keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Vaadin Suomea takaisin ihmisille

Eilisessä teemaillassa kakkosella sivuttiin "maahanmuuttokriittistä" Hommafoorumia, jota oli edustamassa maltillisesti esiintyvä Matias Turkkila. Hän toi tullessaan kysymyksen olisiko parempi, jos avoimen rasistiset kommentit sallittaisiin.

Tiedän, että ihmisillä on paljon ns. maahanmuuttokriittisyyttä. Julkisuus saattaa vielä helliä mielikuvaa, että rasistiset mielipiteet ovat syrjäytyneiden miesten etuoikeus. Mutta myös korkeasti koulutetuissa on paljon rasistisista ajatuksista viehättyneitä. Myös naisissa. Ihmiset, jotka joutuvat tekemisiin maahanmuuttajien kanssa, esimerkiksi opettajat, saattavat tuntea nahoissaan, että nykylinja ei toimi, ja silloin vaikuttaa loogiselta vaihtoehdolta vaatia, että pakolaishanat kiinni.

Minulle on jäänyt mieleen eräs kokous kahdenkymmenen vuoden takaa. Kokous liittyi mihin liittyi, mutta pöydän ääressä alettiin keskustella myös Suomen pakolaispolitiikasta, joka oli silloin muuttumassa. Uusi pakolaislinja ei miellyttänyt kaikkia. Silloin yksi, muistaakseni Helsingistä saapunut naispuolinen konsultti sanoi suurin piirtein näin: Älkää höpsikö. Rajat auki vaan, kaikki halukkaat tänne, niin tulee kauniita lapsia.

Vaikka nainen oli avosylin toivottamassa pakolaisia Suomeen, koin hänen kommenttinsa kylmäverisen rasistisena. Sen rasismi vain oli käänteistä. Me suomalaiset olemme rumia ja kankeita. Tuodaan tänne mustaihoisia ja johan porukka kaunistuu ja vilkastuu. Ehkä meistä tulee jopa musikaalisia.

Mietin kuinka paljon tällaista asennetta on ollut. Minulle on jäänyt omista opiskeluajoista mieleen, että oli aika montakin tutun tuttua, joita ei huvittanut seurustella moukkamaisten suomalaisten kanssa. He kiertelivät maailmaa ja tulivat välillä kotiin käymään eteläamerikkalaisten tai intialaisten poikaystäviensä kanssa. Ja kun sanon, että heitä ei huvittanut seurustella suomalaisten kanssa, tarkoitan, että juuri noin he itse sanoivat. Kysymys ei siis ollut minun tulkinnastani.

Olen itse ollut mukana parissakin maahanmuuttajaprojektissa ja nähnyt, ettei kotouttaminen etene kovin hyvin kaikkien kohdalla. Lähtömaiden ongelmat seuraavat mukana ja ihmiset elävät pelon vallassa. Mutta oma näkemykseni on, ettei meillä ei ole paluuta maailmaan, jossa Suomi on vain suomalaisille, koska sellaista maailmaa ei ole koskaan ollutkaan. Suomalaiset ovat itsekin levittäytyneet maailman kaikille kolkille, ja vaikka he epäilemättä ovat olleet suureksi siunaukseksi maailmalle, niin kyllä heistä todennäköisesti on ollut harmiakin.

Mutta siis Matias Turkkilan kysymykseen sanoisin, että mielestäni rasistiset mielipiteet pitäisi ottaa avoimeen käsittelyyn. Pitäisi miettiä mistä ne kertovat. Maahanmuuton mukanaan tuomat ongelmat ovat todellisia, eivätkä ne poistu sillä, että ongelmista ääneen puhuvat leimataan ja/tai vaiennetaan.
Share/Bookmark

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Talouspolitiikka osui silmiin

Eilen tuli viikko siitä, kun olen viimeksi ollut ulkona. Viikko sitten maanantaina nousi kuume ja tuli kurkku kipeäksi. Tänään heräsin siihen tunteeseen, etten saa silmiäni auki. Jo eilen aamulla silmien avaaminen oli vaikeaa ja elämänkumppani päivitteli punaisia silmiäni. Tänään ne ovat punaiset kuin särjellä, mutta eivät yhtä kirkkaat. En kuvaile tarkemmin.

Olen julkisen terveydenhuollon kannattaja periaatteellisella tasolla, mutta kun on omat silmät kysymyksessä aion soittaa yksityiselle lääkäriasemalle ja hommata itseni hoitoon ilman jonotuksia.

