Maahanmuuttokatsaus

90-luvun lama tuotti Suomeen pysyvän syrjäytyneiden joukon.

Taloudellinen nousukausi tuli aikanaan, mutta uusliberalistisella yhteiskunnalla ei riittänyt rahaa eikä mielenkiintoa näiden ihmisten pitämiseen mukana yhteiskunnassa.

Synnytettiin leipäjonot, tyhjennettiin hoitolaitokset eikä lupauksista huolimatta investoitu riittävästi rahaa avohoitoon ja muihin palveluihin.

Koulut karsivat kuraattoreita, psykologeja, terveydenhoitajia, kerhotoimintaa jne. Ryhmäkokoja suurennettiin.

Syrjäytyneiden perheet oppivat elämään niukkojen tukien varassa ja omaksuivat köyhän ihmisen identiteetin. Köyhyyteen liittyi myös köyhyys henkisten pääomien suhteen. Vaikka peruskoulu tarjoaa oppia kaikille, kaikki eivät kykene ottamaan opetusta vastaan ilman tukea. Onneksi on halpoja viihdevempeleitä joiden parissa kuluttaa aikaansa.

Alkoi porukan jakaantuminen niihin, jotka pärjäävät ja niihin jotka eivät pärjää.

Nyt on eletty jo useampi vuosi uutta lamaa. Koko yhteiskuntaa leimaa näköalattomuus. Kaikki valittavat sitä, että rahaa ei ole. Me olemme hukkumassa tavaroihin, viihteeseen, sokeriin ja rasvaan ja pullajauhoon, ihmiset ovat isompia ja lihavampia kuin koskaan, mutta rahaa ei ole.

Entä onko arvoja? Kuka niitä kaipaa. Tarvitaanko muita arvoja kuin raha?

Tänä vuonna Suomeen odotetaan kymmeniä tuhansia turvapaikanhakijoita. Minusta on ihan selvä, että ihmiset jotka ovat kokeneet, ettei yhteiskunta välitä heistä, näkevät turvapaikanhakijat uhkana. Yhteiskunnan rahapussi ei ole pohjaton. Turvapaikanhakijoihin menee rahaa ja se raha on jostain pois, mm. näiden kotimaisten köyhien pussista.

Suomalainen eliitti on nyt saanut uuden sylkykupin, nämä syrjäytetyt, jotka pelkäävät oman tulevaisuutensa puolesta. Siinä joukossa on kasvamassa katkeraa satoa, sillä he eivät heti vetäydy nurkkaan unohdettuina kuolemaan, vaan pitävät älämölöä ja jos eivät muuta saa aikaiseksi, niin ainakin huonontavat Suomikuvaa maailmalla. Mikä onkin edelleen se kauhistuttavin asia, mitä suomalainen media osaa kuvitella.

Epäilemättä me saamme turvapaikanhakijoista sitä kaivattua työväkeä kotimaan työmarkkinoille. Fiksuimmat ja joustavimmat heistä kotoutuvat nopeasti, oppivat kielen, opiskelevat lähihoitajiksi ja kaikkein fiksuimmat ryhtyvät toimittajiksi, lääkäreiksi jne. Osa lähtee maasta ja osa jää tänne sosiaalihuollon varaan pyörimään ja tappelemaan niukkenevista ressursseista kantaväestön kurjaliston kanssa.

Elämme siis mielenkiintoisia aikoja. 

Maahanmuuttokatsaus

Voiko kirjoittamalla rakastaa?

Taas on ollut vähän sellainen olo, että mitäköhän sitä tekisi sitten aikuisena. Ei sitä nuorena ymmärtänyt, että vielä tässä iässä voi ihminen olla näin alkutekijöissään. Toiset myyvät kirjoja poseeraamalla sanomalehden sivuilla alasti tai järjestämällä burleskiesityksiä kirjajulkkareissa. En pysty vastaamaan tällaisiin haasteisiin. Minusta ei ole mielipideautomaatiksikaan.

