Oma napa, paras napa, vaikka kyllästyttää jo

Olen vilpittömän kateellinen kirjailijoille, jotka näyttävät hyviltä valokuvissa ja nauttivat esilläolosta. Minähän ryhdyin kirjailijaksi juuri sen vuoksi, että saisin piilopirtissä kyhätä tekstejäni ja minusta tulisi rikas ja kuuluisa ilman, että kukaan saisi tietää minusta mitään.

Olen joten kuten elättänyt itseni alalla ja kukaan ei tosiaan ole välittänyt tietää minusta mitään, mutta siltikään minä en ole tyytyväinen. Minulla on kustantamo sen vuoksi, että heidän pitäisi markkinoida, mutta ehkä minua ei pysty kukaan markkinoimaan. Siksi jaan nyt tämän jutun kuitenkin, jos joku  sen perusteella kiinnostuisi kirjasta, joka on tietysti ihan timanttia. Joskaan sillä ei ole mitään väliä, koska menestykseenhän riittää Fifty shades of grey soopa. Sinänsä tietenkin hyvä, että ylipäätään luetaan jotain, vaikka sitten sellaista soopaa. Ei ei, en minä ole katkera älkää luulko. 

Oma napa, paras napa, vaikka kyllästyttää jo

Olen vähän marraskuu

Viime viikolla kuoli läheltä liipaten kaksi ihmistä ja tiskikone. Ei ole tarkoitus esittää kuolemia samanarvoisina, mutta ajallinen lähekkäisyys niputti tapahtumat yhteen.

Ensin kuoli kollega, jonka kanssa olin kämppiksenä parilla matkalla, Arkangelissa ja Pietarissa. Matkan aikana ja pitkinä unettomina öinä tuli kuunneltua kaikenlaista, mikä jäi mieleen pyörimään. Ajattelin aina, että sopivan tilaisuuden tullen niistä jutuista voisi vielä puhua. Vaan nyt se on siis myöhäistä.

Sitten kuoli nuoruudenystävä, jota en ollut tavannut kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen, kunnes sitten Facebookin kautta osuimme yhteen. Tavattiin joitakin kertoja ihan oikeastikin. Hän sairasti, sitten tervehtyi, sitten sairastui uudestaan. Viestiteltiin silloin tällöin. Oli mielessä juuri kysyä, että miten voit. Joskus lokakuussa oli ollut viimeksi jotain juttua. Mutta sitten tuli puhelu, ja on selvää, ettei enää tarvitse vointeja kysellä.

Ja sitten tuo tiskikone. Mistä nykypäivänä edes saa tiskikoneita. Pitääkö ne tilata netistä, vai kuinka pitää toimia. Lähden tästä nyt pyöräilemään Jumalan selän taakse Skanssiin siinä toivossa, että sieltä löytyy jumalaton kodinkoneliike. Pyörryttää nyt jo tässä vaiheessa. Milloin käytännön asioiden hoitaminen on muuttunut näin hankalaksi. Kuka on muuttunut, minä vai maailma?

Onneksi ilma näyttää nyt seestyvältä. Sisäisesti elän vielä marraskuuta

Olen vähän marraskuu

Olin taas tuhma

Minua vaivaa se, että kysyin eräältä kollegalta, joka on julkaissut kymmeniä kirjoja, että miksi hän ei kuulu kirjailijaliittoon. Olin nimittäin katsonut katalogista, että onko siellä hänen yhteystietonsa, eikä ollut. No hän ei vastannut tunkeilevaan kysymykseeni niin kuin varmaan oikein onkin. Ei kai semmoisia kuulu kysellä. En tajua miksi piti taas yrittää työntää nokka asiaan joka ei minulle kuulu.

