torstai 15. joulukuuta 2016

Enkelit soittavat


En kiinny esineisiin. En esimerkiksi keräile mitään jännää. Olen kyllä jollakin tapaa esteetikko, haluan elää kauniissa ympäristössä, rakastan kauniita esineitä ja haluaisin olla itsekin kaunis. Mutta ahdistun, jos tavaraa kertyy nurkkiin. Olen jo pitkään noudattanut periaatetta, että talouteeni saapuva uusi tavara merkitsee automaattisesti jonkin toisen tavaran lähtöä. Minun ei ole lainkaan vaikea pitää En osta mitään päiviä. En saa ostamisesta mielihyvää. Kun luovun tavarasta, en kaipaa sitä takaisin.

Mutta on ollut tavara, josta jouduin eroon joskus 1970-luvun loppupuolella. Kun lapsuuskoti myytiin, meillä pidettiin huutokauppa ja siellä meni paljon vanhaa tavaraa innokkaille hamstraajille. Myös rakastamani enkelikello meni huutokaupan mukana. Näin oletin, koska se nimittäin katosi. Seuraavana jouluna uudessa kodissa ei enkelikelloa enää kaivettu kaapin kätköistä ja laitettu piirongin päälle kilisemään.

Olin silloin aikuisuutta lähestyvä nuori nainen, joten omanarvontunto esti nostamasta asiasta meteliä, mutta silti, vuodesta toiseen on asia kaivellut mieltä. Välillä juttelinkin asiasta äidin kanssa. Että kun se enkelikello sillä tavalla katosi. Ja äiti siihen, että se kyllä tosiaan katosi. Hänen mielestään huutokaupassa katosi monta muutakin juttua, mitä hän jäi haikailemaan. Esimerkiksi teepannuista puhuttiin pitkään. Mutta minä kaipasin vain enkelikelloa. En tiedä miksi se oli lapsena niin tärkeä. Se oli niin kaunis. Se merkitsi joulun saapumista. Siinä oli enkeleitä.

Haluaisin jollakin tavalla osata nyt todistaa, että enkelikello on ollut mielessäni kaikki nämä vuosikymmenet. Mutta en ole vielä keksinyt kuinka sen voisi tehdä koskettavasti.

Äidin asunto myytiin ja tyhjennettiin viime syksynä. Joten yllätykseni oli melkoinen, kun häkkikomeron roinalaatikosta löytyi tämä esine. Ja iloni oli suuri, kun tutut steariinitahratkin olivat vielä tallella kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen.

Eilen kävin kaupasta etsimässä siihen sopivat kynttilät ja kokeilin vieläkö osaan koota enkelikelloni. Kuulkaa miten se soittaa.

Share/Bookmark

maanantai 12. joulukuuta 2016

Näin orgastisen synnytyksen, tosin vain televisiossa

Katselin eilen sellaista kulttuuriohjelmaa kuin Erilaiset äidit. 

Siinä synnyttäjä otti universumista voimaa, joka virtasi hänen lävitseen ja maadoitti hänet Äiti Maahan. Hän tutki teosta, joka kertoi orgastisesta synnytyksestä. Synnyttäessään hän huokaili "ihana keho, mä rakastan mun ihanaa kehoa." 

Kun vauva syntyi, luulin ensin, että onko siinä vauvassa jokin vika. Mutta sitten tajusin, että sen jalkojen välistä oli pieni osa blurrattu sumeaksi, että kai se muuten oli kunnossa, mutta siellä alapäässä oli jotain katsojan silmille sopimatonta. Samoin blurrattiin imettävän äidin rinta aina, kun se esiintyi kuvissa. 

Outo ja kiehtova ohjelma, joka pisti miettimään mitkä asiat ohjelman tekijöiden mielestä kuuluvat intimiteetin piiriin ja mitkä eivät. Kohdusta putkahtaneen verisen vauvan voi siis näyttää koko maailmalle, kunhan suttaa pois näkyvistä pippelin.

Miksi imetyshommissa oleva rinta ja vauvan sukupuolielin ovat asioita, joita ei sovi näyttää, vaikka elämme kulttuurissa, jossa näytetään enemmänkin kuin kaikki. Oliko niin, että erilainen äiti ei halunnut näyttää niitä, vai oliko se ohjelman tuottajan linjanveto. Voisin varmasti selvittää asian. Pistän sen sis tähän muistiin vastaisen varalle, mutta en jatka aiheesta pidempään juuri nyt. 

Share/Bookmark

torstai 8. joulukuuta 2016

Luilta apua

On kummallista, millaiset asiat palaavat mieleen uudestaan ja uudestaan. Kuten Hemmingin pyhäinjäännösarkku, joka typötyhjänä kyyhöttää Turun tuomiokirkon nurkassa. Ja Hemmingin luut, jotka lepäävät arkeologian laitoksella.

Mietin tänään, että missähän ne luut täsmälleen ottaen ovat. Millaisen oven takana, ovatko kaapissa, ovatko laatikossa. Millaisessa pakkauksessa, ovatko muovipussissa, vai pahvirasiassa. Oi Hemmingin luuparat, näinä ankeina joulukuisina kosteina päivinä, ei kai teitä kolota.

Haeskelin youtubesta videoita radiohiiliajoituksesta, Luonnontieteellisellä museolla on ajoituslaboratorio, katsoin videon monta kertaa. Mietin mitä tapahtuu Hemmingin luille, milloin ne ajoitetaan ja miten se tapahtuu. Millaiseen pömpeliin hänen hauraat vanhat luunsa laitetaan.