Pyhän Birgitan perillisistä on taas painos loppu, lisää on tilattu. Pieni ilonaihe, siis todellakin hyvin pieni, mutta olen oppinut vähitellen tyytymään vähään. Juuri muuta en sitten olekaan vielä oppinut. Hemming-kirja menee painoon, se siis valmistuu kuin valmistuukin lokakuun tienoilla, kuten oli suunnitelma.

Jaksaisiko järjestää jonkinlaiset julkkarit, sitä tässä mietin.

Silloin oli oikeastaan kivampi, kun oli kilpirauhasarvot pohjamudissa, sai aina vedota vajaatoimisuuteen. Eihän minusta ole tämän enempään, kun on tämä kilpirauhasen vajaatoiminta. Mutta nyt on arvot saatu kohdilleen enkä ole tämän pirteämpi. Maailma ympärillä on rikki. Pitäisi jaksaa rakastaa kärsivää ihmiskuntaa, siinä sitä olisi työsarkaa. Olen ajatellut, että kirjoittamalla voi rakastaa, mutta voiko. Kysymys on retorinen.

Voiko kirjoittamalla rakastaa?

Uppoava isänmaa

Veikkaan, että korkea sosiaaliturva ja avoimet rajat tulee olemaan heikosti toimiva yhtälö, jossa heikoimmat lopulta sortuvat elon tiellä ja vahvat voittavat. Pahoittelen, että joudun ottamaan tämän kannan.

Alan siis tässä nyt asettua siihen asentoon, että loppuelämä meneekin seuratessa suomalaisen hyvinvointivaltion alasajoa. Kun hyvinvointivaltio on ollut huonossa hapessa 90-luvun lamasta lähtien, eikä sitä ole saatu kuntoon vaikka on ollut taloudellista noususuhdannetta ja suhteellisen matalatasoista maahanmuuttoa, niin miten se saataisiin kuntoon nyt.

Hyvinvointivaltion puolustajilla ei ole riittävästi habaa, kun vastassa on rahan universaali mahti. Myös henkinen haba puuttuu, sillä Suomessa jokainen on niin autonominen yksilö, että kyky tuottaa joukkovoimaa unohtunut. Yhteisöt ovat rapautuneet, mikään ei liimaa yksilöitä yhteen. Vapauden hurmalla on kääntöpuolensa. Viikon takainen mielenilmaus ei minua vielä vakuuttanut siitä, että joukkovoimaa löytyisi.

Tämän lisäksi suuri osa suomalaisista on aivan oma-aloitteisesti riemumiellä lopettamassa ja ajamassa alas kaikkia niitä tukahduttavia perinteitä ja rajoituksia ynnä muita, jotka on nähty vain rajoittavan ja estävän yksilön onnellisuutta.

Minulla ei ole tässä mitään erityistä agendaa, kunhan seurailen tilannetta. Menen tietenkin soppajonoon ruokaa jakamaan tulijoille, keittelen kahvia, hankin ruokapaketteja, kudon sukkia jne, koska onhan se kiva, kun voi jotain kurjaa auttaa. Täällä Suomessahan on jo pitkään ollut hankalaa, kun kaikilla on tavaraa ja rahaa niin paljon, ettei tiedä millä tavalla voisi toista oikein ilahduttaa. Ei voi leipoa, kun kaikki laihduttavat. Tavaraa on enemmän kuin kaappiin mahtuu. Älä vaan tuo mitään! ihmiset huudahtavat, kun olen menossa käymään ja kysyn mitä voisin tuoda.

Mutta turvapaikanhakijoita nälättää ja niillä on kylmä, joten ruokitaan sitten niitä. Ja olemmehan me muutenkin onnistuneet jälleen kerran luomaan yhteiskunnan, joka on varakkaampi kuin koskaan, mutta jossa köyhät ovat aina keskuudessamme ja ihmiset voivat muutenkin kaamean huonosti.

