Arvontaa naamakirjassa

Oletteko Facebookissa?  Kariston sivulla on Arpapeliin liittyvä kilpailu. Kommentoilmalla osallistutte kirja-arvontaan. Kännykällä en taida osata linkittää, mutta kyllähän te sen löydätte.

Olen jo saanut ensimmäiset lukijapalautteet, jotka ovat tutulta kuulostava. Kirja on vienyt mennessään, mutta lopussa on ollut epämääräinen olo,  koska tarina ei ollut edennyt odotuksenmukaisesti. Ja lopussa on tehnyt mieli väittää vastaan. Väittäkää vaan vastaan tarinalle ja sen päähenkilölle, mutta tämmönen hänestä tuli,  en mahda enää mitään. 

Arvontaa naamakirjassa

Radikaalisti rahvasta

Asta Leppä on kuulemma Hesarissa valitellut että kirjallisuus on kovin keskiluokkaista. Ja siltähän se vaikuttaa jos seuraa millaisia kirjoja esim juuri Hesari nostaa huomion keskipisteeseen. Mutta yllättäen on kirjoja ja siis jossain merkityksessä myös kirjallisuutta mainitun median ulkopuolella. Jos jokin kirja ei osu toimittajan tutkaan, niin vika voi olla siinä tutkassakin.

Kirjastonhoitaja jo kommentoikin samaisessa  läpyskässä että kyllä köyhätkin lukevat, siitä todistaa jo sekin että varausmaksun poistaminen kasvattaa lainausmääriä. Itse olen huomannut että iso osa lukijoistani on matalapalkka-aloilta olevia naisia. Bisneshaukkojen luokka ei kirjoistani välitä, tai ehkä välittäisivätkin mutta heillä ei ole aikaa eikä motivaatiota  tehdä löytöjä kirjaston hyllyjen äärellä. Sama pätee muihin jotka ovat statushierarkiassa kohtalaisen korkealla. He lukevat vähän ja vain sellaista jolle arvostettu kriitikko tms. on antanut suosituksensa.

Itsekin olen tietysti keskiluokkaa mutta alempaa sellaista. Lihavuus, laiskuus ja konservatiivisuus vielä viettää lisää siihen suuntaan että en todellakaan kelpaa. En sivistyneeseen keskiluokkaan enkä tietenkään työväenluokkaan jota nykyään ilmentää lumoava Li Andersson. Tämäkin on tuskallista koska olen ollut äänestäjä ja edelleen luen Kansanuutisia. Mutta kukaan ei näe minua radikaalina rahvaan kuvaajana, vaikka sitähän minä juuri teen. Arpapeliäkin joka sivumennen sanoen on ilmestynyt kuvaa rahvaan elämää vaikka päähenkilö on ollut hyväosainen . Mutta pudonnut säädystä maailmankatsomuksensa vuoksi. 

Radikaalisti rahvasta

Raivaan itseni vapaaksi

Ahdistuksessa olen siirtynyt perkaamaan postikorttivarastojani. Olen säästänyt kaikki saamani kortit joten niitä on satoja. Ja entäs kirjat. Isovanhempien, setien ja tätien kirjat ovat saaneet kodin kirjahyllystäni, paitsi että nyt yhtäkkiä en jaksa enää katsella niitä. Olen kantanut sukupolvien kuormaa ja nyt haluan päästä siitä vapaaksi. Valtava tarve saada tavaraa pois. Mutta pitää valikoida taitavasti, koska on kirjoja ja esineitä jotka tahdon säilyttää. Pitäisi erottaa olennainen epäolennaisesta. Ihmiset kuulemma uupuvat tavarapaljoutensa keskelle. Esineisiin sitoutuu tunteita elämää ja kenties pahinta on elämättä jäänyt elämä. Kun se sitoutuu tavaroihin lähestytään vankilamaista tilannetta.

Jos tekstissä on outoja typoja se voi johtua siitä että modeemi pamahti ja päivittelen kännykällä. Hullun hommaa, myönnän.

Raivaan itseni vapaaksi

Surun hampaissa edelleen

Toivottavasti vielä nähdään, hän sanoi, kun eilen lähdin. Tällaiset tavanomaiset lauseet muuttuvat sisällöltään järisyttäviksi kun eron lopullisuus alkaa konkretisoitua.

Lohdullista on huomata, että ahdistavien pelkojen luonne muuttuu kun ne joutuu kohtaamaan. Elän nyt sitä vaihetta,  jota olen kauhulla odottanut jo lapsena. Kaikki esitykset pitää lopettaa, nyt vain kohdataan, annetaan anteeksi.

