Oi saavu marraskuu

Superlokakuuni lähenee loppua. Olen jännittänyt tätä kuukautta alkukesästä lähtien, miettinyt miten selviydyn kaikesta.

Olen tämän kuukauden aikana luennoinut yhteensä 16 tuntia. Muuta ryhmäopetusta on ollut n.70 tuntia. Olen lukenut noin 300 liuskaa opiskelijoiden tekstejä ja kommentoinut ne. On ollut kahdet kirjamessut ja olen kahtena viikonloppuna ollut opettamassa. Olen leiponut 200 pullaa, viisi kuivakakkua ja tehnyt 100 voileipää. (Voileipiin ei lasketa niitä jotka olen itse syönyt). Olen tehnyt yhden esitteen. Olen kirjoittanut näytelmän ensimmäisen näytöksen kohtuullisen valmiiksi. Olen tehnyt ensi vuonna ilmestyvän lastenkirjan kuvasuunnitelmaa yhdessä kuvittajan kanssa ja editoinut tekstiä noin puoleen väliin. Olen aina jossain välissä hetken kirjoittanut romaania. Vielä tänään vedän neljä tuntia Johdatus luovaan kirjoittamiseen harjoituksia, sitten minulla on viisi päivää vapaata. Sanoisin, että breikki on odotettu.

Marraskuussakin on ohjelmaa, mutta lokakuun kaltaista ruuhkaa ei sentään ole luvassa.

Huomaan, että kiireessä ja paljossa työssä on oma houkuttava puolensa. Voi kuvitella olevansa jotenkin tärkeäkin ihminen. Ei ehdi miettiä metafyysisiä kysymyksiä. Ei ehdi kaivata sitä minkä on kadottanut.

Oi saavu marraskuu

Maailma menee menojaan vaikka toisten maailma loppuu

Virkut nuoret kirjailijat kekkeröivät Turun pääkirjastossa lauantaina 10.11, kannattaa mennä kuuntelemaan.

Minä olen jo aikani elänyt, odotan tässä maatumista. Sellainen olo on kirjamessujen jälkeen. Sekin vaikuttaa, että lapsuuden ja nuoruuden ystävän tyttären pitkä taistelu sairautta vastaan päättyi toisin kuin toivottiin.

Nyt kirjoitan vielä hetken kuolemanrajakokemuksista ja sitten lähden monistelemaan tehtäväpapereita. Illalla jälleen opettamaan. Toivottavasti opiskelijat eivät ole tänään yhtä kuolleita kuin minä.

Maailma menee menojaan vaikka toisten maailma loppuu

Puolueettomuus ja gruusialainen leipä

 Susun kirjamessuraportti.

Tässä hymyilen onnellisena, sillä Kallion ilmaisutaidon lukiolaisilla oli niin hyviä kysymyksiä.

Oli hassua, kun esiintymisen jälkeen eräs nainen tuli sanomaan:

Hei oltiinko me samassa Pietarin junassa viime syksynä? Sinulla oli kainalossa sellainen gruusialainen leipä. Täytyykin lukea kirjojasi, ne kuulostivat niin mielenkiintoisilta!

Tuon edellisen Satumaabloggauksen kommenteissa kyseenalaistettiin ajatukseni, että ystävä ei voisi olla puolueeton. Eikö muka saisi sanoa ystävälle jos hän on väärässä, tai sanoa, että on tämän kanssa eri mieltä, he hämmästelevät.

Ajatelkaa nyt itsekin hiukan. Tietenkin on ihan mahdollista sanoa ystävälle, (ja olen itse monta kertaa tehnytkin niin) että olet väärässä. Olet idiootti, kun teet noin.

Mutta eihän tämä ole puolueettomuutta, jos sanon että ihminen on mielestäni väärässä. Tämä on mitä ärhäkintä kannanottamista ystävän asiaan.