Luupääystävällä on minua paremmat tulot, mutta hän menee aina terveyskeskukseen ja pitää siellä meteliä ehkäistäkseen yhteiskunnan kahtiajakautumista. On huono juttu jos vain köyhät käyttävät julkisia ja varakkaat karkaavat yksityisille. Olen samaa mieltä, mutta kuten sanottu, istun tässä koneen ääressä odottamassa että yksityinen terveysasema avaa ajanvarauksensa.
Se poliittinen periaate, jota tässä yhteiskunnassa on noudatettu 90-luvun alun lamasta lähtien konkretisoituu nyt minun kohdallani.

Tunnen itseni rintamakarkuriksi. Köyhien oikeuksia julkisiin terveyspalveluihin kyllä puolustan, mutta kun pitäisi itse turvautua niihin, turvaudun yksityiseen.

Yksityinen lääkäriasema lunasti heti lupauksensa. Ystävällinen naisääni vastasi, ja ensimmäinen aika yhdeksältä. Nyt vaatteet päälle ja baanalle.
Share/Bookmark

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Etanan matka pitkälle

Uusi Pori oli julkaissut kuvallisen jutun LukuVarkaus-ehdokkaista. Juttu oli tehty paikallishenkeä kunnioittaen, eli koska minä olen ehdokkaista se porilainen, juttuun oli pistetty minun valokuvani.

Porissa asuvan äitini puhelin oli alkanut piristä, ystävälliset ihmiset olivat halunneet onnitella häntä. Äiti oli sanonut, että ei kannata vielä onnitella. Ei ole takeita siitä, että juuri minun kirjani saisi palkinnon.

Äidille oli sanottu, että ehdokkaaksi pääseminen on jo niin hieno juttu. Ajatella että tytär on päässyt jo noin pitkälle! Äiti oli alkanut miettiä, että oliko se hienoa, pitäisikö pelkästä ehdokkuudesta iloita?

Minulle tuli vähän masentunut olo. Tajusin, että pitkälle pääseminen tarkoittaa tosiaan sitä, että voittaa merkittäviä palkintoja. Ehdokkuus ei paljon ratkaise. Sitä paitsi kuka tahansa kirjallisuuselämää seuraava voisi kertoa, etten ole päässyt edes yhtä pitkälle kuin ne joiden kirja on ollut Junior Finlandian ehdokkaana, puhumattakaan sitten heistä jotka ovat tavoitelleet aikuisten Finlandiaa.

Kun muistelen ensimmäisiä novellejani, jotka kirjoitin Arvinkadun hellahuoneessa pesukoneen viereen viritetyn pöydän ääressä ja vein suurin toivein postiin menestyäkseni Reginan eroottisen novellin kirjoituskilpailussa, niin mielestäni olin päässyt pitkälle jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinen novellini julkaistiin lehdessä. Sain siitä rahaa, jolla ostin siistit vaatteet mennäkseni työhaastatteluun.

Kun ensimmäinen kirjani julkaistin, tunsin olevani taas paljon pidemmällä. Siitä tosin seurasi massiivinen pettymys, mutta kun selviydyin pettymyksestäni ja julkaisin Kesän kummitustalossa, tunsin päässeeni taas pitkälle.

Vuonna 1999 päätin lopettaa kirjoittamisen ja lähdin Tampereelle opiskelemaan uutta ammattia. Vuonna 2001 ilmestyi kuitenkin Emma ja naapurin Romeo. Koska olin jo kerran luopunut kirjoitushaaveistani ja ura sitten kuitenkin jatkui, tunsin taas päässeeni pitkälle.

Kirjoitin emmoja kuusi kappaletta, pari muuta tyttökirjaa ja pari lastenkirjaa päälle, nimittäin Sisu Tähtiset Wsoylle sen seurauksena, että menestyin Wsoyn lastenkirjakisassa. Ne julkaisiin 2004 ja 2005. Silloinkin tunsin päässeeni pitkälle.

2006 tulin elämässäni henkiseen umpikujaan ja otin toistamiseen käsittelyyn sen mahdollisuuden, että lopettaisin kirjoittamisen. Kustantamoni suhtautui myötämielisesti älyvapaaseen ideaani kirjoittaa luterilaiseen kirkkoon liittyvä humoristinen ihmissuhdedraama. Tein trilogian ja tunsin päässeeni pitkälle.

Lastenkirjapuolella siirryin askelen fantasian puolelle. Reetta ja linnan vangit näki päivänvalon ja Eksyneet näkevät unia hyväksyttiin julkaisuohjelmaan.Reetasta otettiin toinen painos. Ymmärrätte varmaan, että tunsin päässeeni pitkälle.

