Kuka julkkis ei ole masentunut, kertokaa

Kerran täällä vain eletään, lienee jokin yleinen nykyihmisen uskontunnustus.

Jotkut toisaalta väittävät, ettei täällä eletä vain kerran, vaan monta kertaa.

Ja toiset väittävät, että maanpäällinen elämä on alkusoitto ja sitten on luvassa jotain toisenlaista ja parempaa. Tai huonompaa, jos on tullut tehtyä tyhmyyksiä.

Itse mietin miten paineistettua ja ahdistavaa elämästä tulee, jos koko ajan ajatellaan, että kerran täällä vaan eletään. Lyhyt on elo ihmisen ja siitä ajasta on otettava kaikki irti. Ja enemmänkin. Hirveän rasittavaa. Ei ihme, että masennuslääkkeiden myynti lisääntyy. Varsinkin, kun elämä ei aina ole ihanaa, vaikka miten yrittäisi ottaa kiinni hetkestä. Entä jos ainutkertainen elämä onkin pelkkää helvettiä. Revi siitä sitten mielihyvää.

Mikko Kuustonen tunnusti Vain elämäässä, että hänet valittiin vuoden positiivisimmaksi henkilöksi samana vuonna, kun hän aloitti masennuslääkkeiden syönnin. No ei siinä mitään, mutta välillä mietin julkisuuden henkilöiden haastatteluja lukiessa tai kuunnellessa, ja heidän murheellisia naamojaan katsellessa että onko tässä maassa enää yhtään julkkista, joka ei syö masennuslääkkeitä ja käy terapiassa.

En halua viedä masentuneilta lääkitystä enkä kieltää terapiassakäyntejä, mutta eikö kenenkään muun mielestä ole outoa, että meillä on näin paljon masentuneita esikuvia.

Itse olen kiinnostunut ihmisistä jotka eivät ole masentuneita. Jotka eivät käy terapiassa, eivät syö masennuslääkkeitä. Eivätkä myöskään ole psykopaatteja. Koska täytyy sanoa, että masentuneiden lisäksi meidän julkisuudessamme tuntuu liikkuvan yllättävän paljon psykopaatteja, jotka varmaankaan tarvitse masennuslääkitystä. Vain heidän uhrinsa tarvitsevat sitä.

En ajattele masennuslääkkeiden syöjien olevan jotenkin huonoja ihmisiä, mutta ilman masennuslääkkeitä selviävät ovat silti mielestäni paremmalla oksalla elämässä, koska he pärjäävät ilman lääkkeitä. He eivät lihota lääketehtaita, vaan voivat käyttää rahansa johonkin hauskempaan. Tai vaikka lahjoittaa ne hyväntekeväisyyteen.

Ja kun autonomia ja itsenäisyys on muutenkin tavoitteena niin ilman masennuslääkkeitä selviävät ovat autonomisempia kuin lääkkeitä popsivat, koska lääkkeiden varassa elävien on pakko pysytellä apteekin tuntumassa ja lypsää lääkäriltä reseptejä.

En tiedä miten päädyin tuosta kerran täällä vain eletään filosofiasta masennuslääkkeisiin, mutta ei sen ole niin väliäkään. 

Kuka julkkis ei ole masentunut, kertokaa

Kuuma kalkkuna

Olen tullut vähän hulluksi. Olen lähdössä Barcelonaan kohta. Keväällä teen pyhiinvaelluksen Pyhälle maalle, siis Israeliin. Menen siis katolilaisten porukassa. Kun ilmoittauduin, matkan järjestelyistä vastaava sisar tarkisti onko minulla riittävän kova kunto, kysymys ei ole lepolomasta.

Viimeksi sain Ahvenanmaan vaelluksella kilpirauhasarvot hetkeksi kuntoon. Nyt ne ovat taas olleet perseellään, eikä koululääketiede osaa auttaa. Pitäisi tehdä lääkepyhiinvaelluksia kaukaisiin maihin, kuten toiset kilpirauhasvaivaiset, voisi salakuljettaa kilpirauhaslääkkeitä joita täällä ei saa käyttää. Mutta en nyt vielä ole jaksanut innostua sellaisesta.

Olen soitellut kiinteistövälityksille kesämökin myymisestä ja asunnon myymisestä noin niin kuin alustavassa kartoitusmielessä, ja olen tehnyt alustavan varauksen kuopasta, johon kenties, toivottavasti, nousee jossain vaiheessa talo. Öisin herään valvomaan ja ihmettelemään mitä tästä kaikesta seuraa. Marraskuu on aikaa katua varausta ja saan vielä varausrahat takaisin. Katsotaan nyt nouseeko katumus ylipääsemättömäksi.