Uppoava isänmaa

Seksirobotti

Tuskin olen henkisesti selvinnyt siitä, että marketeissa myydään dildoja, niin nyt kuulen seksiroboteista.

Kyllä minä oikeastaan sen ymmärrän, että puutteenalaista voi kiinnostaa turvautua seksirobottiin, mutta sitä minä en käsitä, että jotkut pistävät rahaa palamaan ja käyttävät parhaan työikänsä sellaisen keksimiseen. Jos on luoja antanut älyä ja yhteiskunta kouluttanut, niin eikö ihminen muuta keksi kuin ryhtyä seksirobottia kehittelemään?

Teknologian kehitys on huimaa, mutta kehittyykö ihminen ja mihin suuntaan.

Seksirobotti

Ei stondaa

Miksi tuntuu, että vain Suomessa on mahdollista, että kantaväestöä aletaan ohjeistaa kuinka pitää pukeutua jotta maahanmuuttajat eivät hämmentyisi. Pohjois-Savon opisto on pyrkinyt helpottamaan turvapaikkaa hakevien 16–17-vuotiaiden poikien kotouttamista antamalla pukeutumisohjeita naisopiskelijoille. Asuntolan ohjaajien mukaan naisten peittävämpi pukeutuminen helpottaisi islamilaisista maista tulevien turvapaikanhakijoiden kohtaamista opistolla.

Silti on sanottava, että itsekin välillä hämmennyn, kun vastaan tulee naisia legginsseissä ja siihen yhdistettynä jokin niukka, navan paljastava ja avarakaulainen toppi. Silloin spontaanisti toivon, että ihmiset pukeutuisivat jotenkin neutraalimmin. Hämmentyisin myös miehistä munasillaan, mutta yleensä miehet pukeutuvat aika peittävästi. Jos rantaleijonat uimarannoilla paljastelevat itseään, niin minä taas en liiku sellaisissa paikoissa. 

Tavat ovat vapautuneet Suomessa. Ikäiseni nainen kertoi eilen, että kun häntä oli tullut kadulla vastaan kolmen alle kouluikäisen pojan ryhmä, yksi pojista oli katsonut häntä silmiin ja sanonut: ei stondaa. 

Tuttavaa oli naurattanut mutta myös kauhistuttanut. Siksikö naiset kulkevat kaupungilla asioillaan, jotta esikouluikäisillä pojilla stondaisi? No sellaisen kuvan tästä meidän kulttuuristamme helposti saa. Naisten kuuluu olla sen näköisiä että miehillä stondaa. Ja miehillä pitää stondata, mutta sitä ei saa näyttää. Paitsi ehkä tositeeveessä primetime aikaan. Ainakin siitä puhutaan televisiossa jatkuvasti. 

Maahanmuuttovirasto kuulemma hämmästelee naisille annettuja ohjeita, joten ehkä tämä pukeutumisohje on vain savolaisten kouranleukojen pikku provokaatio. Minulla tässä vain vahvistuu se käsitys, että maailma on hullu ja ihmiset ovat hulluja, ja hullummaksi menee. Ikävä olla näin negatiivinen aamutuimaan, mutta tämmöisin aatoksin lähden työviikkoon tänään. Otsikon voi ymmärtää myös laajemmin, ikäänkuin metaforisena kuvauksena omasta mielialastani.

Ei stondaa

Häpeän, mutta jakamistahan se ei estä

Ihan lyhyesti vaan, että kesällä kävin Helsingissä haastateltavana ja nyt tulos on kansan arvioitavissa Kirjailija-lehdessä, ja löytyy myös tämän linkin alta liiton sivuilta, ketä tällainen asia kiinnostaa. Jutussa haastatellaan tietenkin myös muita, esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläistä, joka on kirjallinen menestystarina minuun verrattuna. Ilmeisesti Pauliina Susi on kirjoittanut jutun kauniisti ja ystävällisesti, koska olen jo saanut positiivista palautetta ihailtavasta asenteestani. Kuten blogini lukijat tietävät, sitä asennetta ei näy tässä blogissa, vaan se säästetään tilanteisiin jossa yritän esiintyä ns. edukseni. Ja Kirjailija-lehden haastattelu luonnollisestikin oli sellainen tilanne. 

