyttö, jolla on ulkonäköpaineita.
Kurosen kirjoissa ihmisillä saattaa kyllä olla ongelmia itsensä kanssa, mutta he ovat suorasukaisessa ja positiivisessa suhteessa ulkopuoliseen maailmaan ja muihin ihmisiin. Vaikka he voivat olla hankalia, heitä ymmärretään ja he saavat muilta tukea. Samalla kun tällaiset tarinat lohduttavat, ne myös muistuttavat asioista, joita ilman olen joskus joutunut pärjäämään.
Vaikka elämässäni kaikki on hyvin, lapsuutta ja nuoruutta on silti aina muisteltava hyvin varoen, etteivät pedot herää.
lauantai 2. lokakuuta 2010
Voisko ihmiset joskus kiinnostua muustakin kuin seksistä? Joo tottakai, Twitteristä!
Aila Meriluodon kasvot tuntuvat nyt tulevan vastaan joka puolella kera sen järistyttävän tiedon, että hänellä on ollut elämänsä aikana paljon seksiä, ja hän on jopa nauttinut siitä. Ehkäpä hän on ottanut vähän revanssia, koska oli nuorena estynyt. Tuo ei ole minun tulkintani, vaan luin sen jostain lehdestä.
Mikael Jungerkin kerskuu kirjassaan naisjutuilla. Jostain syystä naispuoliset puoluetoverit pitävät Jungerin pröystäilyä sopimattomana (tieto peräisin jommasta kummasta iltapäivälehdestä). Miksi ihmeessä? Jos iäkäs naisrunoilija saa vuotaa julkisuuteen seksikokemuksensa, niin miksi ei keski-ikäinen pomomies voisi sitä tehdä? Seksikokemusten muistelu ja kirjaaminen painotuotteeseen on saattanut olla Jungerille aivan välttämätön terapeuttinen kokemus. Ei siitä kauaa ole, kun hän oli otsikoissa saman osaston toimintaan liittyvien terveysongelmiensa kanssa.
Mutta ei tämä kirjasyksy sentään pelkkää seksiä ole. Myös Twitter-romaani on nyt julkaistu. Onkohan kirjan sisältö kiinnostava, ovatkohan tekijät kiinnostavia, jaa mutta nyt tuolla ei olekaan väliä, koska se on maailman ensimmäinen Twitter-romaani. Viis siitä vaikka se romaanina olisi yhtä jännittävä kuin puhelinluettelo.
Meillä on perheessä semmoinen ongelma, että auton takapyörä on juuttunut kiinni. Moottori siis toimii, mutta auto ei liiku, koska toinen takapyörä ei pyöri. Hinausauto varmaan pitäisi tilata, mutta kun ei millään haluaisi. Me emme nyt edes tarvitsisi koko autoa, mutta mökillä pitäisi käydä tyhjentämässä vesilukot ja nostamassa uimaraput järvessä.
Kadulle juuttunutta autoa ajatellessa tunnen samuutta. Minulla taitaa olla vähän samanlainen tilanne. Moottori käy, mutta takapyörä jumittaa. Huomenna pitäisi kuitenkin vielä mennä messuille. Turku lava 12.50.
Mikael Jungerkin kerskuu kirjassaan naisjutuilla. Jostain syystä naispuoliset puoluetoverit pitävät Jungerin pröystäilyä sopimattomana (tieto peräisin jommasta kummasta iltapäivälehdestä). Miksi ihmeessä? Jos iäkäs naisrunoilija saa vuotaa julkisuuteen seksikokemuksensa, niin miksi ei keski-ikäinen pomomies voisi sitä tehdä? Seksikokemusten muistelu ja kirjaaminen painotuotteeseen on saattanut olla Jungerille aivan välttämätön terapeuttinen kokemus. Ei siitä kauaa ole, kun hän oli otsikoissa saman osaston toimintaan liittyvien terveysongelmiensa kanssa.