Kun tuli tieto LukuVarkaudesta, ajattelin että se on taas pieni askel eteenpäin tiellä, jota olin päässyt jo todella pitkälle. Mutta nyt tajusin, etten ehkä olekaan ns. urani aikana liikkunut mihinkään. Tuli mieleen Repe Helismaan laulu etanasta, joka lähetettiin hakemaan viinaa. Kun etana viipyi matkalla, kaverit alkoivat soimata Etanaa hitaaksi. Silloin etana huusi eteisestä, että jos te haukutte minua tuolla tavalla, en lähde ollenkaan!

Tottahan minäkin olen sen huomannut, että kirjallinen elämä pyörii palkintojen ympärillä, ja nykyään ehkä yhä enenevässä määrin myös ulkonäön ympärillä. Jos ei ole palkintoja, on hyvä hankkia ulkonäköä, koska se auttaa. Nuoruus olisi tietenkin myös valttia.
Share/Bookmark

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Paastonajan tunnustus

Anu ehdotti, että ottaisin vastaan hänen esittämänsä yleishaasteen ja tunnustaisin täällä 7 kuolemansyntiäni.

1. Ylpeys
Ilmenee minulla useimmiten ylimielisyyden muodossa. Kysymyksessä on oikeastaan defenssi, jonka kehitin, kun opettajat koulussa murjoivat itsetuntoani. Kestin koulun pitämällä itseäni opettajia fiksumpana. Se oli toimiva strategia, en murtunut enkä tullut hulluksi, mutta myöhemmin elämässä tällaisesta asenteesta muita kohtaan on suurta haittaa.

2. Kateus

Kun joku menestyy, ajattelin heti, että miksen minä. Se on vaistomainen reaktio, jonka sylttytehtaan olen jäljittänyt sinne samalle suunnalle kuin ylpeydenkin sylttytehtaan, terveisiä vain Cygnaeuksen kansakouluun Poriin.

3. Viha

Kuulun siihen surkuteltavaan sakkiin, joka on ison osan elämästä vihannut itseään. On ollut työlästä luopua siitä harrastuksesta. Olen aina vilpittömän iloinen huomatessani, että vihaan jotain toista sen sijaan että vihaisin itseäni.

4. Laiskuus
Laiskuus on huono käännös kuolemansynnistä, joka tarkoittaa hengen velttoutta. Joutilaisuushan on päinvastoin hyve. Se auttaa ihmistä pohdiskelemaan olennaisia asioita. Ahkera, kiireinen ihminen viettää elämänsä turhuudessa.

Erityisesti iltapäivät ovat minulle hengen velttouden aikaa. Iltapäivisin, kun olen lopettanut kirjoitustyöt ja olen väsynyt, hiipii tunne siitä, että kaikki vaivannäkö on turhaa. Ydinvoimalaonnettomuudet ja Libyoiden kriisit tuntuvat sopivan siihen saumaan ja ruokkivat hällä väliä tunnelmaa.

5. Ahneus
En pistä rahaa hyväntekeväisyyshankkeisiin niin paljon kuin voisin laittaa, vaan kerään ylijääviä senttejä eläke- ja muihin rahastoihin. Ne kertyvät hitaasti, mutta tuovat turvan tunnetta, jonka toisaalta tiedän harhaksi.

6. Ylensyönti
Eli mässäily. En mielestäni varsinaisesti mässäile, vaikka syön liikaa. Teen eettisiä valintoja ja yritän kaikin tavoin rajoittaa syömistäni. Jos mässäilisin niin paljon kuin huvittaa, painaisin 400 kiloa, eikä tämä ole liioittelua.

7. Himo
Himoitsen kunniaa ja arvostusta. Kärsin kun en saa niitä. Arvaan, että on ollut hyvä, kun olen jäänyt niitä paitsi. Pollani ei olisi kestänyt.

Me elämme paastoaikaa parhaillaan. Maallistuneet ihmiset eivät paastoa, eivät mieti sielunsa tilaa, mutta jos joku nyt kuitenkin tuntee piston sydämessään, niin vastatkoon tähän kuolemansyntihaasteeseen.

Tuosta kuolemansyntiasiasta vielä, että nuo synnit eivät ole kuolemaksi sen vuoksi, että ne itsessään olisivat jotain niin kauhean pahoja tekoja. Vaan siksi, että ne ilmenevät elämässämme niin huomaamattomina. Ne ovat usein kääriytyneinä hyviin asioihin emmekä siksi huomaa mikä vaara niissä piilee. Jos niitä vastaan ei taistella, ne johtavat meidän sielumme kuolemaan, siitä nimitys kuolemansynti.