Tiedoksenne: Minulle saa sanoa, että olen väärässä. On moni sanonutkin ja on edelleen ystäväni. Voin joskus suuttua. Voin mököttääkin pitkään. Mutta lopulta lauhdun. Paras ystävä sanookin suoraan, jos tietää minun olevan väärässä. Mutta ystävä, joka sanoo, että ensin pitäisi kuulla se toisen näkökulma (ilman että hänellä on aikomustakaan, saati kiinnostusta selvittää sitä) ei oikeastaan ole ystävä. Hän on jotain muuta. Neutraali tuttava tms. Tietenkin hekin ovat elämässä tosi hyvä olemassa. Olen itsekin sellainen monelle.

Puolueettomuus ja gruusialainen leipä

Satumaa

Olen hihitellen lukenut Chestertonin Oikeaa oppia (Antti Nylenin loistavan oloinen suomennus, yritän postata kirjasta myöhemmin enemmän)

Kiinnitin huomion mainintaan, jossa Chesterton kirjoittaa puolueettomista ystävistä. Niiden jännittävä piirre on se, etteivät ne ole puolueettomia. Puolueettomuus  kätkee taakseen ystävän hämärät yllykkeet, kuten kateutta, katkeruutta ja muuta sellaista töhkää. Tämä muistinvaraisesti referoituna, unta odotellessa.

Tuosta ajatuksesta tuli mieleen muuan ystäväni, joka sanoi, kun hankalassa elämäntilanteessa etsin häneltä tukeaa: pitäisi ensin kuulla sen toisen puolen näkemys asiasta. Hän selvästi oli tällainen Chestertonin mainitsema puolueeton ystävä.

Minua hänen kommenttinsa pöyristytti, vaikken oikein tiennyt mikä siinä oli pielessä, mutta nyt se valkeni. Pielessä oli juuri se, että hän sanoi olevansa puolueeton, mutta ei ollut. Hän siis valehteli.

Puolueettomat ystävät eivät oikeastaan ole ystäviä. En tiedä mitä he ovat. Ehkä keksin sen myöhemmin.

Kun jostain ihmisestä tulee ystäväni, se tarkoittaa, että olen hänen puolellaan. En ole puolueeton. En valitse läheisiksi ihmisiä, jotka ovat aina oikeassa ja täydellisiä. En ole heidän kanssaan sen vuoksi, että he ovat niin erinomaisia. Jotkut ihmiset vain tulevat elämäämme ja rakastamalla heitä me  alamme kukoistaa. Se on jännittävää ja ihmeellistä, niin kuin koko elämä on suuri mysteeri ja ihmeiden satumaa.

Satumaa

Yhden sortin maailmanlopun markkinat ensi viikonloppuna

Hesarissa Elina Hirvonen kirjoittaa maailmanlopun markkinoista.
"Us­kon, et­tä elä­män ra­jal­li­suu­den kiel­tä­mi­nen on yk­si ny­kyi­sen län­si­mai­sen kult­tuu­rin vah­vim­mis­ta pe­riaat­teis­ta."

Aivan. Länsimaisen ihmisen hypris on jo suurempi kuin universumi. Ihminen pitää itseään kaiken mittana. Hänen älynsä, joka on evoluution sokean prosessin sattumalta kehittämien aivojen tuote, pystyy selvittämään tai on oikeastaan jo selvittänyt maailmankaikkeuden kaikki salaisuudet. Jos jotain on jäänyt selvittämättä, se on soopaa eikä sitä tarvitse järkevän ihmisen ottaa huomioon.

 Uuna oli hankkinut itselleen Pyhiinvaellusalbumini ja kirjoittaa siitä blogissaan. Kirjaahan saa siis edelleen minulta ja Helsingin kirjamessuilla sitä myy Katolinen kirjakauppa, joka majailee Otavan osastoa vastapäätä.