Mutta ei tämä kirjasyksy sentään pelkkää seksiä ole. Myös Twitter-romaani on nyt julkaistu. Onkohan kirjan sisältö kiinnostava, ovatkohan tekijät kiinnostavia, jaa mutta nyt tuolla ei olekaan väliä, koska se on maailman ensimmäinen Twitter-romaani. Viis siitä vaikka se romaanina olisi yhtä jännittävä kuin puhelinluettelo.
Meillä on perheessä semmoinen ongelma, että auton takapyörä on juuttunut kiinni. Moottori siis toimii, mutta auto ei liiku, koska toinen takapyörä ei pyöri. Hinausauto varmaan pitäisi tilata, mutta kun ei millään haluaisi. Me emme nyt edes tarvitsisi koko autoa, mutta mökillä pitäisi käydä tyhjentämässä vesilukot ja nostamassa uimaraput järvessä.
Kadulle juuttunutta autoa ajatellessa tunnen samuutta. Minulla taitaa olla vähän samanlainen tilanne. Moottori käy, mutta takapyörä jumittaa. Huomenna pitäisi kuitenkin vielä mennä messuille. Turku lava 12.50.
perjantai 1. lokakuuta 2010
Palkinto odottamassa
Olen juuri kotiutunut kirjamessuilta, ja olen henkisesti romuna. Miten on mahdollista, että minä kirjoitan ja julkaisen kirjoja, kun maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat paljon kauniimpia, nuorempia, fiksumpia, ahkerampia, aikaansaavempia, sosiaalisesti taitavampia, ja parempia kirjoittajia kuin minä. Kotona koneen ääressä sitä elää omassa sievässä kuplassaan, täällä tämän koneen ääressä olen maailman paras kirjailija, ainakin hyvinä päivinä. Mutta rantautuminen messukeskukseen paljasti jälleen karvaan todellisuuden. Kaltaiselleni narsistisesti häiriintyneelle minävaurioihmiselle on shokki joutua hiekanjyväksi koneiston rattaisiin narskumaan ja vikisemään. Siksi olikin mukava päästä aurinkosateeseen, ja saada palkinto, kiitos Hanna!
Mutta kauneimmassakin ruusussa piilee piikki pistävä, ja tässäkin on ehtoja. Pitää kertoa kolme asiaa, joita rakastaa. Rakastan kirjoittamista, rakastan miestäni, ja kesämökkiäni. Kuvakin piti liittää, joten tuo alempi kuva on mökiltä. Siinä on vene, lasikuituinen vuotava purtilo, jolla lähdemme verkkojenlaskuun ja nostoon silloin kun mökillä olemme.
Sitten piti vielä luovuttaa palkinto eteenpäin, mutta en pysty nyt tekemään Sofien valinta tyyppistä ratkaisua, eli valitsemaan muutamaa, kun inspiroivia blogeja on niin paljon.
torstai 30. syyskuuta 2010
Ihminen ja brändi, mieluummin kuitenkin kuppi viskiä kiitos
Jos nyt ottaisin todesta sen, että kirja myydään kirjailijan persoonan varassa, niin mikä minun persoonassani, elämänhistoriassani olisi niin kiinnostavaa, että se innostaisi ihmisiä hankkimaan kirjojani, ja ajattelemaan niistä suopeasti sen vuoksi, että minä olen heidän mielestään jollakin omalla, kierolla tavallani mediaseksikäs.
No siis hetkinen. Olen lukihäiriöinen koulukiusattu alisuoriutuja, joka on, joskaan ei suorastaan menestynyt kirjailijana, niin kuitenkin elättänyt itsensä kirjailijana 16 vuotta. Onko se kiinnostavaa?
Kirjoitan lastenkirjoja, nuortenkirjoja, humoristista ihmissuhdedraamaa, olen kokeillut kauhua, scifiä, ja fantasiaa on tulossa. Olen tehnyt myös näytelmiä. Nyt, hassua kyllä, olen vielä mukana runoprojektissakin. Teen runoja, joskin yhteistyössä maahanmuuttajien kanssa. Mutta kuitenkin, tavalla tai toisella teen runoja. Hassua.