Ymmärsin, että ajoituksessa olennaista on laskutoimitus.Tutkin monimutkaisia numerosarjoja enkä tietenkään ymmärtänyt niistä mitään.

Miksi olen niin kiintynyt Hemmingin luihin, sitä on vaikea ymmärtää. Saamelaiset ovat vaatineet saamelaisten kalloja pois museoiden kokoelmista haudattavaksi esi-isiensä maille. Onko minulla nyt menossa jokin vähän vastaava prosessi. Minusta tuntuu, että Hemmingin luut pitäisi pelastaa. Ruotsin saamelaiskäräjät ovat puhuneet eettisen neuvoston perustamisesta saamelaisten luita varten.

Minusta Hemmingin luut ovat aivan väärässä paikassa, kun ne ovat arkeologian laitoksella. Kamalaa jos ne ovat jossain pussissa. Hemmingin luiden pitäisi olla pyhäinjäännösarkussa ja ihmisten pitäisi päästä niiden luo. Kun kerroin tänään koululaisille Hemmingin luista, he olivat yllättävän kiinnostuneita niistä ja tekivät kiinnostavia ja hämmentäviä kysymyksiä. He esimerkiksi kysyivät miten luut voivat auttaa ihmistä, joka pyytää niiltä apua. Ja miten se tapahtuu, että luilta pyydetään apua, mitä sanotaan, ja mikä on se vaikutusmekanismi.



Share/Bookmark

perjantai 2. joulukuuta 2016

Viina vanhin voitehista otetaan taas käyttöön, kun kansakunnalla menee huonosti

Katselin eilen A-talkin alkoholikeskustelua.

Studiossa oli kaksi puoluetta. Panimoteollisuuspuolueen edustajat vaativat alkoholimyyntiin vapautuksia, koska siten saadaan ihmisiä työllistettyä ja maailma muuttuu taas vähän paremmaksi. Ja huolipuolue, jotka vastustavat näitä vapautuksia, koska ne lisäävät alkoholin kulutusta mikä taas lisää ongelmia ja kärsimystä. Haluammeko tosiaan lisätä työllisyyttä lisäämällä poliisin ja pelastuslaitoksen töitä.

Panimoteollisuuden edustajat ovat sillä kannalla, että ihmisen täytyy itse saada päättää paljonko juo ja mistä ja milloin hakee juomansa, mutta Virosta asti viinaa ei saa hakea, koska jos niin tehdään viinan tuomat rahat eivät koidu meidän yhteiskuntamme ylösrakennukseksi.

Huolipuolue taas sanoo, että kysymys ei ole ihmisestä ja hänen kyvystään päättää asioita ja pysyä olosuhteiden herrana. Kysymys on alkoholista. Joka on siis riippuvuutta aiheuttava myrkky. Ja johon sen vuoksi pitäisi aina suhtautua kuten myrkkyyn. Ihmisellä ei tarvitse olla geneettistä alttiutta eikä hänen tarvitse joutua elämässään suuriin vaikeuksiin tullakseen alkoholistiksi. Riittää kunhan käyttää alkoholia riittävästi. Vaikka sitten iloon ja hauskanpitoon. Jos käyttää tarpeeksi usein, tulee riippuvaiseksi. Ja kuten sanottu, tämä johtuu alkoholin ominaisuuksista, ei ihmisen ominaisuudesta.

Tästä voi joku päätellä, että olen alkoholin anniskelun vapautuksia vastaan. Historia osoittaa, että jos ei ole toiminut kieltolaki, kun sitä on kokeiltu, ei hyvää ole seurannut alkoholin vapauttamisestakaan. Kun alkoholin saatavuus paranee, sen tuottamat ongelmat lisääntyvät.

Vallalla on sellainen ideologia, että ihminen on mahtava yksilö. Hän voi itse päättää juoko vai eikö juo. Vaikka hänelle kannettaisiin eteen maailman kaikki viinat, hän päättää itse. Ja tavallaan tämä on tottakin. Olen itsekin vapaan tahdon kannalla. Ihminen on vapaa valitsemaan, periaatteessa. Mutta käytännössä ihminen on heikko laumaeläin. Kun viinaa on joka puolella, ihminen kokee, että sitä sopii sitten juoda enemmän, varsinkin kun muutkin juovat enemmän. Meillä on kyky toteuttaa vapaata tahtoa, mutta usein se tahto ei sitten kuitenkaan riitä jos muut näyttävät toimivan jollakin toisella tavalla.

Miksi piti nyt tämmöisestä asiasta päivittää. Mielessä oli monta muuta juttua, mutta aamulla herätessä tämä oli ensimmäiseksi mielessä.

Share/Bookmark

torstai 24. marraskuuta 2016

Soteko nyt sitten auttaa meidän yksinäisyyteemme?

Eilen A2 illassa puhuttiin yksinäisyydestä. En katsonut loppuun asti, mutta siihen asti, kun katsoin, yksinäisyydestä puhuttiin Sote-ongelmana. Onko lääkäreillä ja terveydenhoitajilla tarpeeksi aikaa kohdata vaivojaan valittava ihminen ja diagnosoida yksinäisyys vaivojen takana.

Jotkut huomasivat tuoda esiin, että yksinäisyys johtuu sosiaalisen rakenteen rikkoutumisesta. Nuoret ovat kaikkein yksinäisimpiä, ja hehän ovat elämänvaiheessa, jossa tuttu elinpiiri hajoaa ja pitäisi löytää uusi elinpiiri. Myös vanhus voi olla yksinäinen, kun jää leskeksi.