Mutta en ole unohtanut rakkauttakaan. Tai romantiikkaa. Kirjan talon kanssa pukkaa romantiikkahautomoa. Kalkkunakässärit kuntoon-teemalla. Aloittanen myös kirjailijakummittelun parin vuoden tauon jälkeen. Yhtä hurlumheitä on elämä täällä.

Kuuma kalkkuna

Annan lausuntoni tukka kampaamatta

Eräässä ajankohtaisohjelmassa (anteeksi lähteen epämääräisyys) Teemu Keskisarja puhui nationalismista. Minä olen itse koko ikäni vihannut nationalismia. Viha on kummunnut kansakoulun isänmaallisuuskasvatuksesta ja vuodet Huittisten kulttuurisihteerinä täydensivät vihani. Mutta omassa puheenvuorossaan Teemu Keskisarja puolusti nationalismia. Hänellä oli yllättäviä ja huvittavia näkökulmia ja naurahtelin ilahtuneena, huvittuneena ja myös jollakin tavalla virkistyneenä, kun huomasin, että oma ajattelutapani on ehkä ollut vähän yksipuolinen ja jäsentymätön.

Mutta ei nationalismista sen enempää. Se mikä kirvoitti tämän postauksen on useammankin naisihmisen (suokaa siis anteeksi, että puhuttelen henkilöryhmää tällä tavoin sukupuolittuneesti) sanovan: onko tämä nyt jokin trendi, että tullaan televisioon puhumaan tukka pystyssä jotain?

Siis ei sanota: Teemu Keskisarjalla oli ärsyttäviä, tai innostavia, tai yhdentekeviä näkökulmia. Vaan: Miksi hänellä oli tukka kampaamatta?

Minusta oli ihan hemmetin virkistävää, että joku tulee telkkariin tukka kampaamatta.

Onhan meillä sitäpaitsi ollut jokin Pentti Linkolakin jo vuosikymmenet, eikä sekään ole kammannut tukkaansa juurikaan. Miksi en ole kuullut kenenkään valittavan, ettei Pentti Linkola kampaa tukkaansa? Hän oli juuri viikko sittenkin televisiossa, eikä kukaan ainakaan minulle kommentoinut Linkolan tukkaa. Mutta Keskisarjan tukassa oli heti jokin vika.

Minäkin pääsen kohta oikeaan televisio-ohjelmaan, ainakin jos hengissä säilytään siihen asti jne. Kuvaajat tulevat viikon päästä. Kerään tässä rohkeutta, että annan lausuntoni tukka kampaamatta.

Annan lausuntoni tukka kampaamatta

Vekkihamekauhu ei hellitä

Tänään on kaksi kuukautta äidin kuolemasta.

Olisipa kiva, jos hänet voisi nyt herättää henkiin, niin jaksaisin häntä paljon paremmin.

Minulla on jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten jaksanut riittävän usein käydä hänen luonaan, en soitella riittävän usein, en jutella hänen kanssaan tarpeeksi. Väsyin siihen, että oli aina ne samat jutut ja niiden ulkopuolelta ei voinut puhua mistään.

Väsyin myös siihen, että loppuun asti hän odotti minun viimeinkin tunnustavan, että hän oli ollut oikeassa ja minä väärässä. Minun olisi sittenkin pitänyt jatkaa niitä soittotunteja. Sininen vekkihame olisi ollut minulle juuri sopiva vaate. Ja minusta olisi pitänyt tulla lastentarhanopettaja.

Miten mitättömiä asioita ja sitten niistä tuli elämää suurempien taistelujen symboleja. Ja vieläkin, aina kun näen vekkihameen, jokin minussa värähtää kauhusta.

Kaipaan äitiä silti.

Vekkihamekauhu ei hellitä

Vitsinikkarien politikointi

Mietin nyt sellaista, että kaikki tuutit tekivät viime viikolla pilkkaa perussuomalaisesta poliitikosta, joka oli ollut huolissaan räjähtävistä lepakoista. Jotkut epäilevät tuulimyllyjen tuottamisen infraäänien aiheuttavan lepakoiden kuolemia ja ihmisetkin sanovat voivansa huonosti jos joutuvat elämään tuulimyllyjen naapurissa.