Mutta monipuolisuus, haloo, juuri sehän on ollut ongelmani. Pitäisi olla selkeämpi brändi.
Minulle ihmisenä on tehnyt ehdottomasti hyvää, kun olen saanut kirjoittaa niin monenlaista, mutta tässä nykyajan markkinailmapiirissä se on brändäämisen kannalta ongelma.
Joskus näyttää siltä, että se mikä kirjailijalle tekee hyvää ihmisenä, tekee hänelle pahaa kirjailijana. Ja päinvastoin. Mikä tekee kirjailijalle pahaa ihmisenä, tekee hänelle hyvää kirjailijana. Tarkoitan esimerkiksi sitä, että myynnin kannalta on hyväksi, jos on selkeä brändi, mutta kuka jaksaa loputtomiin kirjoittaa selkeitä brändikirjoja. Siinä voi herkästi tulla ahistus. Ja jos ahistuksestaan huolimatta jatkaa samaan taatuun tyyliin, niin kyllähän se ihmistä syö semmoinen, vaikka kirjat myisivät kuin siimaa. Arvelen.
No siis hetkinen. Olen lukihäiriöinen koulukiusattu alisuoriutuja, joka on, joskaan ei suorastaan menestynyt kirjailijana, niin kuitenkin elättänyt itsensä kirjailijana 16 vuotta. Onko se kiinnostavaa?
Kirjoitan lastenkirjoja, nuortenkirjoja, humoristista ihmissuhdedraamaa, olen kokeillut kauhua, scifiä, ja fantasiaa on tulossa. Olen tehnyt myös näytelmiä. Nyt, hassua kyllä, olen vielä mukana runoprojektissakin. Teen runoja, joskin yhteistyössä maahanmuuttajien kanssa. Mutta kuitenkin, tavalla tai toisella teen runoja. Hassua.
Mutta monipuolisuus, haloo, juuri sehän on ollut ongelmani. Pitäisi olla selkeämpi brändi.
Minulle ihmisenä on tehnyt ehdottomasti hyvää, kun olen saanut kirjoittaa niin monenlaista, mutta tässä nykyajan markkinailmapiirissä se on brändäämisen kannalta ongelma.
Joskus näyttää siltä, että se mikä kirjailijalle tekee hyvää ihmisenä, tekee hänelle pahaa kirjailijana. Ja päinvastoin. Mikä tekee kirjailijalle pahaa ihmisenä, tekee hänelle hyvää kirjailijana. Tarkoitan esimerkiksi sitä, että myynnin kannalta on hyväksi, jos on selkeä brändi, mutta kuka jaksaa loputtomiin kirjoittaa selkeitä brändikirjoja. Siinä voi herkästi tulla ahistus. Ja jos ahistuksestaan huolimatta jatkaa samaan taatuun tyyliin, niin kyllähän se ihmistä syö semmoinen, vaikka kirjat myisivät kuin siimaa. Arvelen.
tiistai 28. syyskuuta 2010
Ujous
Luin Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia.
Minulla on salainen suhde Tammiseen, sillä olen debytoinut samana vuonna kuin hän. Muistan miten Parnassossa julkaistiin etukäteen juttu neljästä merkittävästä tulevasta esikoiskirjasta, ja Tamminen oli yksi niistä. Tajusin yhtäkkiä esikoiskirjailijoiden pyyhkineen ohitseni oikealta ja vasemmalta, kun minä olin kykkinyt lähtöruudussa ja odotellut kilpajuoksun alkamista.
Tamminen on julkaissut kahdeksan kirjaa. Minun näkökulmastani hän on saanut valtavasti positiivista huomiota, mutta kirjassaan hän listaa kokemansa tölväisyt, ja toistaa parin kriitikon pilkalliset sanakäänteet sanasta sanaan. Hän, samoin kuin idolinsa Veijo Meri kuuluvat siihen käsittämättömään ihmisryhmään, joka säilöö lehtileikkeitä mappeihin.