Olin taas tuhma

Te ette ole minun kulttuurieliittini

Krista Kosonen ja Pirkko Saisio olivat Helsingin sanomien artikkelissa todenneet, ettei vaalitulos edusta heidän Suomeaan. He ovat saaneet hyviä vastauksia, viimeksi Appelsinilta. Myös tässä minun naapurissani kuoroa johtava persujen ehdokas Silvia Koski, vastasi näpsäkästi.

Minullahan on aina ollut se ongelma, etten ole osannut kotiutua suomalaiseen kirjailijakuntaan. Aluksi luulin sen johtuvan siitä, että identifioiduin romanttisen viihteen kirjoittajaksi. Vaikka kirjallisuusväki toki on maailman suvaitsevaisinta ja avarakatseisinta niin romanttinen viihde oli roskaa vielä 90-luvulla, jolloin minä aloittelin uraani. 

Mutta sitten tuli chick-litt tuotesijoitteluineen ja urbaaneine citysinkkuineen ja vähitellen olen tuskallisesti tajunnut, ettei ongelma ole niinkään genre, ei ainakaan enää. Minä olen se ongelma. Minä en sovi tähän ajattelutapaan enkä tähän aikakauteen, jota edustavat mm. sellaiset ihmiset kuin Pirkko Saisio ja Krista Kosonen. Tosin ei ole syytä henkilöidä asiaa nimenomaan heihin. Heillä on nyt vain kunnia edustaa koko taiteilijakuntaa, koskapa pääsivät taas vaihteeksi ääneen ja saivat julkisuutta mielipiteelleen. 

Silmäni ovat nyt avautuneet ja olen yhtäkkiä aivan välähdyksenomaisesti tajunnut, että vaikka en ole persujen sen paremmin kuin kepunkaan kannattaja, minä varmaan haisen samalta kulttuurieliitin nokkaan. 

Jos minulla on lukijoita, ne eivät löydy helsinkiläisistä trendikuppiloista, vaan syvältä maakuntien Suomesta, missä pikkuruisten sivukirjastojen lainaustilastoissa saattaa joku kirjoistani saada yllättävän hyvät listasijoitukset. 

Minä olen huomaamattani haikaillut hyväksyntää väärästä suunnasta. Pieni sisäinen narsistini kaipaisi yhteistä ylemmyydentunnon kokemusta. Ehkä olen tehnyt avuttomia pieniä yrityksiä silloin tällöin, mutta ne on ammuttu alas niin nopeasti, etten ole ehtinyt edes hämmästyä. 

Te ette ole minun kulttuurieliittini

No hengissä joo, se on hiinä ja hiinä

Olen kaksi viikkoa yötä päivää tehnyt pientä kirjaa Hemmingistä.

Hei keksinkö minä nyt nimen: Pieni kirja Hemmingistä. Vai onko se liian vaatimaton.

Olen Birgitta Klockarsin väitöskirjasta Biskop Hemming av Åbo poiminut oleelliset faktat ja kääntänyt niitä jollakin tavalla nykyihmisen kielelle. Olen myös piirtänyt kuvia. Blogin uusi hieno ilmekin on sieltä peräisin. Kuvassa siis näkyy noiden tyyppien keskellä, joista en oikein tiedä ketä ne ovat, messupalvelijoitako vai jotain luostariveljiä. Joka tapauksessa heidän takaansa häämöttää Hemmingin kuuluisa relikvaario.

Ei tällaisista jutuista varmaan paljon kannata täällä blogissa huudella.

Väliajat, jos sellaisia on, luen kirjoittajien käsikirjoituksia ja kommentoin niitä. Mutta kävin vain päivittämässä, ettei ihan kuolleeksi luulla. Vaikka mitä väliä silläkään olisi jos luultaisiin kuolleeksi.

No hengissä joo, se on hiinä ja hiinä

Vieläkö leipä lentää?

Lapsena heiteltiin leipiä. Siis etsittiin litteä kivi ja heitettiin se veteen sellaisessa kulmassa, että kivi ei heti molskahtanutkaan pohjaan, vaan veden pintaan osuessaan poukkasi eteenpäin, kerran, kaksi, kolme, neljäkin kertaa. Tuntui jännittävältä, kun sai kiven pomppimaan veden päällä.

