Ei tarvitse enää kuulostella

Yhteydenpito on vaikeaa. Nykyaika on tuonut meille kommunikaatiota helpottavat härpäkkeet, mutta ne synnyttävät yhtä paljon ongelmia kuin ratkaisevat. Maailmoja syleilevät ituhipit kohtaavat sosiaalisessa mediassa tartuttaakseen toisiinsa universaalia rakkauden sanomaa, mutta siellä kohtaavat myös terroritekojen hautojat. Ei ehkä pitäisi nauraa kuullessaan, että kissa-foorumi on välillä suljettu, koska ylläpitäjiin kohdistuvat uhkailut muuttuivat niin väkivaltaisiksi.

Inhimillinen kommunikaatio on altis häiriöille. Rakkaudet päättyvät, ystävyydet liudentuvat ja niiden merkityssisältö ohenee yhdentekeväksi ja välillä ajaudutaan myös ilmiriitoihin.

Yhteydenpidossa on rasittavat puolensa muutenkin. Meille sanotaan pahasti, me sanomme pahasti. Ja on paljon asioita joita ei voi selvittää puhumalla. Ihmissuhde voi olla vähän kuin puu, josta elämän edetessä kuolee oksia. Joku haara on ehkä kokonaan kuollut, mutta toiseen haaraan silmut puhkeavat keväisin.

Minulla on mökillä vanha tammi. Jokin sen oksa aina yhtäkkiä talven aikana kuivettuu. Siihen ei tule keväällä lehtiä, joten kuiva oksa sahataan pois. Siitä on kehittynyt oudon mallinen vänkyrä noiden amputointien myötä. En ymmärrä mikä tammea vaivaa. Pihan keskellä kasvaa toinen joka on terve ja mahtava. Mutta olen jollakin tavalla kiintynyt kituvaan pieneen vänkyrätaammeenkin. Ja sekin tekee kauniita terhoja jäljellä oleviin muhkuraisiin pikkuoksiinsa.

Olen isän kuolemasta asti siis kahdeksantoista vuotta soitellut äidille säännöllisesti. Kuulostelin puhelimessa miten hänellä menee. Nyt ei tarvitse enää kuulostella. Viime yönä heräsin siihen järkytykseen, että hän odottaa yksin kylmiössä. Hautajaisiin on vielä melkein pari viikkoa.

Elämä on yhteydenpitoa. Kuolemassa se loppuu. Tai muuttaa luonnettaan niin paljon ettei se ainakaan ole samanlaista kuin ennen.

Ei tarvitse enää kuulostella

Onko tuska toivon kasvumaata?

Mitä se on, kun ihminen haluaa säilyttää muistoja?

Aloin taas ajatella muistojen laatikkoa, jonka löysin jokin aika sitten äidin häkkikomerosta. Sinne oli pakattu kaikki lapsena tekemäni askartelut. Oli munakennosta muokattu pääsiäistipun pesä ja muuta sellaista, johon olen varmaankin saanut ohjausta päiväkodin tädeiltä. Siellä oli myös paloja tapetista, johon oli töhritty värikynillä. Kulmaan oli kirjoitettu töhrijän nimi ja päivämäärä. Ymmärrän olleeni arvokas tekijä perheessä, vaikka rakkaus ilmaistiin usein kielteisessä muodossa. Miksi et ole niin kuin N.N joka on aina iloinen, ei koskaan tuhri vaatteitaan eikä hukkaa lettinauhojaan. Äläkä vääntele minulle naamaasi, nyt menet nurkkaan häpeämään.

Muistan miten kävimme ripustamassa pyykkejä kuivumaan isoäidin ilmavalle ullakolle. Sinne oli viritelty pyykkinaruja, jotka kulkivat vinttitilassa ristiin rastiin. Olin  äidin apulainen. Minulla oli pyykkipojat esiliinan taskussa ja sieltä ojensin niitä sitä mukaa kuin tarvittiin. Vintin nurkassa lattialla oli vanerinen matkalaukku, joka oli suljettu nahkaremmein. Matkalaukku avattiin joka kerta, kun kävimme vintillä ja voi sentään, siellä olivat minun vauvanvaatteeni. Putipuhtaina, siisteinä.