Itse olen messuilla lauantaina klo 13 Louhi-lavalla. Olisi kiva yllätys jos olisit siellä.

Yhden sortin maailmanlopun markkinat ensi viikonloppuna

MInulla oli taas mielipide

Luulin, että minun pätkäni oli leikattu pois Ylen Varsinais-Suomen uutisista, koska asiasta ei kuulunut mitään, mutta pikkulintu kävi kertomassa, että eilen pätkä oli tullut ulos televisiosta. Pääsen uutisessa ääneen joskus kuuden minuutin kohdalla.

Osuuteni on varmaankin alle minuutin. Sen vuoksi minun piti jännittää ja siivota ja vielä paistaa toimittajalle pinaatti-fetapiirakoita.

Näytän ryppyiseltä, mikä johtuu tietenkin siitä, että olen ryppyinen. Toimittajan sihdatessa kirjahyllyäni kamerallaan huomasin hyllyni sekamelskan sekä tomuiset sormenjäljillä kirjotut lasiovet. Keittiön pöydän ääressä mukamas kirjoitan. Moni kirjallinen luomukseni on  syntynyt juuri tuossa kohdassa. Kirjoittaessa minulla on taipumus painaa lapaluun vieressä olevaa lihaskovettumaa tiskipöydän kulmaa vasten, saan siitä säväreitä.  Viime aikoina olen priorisoinut olohuoneen sohvaa.

MInulla oli taas mielipide

Performanssi nimeltä Johan Bäckman

Television tylsin keskusteluohjelma on Arto Nybergillä. Siinä täydellinen tyhjyys yhdistyy toimitukselliseen mitäänsanomattomuuteen. Tarkoitan tällä nyt esimerkiksi sitä, että studioon tuodaan nuori mies joka on ansainnut nettipokerilla miljoonia. Kylläpä on todella suuri saavutus ihmiselle tuo. Ja sitten keskustellaan sivistyneesti tällaisesta saavutuksesta. Haukotus sentään.

Eilen tuli ruutuun hiukan säpinää, kun studioon oli lastattu Johan Bäckman, tuo hmm niin mikä? Täällä minun kotinurkissani asuu vahvana epäilys, että mies on salaisen poliisen luomus, keksitty johtamaan ihmisiä harhaan. Oli hauska seurata, kun Nybergillä kihahti ärsytys pintaan.

Päivän parhaat naurut sain Backmanin motosta, joka oli Ryti hirteen. Hei kuule Johan, eikö ole hiukan myöhäistä hirttää Rytiä enää tässä vaiheessa.

Huittisissa kulttuurisihteerinä ollessa ajelin usein Rytin kotitalon ohi ja katselin miten se rapistui. Lopulta talo siirrettiin pois, mutta kaipa se pystytettiin toisaalle.

Performanssi nimeltä Johan Bäckman

Tämä on sitä nykyajan undergroundia

Hassua käydä puhumassa kirjoittajille kirjan markkinoinnista. Miksi ihmeessä minä olen päätynyt kouluttamaan tällaisessa asiassa.

Huomattava osa ns. opetuksestani liittyi siihen, miten nyt aikojen päästä tajuan mitä oikeasti olisi pitänyt tehdä.

Markkinointiopastukseni oli kohdistettu kirjoittajille, jotka eivät odota Sofi Oksas-tasoista julkisuutta omalle kirjalliselle luomukselleen.

Kerroin, että toistaiseksi tehokkain myyntiväline omakustanteelle on ollut oma blogini. Uskon, että jos olisin käyttänyt sosiaalista mediaa aktiivisemmin, olisin helposti saanut sarjakuva-albumin myynnin tuplattua. Pienellä panostuksella olisin voinut myydä moninkertaisesti.

Ihme kyllä, olin tajunnut ottaa muutaman kirjan mukaani siltä varalta, että joku haluaisi sen. Kaikki menivät kaupaksi, mikä tietysti ilahdutti ja pisti taas miettimään oikeaa kohderyhmää ja kommunikointia heidän kanssaan.