Share/Bookmark

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Makaaberia menoa majakkasaarella


No joo, tässä se taas nähdään, ei pitäisi kinuta kirjoja luettavaksi, koska voi saada luettavaksi kirjan, josta ei sitten kuitenkaan haluaisi sanoa mitään, mutta on vähän pakko.

Pekka Mannisen esikoisteos Kiimakankaan (2010) Suomen historian käännekohtien satiirinen tarkastelu on nyt vaihtunut trilleriin.

Peilin tapahtumat sijoittuvat majakkasaarelle. Vastentahtoisesti abortin tehnyt uskonnollinen Mirjam on linnoittautunut sinne hoitamaan lampaita. Hän suunnittelee elävänsä siellä erakkona talven yli, mistä syystä aloin odottaa jonkinlaista naisellista Robinson Crusoe tarinaa. Tournier pisti Perjantaissaan aikoinaan vanhan saaritarinan uusiin puihin, mutta onko vastaavaa tarinaa kirjoitettu naisnäkökulmasta, tiedättekö? Millainen olisi naispuolinen Robinson Crusoe? Kävisikö hänelle niin kuin Mirjamille, hänen lampaansa tapetaan ja rantaan ajautuu pienokaisen ruumis. Mirjam puuhastelee raatojen kanssa ja romaani saa yllättävän makaabereja sävyjä. Vauvan ruumiin hän puhdistaa ja yrittää saada sen hajuttomaksi viedäkseen kirkolle kastettavaksi. Mutta eivät omituiset tapaukset tähän jää, sillä saarelle rantautuu juhlijoiden porukka, joka harrastaa sukupuolista hurjastelua alkaen Mirjamin lampaiden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kaikenlaista muutakin vastenmielistä tapahtuu.

Mannisen Peili ammentaa uskonnollisista teemoista, ja tekee sen siihen tyyliin kuin länsimaisessa kirjallisuudessa on viime vuosikymmeninä ollut tapana. Eli kristinusko liitetään pahuuteen tai hulluuteen tai sekä että. Tässä kai lähinnä hulluuteen.Ymmärrän, että syyllisyys abortista pistää Mirjamin vehtaamaan vauvavainajan kanssa.

Luin tämän kirjan, koska ennakkomarkkinointi painotti uskonnollisia teemoja, mutta niissä ei kyllä menty kovin syvälle. Kokonaisuutena kirja ei mielestäni toimi. Se saa ensin jonkinlaisia trillerin sävyjä, mutta niitä ei kehitellä ja kerronta luiskahtaa makaaberin puolelle. Mietin mihin kirjailija on kirjallaan tähdännyt. Onko tämä jotain meidän pinnallisen elämäntapamme kritiikkiä kenties? Haluaako hän pysäyttää meidät äärimmilleen kärjistämällä? Minusta hän ei onnistu, mutta makuasioitahan nämä ovat.



Share/Bookmark

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Minäkin tahtoisin takoa markkinarakoa

Minulta ilmestyy siis elokuussa kaksi kirjaa. Kysymys kuuluu miten erottuisin kirjoineni joukosta.

Eksyneet näkevät unia on fantasiaromaani, ja niitä ilmestyy pilvin pimein muutenkin. Ketä kiinnostaa, että oikeasti mietin siinä sitä kaipausta, joka on värittänyt elämääni lapsesta asti.

Muistan miten se tunne saattoi yllättää kesken tavallisen koulumatkan, kun keväällä aurinko paistoi ja ensimmäinen leskenlehti puski Itätullin lastentarhan seinän viereltä asfaltin halkeamasta. Yhtäkkiä vain tajusin, että maailma ympärilläni oli kaunis ja ihmeellinen, mutta minä en saisi sen syvimmästä todellisuudesta pysyvää otetta, enkä voisi jakaa sitä muiden kanssa. Voisin lumoutua leskenlehdestä ja keväästä, mutta kun menisin kotiin, siellä kukaan ei ymmärtäisi. Muistan sen surun: olin kohdannut ihmeen, ensimmäisen leskenlehden, mutta kukaan ei ymmärtäisi että siinä oli mitään kummallista.