Katso nyt tämmöinen paita sinulla oli, olit näin pieni. Tällaiset potkuhousut katso. Ja nämä tossut, eikö ole nätit. 

Minä katselin noita vaatteita ja tunsin outoa syyllisyyttä siitä, etten ollut enää pieni ja suloinen. Jos asiat olisivat menneet oikein olisin edelleen potkinut potkupuvussa vauvansängyssäni ja tuottanut äidille iloa.

Tomuisella hyllyllä oli isoisän lääkärinlaukku jota en saanut ottaa leikkeihini. Äiti kertoi aina saman jutun. Miten isoisä oli kuvannut hänen keuhkonsa, kun hän oli ollut kaksitoistavuotias ja kehunut miten kaunis ja terve tyttö hän oli. Eipä ollut isoisä tiennyt, että kehui tulevaa miniäänsä. Eikä saanut koskaan tietääkään koskapa kuoli ennen kuin vanhempani tapasivat toisensa.

Seuraavaksi oli vuorossa isoäidin kansallispuku, jota en myöskään saanut ottaa, vaikka se oli minusta ihmeellinen. Se roikkui hylättynä muoveissaan ja koithan sen sitten vuosien mittaan söivät. Kaikki arvokkaammat tavarat menivät vähän myöhemmin huutokaupassa, kun talo jyrättiin pankin tieltä maan tasalle.

Siinä meni paljon hyvää tavaraa, äiti harmitteli jälkeen päin moneen kertaan. Niin meni. Se samovaarikin. Kaikki jännät ihmeelliset esineet, jotka kertoivat siitä, että joidenkin elämä oli ollut joskus paljon hohdokkaampaa kuin nykyään. Olisin halunnut omakseni lääkärilaukun, samovaarin,  kansallispuvun, isoäidin polkupyörän ja muut jännittävät esineet, kuten lasilevyt, jotka olivat valokuvanegatiiveja, mutta ei, se kaikki meni huutokaupassa. Sen sijaan minulla on nyt pahvilaatikollinen lapsena askartelemaani roskaa.

Mutta mitä minä olisin sillä lääkärin laukullakaan tehnyt. Sitä vain kiinnittyy joihinkin esineisiin, ja niistä on vaikea päästää irti, koska tunnen, että eräänä päivänä tuo esine saattaisi vielä ikään kuin avautua ja paljastaa jotain olennaista meidän yhteisestä menneisyydestämme. Esine ehkä kantaa olemuksessaan jotain palapelin puuttuvaa ja olennaisen tärkeää osaa. On vain ajan kysymys milloin se paljastaa salaisuutensa. Mutta jos luovun tuosta esineestä luovun myös oivalluksen mahdollisuudesta.

Mutta elämä  ei tietenkään ole esineissä sen enempää kuin minun lapsuuteni on noissa löytämissäni roskissa. Mietin Anna-Mari Kaskisen laulua jossa sanotaan jotain sellaista, että kyyneleet eivät koskaan valu hukkaan ja kaikki haavat saavat kerran merkityksen. Kivun kautta syntyy jotain uutta. Onko se niin.

Onko tuska toivon kasvumaata?

Sain täydelliset viimeiset sanat

Torstaina illalla menin messuun. Istuessani siellä afrikkalaisten, vietnamilaisten, filippiiniläisten jne  seurassa, ajattelin miten ironista on, että sen jälkeen, kun katolilaisuus  kuoleman ja omaisuuden menettämisen uhalla häädettiin reformaation jälkeen Suomesta, se hiipi 1800-luvun myötä tänne itäistä reittiä, siis Venäjältä. Sen alku on puolalaisten sotilaiden, italialaisten posetiivarien, lasinpuhaltajien ja kulkukauppiaitten ja saksalaisten panimoalan työntekijöiden tarpeessa saada oman uskontonsa mukaista sielunhoitoa. Ja kun Suomi ei enää ollut osa katolilaisuuden suhteen vainoharhaista Ruotsia, kaikki olikin yhtäkkiä mahdollista. No ei enempää tuosta asiasta.

Torstaista vielä. Menin aikaisin nukkumaan ja nukuin suhteellisen yhtenäisesti, mutta heräsin viideltä. Yhtäkkiä vain olin ihan hereillä ja makasin sängyssä katsellen kattoa. En ajatellut mitään erityistä, lepäsin vain. Sitten soi puhelin.