Kurssin jälkeen ihmiset tulivat kyselemään, voisinko tulla kertomaan näistä asioista heidänkin kirjoittajayhdistykselleen, koska tällaista tarvittaisiin niin kipeästi. Se ilahdutti tietysti.

Mutta pienkustantajan arki on karu. Kun kurssin jälkeen poikkesin ostamaan itselleni matkaeväitä, myyntivoittoni hupeni niihin. Onneksi kansalaisopisto maksaa palkan ja matkarahat.

Tämä on sitä nykyajan undergroundia

Muista tämä tunne

joka sinut valtaa
kun et löydä kirjaa,
jonka aivan varmasti tiedät omistavasi,
jopa kaksin kappalein.
Tunne, kun tarvitset välttämättä tuon kirjan
ja lainaat sen kirjastosta.
Et muista palauttaa ajoissa
ja maksat järkyttävät sakot.

Tämä tunne kannattaa muistaa
ja meditoida sitä sotkuisten paperitornien
ja kirjatornien
ja puolipitoisten vaatteiden
muodostamien lumppukasojen äärellä.

Sitä kannattaa meditoida vielä silloinkin
kun kansalaisopiston rehtori kysyy
kuka kerää opintomaksut, kuka
sinäkö keräät?

Ai minäkö?
En kehoittaisi luottamaan minuun
jos olette kiintyneitä rahoihinne.

Muista tämä tunne

Joo, no eihän mulla mainetta ollut ennenkään

Nolaankohan minä itseni pahastikin, kun meinaan selittää dialogi-filosofiaani omien tekstieni avulla.

Voisi tietysti tehdä paremman säväyksen, jos esittelisin maailmankirjallisuuden helmiä, mutta nyt yhtäkkiä onkin vaikea löytää juuri sopivia. Kirjoitusoppaiden valmiit esimerkit ovat jo kaikkien tai melkein kaikkien valmiiksi tuntemia, kuten Hilda Husso Jotunilta.

Nyt alkoi jännittää, että mitä ne sanovat, kun tajuavat että mallidialogi on minun tuotantoani. Nyt on kyllä muitakin asioita jotka jännittävät ihan sikana. Syön pullaa ja yritän lukea enkeleitä hiuksissani pysyäkseni nahoissani. Lauantaina ratkeaa eräs aika iso juttu juttu juttu...

Joo, no eihän mulla mainetta ollut ennenkään

Enkeleitä hiuksissa vai lepakoita vintillä?

Kirjapiiri halusi ottaa ohjelmaansa Lorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani. Kävin äsken hakemassa kirjastosta ruotsinkielisen version, koska suomenkieliset olivat lainassa.

En ole kauhean innoissani tästä kirjasta.  Lornalle olivat enkelit jo hänen lapsuudessaan kertoneet, että hän tulee kirjoittamaan enkeleihin liittyvän menestysteoksen, vaikka hänellä oli oppimisvaikeuksia. Minun on vaikea lähestyä tällaisia tarinoita.

Yhdellä kirjapiirin jäsenellä on ollut enkelikokemus. Minulla ei. Mutta muistan iso-isotätini Olgan, joka syyskesällä lähti soutaen järven yli. Tuli myrsky kesken matkan ja Olga ajautui veneineen uupuneena luodolle. Siellä enkeli oli ilmestynyt hänelle.

Olga pelastettiin saarelta ja myöhemmin hän kertoi järkyttyneenä näystään. Tietenkin näky pistettiin vanhuuden ja uupumuksen piikkiin, kukaan ei ottanut häntä tosissaan.