Siksi suuri ilo kääntyi voimakkaaksi tunteeksi siitä, että olen ypöyksin. Puhun eri kieltä kuin muut. Aloin haaveilla, että jossain olisi maailma jossa minua ymmärrettäisiin. Jokin tämmöinen peruskokemus oli romaanin kirjoittamisen lähtökohta. Miten tällaisen höpinän voisi kääntää sellaiseksi markkinointi- tai viestintäpuheeksi, joka auttaisi minua ja kustantajaani myymään tätä kirjaa?
Share/Bookmark

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Tunnustan!


Sain Paulalta tunnustuksen. Kiitos! Tunnustukseen liittyi myös kysymyksiin vastaaminen.

Milloin aloitit blogin?

Kuusi vuotta sitten. Blogia ennen olin koukussa joihinkin keskustelupalstoihin, mutta niissä alaa vallannut vainoharha ajoi minut toteuttamaan nettiaddiktiota oman blogin turvallisessa huomassa. Muistan, että blogin perustamista jotkut keskustelupalstakollegat pitivät porukan pettämisenä.

Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet?

Käsittelen minua, ja jonkin verran myös muita minua kiinnostavia aiheita. Olen siis juuri niin törppö narsisti kuin jotkut blogeihin vihamielisesti suhtautuvat tuntuvat ajattelevan bloggaajista.

Mikä tekee siitä erityisen?

En ole blogihistoriani aikana karttanut esittelemästä matalaotsaista puolta itsestäni. Olen myös suhteellisen vapautuneesti purkanut täällä kirjailijan ammattiin liittyviä **tutuksiani.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin?

Halu dokumentoida ns. uraani. En nimittäin jaksa kovin säännöllisesti kirjoittaa päiväkirjaa vain itselleni. Olen tuulella käyvä, ilman palautetta pysähdyn. Alusta alkaen kontakti lukijoihin oli tärkeä. Olen kiinnostunut eri tavalla ajattelevista ihmisistä. Arvostan kaikenlaisia kommentteja. Yleensä blogiini tulevat kommentit ovat tietenkin hyvin myötäsukaisia ja ystävällisiä, ja se on tietenkin ihanaa, mutta minulle kelpaavat myös kriittiset kommentit jotka pyrkivät haastamaan minua. Mielestäni en ole kovin montaa kertaa polttanut päreitäni kommenttien vuoksi.

Mitä haluaisit muuttaa?
Ehkä haluaisin olla vähän kirjallisempi ja kultturellimpi, mutta minkäs teet, olen aikamoinen juntti. Mutta tosi hienoa, että juuri nyt minulla on jakaa teille kulttuuriaiheinen linkki. Porissa liikkuvien kannattaa käydä katsomassa Satakunnan museon näyttely Pori, kesä ja kaupunki. En tiedä johtuuko se vain valokuvasta taidemuotona, vai mistä, mutta 60 - luvulla ihmisillä näytti olevan jotenkin paljon enemmän aikaa ja mielenrauhaa kuin nykyään.

Share/Bookmark

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Voi Japani!


Niin joo, siellä Japanissa järisi maa, joitakin ihmisiä kuoli ja katosi ja ydinvoimalakin kuumeni liikaa, eikä nyt oikein tiedetä mitä on seuraavaksi luvassa. Tämä on taas niitä hetkiä, jolloin olen onnellinen siitä että minulla ei ole lapsia. Eihän se säteily ehkä tänne asti tule vaikka kävisi oikein huonostikin, tosin joditapletit kuulemma hamstrattiin loppuun apteekeista. Minäkin tykkään käyttää sähköä, joten ei tietysti kauheasti kannata moralisoida. Kun riskit ovat sitä luokkaa kuin ovat, niin jotain muuta pitäisi mielestäni silti keksiä kuin uusia ydinvoimaloita.

Vaikka olen itsekin vähän kyynisyyteen taipuvainen ihminen niin kyllä minulla silti meni iltateet sieraimiin, kun sohvalla uutislähetystä katsellessa kuulin jonkun kertovan televisiossa, että suomalaiselle puurakentamiselle tämä Japanin posahdus tietää hyviä vientimahdollisuuksia. Siis anteeksi nyt, mutta eikö ihmisen kyynisyydellä ja itsekkyydellä ole mitään rajoja? Talousjumala ei paljon kyllä ihmiselämää kunnioita.
Share/Bookmark

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Lastenkirjan lukeminen voi joskus vaatia myös karaistunutta luonnetta


Kävin eilen Helsingissä kääntymässä, ja luin matkalla Sari Peltoniemen kissataksin. Olen suositellut aikuisille, että heidän oikeastaan kannattaisi lukea lastenkirjoja. Lastenkirjoissa on toiveikkuutta, jota meidän aikuisten pitää saada elämäämme ettemme tuuperru henkisesti ja jää lopullisesti sen kyynisyyden tsunamin alle, joka kuin itsestään syntyy maailmassa jossa viisaat insinöörit rakentelevat atomivoimaloita maanjäristysalueille meren rantaan.