Kun näin, että soittaja oli veljeni, tiesin heti, mitä asia koskisi. Mutta kun vastasin puhelimeen ja hän sanoi: No ei tässä mitään, täältä äidin luota vaan soittelen, niin hetken ehdin jo luulla, että jokin ihan muu asia oli saanut hänet soittamaan puoli kuudelta perjantai aamuna. Mutta sehän se asia sitten oli, mitä olin jo odottanutkin.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä sitten tosiaan sain ne unelmieni viimeiset sanat. Nimittäin kun viimeksi lähdin äidin luota, hän täysin yllättäen sanoi jotain liikuttavaa. Ajattelin sillä hetkellä, että jos elämä olisi elokuvaa, niin tämän tarinan pitäisi loppua näihin sanoihin.

Mietin viivyttelinkö minä seuraavaa käyntiäni siksi, että en halunnut noiden viimeisten sanojen korvautuvan toisilla viimeisillä sanoilla, jotka eivät olisi yhtä täydellisiä. Samalla tunsin murhetta siitä, että ne täydelliset viimeiset sanat tulivat vasta nyt. Entä jos ne olisi sanottu minulle silloin, kun meillä oli vielä yhteistä aikaa.

Vasta nyt ymmärrän, miksi me sanomme, että joku tekee kuolemaa. Kuolemaa todella tehdään. Kaikki jotka ovat siinä lähellä, joutuvat mukaan samaan tekemisen pyörteeseen, eikä siitä ole pääsyä ennen kuin se on tehty valmiiksi.

Kun ihminen vedetään tästä maailmasta pois siihen toiseen ulottuvuuteen, hänet kiskotaan täältä juurineen. Ja koska hänellä on juurensa meissä kaikissa, jotka vielä olemme täällä, me joudumme kokemaan sen irti repimisen tuskan. Ihmistä on heilutettu kaksi kuukautta niin kuin poisvedettävää hammasta, ja minä olen osa sitä leukaa, josta se hammas on vedetty. Mutta nyt se on ohi.

Sain täydelliset viimeiset sanat

Tiedän tunteen

Käyn taas läpi päiväkirjojani. Valitsin sattumanvaraisesti vuoden 1996. Otan talteen yhden tai kaksi merkintää, joita pidän tavalla tai toisella kiinnostavina, muuten hävitän kirjat.

25.9.1996 olen kirjoittanut:

toisilla on ystäviä
he saavat kortteja ja puheluita syntymäpäivänä
kukkia ja pieniä liikuttavia lahjoja
he järjestävät  juhlia joissa kaikilla on hauskaa

toiset ovat kauniita
heidän päänahkansa ei hilseile
he eivät ole lihavia
he eivät koskaan katso televisiosta kauniita ja rohkeita
he lukevat hyvää kirjallisuutta
koska heidän aikansa on kallista

toiset ovat aina siellä missä tapahtuu jänniä asioita
he tietävät mitä on meneillään
mikä on tietämisen arvoista
he eivät syö nakkeja

toiset eivät ole koskaan yksin
eivät ikinä loju tukka rasvaisena
kuiva nahka kutisten television ääressä
ahmi perunalastuja
ihmettele miksi puhelin ei soi

televisiossa kerrotaan
että tsernobylissä
betonikuoren alla säteilee kuuma sydän
tiedän tunteen

Tiedän tunteen

Korvapuustit lässähtivät, mutta elämä ei lässähdä

Sunnuntaina pidettiin ties monennetko Portsan pihamarkkinat. Koska tämä romaani:

sijoittuu Portsan pihamarkkinoita vastaavaan tapahtumaan, päätin esittää yleisen ja velvoittamattoman kutsun tulla katsomaan, että millaista täällä on, ja lupasin tarjota kahvia ja pullaa kaikille, jotka tulevat paikalle.

Oli mukava huomata, että monet vastasivat kutsuun. Leivoin 56 lässähtänyttä korvapuustia, muutama niistä jäi yli.  