Lukiessa minut valtasi haikeus. Mitäpä jos minäkin ryhtyisin kokoamaan leikekirjaa! Olisipa tosiaan vinhaa palata nuuskimaan menneitä saavutuksiaan, tai kaltoinkohtelujaan joinakin unettomina öinä, tai vapaa-ajanongelmaisina iltoina.
Kävin paperikaupassa siinä tarkoituksessa, että ostaisin hienon mapin. Mutta sitten hurahdin värillisiin klemmareihin, värillisiin papereihin ja uuteen niitojaan, ja mappi unohtui.
Tammisen esikoiskirja oli nimeltään Elämiä. Kokoelma lyhyitä elämäkertoja, ehkä jostain vähän samanlaisesta maisemasta kotoisin kuin Gösta Sundqvistin sanoitukset. Käytin niitä materiaalina kirjoituskursseilla, ja hauskoja juttuja ihmiset niiden kirvoittamina kirjoittivatkin.
Tamminen on koko ikänsä kärsinyt ujoudesta, ja huomattavan moni kokoelman jutuista esittelee ujoutta ja sen seurauksia. Monet ujouden aiheuttamat kommellukset ovat minulle tuttuja. Olen tehnyt samanlaisia poistumisia juhlallisista tilaisuuksista, ja päätynyt ryntäilemään ympäriinsä yhtä naurettavasti. Muistan miten näin hänet kerran Turun kirjamessuilla istumassa kirjakaupan typötyhjällä osastolla vieressään pino myytävänä olevia kirjoja. Hassua kyllä, Tamminen raportoi tämän kokemuksen kirjassaankin. Ehkä se oli juuri niin piinallista kuin miltä se näyttikin. Ja ehkä se näytti mielestäni piinalliselta, koska sekin kokemus on niin tuttu.
Tässä postauksessa ei ole varsinaista pointtia. Tammisen kirjassa on hetkensä, mutta silti tulee vaikutelma kuin se olisi tehty vähän sutaisten, verrattuna joihinkin edellisiin. Silti mielestäni jokainen ihminen, joka nousee kertomaan ujoudestaan, ansaitsee kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.
Minulla on salainen suhde Tammiseen, sillä olen debytoinut samana vuonna kuin hän. Muistan miten Parnassossa julkaistiin etukäteen juttu neljästä merkittävästä tulevasta esikoiskirjasta, ja Tamminen oli yksi niistä. Tajusin yhtäkkiä esikoiskirjailijoiden pyyhkineen ohitseni oikealta ja vasemmalta, kun minä olin kykkinyt lähtöruudussa ja odotellut kilpajuoksun alkamista.
Tamminen on julkaissut kahdeksan kirjaa. Minun näkökulmastani hän on saanut valtavasti positiivista huomiota, mutta kirjassaan hän listaa kokemansa tölväisyt, ja toistaa parin kriitikon pilkalliset sanakäänteet sanasta sanaan. Hän, samoin kuin idolinsa Veijo Meri kuuluvat siihen käsittämättömään ihmisryhmään, joka säilöö lehtileikkeitä mappeihin.
Lukiessa minut valtasi haikeus. Mitäpä jos minäkin ryhtyisin kokoamaan leikekirjaa! Olisipa tosiaan vinhaa palata nuuskimaan menneitä saavutuksiaan, tai kaltoinkohtelujaan joinakin unettomina öinä, tai vapaa-ajanongelmaisina iltoina.
Kävin paperikaupassa siinä tarkoituksessa, että ostaisin hienon mapin. Mutta sitten hurahdin värillisiin klemmareihin, värillisiin papereihin ja uuteen niitojaan, ja mappi unohtui.