Noin yhdeksän uutisissa ja Pressiklubissa oli sama koomikko, siis todellakin koomikko vaahtoamassa ja olemassa viiltävän pilkallinen perussuomalaista poliitikkoa ja muitakin urpoja kohtaan, jotka eivät usko mitä TIEDE on tutkinut ja tuonut esiin, eli infraäänistä EI OLE MITÄÄN HAITTAA USKOKAA TÄMÄ NYT JO INFRAÄÄNISTÄ EI OLE HAITTAA.

Pressiklubissa Ruuben Stiller hiukan sentään yritti huomauttaa, että ihmiset kuitenkin kokevat voivansa huonosti tuulimyllyjen naapurissa, eikö se pitäisi ottaa vakavasti. Jolloin studioon tuotu raati todisti yhdestä suusta, että NIIN JUU KOKEMUS, SEHÄN SE NYT ON AJAN HENKI, JOKAISEN OMA KOKEMUS RATKAISEE HITOT TIETEESTÄ, HITOT FAKTOISTA.

Mutta eihän tiede kai ole sanonut maailman asioista lopullista sanaansa? Nyt ei ole vielä näyttöä infraäänien haitoista, mutta jotkut ihmiset voivat huonosti tuulimyllyjen äärellä. Voisihan ajatella, että jossain vaiheessa, kun tarpeeksi tutkitaan, saadaankin näyttöä?

Otetaan  rinnalle toinen hämärä juttu. Talo on homeessa, mutta kaikki eivät oireile. Tiede osoittaa, että ilmassa on homemyrkkyjä, mutta toiset oireilevat enemmän, toiset vähemmän. Onko ihan varma, että heidän oireensa johtuvat homeesta? Ei tämä ainakaan ihan alusta asti ole ollut selvää, muistan hyvin kuinka asiaa epäiltiin pari vuosikymmentä sitten.

Jotkut ihmiset edelleen epäilevät, että koko homejuttu on hysteriaa. Siis toisaalla on toki tieteelliset faktat, homeen tuottama myrkky. Mutta kaikkia se ei silti sairastuta ja siksi asiaan jää aina pieni tulkinnanvara.

Tuulimyllyt tuottavat infraääniä, tämä on fakta. Kaikki eivät voi huonosti niiden lähellä, mutta jotkut voivat. Johtuuko huonovointisuus infraäänistä, vai mistä? En ymmärrä miten joku voi olla niin varma ettei se johdu infraäänistä.

Kahdeksankymmentäluvulla oli valtava hulabaloo amalgaamipaikoista. Kuka muistaa vielä.

Pointtini nyt on vaan se, että tuulimyllyjen infraäänistä on tullut poliittinen juttu ja nyt jo television viihdeohjelmatkin on valjastettu perussuomalaisten pilkkaamiseen ja lyömiseen. Tuulimyllyjen lähistöllä elävien ihmisten kärsimykset eivät näitä  television tyyppejä kiinnosta, koska kärsiviä ihmisiä puolustavat väärän puolueen edustajat.

En ole perussuomalaisten puolueen kannattaja, enkä tiedä mitä infraäänet, home tai amalgaami aiheuttaa ihmiselle tai aiheuttaako mitään, minä en itse ole kärsinyt noista jutuista, mutta olen huomannut, että jotkut toiset kärsivät. Itse ajattelen, että jos ihmiset voivat tuulimyllyjen lähellä huonosti, niin kyllä se pitää ottaa vakavasti.

Vaikka toki ymmärrän, että on tässä energiapoliittiikka takana. Tuulimyllyjen tarkoitus on pelastaa meidät ydinvoimalta ja muilta luontoa tuhoavilta tavoilta tuottaa energiaa. Siksi ei ole mukamas varaa ottaa vakavasti muutamaa tyhmää pientä ihmistä, jotka kärsivät tuulimyllyistä.

Vitsinikkarien politikointi

Jumalatarvalmennusta

On hankala, kun on rinnakkaisia kirjoitushommia. Ja ne sitten tönivät toisiaan, vievät toisiltaan elintilaa ja vaativat minua tekemään töitä vielä sittenkin, kun silmät tuntuvat santapaperilla kauttaaltaan hivellyiltä.

Taas on tässä uusi päivä alkamassa ja tahtoisin oikein nopeasti kirjoittaa viihdekirjaa kymmenisen liuskaa, että sitten jaksaisin vielä vaikka vähän piirtää ja suunnitella joulukirjaani. Joskus ennen muinoin kymmenen liuskaa oli helppo nakki, vaan nykyään kaikki tapahtuu niin hitaasti. Jokainen lause on työn takana.