Päivä oli mukava, mutta olin illalla todella väsynyt. Makasin sohvalla, join rooibosta ja mietin sitäkin, että miksi on heti niin huono omatunto, kun tekee jotain tämmöistä oikeastaan aika tyhjänpäiväistä sen sijaan, että istuisi äidin sairasvuoteen äärellä. 

Ja siitäkin on huono omatunto, että olen jättänyt väliin monenlaisia tapaamisia ja töitä sen vuoksi, että en jaksa. En esimerkiksi ole jaksanut käydä kirjoittajatreffiryhmän tapaamisissa. Sitten yks kaksi jaksan järjestää jotain tämmöistä. Leivon pullaa, keitän kahvia, seurustelen erilaisten ihmisten kanssa. 

Mutta tämmöinen sosiaalinen puuhaaminen sitoo mielen harmittomiin ajatuksiin, kuten että pitää ostaa lisää tiskiainetta ja oliko jossain vielä avaamaton maitotölkki. En jaksa kirjoittaa mitään uutta tekstiä, mutta jonkin verran pystyn editoimaan jotain jo kirjoittamaani. En jaksa keskustella kirjoittamisesta, en omastani enkä muiden. En jaksa välittää oikein mistään. Mutta ruumis toimii ja tuntuu, että se on hyvä pitää liikkeessä. Siis siinä mielessä hyvä, että olo helpottuu, kun touhuaa. Heti kun lopettaa touhuamisen, tulee surullisia voimattomia ajatuksia, itsesyytöksiä, katumusta, ja sitten taas sen toteaminen, että en kuitenkaan mahda mitään.

Tämä mitä käyn läpi on äärettömän tavanomaista, siinä ei ole mitään erityistä. Mutta tämä on minun elämääni nyt. Toivon, että tämä vaihe jo loppuisi, mutta toisaalta, nämäkin päivät kannattaa elää, koska en tule saamaan näiden päivien tilalle jotain uusia parempia päiviä. Nämä ovat nyt arvokkainta mitä minulla on.

Korvapuustit lässähtivät, mutta elämä ei lässähdä

Hetkien vaellusta

Nyt kannattaa tulla jos haluat nähdä hänet vielä. Elossa. Mutta sitä sanaa ei käytetty.

Nyt istun tässä ja kuuntelen hengitystä. Kun hetki sitten pidin häntä kädestä, hän sanoi : onko sinun vilu? Sinulla on niin kylmä käsi. Miten monta kertaa olen mahtanut kuulla tuon kysymyksen. Taas vastasin, ei mun ole vilu.

Mutta siihen ne puheenaiheet loppuivat. Mietin miten pitkään tässä kuuluu istua.  Tiedän ettei siihen ole ohjesääntöä niinkuin ei muihinkaan tärkeisiin asioihin maailmassa.

Joskus ehkä oli jotain tapakulttuuria.  Ihmiset tiesivät miten pitää toimia jos haluaa toimia oikein. Nyt kukaan ei sano mitään ei tiedä mitään,  itse pitää kaikki ymmärtää. Ei ihme jos välillä päätä puristaa.

Hetkien vaellusta

Passiivis-aggressiivista tykkäämättömyyttä

Taas tällainen ehkä triviaali päivitys (niin kuin täällä nyt muunlaisia olisikaan). Olen nimittäin huomannut, että en useinkaan pysty painamaan sydäntä tai peukkua tai kommentoimaan hurmioituneesti, kun joku julistaa somessa uutta parisuhdeonneaan. Olen tosi pahoillani, mutta aina kun näen semmoisen päivityksen, mieleeni nousee heti kysymys, että mitä ihmettä tapahtui sille edelliselle suhteelle.

En tarkoita, että haluaisin lukea facebookista tai muualta ihmisten parisuhteiden päättymistilityksiä. Enkä koe tarvitsevani sitä tietoa miksi jokin suhde päättyi. Kysymyshän on hyvin etäisistä ihmisistä, ei niistä oikeista ystävistä, niistä joiden parisuhteiden alkamiset ja päättymiset on yhdessä jaettu, keskusteltu ja kärsitty ja joiden kohdalla en somen vetoapua tarvitsekaan pysyäkseni heidän elämästään jyvällä.