Tammisen esikoiskirja oli nimeltään Elämiä. Kokoelma lyhyitä elämäkertoja, ehkä jostain vähän samanlaisesta maisemasta kotoisin kuin Gösta Sundqvistin sanoitukset. Käytin niitä materiaalina kirjoituskursseilla, ja hauskoja juttuja ihmiset niiden kirvoittamina kirjoittivatkin.
Tamminen on koko ikänsä kärsinyt ujoudesta, ja huomattavan moni kokoelman jutuista esittelee ujoutta ja sen seurauksia. Monet ujouden aiheuttamat kommellukset ovat minulle tuttuja. Olen tehnyt samanlaisia poistumisia juhlallisista tilaisuuksista, ja päätynyt ryntäilemään ympäriinsä yhtä naurettavasti. Muistan miten näin hänet kerran Turun kirjamessuilla istumassa kirjakaupan typötyhjällä osastolla vieressään pino myytävänä olevia kirjoja. Hassua kyllä, Tamminen raportoi tämän kokemuksen kirjassaankin. Ehkä se oli juuri niin piinallista kuin miltä se näyttikin. Ja ehkä se näytti mielestäni piinalliselta, koska sekin kokemus on niin tuttu.
Tässä postauksessa ei ole varsinaista pointtia. Tammisen kirjassa on hetkensä, mutta silti tulee vaikutelma kuin se olisi tehty vähän sutaisten, verrattuna joihinkin edellisiin. Silti mielestäni jokainen ihminen, joka nousee kertomaan ujoudestaan, ansaitsee kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Ilmeetön mies antoi kasvot naisen aggressiolle
Anu jo kehui omassa blogissaan, että joku oli huomannut hänen käyttävän kirjoittamisessaan tekniikkaa. Voiko kirjailija edes päästä korkeammalle? Jos kirjailijalla on tekniikka, sen enempää hän ei voi saavuttaa.
Kun luin Anun kirjaa, mietin samalla mitä asioita minun pitäisi nostaa siitä esiin, jos olisin kustantamomme palkkaama tiedottaja, ja tehtäväni olisi suunnitella kirjalle tiedotuskamppanja.
Ylipäätään tiedotteen kirjoittaminen tuntuu vaikealta tehtävältä, koska siinä käytetään uutiskieltä, ja pitäisi vedota faktoihin. Opettajamme Mari Vilska neuvoi, että kirjan sisällöstä pitäisi etsiä asioita, jotka kommunikoivat ajassa liikkuvien ilmiöiden kanssa.
Näitähän kirjasta löytyy. Ensimmäisenä tulee mieleen naisen aggressio. Äitimyytin ja todellisuuden välinen ristiriita. Naisen mahdottomuus sietää omaa aggressiivisuuttaan. Opettaja sanoi, että toimittajat haluavat palvella lehden lukijoita, ja kirjoittaa juttuja aiheista joiden arvelevat kiinnostavan. Onko väkivaltainen äiti lukijaa kiinnostava aihe? Ehkä pitäisi kysyä paremminkin, että minkä median kohderyhmä voisi olla kiinnostunut naisen aggressiivisuutta kuvaavasta romaanista. Vauvalehtien tilaajat?
Toinen teema, jolla on mielestäni yhteiskunnallista merkitystä, on kuuntelijoiden puute yhteiskunnassamme. Ainakin minulla on se käsitys, että on paljon ihmisiä, joiden pitäisi saada kertoa asioistaan jollekin, mutta he eivät tunne ketään, joka jaksaisi kuunnella. Irma löytää kuuntelijan, Ilmeettömän miehen. Irma avautuu, mies kuuntelee, ja pian lähtevät pitelemättömät luonnonvoimat liikkeelle. Juttuideaa voisi tarjota mielenterveys- ja sosiaalialan lehtiin, ja Pam-lehteen. Siis kaikkien normaalijakelun piirissä olevien tiedotusvälineiden lisäksi.