Jälkeen päin ajattelen, että Olga oli ollut töissä Tammisaaren vankileirillä ja sen jälkeen vuosikymmenet tehnyt töitä ja elänyt Oriveden leprasairaalassa. Väittäisin, että hänen on täytynyt olla ns. kova luu. Huomaan, että ajoittain mieleni askartelee sen ympärillä, mitä hän oikeastaan mahtoi nähdä Kuivaluodossa joskus kuusikymmentäluvun lopulla.

Enkeleitä hiuksissa vai lepakoita vintillä?

Kas kummaa

Nuoret ovat kekseliäitä. Ovat pistäneet Tampereella pystyyn Osuuskumman. Toivon suurinta mahdollista menestystä!

Ja vielä on luvassa spekulatiivista romantiikkaakin, vaikka romantiikka taitaa aina olla jossain määrin spekulatiivista.

On jännittävä nähdä miten kirjallisuusmaailma vähitellen muuttuu. Toisaalta tulee surullinen olo, kun tajuan miten vanha olen. Toisaalta iloinen olo, koska muistan, miten paljon ummehtuneisuutta alalla on ollut, ja tämmöinen toiminta näyttäytyy vanhoja rakenteiden tuulettamisena. Niin ainakin kuvittelen. Tietysti jokainen sukupolvi luo vuorollaan omat vanhat pierunsa, sille ei mahda mitään.

Kas kummaa

Nukkumaan mennessä

Tänään alkoi puolen päivän jälkeen tulla hyperventilaatio-oireita, kun ajattelin mitkä kaikki työt pitäisi ehtiä tehdä. Aloin tanssia. En viitsi kertoa mitä musiikkia soitin. Minulla on paljon harrastuksia, jotka eivät kestä päivänvaloa. Tanssiminen auttoi.

Menin yliopistolle kävellen, katsoin reittiohjeesta että matkaa sinne on 3,3 kilometriä. 6,6 kilometriä yhteensä. Yleensä menen pyörällä, mutta nyt ajattelin, että ehkä on hyvä liikkua hitaammin, että sielu pysyisi perässä. Minulla on muutenkin hidas sielu ja nyt se on ollut viime aikoina vielä enemmän tuollainen, omiin aatoksiinsa vaipuvainen. Se pitää muistaa ottaa aina huomioon.

Introvertiksi ihmiseksi vietän tätä nykyä kyllä äärettömän sosiaalista elämää. Unetkin ovat täynnä väkeä. En valita kuitenkaan.

Peltikatto ropisee kotoisasti, vaikka sinänsä olen sitä mieltä, että vettä on tänä vuonna saatu jo riittämiin.

Nukkumaan mennessä

Kirjailijan etiikka notkahti hetkellisesti, tyhmä video koukutti

Sähköpostiin tuli kysymyksiä kirjoittamisen etiikasta, asia askarruttaa kirjoittamisen opiskelijoita. Siis saako kirjailija kirjoittaa mitä vaan kenestä vaan miten vaan.

Periaatteessa asia on selvä, mutta tuli siinä mieleen tarkistaa netistä, että missä vaiheessa Susan Ruususen juttu nyt onkaan, kun hän sai sen langettavan tuomion Pääministerin morsiamesta.

No sehän ei kai ollut sanan varsinaisessa mielessä romaani. (Ja hmmm, olisiko tuomion voinut välttää, jos kirjan etulehdelle olisi laittanut ilmoituksen, että kysymyksessä on romaani?)

Joka tapauksessa kuukkeloitsin Susania ja kuinka ollakaan päädyin Hymyn sivulle, jossa oli katsottavissa video vuodelta 2009.

Siinä Susan esittelee silloin uusia silikonitissejään ja vilauttaa myös nännipihaa.

No, tämän postauksen pointti on vain kertoa, että katsoin sen videon. Mitä tämä kertoo minusta? Miksi minä katsoin sen videon? Minä ihan kuin unohduin siihen. En ajatellut yhtään mitään, tuijotin vain, aivan sananmukaisesti suu auki. Olin jossain transsissa, sillä se video on niin nolo. Kuvitelkaa joku naapurinne ensimmäistä kertaa kameran eteen esittelemään rintojaan, niin se on siinä.