Nuorisotyöntekijä ohimennen huomautti, että yksilöllisyyttä painottavassa kulttuurissa yhteisöllisyys on vaikea asia luotavaksi ja ylläpidettäväksi, koska kaikki ovat yksilöitä ja vapaita ajattelemaan vain itseään.

Jos olemme tiukan yksilöllisiä, saamme itse päättää kaikesta, mikä on kiva asia koska ei tarvitse kysellä muilta eikä taipua kompromisseihin. Mutta jos olemme pienessäkin yhteisössä, sanotaan nyt vaikka parisuhteessa tai perheessä, niin elämä on yhtä kompromissien ja sovittelujen sarjaa. Ihmisen pitää silloin luopua joistakin omista eduistaan muiden hyväksi, ja sehän sopii aika huonosti vallitsevaan ideologiaan, jossa meille koko ajan tarjotaan mallia ihmisestä, jolle kaikki on mahdollista ja joka voi luoda itsestään ja elämästään mitä tahansa. Sen meille takaa lääketieteen tuottama teknologia, joka sallii leikitellä (ja leikellä) ulkomuodolla ja sukupuolella. Voimme elämän aikana syntyä uudestaan miehinä tai naisina tai jonakin siltä väliltä. Oma tunne riittää ja lääketeknologia rientää avuksi hormoonein, psykologisin konsultaatioin ja leikkaushoidoin.

Käsittääkseni meillä on vallalla tällainen gnostilaishenkinen ideologia, että ihmistä ei saa rajoittaa mikään. Ei oma ruumis, syntyperä, muut ihmiset, ei edes planeetan rajat, mikään. Ihmisen kuuluu saada luoda itsensä sellaiseksi kuin tahtoo. Ajatus voi olla jollakin tavalla kaunis, mutta ideologian kääntöpuolena on, että ne jotka eivät osaa tai jaksa luoda itseään ja omavoimaisesti ylläpitää verkostoja, tipahtavat helposti yksinäisyyteen. Tämä yksinäisyys uhkaa jokaista, sillä kukaan ei (käsittääkseni) voi olla koko ajan vahva ja mahtava. Kauniiden, lahjakkaiden ja rikkaiden ympärillä riittää aina pöhinää. Heillä on vetovoimaa, eikä heidän tarvitse olla ypöyksin. Ystävyyden laatua voi tietenkin miettiä, mutta ainakin on ihmisiä ympärillä. Mutta rumat, vähemmän lahjakkaat ja köyhät, ketkä haluavat kilvoitella heidän ystävyydestään?

Kristillinen kirkko on tietenkin aina nähnyt juuri köyhät ja syrjäytetyt omana rikkautenaan. Keskustelussa oli mukana pastori Hilkka Olkinuora, mutta siihen asti kun katselin, hän ei tuonut esiin tätä näkökulmaa.

No kumminkin, itse ajattelen, että me olemme valinneet yhteiskuntaideologian, joka tuottaa meille sekä faktisesti yksinäisiä ihmisiä, että myös ihmisiä, jotka tuntevat itsensä yksinäisiksi, vaikka eivät olisikaan. Eikä tätä dilemmaa ratkaise Sote-uudistus.




Share/Bookmark

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Herätkää taisteluun

Urheilukilpailut ja kauneuskilpailut ovat saaneet rinnalleen uusia kilpailumuotoja joilla meitä viihdytetään.

Televisiossa on lukemattomia laulukilpailuja. Kansa seuraa henkeä pidätellen miten pitkään oma suosikki pysyy mukana, miten kilpailijoiden pokka pitää.

Sitten ovat ruuanlaittokilpailut, joissa armottomilla kommenteilla ja kilpailijoiden kyykyttämisen kautta pyritään luomaan jännitettä ja katsoja seuraa henkeä pidätellen, kuka hermostuu, kuka ratkeaa, kuka korjaa voittopotin.

Luontodokumenteissa juonena on olemassaolon taistelu. Kauriinvasa eksyy laumasta ja kotka tulee ja nappaa sen. Leijona raiskaa emoleijonan ja tappaa sen pennut. Kuka selviää ja jatkaa elämäänsä, kenet syödään, kas siinä päivän dilemma.

Yhteiskunnassamme vallitseva kilpailuideologia on saanut ilmauksensa viihteessä, jota meille tarjotaan katsottavaksi sen jälkeen, kun emme työn, levon tai sairauden vuoksi pysty muuta tekemään. Viihde vahvistaa näkemystämme, että elämässä on kysymys kilpailusta. Ei kilvoittelusta itsensä kanssa vaan kilpailusta muita vastaan. Vain yksi voittaa, muut ovat häviäjiä, vaikka olisivat pärjänneet miten hyvin.

Kilpailut ovat levinneet viihteestä vakavasti otettujen ohjelmien puolelle, koska nykyään urheilukilpailujen ja laulukilpailujen ja muiden vastaavien kisojen voittoja ja häviöitä esitellään uutislähetyksissä.

Miettikää vähän millainen ilmapiiri meillä on tätä nykyä. Ja miltä tuntuu sellaisesta ihmisestä, joka tajuaa, että hän ei jaksa kilpailla. Koska mitä itua on kilpailla, jos heti kättelyssä tietää, ettei voi voittaa.