Häpeän, mutta jakamistahan se ei estä

Raportti päin persettä menneestä aamusta

Sain kutsun sometapahtumaan, missä piti kehua ja kannustaa kavereita. 

Innostuin ja kutsuin muutaman kaverin mukaankin. 

Sitten yhden kaverin sivulla oli linkki artikkeliin, jonka luin. Ärsyynnyin artikkelin omahyväisen ylemmyydentunnon vuoksi ja koska siinä vähäteltiin ja väärinymmärrettiin itselleni tärkeää viitekehystä. 

Kommentoin ärhäkästi.

Sitten muokkasin kommenttiani hiukan vähemmän vihaiseksi. Mutta kuitenkin. Ei mennyt minuuttiakaan, kun some oli muuttanut aurinkoiset levolliset ajatukseni ärtymyksen risukimpuksi. 

Mitä siis tehdä?

Ajattelen ihan oikeasti, että kyseinen artikkeli levittää jälleen kerran väärää tietoa. Pitäisikö kohauttaa olkapäitä ja todeta, että en voi oikoa joka juttua, joka tulee silmieni eteen. 

Pitäisikö ylipäätään kokonaan lopettaa lehtijuttujen lukeminen, koska ne tätä nykyä ovat enemmän propagandaväline kuin varsinaista tiedonvälitystä. 

Vai pitäisikö ensin värittää itselleen mielenrauha esimerkiksi sillä tämän hetken myydyimmällä tietokirjalla, ja sen jälkeen täynnä mindfullnessia kirjoittaa lempeä ja opastava ja rakkaudentäyteinen kommentti. 

Vai mitä tässä pitäisi tehdä?

Raportti päin persettä menneestä aamusta

Voidaanko meihin ottaa yhteyttä haudan takaa?

Hei muuten, hyvä kun muistin, tiistaina 22. 9 klo 13 vierailen Hyvinkään kirjastossa. Jos blogini sakeassa asiakaskunnassa on hyvinkääläisiä, niin tulkaa moikkaamaan. Aion kertoa Hyvinkäällä, että millaiset tapahtumat ja millä tavalla johtivat Tuntemattomat romaanin kirjoittamiseen. Aion mm. väittää, että minuun otettiin haudan takaa yhteyttä. Olen siis ns. hörhö.

Nyt yritän vääntää liian totisille urille harhautunutta viihdekässäriäni viihdyttävämmille ja keveämmille raiteille, en tiedä pystynkö, sillä mielen pohjalla tikuttaa lupaus hommata Pansioon ruokakasseja turvapaikan hakijoille. Pitäisi siis lähteä ostoksille ja syytää rahaa makarooniin, riisiin ja nuudeleihin. Sunnuntaina on myös kahvitusvuoroni, pitää kahvittaa ja kakuttaa toista sataa ihmistä, sekin omasta pussista. Kaikkeen sitä taiteilija venyy näinä aikoina. 

Voidaanko meihin ottaa yhteyttä haudan takaa?

Poliittinen katsaus

Maa näyttäisi nyt jakautuvan kahteen puolueeseen. Niihin jotka palavat halusta lahjoitella ylijäämäpehmoleluja pakolaisille ja ovat avosylin ottamassa näitä vastaan omiin koteihinsa, ja sitten niihin jotka ovat pystyttämässä suojamuureja rakkaan kotomaan ympärille ja kokevat, että nyt heidän ikiaikaista rauhaansa uhataan, kuten eilisessä television pakolaisohjelmassa Matias Turkkila totesi.