Minun tuli niin järkyttävän sääli tuota ihmistä, vaikka hän on kyllä paljon paremman näköinen kuin minä ja hänellä on todella mahtavat lollot, tai siis oli vuonna 2009. Tai siis en tiedä miksi minä katsoin sen videon ja miksi minä nyt postaan tästä aiheesta. Tänään minä kuitenkin varmaan sitten sanon kurssilla jonkin asian kirjoittamisen etiikasta.

En viitsi laittaa linkkiä, riittää jo se, että kirjoittamalla promoan jotain tyhmää Hymyä.

Edit.
Opin uuden sanankin: Lohdutustissit
Ennen lohdutustissi sanan olisi voinut ymmärtää niin, että tissit lohduttavat vauvaa, joka saa imeä niitä, tai miestä joka myös saa hmm, no te ymmärrätte. Mutta nyt lohdutustissit tarkoittavat sitä, että nainen hankkii sellaiset itselleen jos on joutunut miehen hylkäämäksi.

Kirjailijan etiikka notkahti hetkellisesti, tyhmä video koukutti

No just joo

Laila Hirvisaari (vuositulot 244 000 euroa) ja muut huippukirjailijat vaativat kirjastoista lisää rahaa. 

Näin järkevästi otsikoi Talouselämä juttunsa. Kysymys on siis siitä, että kirjailijat vaativat korotusta lainauskorvauksiin. Mikähän tällaisessa lehtijutussakin on takana. Halutaanko tällä oikein vartavasten luoda sellaista ilmapiiriä, että kohta perussuomalaisten veronmaksajien syvät rivit lähtevät liikkeelle ja ryhtyvät listimään ahneita kirjailijoita joista toiset ovat niin ahneita, että eivät tyydy huippumyynteihinsä, vaan yrittävät kupata valtiolta vielä lisää, ja loput hinkuvat rahaa saadakseen muuten vain jatkaa tuottamatonta loiselämäänsä.

No just joo

Omatunnolla vesilintua

Ihan ohimennen asia, jota oma kotifilosofini usein pohtii. Eikö ole kiinnostavaa, että omatunto on ruotsiksi samvete, siis yhteistunto.

Oikeastaan omatunto on todella huono sana. Se painottaa minä minä minä aspektia, joka muutenkin tuppaa olemaan ylikorostunut.

Aika jännä, että suomalaiset joilta muutenkin selvästi puuttuu kykyä huomioda toisiaan ja elää huomaavaisesti yhdessä, ovat tarpeellisen yhteistunnon kääntäneet yksityisasiakseen ja keksineet sitä varten tuollaisen tyhmän sanan.

Omatunnolla vesilintua

Yhteenveto kirjamessuista

Parasta kirjamessuissa oli, kun kollega lähtiessään sanoi:
Hei Kirsti, sano mulle kiitokset kaikilta!

Osastohaastattelussa piti kertoa lapsuuden vaikuttavasta lukukokemuksesta, mutta en pystynytkään puhumaan siitä, koska jouduin tunnekuohun valtaan. Haastattelijani Kirsti Kuronen siirtyi kohteliaasti muihin aiheisiin.

Nuorisokirjailijoiden luontoseminaarissa puhuin viinanjuonnista ja tupakanpoltosta, vaikka piti puhua luontokokemuksista.

Sain myytyä pyhiinvaellussarjakuviani suostumalla ostamaan kyseenalaisia teoksia milloin keneltäkin. Ostin mm. teoksen Runkkuloma Rivieralla, jonka salanimiset tekijät ovat tunnettuja kulttuurivaikuttajia. Vaihtarina meni siis sarjakuva-albumini.

Kaverin käskystä editoin edellisen postauksen kyseenalaiset vuodatukset pois, mutta video kannattaa katsoa.