On ihan loogista, että ihminen ahdistuu ja masentuu. Sitten häntä hoidetaan ja hän saa syödä lääkkeitä. Ja lääketehtaat pullistuvat, mikä tavallaan minulle tietenkin sopiikin, koska isoisäni osti aikoinaan joskus ennen sotia erään lääkeyhtiön osakkeita, ja minullakin on niitä nyt, perintönä häneltä. Joten minullehan tietenkin sopii, että kilpailuyhteiskunnan uuvuttamia ihmisiä lääkitään lääketehtaiden innovaatioilla. Paitsi että ihan aikuisten oikeasti, herätkää. Maailma on sairas, mutta meidän ei ole pakko alistua siihen.



Share/Bookmark

torstai 17. marraskuuta 2016

Missä on henkinen heimoni

Eilen hehkutettiin Sanaston korvauksia, jotka kilahtelivat kirjailijoiden tyhjenneille pankkitileille. Mikäli summittainen matikkapääni on oikeassa, viitisen tuhatta kertaa kuukaudessa on meikäläisen kirja lähtenyt kirjastosta kotiin viime vuonna.

Lainausmäärissäni on tapahtunut notkahdus, vaikka maksettava summa onkin vähän kasvanut korvaussumman tuplaannuttua kuuteentoista senttiin. Notkahdusta selittää, että lähdin muutama vuosi sitten harhailemaan kirjallisen itseilmaisun puolelle ja tuotin maailmaan pari kirjaa, joihin pusersin jotain syvästi henkilökohtaista. Tarkoitan Kaivattuja 2013 ja Tuntemattomia 2015. Toisaalta Tuntemattomat myös ilmestyi vuoden lopulla, joten sillä en ehtinytkään vielä kovin paljon kerryttää korvaussummaa. Toinen selittävä syy arvatenkin on, että romaanien lukeminen ylipäätään on laskusuhdanteessa. Muitakin selityksiä varmaan löytyy.

Odotan mielenkiinnolla vuoden 2017 marraskuuta, koska silloin nähdään vetääkö Arpapeliä talouteni kuiville tuolloin.

Sitä ennen pitäisi tietenkin taas saada jotain uuttakin valmiiksi, mutta mutta.

Suoraan sanoen koen tällä hetkellä tilanteeni aika tukalaksi. Henkinen railo on repeytynyt minun ja valtaväestön välillä. Tai ehkä on väärin puhua valtaväestöstä, kun oikeasti tarkoitan omaa somekuplaani. Miten ihmeessä minä olen tullut luoneeksi somekuplan josta olen niin kaukana henkisesti. Missä on minun oma heimoni, ymmärtäjäni? Ei ainakaan somessa, se on varma.



Share/Bookmark

tiistai 15. marraskuuta 2016

Kaiken uhalla hyggeä

Marraskuussa on tanskalaisten mielestä lupa harrastaa vain hyggeä.  Hygge-trendi antaa luvan jäädä sohvannurkaan, kun kaamos kourii sielua.

Kiitos synninpäästöstä tanskalaisille. Täällä Suomessahan ihmistä kannustetaan ylös, ulos ja lenkille, tuntui miltä hyvänsä.


Minä teen työnikin sohvannurkassa tätä nykyä. Muutama vuosi sitten keksin jonakin kylmänä talviaamuna, että en kyyhötäkään läppärin kanssa pöydän ääressä, vaan menen sohvalle lepäämään, kääriydyn vällyyn ja kirjoitan. Näin olen toiminut siitä lähtien. Hyvin on sujunut toistaiseksi.


Marraskuu antaa luvan hyggeillä, mutta minulla on hygge ympäri vuoden.


Tähänkin uutiseen on silti tuotu suomalaisen asiantuntijan varoittava sana. 


Työterveyspsykologi Tuuli Viranta-Naulapää muistuttaa, että jos ihminen on jo valmiiksi alavireinen, sohvalle jääminen ei välttämättä ole paras vaihtoehto.

---
– Passiivisessa jättäytymisessä sohvalle on se riski, että masennus vaan valtaa mieltä eikä olo parane, hän sanoo.
Se on kumma, että tanskalaiset voivat ilman masennusvaaraa lepäillä pimeään aikaan sohvalla. He voivat pitää hyvinvointivaltionsa pystyssä ilman, että koko ajan suorittavat elämää hampaat irvessä. Mutta sama ei onnistu Suomessa, aina pitää pelätä. Ei tämä elämä ole mitään hyggeä kuulkaa.

Työterveyspsykologi antaa lisääkin ohjeita: Työpaikoilla voisi esimerkiksi päättää, ettei lounastuntikeskusteluissa vellota ikävissä asioissa


Lisäksi hän ehdottaa, ettei kotonakaan puhuttaisi ikävistä asioista. Kuulostaa tutulta. Minun nuoruudessani suomalaisia moitittiin siitä, että ikävistä asioista ei puhuta. Se oli huono asia, kun asiat pidettiin vain sisällä. Mutta nyt se onkin taas tavoiteltava asia. 

Share/Bookmark

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Haudoskelen kummikirjailijuuttani tässä

Olen lupautunut erään monikulttuurisen koulun kummikirjailijaksi.

Pesti on vuoden mittainen. Jännittää sikana. Vai onko noloa ja vanhanaikaista sanoa noin. No ei se mitään.

Ensi vuosi on reformaation merkkivuosi. Kouluissa asiaa käsitellään ilman minuakin, mutta aion nyt tuoda kummikouluni elämään oman reformaatiopanokseni.