Kadun niin monia asioita ja kaikki on nyt myöhäistä. Kadun vaikka epäilen etten olisi voinut muuttaa mitään.

Teen tylsää ruumiillista työtä,  hakkaan halkoja, haravoin, poimin marjoja. Pitkästyn niinä hetkinä kun suru ei järsi minua terrierin leuoillaan. 

Surun hampaissa edelleen

Muistiinpanoja tästä elämästä

Minulla on mielikuva, että joissakin klassikkoromaaneissa, jotka kertovat elämästä 1800-luvun loppupuolen Euroopassa, valvotaan kuolinvuoteiden äärellä. Jostain minulle ainakin on jäänyt voimakas mielikuva hiljaisesta huoneesta, vuoteessa lepäävästä sairaasta, joka hourii hiljaksiin. Vuoteen ääressä kynttilän tai öljylampun valossa valvoo naispuolinen omainen, tai muu sukulainen, mahdollisesti tietysti myös palvelijatar. Hän pyyhkii kärsivän otsaa kostealla kankaalla, muun ajan tekee käsitöitä, tai kenties lukee Raamattua tai rukouskirjaa. Kun kuoleva yrittää sanoa jotain, hoitaja kumartuu lähemmäksi kuullakseen nuo kallisarvoiset viimeiset sanat.

Vai muistanko ihan omiani. Jostain mielen pohjalta kuitenkin nousee tällaisia eräällä tavalla viihtyisiäkin kuvia. Vertaan mielikuvia omaan todellisuuteeni, jossa pyörähdän kuolinvuoteen äärellä mahdollisimman usein, mutta olen kumman kyvytön pysähtymään kovin pitkäksi aikaa. Pari kolme tuntia kerrallaan, on vaikea jäädä pidemmäksi aikaa olemaan.

Toisaalta tuntuu tyhmältä käydä muutaman päivän välein, kun joka käyntiä seuraa vuorokauden verran hallitsematonta ja puuskamaista surua joka hyökyy pintaan katsomatta tilanteen soveliaisuutta.  Tuntuu, että samalla vaivalla voisi mennä sinne pidemmäksi aikaa olemaan. Kun en kuitenkaan pysty nyt tekemään mitään kovin järkevää, niin miksi en ottaisi virkkuutyötä mukaan ja asettuisi kuolinvuoteen äärelle niin kuin nuo romaanien hiljaiset sankarittaret. Minulla ei kylläkään ole virkkauksia olemassa, mutta ainahan voisin aloittaa. Toisaalta tämä ratkaisu vaatisi eräitä muitakin järjestelyjä, mutta suurin hidaste ehkä sittenkin on oma haluttomuuteni niin suureen henkiseen ja ajalliseen satsaukseen. En edes kysy olenko itsekäs, koska myönnän auliisti että olen itsekäs.

Tästä tilanteesta ja siihen liittyvistä tapahtumista ei kannata puhua ihmisille, kukaan ei halua kuulla, siksi kirjoitan siitä salakavalasti blogiin. Ympärilleni on laskeutunut hiljaisuus. Kun oma varsinainen työni on tässä tilanteessa mahdotonta, olen ajautunut muihin prosesseihin, kuten purkanut keittiön katosta pinkopahvit pois. Huomenna paneelikatto maalataan.

Tästä alkoi pinkopahvin repiminen

Repiminen oli yllättävän nopeaa

Mielessä kävi, että tarvitaanko maalia edes, mutta päätettiin sitten, että kyllä tarvitaan

Muistiinpanoja tästä elämästä

Turvallisuuskulttuuri

Miten 60-luvun lapsi selvisi mökkireissusta, ihmetellään Ylellä.

Kaveri juuri muisteli jälkikäteen kauhistuen, miten me yksitoistavuotiaina soutelimme vanhempieni mökillä järven yli ja ryömimme vastarannan luolissa. Soudimme myös toiseen suuntaan, haimme autiokirkon avaimet jostain talosta, menimme kirkkoon ja leikimme siellä. Kaikki tämä ilman pelastusliivejä ja aikuisten opastusta ja valvontaa.

Hänen vanhempiensa mökillä me luistelimme meren syysjäillä jotka notkuivat allamme ja hauskaa riitti.