En ole ihan varma, että missä mielessä hän mainitsi tämän ikiaikaisen rauhan, tarkoittiko se vain kuvata sitä tunnetta, mikä voi olla historiatiedottomilla ihmisillä Suomesta puhuttaessa. Vai jakoiko hän kenties tämän käsityksen Suomen ikiaikaisesta rauhasta. Ja totta kyllä, Pähkinäsaaressahan siitä sovittiin vuonna 1323, siis ikuisesta rauhasta. Mutta ei se ehkä ole ihan pitänyt ja Suomesta on lähdetty sotaa pakoon ja köyhyyttä pakoon ja toisaalta tänne on asutettu melko suuri evakkoporukka silloin, kun ihan oikeasti oltiin köyhiä.

Mutta ilmapiiri on nyt sen kaltainen, että jos somekeskustelussa mainitsee, että pakolaisista suurin osa on pakolaisia omassa maassaan, tai sitten he ovat naapurimaissa, ja että pitäisi ponnistella, jotta asiat siellä lähtömaissa hoidettaisiin kuntoon, niin siinähän on sitten äkkiä rasistin leima otsassa. Vaikka esim. niistä puolestatoista miljoonasta pakolaisesta Libanonin vajaan viisimiljoonaisen kansan keskellä kaikki toivovat, että voisivat palata kotiinsa. Ei niistä monikaan halua tänne Eurooppaan. Mutta tästä ei oikein saa puhua, koska pitää nyt vain olla toivottamassa kaikki tervetulleiksi tänne, etteivät rasistit pääse niskan päälle.

Sinänsä minusta on huojentavaa, että enää ei koko ajan jauheta avioliittolaista, onko se tasa-arvoinen vai epätasa-arvoinen. Nyt jauhetaan siitä ovatko pakolaiset tervetulleita vai eivätkö ole. Oletko rasisti vai etkö ole.

Älyllinen keskustelu luonnollisesti edelleenkin loistaa poissaolollaan. Ei voi mitään. Ja tyhmemmäksi varmaan menee vielä tästäkin.

Tälläkään postauksella ei ole mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa ja Oriveden leprasta ollaan aika kaukana. Tämmöistä se on, elämän virta vie toiseen suuntaan. Elämä pitkä, taide lyhyt tai toisin päin.

Poliittinen katsaus

Itsetuhoiset kalat masentuneiden ravinnoksi

Luin Kansanuutisten viikkolehdestä, että kalojen itsetuhoinen käytös lisääntyy, koska ihmisten syömät mielialalääkkeet valuvat ulosteiden mukana vesiin. Puhdistuslaitoksissa ei kyetä siilaamaan lääkejäämiä jätevesistä. 

Luonnollisesti vesissämme virtailee tätä nykyä myös antibiootteja, ibuprofeiineja ja kosmetiikkaa.

Ihmiskunnan mainiot keksinnöt tuottavat yllättäviä ongelmia. Kun yhtä kohtaa menestyksellisesti sorkitaan se tuottaa kimurantin ja odottamattoman dilemman toisaalla. 

Ehkä joku keksii tavan hyödyntää itsetuhoisia kaloja? Pian ei enää tarvita monimutkaisia pyydystysvälineitä, kun itsetuhoiset kalat oma-aloitteisesti ryntäävät rysiin. Pitäisikö nämä kalat sitten puolestaan syöttää masennuspotilaille, auttaisiko tällainen funktionaalinen elintarvike heitä saamaan serotoniinitasot kohdilleen?

Ja sitten maailma olisi jälleen kerran ihmistoimin pelastettu.

Itsetuhoiset kalat masentuneiden ravinnoksi

Uskoton lukija

Löytyykö apu tällaiseen vaivaan. Alan lukea kirjaa, tykkään siitä, mutta sitten kesken lukemisen kiinnostun toisesta kirjasta ja alan lukea sitä. Uusi kirja vetää hyvin, mutta sitten tulee vastaan kolmas kirja jota alan lukea jne. Kohta minulla on keskeneräisten kirjojen kasoja keittiössä, makuuhuoneessa, olohuoneessa parissakin eri paikassa ja työhuoneella tietenkin. Sitten kun illalla viimeksi tulee sellainen olo, että nyt haluaisin lukea jotain tiettyä kirjaa, niin en meinaa millään muistaa, että missä kasassa se on. Pahinta on, jos se on jäänyt työhuoneeseen, joka on puolen kilometrin päässä. Lähellä, mutta niin kaukana, jos on nukkumaan menossa omassa kotona. Mutta nyt löysin Valtosen ja menen sen kanssa sänkyyn, suhteemme siis jatkuu syrjähyppyjen jälkeen.