Olen päättänyt, että ryhdyn kirjoittamaan reformaation myrskyisiin vuosikymmeniin sijoittuvaa seikkailuromaania lapsille. Kirjoitan sitä ensi vuoden aikana luvun kerrallaan. Lähetän aina joka kuukausi yhden luvun kouluun luettavaksi. Oppilaat saavat lukea tekstin, sitten menen tapaamaan oppilaita. He voivat kirjoittaa jatkoa. Kuvittaa tarinaa. Tehdä omia kertomuksia. Mahdollisesti hyödynnän heidän parhaat ideansa, heidän luvallaan tietysti.

Reformaatiohan ei ollut mitään oppineiden miesten välistä keskustelua uskon sisällöstä, vaan sotajoukkojen keskinäistä voimien mittelöä. Ruotsin kansallinen puolue Kustaa Vaasan johdolla halusi eroon tanskalaisista ja Kalmarin unionista. Taistelun tiimellyksessä omat joukot, jos ruotsalaiset joukot nyt olivat omia, polttivat Turunkin. Mutta väliäkö tuolla, Turku oli palanut jo sitä ennen moneen kertaan ja paloi vastakin.

Katolinen piispa Kurki tuki Kustaa Vaasaa ja rahoitti hänen armeijaansa. Mutta kun Vaasa voitti, Kurjen piispanlinna Kuusistossa purettiin, jotta siitä ei tulisi katolilaisuuden pesäkettä Suomessa ja sen kivillä rakennettiin vähän lisää Turun linnaa.

Piispa Kurki itse hukkui Selkämerellä pakomatkalla. Hän oli sillä erää viimeinen katolinen piispa Suomessa. Ennen traagista kuolemaansa hän oli ehtinyt heilauttaa piispa Hemmingin autuaaksi, mutta prosessi jäi vähän vaiheeseen. Siitä on 500 vuotta, mutta tälläkin hetkellä Vatikaanin tietojärjestelmässä kulkee Hemmingin kanonisaatioon liittyviä dokumentteja. Asia on siis edelleen vireillä.

Hemmingin itsensä luut lepäävät tällä hetkellä, eivät Turun tuomiokirkossa missä niiden kuuluisi olla, vaan arkeologian laitoksella. Periaatteessa ne odottavat siellä radiohiiliajoituksia, mutta kun laitoksella ei ole rahaa, niin siellähän sitten makaavat ja odottavat ylösnousemusta niin kuin kaikkien muidenkin edesmenneiden luut.

Hemmingin luuarkku sen sijaan on edelleen tuomiokirkossa nähtävillä yhdessä hämärässä tomuisessa nurkassa.

En ole vielä tarkemmin päättänyt, että kuka on tarinan päähenkilö. Varmaan sen täytyy olla jokin neuvokas lapsonen. Olisiko vaikka piispa Kurjen messupalvelija. Ja mitä tarinassa tapahtuu. No pitää miettiä. Jotain salakäytäviä ja upeita aarteita pitäisi varmaan olla, pelkät hauraat pyhimyksenluut eivät ehkä ole lasten mielestä riittävän kiinnostavia. Harkitaan.

Share/Bookmark

torstai 10. marraskuuta 2016

Kirstin ruokavinkit

Söin äsken Sikke Sumarin tuunattua lohilaatikkoa, jota tein toissapäivänä ja nyt lämmitin. Tuli tarve puhua välillä ruuasta. Kerron millaista lohilaatikkoa minä yleensä teen.

Mennään torille ja ostetaan lohenpäitä. Kalapojat myyvät laadukkaita lohenpäitä kahteen euroon kilo. Minä joudun vähän tappelemaan niistä kiinalaisten ja thaimaalaisten kanssa.

No niin, sitten vaan kotio ja lohenpäät kattilaan. Kolmekin on ihan hyvä määrä. Suolaa tietty ja jotain pippurin tapaista, ja keitetään kypsäksi. Sitten otetaan päät pois liemestä ja keitetään siinä ohra, tai vaihtoehtoisesti riisi, mielellään joku missä on vähän kuoria jäljellä, mutta toisaalta olen kyllä joskus tehnyt tämän puuroriisistäkin.

Sillä välin kun ryynit kypsyvät, perataan päät. Se on julmaa touhua, siihen ei moni pysty.

Lihat sekoitetaan kypsien ryynien joukkoon, vuodellaan sopiva uunivuoka (voilla tietysti) ja kaadetaan ryyniseos vuokaan. Jokunen voiköntsä voi lentää perään ja sitten uuniin. Miedolla lämmöllä muhitetaan tunnin pari. On hyvää.

No joskus teen silleen, että kaadan päälle vielä munamaidon. Silloin lootasta tulee vähän erilainen, ei niin väkevää.

Ai niin, meinasin unohtaa, tilliähän tähän kanssa kuuluu laittaa.

Toinen yhtä outo lohilaatikko alkaa siitä, että ostan kalapojilta ruotoja. Sitten viipaloin voideltuun vuokaan puolisen kiloa perunoita. Sitten pilkon ruodot niiden päälle, vähän heitän suolaa ja pippuria niin ja sitä tilliä päälle, ja sitten vielä toinen puoli kiloa perunaviipaleita vähän kuin kanneksi. Sitten loraus vettä, muutama voiköntsä ja uuniin noin neljäksi tunniksi vähintään. Hiukan voi kattella, etteivät perunat kärvähdä. Mainio ruoka, jota meillä syödään tavan takaa, mutta moni vieras ei tähän kajoaisi.