Some on pintavaahtoa eikä normaali ihminen lotkauttaisi korviaan sille mitä siellä tapahtuu, mutta minä olenkin yliherkkä taiteilija.  Kun 500 kaveriani tykkää jonkun ihmisen uudesta parisuhteesta ja minä en tykkää, niin minulle tulee jonkinlainen paine, että kyllä minunkin kuuluisi tykätä. Ja olenko joku outo tuomitsija, kun en vaan tykkää. Mutta minun on kauhean vaikea tykätä, kun edellisen kerran olen lehdestä lukenut ihanteelliseen sävyyn kirjoitetun jutun kahden ihmisen ainutlaatuista onnesta, jonka eteen on nähty paljon vaivaa. Ja sitten vuoden päästä toinen näistä onnellisista julistaakin uutta onnea. Ja ihmiset kommentoivat, että sinä ansaitset tämän onnen, nauti.

Vainoharhaisina päivinäni voin miettiä myös huomaako joku, etten ikinä tykkää näistä päivityksistä.  Arvaako ihminen itse, että minä täällä ruudun takana ihmettelen, että entäs se edellinen suhde.Kuka jätti kenet ja miksi. Ja tehtiinkö nyt kaikki ja muuta sellaista.

Ja olen sitten miettinyt, että saanko minä olla tykkäämättä, jos ihminen siirtyy suhteesta toiseen ja tekee lapsia eri miesten kanssa ja välillä sen todellisen rakkauslapsenkin koeputkessa. Eihän se vaikuta minun elämääni millään tavalla. Voin elää tylsää elämääni niin tapahtumaköyhästi kuin haluan, kukaan ei estä. Enkö voi antaa muiden vähän irrotella? Kyllähän minä annankin heidän irrotella. En ole ketään estämässä. En sano yhtään poikkipuolista sanaa heille. En edes tunne tarvetta heidän elämänsä kommentoimiseen. Kysymys on ainoastaan siitä, saanko olla tykkäämättä. Vai tulkitaanko se passiivis-aggressiiviseksi teoksi kun jättää tykkäämättä.

Passiivis-aggressiivista tykkäämättömyyttä

Ilo pintaan pihamarkkinoilla

Hei kuulkaas, ensi sunnuntaina 14.8 on Portsan perinteiset pihamarkkinat klo 11-16. Meidänkin taloyhtiömme on mukana.

Perustan pienimuotoisen kirpputorin koska pyrin hankkiutumaan eroon joistakin rojuista. Jos eivät mene kaupaksi nimelliseen hintaan eikä kukaan huoli ilmaiseksikaan, niin sitten niiden seuraava osoite on romulava. Myyn pientä koristesälää ja mitä nyt nurkista vielä löytyykin.

Myös Arpapeliä kirjaa saa tietenkin minulta edulliseen uloskantohintaan, mikä sopii paremmin kuin hyvin, koska Portsan pihamarkkinoiden tapaisesta häppeningistä koko kirjan stoori alkaakin.

Leivon pullaa tai jotain semmoista ja keitän kahvia, jota tarjoan jokaiselle joka vaan tahtoo, joten tulkaa ihmeessä. Minulla on ollut kurja kesä, senpä tähden yritän nyt riuhtaista itseni morbideista tunnelmista. Ilo pintaan vaikka sydän märkänis. 

Ilo pintaan pihamarkkinoilla

Kummitteleva kaappi

Tää on ihan kivaa luettavaa, sanoi mies Arpapeliä romaanistani. Tämä vaikuttaa kevyeltä pintahyörinältä, mutta tässä on syvällisiä ajatuksia.

No riittäköön tuo tämän blogikirjoituksen markkinointiosuudeksi.

Kesä on ehtinyt elokuuhun ja olen kokenut säät pääsääntöisesti miellyttävinä. Ikkunoita on voinut pitää auki ympäri vuorokaudet jo useamman kuukauden. On tullut tehtyä käytännöllisiä hommia kellarikin siivottiin, mökille vedettiin vesijohto, mikä ei ihan halpa keikka ollutkaan. On remontoitu keittiö, ja tyhjennetty huushollia huonekaluista. Ei olla muuttamassa, mutta haluan pois turhaa kuormaa elämästäni, vaikka en ole mikään konmarittaja. Tuskin edes tiedän mitä tuo tarkoittaa, enkä välitäkään.