Joskus koen, että olen vähän kuin kivi, jonka suuri käsi on viskannut lentoon. Osun veden pintaan ja luulen, että nyt molskahdan pohjaan. Mutta en molskahdakaan, vaan veden pintajännite riittää vielä pieneen pomppuun. Mutta tiedän, että loputtomasti sitä vauhtia ei riitä. Jokin pomppu on viimeinen ja silloin kiven on aika vajota pohjaan. 

Olen nyt taas kerran siinä vaiheessa jolloin mietin, että mitä seuraavaksi. Vieläkö kivi uhmaa painovoimaa ja nousee lentoon, vai joko se vajoaa pohjaan. 

Vieläkö leipä lentää?

ETSINTÄKUULUTUS: Vankileirikokemuksia valkoisten näkökulmasta kirjallisuudessa?

Kolmannessa huoneessa oli arvio Tuntemattomista!

Se vain jäi vaivaamaan, (koska AINAHAN minua jää jokin vaivaamaan, pyydän jo etukäteen anteeksi, jos tämä käy satunnaisen lukijan hermoon), että onko vankileirikokemuksista tosiaan julkaistu PALJON kirjoja? Onko valkoistenkin vankileirikokemuksista? Siis PALJON, verrattuna esim. kirjallisuuden talvisota, jatkosota tai vaikkapa perhehelvettikuvauksiin.

Mikä on paljon tässä tapauksessa, kun puhumme sisällissodasta, kansalaissodasta, luokkasodasta tai vapaussodasta?

Jos tiedät romaanin, joka jollakin tavalla käsittelee valkoisen osapuolen näkökulmasta sisällissodan ajan vankileirien todellisuutta, viitsitkö vinkata, koska tämä asia kiinnostaa. Vinkin voit laittaa kommenttiboksiin. Jos haluat osallistua samalla kirja-arvontaan, lähetä yhteystietosi minulle kirsti.ellila(at)netti.fi.

Huomasin, että hieno äänestykseni on päättynyt. Eniten kannatusta sai sisällissota, kuten oikein onkin. Mutta myös kansalaissota sai kannatusta. Hajaääniä lohkesi myös vapaussodalle ja luokkasodalle. Äänestäneetkin voivat osallistua kirja-arvontaan lähettämällä yhteystietonsa. Myös kuka tahansa muu voi osallistua. Jos linkität tämän arvonnan, ilmoita siitä, niin saat pari ylimääräistä "arpaa" siitä hyvästä. Voittona tietenkin tuo minun mainio romaanini.

ETSINTÄKUULUTUS: Vankileirikokemuksia valkoisten näkökulmasta kirjallisuudessa?

Piinaviikon tunnelmissa

Onko olemassa apulantaa, jonka avulla voisi kiihdyttää henkistä kasvua? Voisin tarvita sitä nyt. Alan olla myöhäiskeskiässä ja aikani käy vähiin. Haluaisin ennen kuolemaani saavuttaa jonkinlaisen tyyneyden ja rauhan, ettei tarvitsisi piinata läheisiä sikäli kuin minulla niitä siinä vaiheessa on.

Tai löytyisikö edes jotain proteiinipirtelöä, jonka voisi heittää naamariin ja kasvattaa henkistä habaa. Tai harjoitteita, joita voisin tehdä?

Itseasiassa jesuiitoilla onkin hengelliset harjoitukset. Anthony Mello teki Loyolan harjoituksista oman, nykyaikaan sopivan versionsa. Mello on hyvin suosittu, mutta minä en välitä Mellon elämäntaito-ohjeista, vaikka hän olikin jesuiitta ja minulla on sydämessä erityinen paikka jesuiitoille.

Piinaviikon tunnelmissa