Halpaa lidlin kaljaa  voi hörppiä päälle jos on syytä juhlaan. 

Share/Bookmark

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Messias Trump

Niin noista Amerikan vaaleista vaan, että silloin, kun Obamaa valittiin ensimmäisen kerran, kaikki oli ihan että hiphurraa, musta presidentti, mahtavaa. Minulle ei ole vielä valjennut mitä kauhean ihmeellistä on Obaman aikana tapahtunut edistystä maailmassa. En väitä, että hän olisi ollut katastrofikaan, mutta oliko hän esimerkiksi saamansa Nobelin arvoinen? Ja onko värillisten ihmisten asema paljonkin parantunut Amerikassa Obaman kautena? Mikä oli siis sen asian merkitys, että saivat sinne nimenomaan värillisen presidentin.

Nyt sitten itketään, kun tuli Trump, eikä tullut Clinton. Erityisesti itketään sitä, kun ei ollut Amerikka vieläkään kypsä sille, että tulisi NAINEN presidentiksi. En oikein tiedä enää, että mikä itseisarvo se olisi saada nainen presidentiksi. Kai pitäisi ainakin kysyä, että millainen nainen presidentiksi saadaan. Minä joka tarkkailen Amerikan asioita vain televisioruudun välityksellä, en ole oikein tajunnut miksi minun pitäisi toivoa sotahullulta vaikuttavaa Clintonin rouvaa presidentiksi.

Mutta nythän sinne tuli se Trump. Oletan, että maailma jatkaa pyörimistään tämänkin jälkeen, mitä nyt osakekurssit vähän sukeltavat. Minullakin on pieni osakesalkku, katsotaan että kuinka sen käy.

Share/Bookmark

maanantai 7. marraskuuta 2016

Myöntäisittekö Hitlerille apurahan

Myöntäisittekö Hitlerillekin apurahan, kysytään tänään Kordelinin naamakirjasivulla. Kysymys liittyy siihen, ettei Kordelinin säätiö sittenkään taipunut painostuksen alla ja perunut Hännikäiselle myönnettyä apurahaa.

Kadehdin Hännikäisen taitoa kerätä mediahuomiota, mutta ei siitä enempää, aloin vain miettiä poliitikan ja taiteen tekemisen kytköksiä. Että pitääkö tukemisen olla kytköksissä oikeanlaiseen poliittiseen mielipiteeseen ja toimintaohjelmaan, kuten esimerkiksi Neuvostoliitossa oli. Vai eletäänkö moniarvoisessa maassa, ja siis hyväksytään, että kaikenlaisten ihmisten tekemää taidetta täytyy tukea, jos se siis on taidetta.  Joillakin selvästikin on se käsitys, että moniarvoisuus on yhtä kuin ne arvot joita hän itse kannattaa. Eikä moniarvoisessa maassakaan tarvitse hyväksyä jonkun vastenmieliseksi koetun ihmisen arvoja.

Polittisesti väärillä mielipiteillä varustetut ja muutenkin persemäiset ihmiset voivat  kuitenkin tehdä kiinnostavaa taidetta. Ja oikeilla mielipiteillä varustetut mukavat ihmiset voivat tehdä huonoa taidetta. Toki tietysti voi olla toisinkinpäin.

On myös vaikea sanoa mikä on hyvää taidetta ja mikä huonoa, kun arvioiminen näyttää niin paljon liittyvän ajan henkeen ja vallitseviin trendeihin. Mikä on hyvää nyt voi olla huonoa tai merkityksetöntä muutaman kymmenen vuoden päästä riippuen siitä ketkä ovat määrittelyvallankahvassa.

Joillakin on näköjään todella kova tarve valvoa sitä, että vain heidän mielestään oikealla tavalla ajattelevien ja miellyttävästi käyttäytyvien taiteilijoiden taidetta tuetaan.

Toisaalta voidaan auvoisasti järjestää taideprojekteja vaikkapa vankiloissa. Vangit näyttelevät, kirjoittavat runoja, maalaavat tauluja ja tätä valistuneet ihmiset pitävät yleensä kannatettavana toimintana, vaikka vangit ovat tehneet rikoksen ja joutuneet vankilaan. Hännikäinen kai ei ole tehnyt varsinaista rikosta toistaiseksi, pelkkiä ajatusrikoksia.

Mitä Hitlerin apurahoitukseen tulee, niin eihän sitä tiedä. Jos hän olisi aikoinaan saanut apurahoja taideopintoihinsa, niin ehkä hänestä ei olisi tullutkaan kauhistuttava diktaattori. Mutta juutalaisten kohtalo olisi sitä huolimatta voinut olla Euroopassa vaikea, antisemitismihän oli muhinut syvissä kansankerroksissa ja aiheuttanut heille monenlaista ahdistusta ilman Hitleriä ja natsejakin.

Share/Bookmark

lauantai 5. marraskuuta 2016

Oi kotimaa

Barcelonan matka oli ihana, mutta mikä jäi vahvimmaksi kokemukseksi. Paluumatkalla Amsterdamin kentällä jonottaessani koneeseen illalla yhdeksän maissa, italialainen mies takanani soitti kotiin. Hän puhui ensin vaimolleen ja sitten kahden lapsensa kanssa. Toinen lapsista oli ilmeisesti vielä aivan vauva. Miten mieletön määrä hellyyttä ja kaipausta voi olla latautuneena ihmisen ääneen. En ymmärrä italiaa, mutta ymmärsin täydellisesti mistä oli kysymys. Isän kaipaavasta ja suojelevasta rakkaudesta perhettään kohtaan.