Ongelmana on vielä tämä kaunis vanha kaappi. Se on teetetty isoisän kesähuvilalle Ilmainniemeen. Värit on haettu Kolilta. Älkää kysykö mitä tämä tarkoittaa, en tiedä. Mutta näin minulle joskus kerrottiin. Värimaailma haettiin Kolilta. Oliko siellä joku hieno rakennus 30-luvulla? No kumminkin, koko huvila oli samaa sävyä tämän kaapin kanssa ja nyt ainoa mikä siitä värimaailmasta on jäljellä, löytyy tästä kaapista.

Huvilakin on olemassa, mutta ei enää meidän sukumme omistuksessa. Itse omistan naapurihuvilan. Sen jonne nuo vesijohdotkin vedettiin. No kumminkin, rakastan tätä kaappia. Lisäksi sen oven sisäpuolelle olen lapsena kerännyt tarroja, siellä on myös veljeni tekemä herjauskirjoitus, joka alkaa Kelli on... Mutta kirjoitus jää kesken. Kelli viittaa minuun. Kaappi on siis henkilökohtainen monumentti. Pidän siitä esineenä, mutta toisaalta siihen liittyy myös ahdistusta. Olen lapsena ja nuorena kätkenyt sinne kaikenlaista, jota en ole tahtonut näyttää kenellekään. Sitten kaappiin on murtauduttu ja salaisuudet levitelty huoneeni lattialle. Vieläkin ahdistaa, kun muistan sen tapauksen. Itse asiassa se tapahtui kahdesti ja oli sietämättömän noloa. Hirvittävää. 

Eilen, kun istuin äidin sairasvuoteen äärellä ja hän avasi yhtäkki silmänsä ja katsoi minua tutkivasti, muistin heti kaappiepisodin ja ajattelin: jospa pyytäisit sitä minulta anteeksi, niin ehkä muuttuisin sisäisesti. Pehmenisin, tulisin rohkeammaksi, jotain. Sanoinkin hänelle: Onko jotain asiaa, onko jotain mitä tahtoisit sanoa. Miten typerä kysymys. Ei hän tahtonut sanoa mitään erityistä. Minullakaan ei ole paljon sanottavaa.

Eilen kun tulin hänen luotaan, nousi yhtäkkiä kuume ilman syytä. Makasin illan sohvalla 38 asteen kuumeessa. Ei ollut muita oireita. Tänään aamulla kuume oli poissa. Otin kuvan kaapista ja tajusin, että kohta se lähtee. Se on täynnä tavaraa, joka pitäisi ensin käydä läpi. Kohta taas lentää rojua kaatopaikalle. Sitä ennen on Portsan markkinat. 14.8 meinaan jakaa puoli ilmaiseksi jotain sellaista tavaraa, jonka voisin kuvitella kiinnostavan jotakuta. Turkulaiset tulkaa tonkimaan ja moikkaamaan. Kaappi ei silloin ole vielä myynnissä kylläkään.

Jaa mutta hei, suljen tämän jutun toisella mainoksella. Arpapeliä alkaa Portsan pihamarkkinoita muistuttavalla tapahtumalla. Mutta miljöö on fuusio Portsasta ja Raunistulasta ja liekkihotellin maastosta. 

Kummitteleva kaappi

Modernin kipuja

Minusta on tullut modernin kriitikko. Se ei tarkoita että kritisoisin kaikkea modernia ja että haikailisin jotain auvoista entisaikaa jollaista ei koskaan ollut, vaan sitä että yritän jollakin tavalla suhteuttaa mennyttä ja nykyhetkeä toisiinsa.

Ennen olivat monet asiat nykyistä kehnommin mutta jotkin asiat paremmin. Ei ollut esimerkiksi muoviperäisiä hormoonihäirikköjä ihmisten elimistössä ja sitä muovilauttaa valtamerellä.

Nyt meillä on kivunlievitykseen hyviä lääkkeitä ja muitakin hyviä hoitoja joista on syytä olla kiitollinen.

Mutta monet edistyksen askeleet tuottavat ilmeisen hallitsemattomia takapakkeja.

Onko ihmiskunta kokonaisuudessaan jatkuvasti onnellistunut viime vuosisatoina? Rohkenen epäillä. 

Modernin kipuja