Yhteenveto kirjamessuista

Elämä ja kuolema

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on kuollut.

Hän oli uuden polven kirjallisuusihminen, sosiaalisesti lahjakas persoona jolla ei ollut tarvetta käyttää jokaista ihmiskontaktiaan oman erinomaisuutensa osoittamiseen.

Kiitollisena muistan, että hän julkaisi romanttista viihdettä käsitelleen esseeni Parnassossa. Kuulin myöhemmin häneltä itseltään, että juttu oli poikinut useita yhteydenottoja. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, että tajusi julkaista jutun. Minä ajattelin silloin, ja ajattelen vieläkin, että miksi kukaan ei ottanut yhteyttä minuun, joka jutun kirjoitti. Mutta kiitos Papinniemelle, joka tajusi, että minua kirjoittajaa voisi kiinnostaa jutun herättämä huomio.

Juuri tällä viikolla olen muutenkin jälleen meditoinut elämän arvaamattomuuksia. Olen myötäelänyt pariakin kuolemanvakavaa sairautta tämän vuoden aikana ja kummassakin sairaudessa on juuri tällä viikolla tapahtunut käänne kohti elämää.

Kuitenkin aika heikoilla jäillä täällä kävellään. Eikä koskaan tiedä milloin se elämän syvempi pohjavirta imaisee meidät. Voi kuulostaa synkältä, mutta minulle se merkitsee eräänlaista riippumattomuutta ja vapautta.

Tässä Bright eyes Art Garfunkelin laulamana
"How can the light that burned so brightlySuddenly burn so pale?"

Elämä ja kuolema

Ihminen joka ei koskaan kadota avaimiaan

Mies joutui tuputuksen kohteeksi ja hankki epähuomiossa mySafety avaimenperän. Sen hinta oli kahdeksan euroa. Siinä on ideana, että jos avaimenperällä varustettu nippu menee hukkaan, löytäjä voi tipauttaa avaimet lähimpään postilaatikkoon ja saada löytöpalkkion.

Kului jonkin aikaa, eikä tullut paljon mietittyä avainnippuasioita.

Sitten kun tuli sopimuksen uusimisen aika, mies ajatteli, että eihän hän koskaan hukkaa avaimiaan. Laskun maksaminen unohtui.

Sitten oli minun syntymäpäiväni. Havahduin siihen, että joku rymisteli oven takana. Kun menin katsomaan, siellä seisoi äkäinen aviomies kukkapuskan kanssa. Hän oli keksinyt kiertää kukkakaupan kautta ja ilmeisesti tipauttanut avaimensa sillä reissulla.

Hän lykkäsi minulle puskan käteen sen kummempia onnittelematta ja kiukkuisena kuin ampiainen lähti etsimään avaimiaan. No eihän niitä löytynyt.

Seuraavien viikkojen aikana hän kävi pari kertaa poliisilaitokselta kyselemässä. Poliisi löi tiskille kaukalollisen avainnippuja, vaan tuttua ei näkynyt.

Tilanne oli vähän tuskallinen, koska nipussa oli kotiavaimen lisäksi postilaatikon ja polkupyörän avain. Hän alkoi jo valmistautua polkupyörän lukon murtamiseen, kun tuli puhelu Tukholmasta. Avaimet olivat siellä.

Viidellätoista eurolla avaimet palautuivat omistajalleen. Maksoin sen laskun äsken, koska olen niin näppärä maksamaan laskuja internetissä. Meinaan hommata itselleni samanlaisen avaimenperän.

Näin se markkinatalous toimii, minäkin tässä mainostan ilmaiseksi. Mutta oli se vaan niin iso huojennus, kun avaimet löytyivät, eikä tarvinnut ryhtyä lukkoja murtamaan ja vaihtelemaan.

Ihminen joka ei koskaan kadota avaimiaan