Toisella tavalla koskettavaa oli paluu Helsinkiin. Barcelonassa olimme olleet viisi päivää keskellä mieletöntä hulinaa. Silloinkin kun vaelsimme kävellen Tibidabon huipulle, aina kun kohtasimme polulla paikallisia lenkkeilijöitä (turistit menivät funincularilla) he hulisivat keskenään. Siis puhuivat koko ajan. Kaikkialla missä oli kaksi ihmista, oli puhetta. Nuoretkin puhuivat siellä toisilleen, eivät älyhärpäkkeisiin. Liikennevälineet olivat siistejä, kulkivat ajallaan, opastukset olivat selkeitä, ja matkustajat äänessä koko ajan. Mutta kun  Helsingissä nousimme lentokentällä bussiin, kuljettaja ei vilkaissut meitä, ei vastannut tervehdykseeni, eikä kukaan lausunut matkan aikana sanaakaan. Juna hiljaista miestä kuljettaa, oli työväenlaulu joskus 60-70-luvulla, eikä mikään ole siltä osin näköjään muuttunut.

Mutta juuri, kun ajattelin, että miten kauhistuttavan ankea maa,  voi tätä kylmyyttä, räntää, kaamosta ja vaikenevia ihmisiä jotka vellovat identiteettipulmissaan, minut yhtäkkiä täyttikin vahvahduttava suojeleva rakkaus tätä maata ja vaikenevaa masentumisaltista kansaamme kohtaan. Tunne oli muservan voimakas ja nosti kyynelet silmiin.

Kun osaisinkin rakastaa suomalaisia oikealla tavalla, vähän niin kuin se italialaisisä perhettään. Hellästi, konkreettisesti, mutta kuitenkin pienen etäisyyden päästä. Tai ehkä tuo ei ollut hyvä vertauskuva. Mutta siis todellakin rakastan tätä maata ja sen asukkaita. En vain osaa ilmaista sitä, enkä muuntaa rakkauttani lihaksi.

Share/Bookmark

torstai 27. lokakuuta 2016

Kuka julkkis ei ole masentunut, kertokaa

Kerran täällä vain eletään, lienee jokin yleinen nykyihmisen uskontunnustus.

Jotkut toisaalta väittävät, ettei täällä eletä vain kerran, vaan monta kertaa.

Ja toiset väittävät, että maanpäällinen elämä on alkusoitto ja sitten on luvassa jotain toisenlaista ja parempaa. Tai huonompaa, jos on tullut tehtyä tyhmyyksiä.

Itse mietin miten paineistettua ja ahdistavaa elämästä tulee, jos koko ajan ajatellaan, että kerran täällä vaan eletään. Lyhyt on elo ihmisen ja siitä ajasta on otettava kaikki irti. Ja enemmänkin. Hirveän rasittavaa. Ei ihme, että masennuslääkkeiden myynti lisääntyy. Varsinkin, kun elämä ei aina ole ihanaa, vaikka miten yrittäisi ottaa kiinni hetkestä. Entä jos ainutkertainen elämä onkin pelkkää helvettiä. Revi siitä sitten mielihyvää.

Mikko Kuustonen tunnusti Vain elämäässä, että hänet valittiin vuoden positiivisimmaksi henkilöksi samana vuonna, kun hän aloitti masennuslääkkeiden syönnin. No ei siinä mitään, mutta välillä mietin julkisuuden henkilöiden haastatteluja lukiessa tai kuunnellessa, ja heidän murheellisia naamojaan katsellessa että onko tässä maassa enää yhtään julkkista, joka ei syö masennuslääkkeitä ja käy terapiassa.

En halua viedä masentuneilta lääkitystä enkä kieltää terapiassakäyntejä, mutta eikö kenenkään muun mielestä ole outoa, että meillä on näin paljon masentuneita esikuvia.

Itse olen kiinnostunut ihmisistä jotka eivät ole masentuneita. Jotka eivät käy terapiassa, eivät syö masennuslääkkeitä. Eivätkä myöskään ole psykopaatteja. Koska täytyy sanoa, että masentuneiden lisäksi meidän julkisuudessamme tuntuu liikkuvan yllättävän paljon psykopaatteja, jotka varmaankaan tarvitse masennuslääkitystä. Vain heidän uhrinsa tarvitsevat sitä.

En ajattele masennuslääkkeiden syöjien olevan jotenkin huonoja ihmisiä, mutta ilman masennuslääkkeitä selviävät ovat silti mielestäni paremmalla oksalla elämässä, koska he pärjäävät ilman lääkkeitä. He eivät lihota lääketehtaita, vaan voivat käyttää rahansa johonkin hauskempaan. Tai vaikka lahjoittaa ne hyväntekeväisyyteen.

Ja kun autonomia ja itsenäisyys on muutenkin tavoitteena niin ilman masennuslääkkeitä selviävät ovat autonomisempia kuin lääkkeitä popsivat, koska lääkkeiden varassa elävien on pakko pysytellä apteekin tuntumassa ja lypsää lääkäriltä reseptejä.

En tiedä miten päädyin tuosta kerran täällä vain eletään filosofiasta masennuslääkkeisiin, mutta ei sen ole niin väliäkään. 