Ihan perinteistä chicklittiä en yritä, vaan päähenkilöni on keski-ikäinen leskirouva, joka voisi ehkä humanitaarisista syistä solmia avioliiton nuoren tummahipiäisen maahanmuuttajan kanssa. Tässä siis synopsis tiivistettynä. Olen suunnitellut siihen mausteeksi kahviporoista lukemista, enkeliterapiaa ja jumalatarvalmennusta. Tosiaan löysin netistä jumalatarvalmennusta. Meissä kaikissa naispuolisissa tai sellaiseksi itsemme mieltävissä on nimittäin jumalatarainesta. En ole ihan varma kuinka jumalatarvalmennus sopii yhteen sukupuolineutraalius ideologian kanssa, pitääkin ehkä tutkia.

Mutta joka tapauksessa, haluaisin tehdä tämän nopeasti alta pois, ja sitten tehdä valmiiksi lepraromaanin, mutta samalla pitäisi tehdä ensimmäinen versio Kirjaililijan häiriöklinikan opeista, jota varten sain apurahan. Ja joulukirjan ensimmäinen versio pitäisi myös saada valmiiksi. Joulukirja on ehkä puolivälissä. Ja vaikka se onkin tietokirja, niin kyllä siihen pitäisi saada enemmän vauhtia, vilinää ja vilskettä, helinää ja helskette.

Neljä projektia siis tekeillä ja viideskin on mielessä, joten kyllä tässä jotain jumalatarvalmennusta tarvittaisiin, että selviytyisin kaikesta kunnialla, tai vaikka sitten kunniattomastikin.

Jumalatarvalmennusta

Kirjativoli

Olin kolmena päivänä kirjamessuilla ja tutkin messuihmisen sosiaalista vuorovaikutusta.

Tapaat kivan ihmisen, alat vaihtaa kuulumisia, niin eikös siihen tule kohta joku kolmas, sinun tai sen toisen tuttu, joka keskeyttää teidät, alkaa selittää jotain omaansa. Siinä sitten alat arpoa, että kuuluuko tähän jäädä, vai pitääkö jatkaa matkaa ja unohtaa, että jäi jokin toinen juttu pahasti kesken.

Yleensä ei kannata jäädä odottelemaan, koska vaikka hetken kuluttua voisitkin jatkaa juttua sen ensimmäiseksi tapaamasi kivan ihmisen kanssa niin sitten siihen kuitenkin kohta tupsahtaa kolmas ja neljäs yhtä kiva ihminen jotain selittämään, ja aina alkaa jokin uusi asia ja ne entiset on tuomittu jäämään aina kesken.

Messut muistuttavat vähän sitä lapsuuteni tivolikokemusta, kun yritin ajaa autolla. Samalla radalla oli tyyppi, joka otti tehtäväkseen törmätä omalla autollaan mahdollisimman moneen. En päässyt liikkeelle ollenkaan, kun aina joku ajoi päin.  Minusta se oli kamalaa, mutta sillä törmäilijällä oli tosi hauskaa.

Perjantain kohokohta oli tavata yllättävä tuttu entisiltä keskustelupalsta-ajoilta. Niistä ajoista on melkein kaksikymmentä vuotta kohta. Olin silloin aloitteleva kirjailija, jolla oli tarve pohtia omaa kirjoittamistaan ja internetin kirjallisuuspalstat tarjosivat siihen välineen. Foorumien yhteisöt kuitenkin hajosivat omaan mahdottomuuteensa tuossa 2000-luvun alkuvuosina, mutta nyt kuulin, että jotkut ovat pitäneet toisiinsa yhteyttä ja jopa jääneet ns. seuraamaan minun uraani. Mikä tuntui sekä kivalta että hämmentävältä.

Lauantaina rohkaisin mieleni ja kävin Sanaston osastolta kyselemässä minkä verran tulen saamaan rahaa Sanaston tilityksistä marraskuussa.

Sunnuntain tapasin ihmisen, jonka kanssa olen ollut kansakoulussa samalla luokalla ja luokkakuvassa seisomme takarivissä vierekkäin. Hän kertoi, että on naimisissa pojan kanssa, joka oli lapsuuden leikkikaverini Rauno. Olen monta kertaa miettinyt mitä kuuluu Raunolle, nyt tiedän senkin.

Pidin myös puheen kirjamessujen siioninvirsiseuroissa. Tutkin sitä varten hiukan retoriikan sääntöjä. Ehkä jotenkin onnistuin, sillä aika moni tuli halaamaan ja taputtelemaan ja lausumaan kannustavia sanoja.

Kirjativoli