Huomasin kirjaa lukiessani, että ympärilläni istui sliipattuja bisnesmiehiä joilla oli läppärit ja hienot puhelimet ja jotka hoitelivat matkan ajan tärkeitä asioita. Ja minä siinä taloudellisen toimeliaisuuden keskellä luin Kissataksia.

Lastenkirjan lukeminen junassa bisnesmiesten ympäröimänä vaatii jonkin verran itsetuntoa, jota minulta löytyi riittävästi, mutta kuitenkin sen verran niukasti, että piti ihan ryhdistäytyä. Ja mietin onko tässä syy, miksi aikuiset eivät yleensä junamatkoilla lue lastenkirjoja, vaikka se voisi olla järkevintä mitä voi tehdä.

Mitä itse kirjaan tulee, niin se tarjoaa minulle kovan vastuksen LukuVarkaus - kilpailussa, sillä kirja joka vilisee pörröisiä, pehmeätassuisia ja hyväntahtoisia kissoja on aika vaarallinen vastustaja. Elämän perusasioiden kanssa siinäkin ollaan tekemisissä. On mummo, jonka kissat huomaavat, että mummo on alakuloinen. Ja alakulo johtuu siitä, että mummolla ei ole urosta. Kyllä kissat tietävät mikä maailmaa pyörittää.
Share/Bookmark

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Luopumisen tuska

Haaveilin, että osallistuisin Teoksen fantasiaromaanikilpailuun. Aikaa olisi vielä maaliskuun loppuun asti, mutta olen alkanut inhota tekstiäni. Olen vuosien mittaan muokannut sitä, tehnyt erilaisia versioita. Nyt viimeksi vaihdoin minäkertojan hän-kertojaksi. Tarina vain on edelleenkin liian sekava. Siinä on voimakkaita, ahdistavia tunnelmia, mutta en saa juonta tarpeeksi selkeäksi. Epäilen, ettei lukija vieläkään ymmärtäisi tarinan pointtia.

Olen turhautunut ja väsynyt ja valmis haistattamaan paskat jutulle. Koko viime viikon tein surutyötä sen vuoksi, että jätän tarinan jälleen kerran odottamaan aikaa parempaa. Minä vaan en saa sitä toimimaan, joten turha sitä on kilpailuihin lähetellä.

Nyt voin tehdä jotain hauskempaa. Pitää suunnitella vähintään kolme erilaista esitettä Sam Body Playsille, josta Turun sanomat kirjoitti aika ison jutun viikko sitten. Ja tehdä joitakin markkinointikirjeitä. Hankkeen verkkosivuja pitäisi päivittää. Eilen pakotin mieheni ottamaan valokuvia tänä vuonna ilmestyvien kirjojeni markkinointitarpeisiin. Hän valitteli, että näytän synkältä, mutta parhaita olivat kuvat, joissa katson koiranpentumaisesti ylöspäin.
Share/Bookmark

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Voi itku mikä postaus + muita tunnustuksia

Susu Petal haastoi minut kertomaan, millainen oli bloggaushistoriani kymmenen postaus ja mitä ajatuksia se minussa tai minusta herättää.

Kun kävin katsomassa, millainen tuo kymmenes postaus oli ollut, minulle tuli huono olo. Blogini kymmenessä postauksessa pohdin Virpi Hämeen-Anttilan jonkin haastattelun innoittamana rakkausromaanien imago-ongelmaa verrattuna esim. dekkareihin. Voisin sanoa näin, että olen kohtuullisen tympääntynyt tuohon aiheeseen, enkä halua puhua siitä enempää.

Kirjoittaessani kirjaa Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, minulla oli hiljaisena henkilökohtaisena toiveena kirjoittaa itseni ulos ja irti tuosta problematiikasta. Voin nyt todeta, että se on ilmeisesti jollakin tavalla onnistunut, koska enää aihepiiri ei minua sykähdytä.