Mitä kirjaan tulee, niin se käynnistyy varsin viattoman oloisesti, ja lukija tulee aika huomaamatta vedetyksi sen omituiseen maailmaan, joten epäilemättä Anulla tosiaan on käytössään tekniikka. Onneksi olkoon Anu!
lauantai 25. syyskuuta 2010
Tulkaa tsiigaan meitsii messuille!
Markkinointiviestin tässä välissä osuuttani Turun kirjamessuihin. Perjantaina olen ensin Kariston nuortenkirjatuokiossa Fiore-lavalla puoli yhdeltätoista. Sen jälkeen olen hetken tavattavissa Kansallisen kirjakaupan osastolla kollegojeni Kirsti Kurosen ja Anneli Kannon kera. Sieltä riennän Kirjavakkaan Topeliuksen koulun oppilaiden haastateltavaksi.
Jos selviän oppilaista hengissä, suuntaan Scifi- ja fantsu Turussa osastolle sohvalle keskustelemaan ainakin entisen kirjoituskurssilaiseni Katin kanssa ties mistä. Tai siis onhan minusta nyt kovaa kyytiä tulossa fantasiakirjailija, koska Reetassakin on fantasiaa, ja ensi syksynä ilmestyvä Eksyneet näkevät unia on sitten puhdasverinen, joskin tietysti täysin omaleimainen fantasiaromaani. (Olisiko kirjailijan sivumennen mahdollista joskus kuvata omaa teostaan toteamalla, että se on tusinatavaraa, kiireessä sutaistu ilman ainuttakaan omaleimaista oivallusta? )
Scifi- ja fantsu osastolta riennän vielä Nuorisokirjailijoiden osastolle lyhyeen tuokioon noin yhdeltä. Ja siinähän se sitten onkin minun perjantaini paketissa.
Sunnuntaina olen Turku-lavalla Heikki Palmun kanssa, eikä minulla silloin muuta ohjelmaa olekaan. Sunnuntaihin olen varautunut lukemalla Heikki Palmua, tarkemmin sanoen hänen uutuuskirjansa Suomen kirkon tulevaisuus?
Jos selviän oppilaista hengissä, suuntaan Scifi- ja fantsu Turussa osastolle sohvalle keskustelemaan ainakin entisen kirjoituskurssilaiseni Katin kanssa ties mistä. Tai siis onhan minusta nyt kovaa kyytiä tulossa fantasiakirjailija, koska Reetassakin on fantasiaa, ja ensi syksynä ilmestyvä Eksyneet näkevät unia on sitten puhdasverinen, joskin tietysti täysin omaleimainen fantasiaromaani. (Olisiko kirjailijan sivumennen mahdollista joskus kuvata omaa teostaan toteamalla, että se on tusinatavaraa, kiireessä sutaistu ilman ainuttakaan omaleimaista oivallusta? )
Scifi- ja fantsu osastolta riennän vielä Nuorisokirjailijoiden osastolle lyhyeen tuokioon noin yhdeltä. Ja siinähän se sitten onkin minun perjantaini paketissa.
Sunnuntaina olen Turku-lavalla Heikki Palmun kanssa, eikä minulla silloin muuta ohjelmaa olekaan. Sunnuntaihin olen varautunut lukemalla Heikki Palmua, tarkemmin sanoen hänen uutuuskirjansa Suomen kirkon tulevaisuus?
torstai 23. syyskuuta 2010
Kustannusvaliokunta
Kustannusvaliokunta.
Se kokoontui tänään, ja päätti käsikirjoitukseni (kirkkotrilogian kolmas osa: työnimi) Maata näkyvissä kohtalosta.
Tuon kustannusvaliokunta sanan opin eilen, kun utelin päälliköltä, että miten minun käsikirjoitukseni mahtaa käydä. Luulen kyllä, että olen kuullut sanan ennenkin. Onhan minun täytynyt kuulla. Mutta vasta nyt pystyin painamaan sen mieleeni. Painoin sen mieleeni ihan tarkoituksella osatakseni käyttää sitä oikeassa tilanteessa. Niin, minun käsikirjoitukseni on käsiteltävänä kustannusvaliokunnassa. Eikös kuulostakin heti jotenkin hienolta?