Uskoton lukija

Rakkautta rakkautta vain

Tuosta Kirjan yöstä jäi vielä sekin pyörimään mielessä, että nykyrunous saa niin paljon palstatilaa ja mediahuomiota, koska kriitikoita kiinnostaa, mitä uutta kielessä tapahtuu. Kieli on nyt menossa johonkin jännään suuntaan tai jotain sellaista. En tajunnut ihan kaikkea, mutta koin silti saaneeni vastauksen kysymykseen joka oli mieltäni askarruttanut. Siis kysymys, että miksi runous on niin paljon esillä, vaikka se oikeastaan kiinnostaa aika harvoja lukijoita.

Kun siis lehdet noin yleensä ottaen taistelevat lukijoiden mielenkiinnosta kirjoittamalla juttuja lukijoiden korvasyyhyn mukaan niin runouden keskeinen asema kirjallisuuspalstoilla muodostaa siis poikkeuksen tästä säännöstä.

Tätä ei nyt pidä ymmärtää niin, että haluaisin runoudelle vähemmän palstatilaa. Jos joltain haluaisin viedä pois palstatilaa niin esimerkiksi huippu-urheilulta, mutta ymmärrän, että sellaista ei tule tapahtumaan, joten en edes yritä.

Mutta tuli vain mieleen, että kun lukemisen käyrät ovat jo jonkin aikaa olleet ikävässä laskusuhdanteessa, niin onko kulttuuritoimituksissa tehty kaikki mitä voidaan, jotta suunta kääntyisi.

En pääse irti siitä ajatuksesta, että kevään julkaisuluetteloiden mukaan kustantamoilta ilmestyi satoja dekkareita, roppakaupalla fantasiaa, ja sitten romantiikan alueelta alle puoli tusinaa kirjaa, joista vielä melkein kaikki olivat jotain Anni Polvan uusintapainoksia. Miten tilanne on päässyt tällaiseen jamaan?

Romantiikkaa ei enää julkaista koska sitä ei kirjoiteta, eikä sitä tarjota. Se ei ole muotia. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että se on halveksuttua. Tosin ei enää niin halveksuttua kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Nyt sitä ei tarvitse enää halveksua, kun sitä ei enää ole, nimittäin.

Mutta ajatellaanpa toisenlainen maailma. Ihminen kirjoittaisi hävyttömän romanttisen viihderomaanin ja lehdet esittelisivät sitä innoissaan. Viihderomaani rakkaudesta, ajatelkaa. Pari saa toisensa, elämä jatkuu, ihanaa! Ja sitten haastateltaisiin kirjoittajaa. Miten teit tämän, uskotko itse rakkauteen? Miten ihmeessä? Kerro lisää! Olisikohan sillä vaikutusta kirjan menekkiin, sitä kautta vähitellen myös kirjoittamisesta haaveilevien ajatuksiin: Jee, mikä kiinnostava genre, kokeilen!

Jotenkin älytöntä silti kirjoitella tämmöisiä juttuja, kun itse en sen paremmin lue kuin kirjoitakaan romantiikkaa. Siis YRITÄN kyllä, muttsa en pysty. Nytkin kuvitettu esseeni autuaasta Hemmingistä kiinnostaa enemmän, ja on kiva kun saan suunnitella kannen ja taittaa kirjan. Mutta ei siitä asiasta nyt enempää tällä kertaa.

Rakkautta rakkautta vain