Olen viime vuosina muutenkin pyrkinyt selvittelemään omia ajatuksiani kirjoittamalla aiheesta romaaneja. Olen selvitellyt omaa suhdettani luterilaiseen kirkkoon kirjoittamalla uhkarohkeasti kolme aiheeseen liittyvää romaania, joista viimeinen Ristiaallokkoa siis ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Uhkarohkeasti sen vuoksi, että luterilainen kirkko lienee hiukan vaikea ympäristö jos päämääränä on tehdä viihdyttävä romaani. Mielestäni olen onnistunut kirjoissani, mutta koen etten ole onnistunut herättämään mediassa suurta kiinnostusta aiheeseen liittyen. Ehkä luterilainen kirkko on liian lähellä suomalaisia, että he osaisivat nähdä sen jotenkin kiinnostavana.

Minullekin on käynyt kirjaa kirjoittaessa jotenkin hassusti, koska samalla kun olen kiinnostunut teologisista kysymyksistä olen kirjoittanut itseäni henkisesti irti luterilaisuudesta. Luther oli kyllä kiinnostava heppu, intohimoinen ja tosissaan, mutta luterilaisuus tuntuu kadottaneen kipinän jossain vaiheessa. Uskonnothan ovat olemassa maailmassa sen vuoksi, että koko olemassaolomme perusta lepää selittämättömän varassa. Me emme tiedä mistä olemme tulleet ja miksi. Emmekä myöskään tiedä mihin olemme menossa. Jos tämä asia yritetään ohittaa, seuraa kuolettavaa tylsyyttä.
Share/Bookmark

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Naapuruutta

Venäläinen kustantaja Detgiz haluaisi kirjalle nimen, joka liittyisi naapuruuteen. Kun kirjailijakollegoiden kanssa pohdimme asiaa, huomasimme että suomalaisen on oikeastaan aika vaikea keksiä kovin myönteisiä asioita naapuruudesta. Mieleen tuli lähinnä kerrostalokyttääjiä.

Itsekin sain kokea naapuruuden iloja viime viikonloppuna, kun paljastui että naapuria oli ottanut pattiin se miten automme oli seissyt samassa paikassa "koko talven". Ei se nyt ihan koko talvea ollut siinä seissyt, mutta pitkään kuitenkin. Täällähän kenelläkään ei ole autopaikkaa, vaan kaikkien autot ovat kadulla. Mietin miksi me emme olleet keskustelleet häiritsevästä autoasiasta joskus aikaisemmin, ennen kun automme oli ehtinyt maata siinä koko talven?

Venäjällä on joka tapauksessa toisin. Siellä naapuri on läheinen, lämmin sana, johon liittyy paljon lämpimiä mielikuvia. Naapuri on tärkeä, läheinen ihminen.

En tiedä, onko antologialle jo löydetty hyvä nimi. Me siirsimme automme toiseen paikkaan ja naapuri ajoi oman autonsa tilalle. Kadun varteen jäi vielä kaksi muuta "miinaa". Siis yli talven paikoillaan maannutta autoa, mikäli oikein ymmärsin.
Share/Bookmark

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Ajatus kirjoittamisesta

Ehdin vierailla Arkangelilissa satusetä Stepan Pissachowin museossa. Neuvostoaikana jotkut kirjailijat pakenivat lastenkirjallisuuteen, kun he muuten olisivat saattaneet joutua työnsä vuoksi vaikeuksiin.


Tulin ajatelleeksi, että nykyajan suomalaisessa yhteiskunnassa haasteet ovat tietenkin toiset, mutta edelleen lastenkirjallisuus voi tarjota kirjailijalle pakopaikan. Itselleni on tärkeää, että lastenkirjoissa on luvallista olla lohdullinen, vaikka Turun sanomien kriitikko toivoikin Reettaan lisää verisiä yksityiskohtia.


Lohduttavat aikuistenkirjat ovat monien mielestä lällärikamaa, ja niitä julkaistessaan saa herkästi kannettavakseen tyhjäpään stigmoja. Matkallakin eräät kollegat kertoivat, etteivät ole kiinnostuneita mistään niin triviaalista kuin ihmissuhteista. Ajan kanssa paljastui, että kyllä he tietenkin ovat kiinnostuneita ihmissuhteista, he vain eivät välitä kirjoittaa niistä. Mutta lastenkirjoissa saa kirjoittaa ihmissuhteista ja onnelliset loput vielä saatetaan hyväksyä.


Olen ajatellut, että pitäisikö minun ryhtyä kirjoittamaan aikuisille kyynisempiä juttuja, niin ettei minua pidettäisi aina lällärinä, mutta toistaiseksi en ole pystynyt. Olen niin surkea, että tarvitsen paljon lohdutusta selviytyäkseni maailmassa toimintakykyisenä, siksi kai mielelläni kirjoitan lapsille, koska lapsille saa ihan luvan kanssa kirjoittaa lohdullisia juttuja.