Kustannusvaliokunta antaa ikäänkuin kultaisen, vähän jugendiin sävyttyvän silauksen arkiseen elämääni. Kustannusvaliokunnassa käsitellään arvovaltaisten, hyvintoimeentulevien yhteiskunnan henkisten tukipilarien käsikirjoituksia.
Se kokoontui tänään, ja päätti käsikirjoitukseni (kirkkotrilogian kolmas osa: työnimi) Maata näkyvissä kohtalosta.
Tuon kustannusvaliokunta sanan opin eilen, kun utelin päälliköltä, että miten minun käsikirjoitukseni mahtaa käydä. Luulen kyllä, että olen kuullut sanan ennenkin. Onhan minun täytynyt kuulla. Mutta vasta nyt pystyin painamaan sen mieleeni. Painoin sen mieleeni ihan tarkoituksella osatakseni käyttää sitä oikeassa tilanteessa. Niin, minun käsikirjoitukseni on käsiteltävänä kustannusvaliokunnassa. Eikös kuulostakin heti jotenkin hienolta?
Kustannusvaliokunta antaa ikäänkuin kultaisen, vähän jugendiin sävyttyvän silauksen arkiseen elämääni. Kustannusvaliokunnassa käsitellään arvovaltaisten, hyvintoimeentulevien yhteiskunnan henkisten tukipilarien käsikirjoituksia.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Aikuiset, impatkaa lohdutusta lastenkirjoista!
Pitäisiköhän ryhtyä määrätietoisemmin rummuttamaan sitä miten aikuisten ihmisten, joiden sielua ja päätä tämä nykymeno yleensä enemmän tai vähemmän puristaa, kannattaisi välillä jättää ne trendikkäät maailman pahuudessa pyöriskelevät murhatarinat sivuun, ja lukea ihan vaihteen vuoksi lastenkirjoja?
Pitäisikö tehdä kampanja? Sinä väsynyt aikuinen, jonka elämän päämäärä tuntuu häipyvän näkyvistä ja jota kohtalo piirittää, avaa lastenkirja.
Minäkin löysin monet lastenkirjat vasta aikuisena. Pikku prinssi, muumit, Astrid Lindgrenin tarinat, kaikki kuuluivat elämääni vasta aikuisena, ja nimenomaan hetkinä jolloin koin olevani henkisesti heikoilla. Ja niitä hetkiä oli paljon. Kun ensin oli saanut siipeen opiskeluissa, sitten rakkauselämässä, oli lohdullista pistää villasukat jalkaan, ja vetäytyä pimeänä syksyisenä iltana vällyjen väliin ja lukea Muumilaakson marraskuuta tai Mio poikani Mioa, ja tulla syvemmin lohdutetuksi kuin mistään trendikkäästä taideromaanista ikinä.
Pitäisikö tehdä kampanja? Sinä väsynyt aikuinen, jonka elämän päämäärä tuntuu häipyvän näkyvistä ja jota kohtalo piirittää, avaa lastenkirja.
Minäkin löysin monet lastenkirjat vasta aikuisena. Pikku prinssi, muumit, Astrid Lindgrenin tarinat, kaikki kuuluivat elämääni vasta aikuisena, ja nimenomaan hetkinä jolloin koin olevani henkisesti heikoilla. Ja niitä hetkiä oli paljon. Kun ensin oli saanut siipeen opiskeluissa, sitten rakkauselämässä, oli lohdullista pistää villasukat jalkaan, ja vetäytyä pimeänä syksyisenä iltana vällyjen väliin ja lukea Muumilaakson marraskuuta tai Mio poikani Mioa, ja tulla syvemmin lohdutetuksi kuin mistään trendikkäästä taideromaanista ikinä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