Muistan omasta lapsuudesta myös muutamia läheltä piti tilanteita polkupyörän kanssa, kun ei vielä ollut niitä pyöräteitä. Rekat ja linjurit jyräsivät pitkin Porin katuja eivätkä ehkä huomanneet tarkkailla ipanaa, joka oli oppinut liikennekulttuuria vähän hajamieliseltä isältään. Isähän oli tunnettu siitä, että ajeli polkupyörällä keskellä Isolinnankatua tullessaan ja mennessään Rosenlewille työhön. Autoja pyyhki hänen ohitseen molemmilta puolilta. Isä ei paljon katsellut oikealle eikä vasemmalle. Ties mitä pohdiskeli ajaessaan, mutta tuskin liikennettä.

Myös karkki juuttui kerran henkitorveeni, kun juoksin hedelmäkarkki suussa ja hitkaisin sen henkeeni Saarioisten taimitarhan kohdalla. Muistan pakokauhun, kun henki ei yhtäkkiä kulkenutkaan ja kova mötti jumitti torvessa. Leikkikaveri jysäytti minua nyrkillä selkään, karkki lensi hiekkaan. En tiedä muistanko väärin, vai poiminko tosiaan  karkin maasta ja pistin uudestaan suuhun. Sen verran olin makean perään ja karkit harvinaista herkkua, että melkein veikkaan syöneeni karkin. Mutta tietyn varovaisuuden tuo tapahtuma jätti, enkä enää juuri juokse ruoka suussa.

Turvallisuuskulttuuri säästää henkiä, todistetaan tuossa jakamassani jutussa. Ja hyvä se on. Mutta tässä saattohoidon imussa tulee ajatelleeksi kapinallisia ajatuksia. Kannattaako tämä ylenpalttinen varominen, kun lopulta... No antaa olla.

Turvallisuuskulttuuri

Tyhjänpäiväiset aiheet

Nyt on menossa Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta. Yksi ilmeisesti lukemattomista kirjallisuuden taiteilijakuvauksista.

Minun on vaikea ymmärtää miksi taiteilijat nähdään niin kiinnostavina, että heistä pitää tehdä taidetta. Ymmärrän taiteen kiinnostavuuden, mutta en taiteilijoiden kiinnostavuutta. Romaanin lukeminen on siis ollut melkoista tarpomista, vaikka toki ymmärrän, että se on taiten kirjoitettu.

Sitä ennen luin Siilin eleganssin. Se meni suoraan sisimpääni. Aina, kun luin luvun loppuun, piti kirja siirtää hetkeksi syrjään ja sulatella lukemaansa. Innostuneena, hämmästyneenä ja yllättyneenä siitä havainnosta, että sellaisiakin kirjoja vielä käännetään suomeksi. Ja kun olin lukenut koko kirjan, olin kiitollinen siitä, että maailmassa on olemassa ihminen, joka on sen kirjoittanut.

Ehkä pitäisi ryhtyä toimimaan kuten kielitaitoinen nuori sukupolvi, ryhtyä etsimään kirjansa kääntämättöminä maailmalta mahtavan internetin välityksellä. Englanti, ruotsi, saksa voisivat tulla kysymykseen kohdallani. Valitettavasti oma kielitaitoni ei ole tämän laajempi. Mutta ehkä noiltakin alueilta jo löytyisi tarjontaa.

Tällaisessa elämäntilanteessa tulee miettineeksi elämän arvoasetelmia. Jonesin romaanissakin näkyy  miten olennainen asia arvottaminen on taiteessa. Taiteen kuluttajat arvottavat, kriitikot arvottavat, taiteilijat itse arvottavat ja tulevat arvotetuiksi ja kärsivät ja pelkäävät. Kauheinta mahdollista on tietenkin löytää itsensä siitä laajahkosta taiteilijoiden rykelmästä joka ei herätä laajempaa huomiota ja sitä kautta arvostusta.

Tältä pohjalta minun on oikeastaan vaikea nähdä taidetta ja kirjallisuutta sellaisena demokraattisena voimana joka se voisi olla (ja jollainen sen väitetään olevan). Kirjallisuusmaailma vaikuttaa yhä enemmän eliitin leikkikehältä, eikä eliitti halua vääränlaisia ihmisiä leikkimään leluillaan, silläkään uhalla, että meno muuttuu aika aneemiseksi, kun kaikki pyörivät vain oman napansa ympärillä. Kirjailijat kirjoittavat kirjailijoista, kustannusmaailmasta, teatterimaailmasta jne. Ne tuntuvat aika tyhjänpäiväisiltä aiheilta elämän tässä vaiheessa.

Tyhjänpäiväiset aiheet