Share/Bookmark

torstai 3. maaliskuuta 2011

Lukuvarkaus

Typerästi vihjailin teille tästä asiasta jo Arkangelissa. Yritin olla jotenkin salaperäinen ja lisätä kiinnostavuuttani. Olette tietenkin jo unohtaneet vihjailuni, mutta kerron nyt kuitenkin, että Reetta ja linnan vangit on siis Lukuvarkaus ehdokkaana. Kysymyksessä on vuosittain parhaalle alle 12-vuotiaiden kirjalle jaettava 3500 euron palkinto. Tämä on kiinnostava kisa, koska raatilaiset ovat lapsia. Hiukan uskaliaasti mielestäni uutisessa paljastetaan raadin jäsenet. Aloin tässä nimittäin juuri miettiä, että pitäisivätkö he eniten lakritsista, vai suklaasta, vai millä tavalla minä nyt aloittaisin valtaisan lobbauksen ja lahjonnan menestyäkseni tässä tasokkaassa kisassa. Ehdokkaina ovat siis:

Reetta Aarnio: Virvatulen vartijat (Otava)

Johanna Arola: Henkka Henkari, pikku supersankari (Lasten Keskus)

Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit (Karisto)

Niina Hakalahti: Tuukka-Omar (Tammi)

Siri Kolu: Me Rosvolat (Otava)

Tuija Lehtinen: Vauhdin hurmaa, Vintiöt! (Otava)

Sari Peltoniemi: Kissataksi (Tammi)

Tässä Savon sanomien jutussa vielä kuvakin raatilaisista, joten ei muuta kuin kimppuun.

Onnea meille! Paras voittakoon!


Share/Bookmark

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Avautuminen

Sen minä tuolla Arkangelin-matkalla taas tajusin, että asiat etenevät ihmisten henkilökohtaisen verkostoitumisen kautta. Niin siis myöskin kirjoihin liittyvät asiat. Sosiaaliset ihmiset, jotka ovat aktiivijäseninä erilaisissa kirjallisuusorganisaatioissa, ovat hyvin apurahoitettuja, käännettyjä ja työllistettyjä. Omatkin asiani ovat parantuneet sitä mukaa kun olen pystynyt kuoriutumaan esiin kotelostani ja liikkumaan ihmisten ilmoilla.

Kateusviisari tietenkin värähteli, kun jouduin esiintymään ihmisten kanssa, jotka ovat kirjoittaneet paljon vähemmän kuin minä, ja ovat saaneet huomattavasti isompia apurahoja. No niinhän se on, ei se määrä vaan se laatu. Purkauduin tästä aiheesta muutaman kerran, mutta lienee ymmärrettävää, etten juuri saanut vastakaikua.

Ja oma vikahan se on. Minulle kyllä sanottiin heti ensimmäisen kirjani julkaisemisen aikoihin, että pitää hankkiutua kirjallisuuspiireihin ja verkostoitua, vain sillä tavalla pääsee uralla eteenpäin. Mutta minä kuvittelin, että olennaisinta on kirjoittaa hyvin ja etsiä kaikupohjaa kansan syvistä riveistä. Mutta ilmeisesti en kuitenkaan ole pystynyt etsimään sitä kaikupohjaa riittävän syvistä riveistä, sillä bestsellerit ovat jääneet tekemättä, vaikka esim. Helsingin joistakin kirjastoista kirjojani löytyy bestseller-hyllyistä, mikä on ollut hiukan hämmentävä havainto.
Share/Bookmark

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Muutama kuva Arkangelista

Yleisöä lastenkirjastossa. Opettajat olivat pakottaneet pari koululuokkaa kuuntelemaan. Teinit tuntuvat olevan samanlaisia kuin Suomessa, kyräileviä hermokimppuja. Markun jalkapalloharrastus ja ura utölaisen rockbändin laulusolistina sai heidät lämpenemään.


Esimerkkejä arkangelin arkkitehtuurista. En tiedä mikä tuo ylempi, jyhkeä torni on. Alempana olevan talon vaaleanpunainen yhdistettynä betoniin toimii jännästi. Jokaisen asukkaan henkilökohtaisesti ideoimat uudet ikkunanpuitteet tuovat siihen omaa tilkkutäkkimäistä tunnelmaansa.


Asuimme yliopiston asuntolassa ja sen keittiössä oli mielestäni jotain somaa, sen lisäksi että siellä oli kylmä.
Share/Bookmark