Share/Bookmark

tiistai 25. lokakuuta 2016

Kuuma kalkkuna

Olen tullut vähän hulluksi. Olen lähdössä Barcelonaan kohta. Keväällä teen pyhiinvaelluksen Pyhälle maalle, siis Israeliin. Menen siis katolilaisten porukassa. Kun ilmoittauduin, matkan järjestelyistä vastaava sisar tarkisti onko minulla riittävän kova kunto, kysymys ei ole lepolomasta.

Viimeksi sain Ahvenanmaan vaelluksella kilpirauhasarvot hetkeksi kuntoon. Nyt ne ovat taas olleet perseellään, eikä koululääketiede osaa auttaa. Pitäisi tehdä lääkepyhiinvaelluksia kaukaisiin maihin, kuten toiset kilpirauhasvaivaiset, voisi salakuljettaa kilpirauhaslääkkeitä joita täällä ei saa käyttää. Mutta en nyt vielä ole jaksanut innostua sellaisesta.

Olen soitellut kiinteistövälityksille kesämökin myymisestä ja asunnon myymisestä noin niin kuin alustavassa kartoitusmielessä, ja olen tehnyt alustavan varauksen kuopasta, johon kenties, toivottavasti, nousee jossain vaiheessa talo. Öisin herään valvomaan ja ihmettelemään mitä tästä kaikesta seuraa. Marraskuu on aikaa katua varausta ja saan vielä varausrahat takaisin. Katsotaan nyt nouseeko katumus ylipääsemättömäksi.

Mutta en ole unohtanut rakkauttakaan. Tai romantiikkaa. Kirjan talon kanssa pukkaa romantiikkahautomoa. Kalkkunakässärit kuntoon-teemalla. Aloittanen myös kirjailijakummittelun parin vuoden tauon jälkeen. Yhtä hurlumheitä on elämä täällä.

Share/Bookmark

perjantai 21. lokakuuta 2016

Annan lausuntoni tukka kampaamatta

Eräässä ajankohtaisohjelmassa (anteeksi lähteen epämääräisyys) Teemu Keskisarja puhui nationalismista. Minä olen itse koko ikäni vihannut nationalismia. Viha on kummunnut kansakoulun isänmaallisuuskasvatuksesta ja vuodet Huittisten kulttuurisihteerinä täydensivät vihani. Mutta omassa puheenvuorossaan Teemu Keskisarja puolusti nationalismia. Hänellä oli yllättäviä ja huvittavia näkökulmia ja naurahtelin ilahtuneena, huvittuneena ja myös jollakin tavalla virkistyneenä, kun huomasin, että oma ajattelutapani on ehkä ollut vähän yksipuolinen ja jäsentymätön.

Mutta ei nationalismista sen enempää. Se mikä kirvoitti tämän postauksen on useammankin naisihmisen (suokaa siis anteeksi, että puhuttelen henkilöryhmää tällä tavoin sukupuolittuneesti) sanovan: onko tämä nyt jokin trendi, että tullaan televisioon puhumaan tukka pystyssä jotain?

Siis ei sanota: Teemu Keskisarjalla oli ärsyttäviä, tai innostavia, tai yhdentekeviä näkökulmia. Vaan: Miksi hänellä oli tukka kampaamatta?

Minusta oli ihan hemmetin virkistävää, että joku tulee telkkariin tukka kampaamatta.

Onhan meillä sitäpaitsi ollut jokin Pentti Linkolakin jo vuosikymmenet, eikä sekään ole kammannut tukkaansa juurikaan. Miksi en ole kuullut kenenkään valittavan, ettei Pentti Linkola kampaa tukkaansa? Hän oli juuri viikko sittenkin televisiossa, eikä kukaan ainakaan minulle kommentoinut Linkolan tukkaa. Mutta Keskisarjan tukassa oli heti jokin vika.

Minäkin pääsen kohta oikeaan televisio-ohjelmaan, ainakin jos hengissä säilytään siihen asti jne. Kuvaajat tulevat viikon päästä. Kerään tässä rohkeutta, että annan lausuntoni tukka kampaamatta.

Share/Bookmark

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Vekkihamekauhu ei hellitä

Tänään on kaksi kuukautta äidin kuolemasta.

Olisipa kiva, jos hänet voisi nyt herättää henkiin, niin jaksaisin häntä paljon paremmin.

Minulla on jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten jaksanut riittävän usein käydä hänen luonaan, en soitella riittävän usein, en jutella hänen kanssaan tarpeeksi. Väsyin siihen, että oli aina ne samat jutut ja niiden ulkopuolelta ei voinut puhua mistään.

Väsyin myös siihen, että loppuun asti hän odotti minun viimeinkin tunnustavan, että hän oli ollut oikeassa ja minä väärässä. Minun olisi sittenkin pitänyt jatkaa niitä soittotunteja. Sininen vekkihame olisi ollut minulle juuri sopiva vaate. Ja minusta olisi pitänyt tulla lastentarhanopettaja.

Miten mitättömiä asioita ja sitten niistä tuli elämää suurempien taistelujen symboleja. Ja vieläkin, aina kun näen vekkihameen, jokin minussa värähtää kauhusta.

Kaipaan äitiä silti.

Share/Bookmark

lauantai 15. lokakuuta 2016

Vitsinikkarien politikointi

Mietin nyt sellaista, että kaikki tuutit tekivät viime viikolla pilkkaa perussuomalaisesta poliitikosta, joka oli ollut huolissaan räjähtävistä lepakoista. Jotkut epäilevät tuulimyllyjen tuottamisen infraäänien aiheuttavan lepakoiden kuolemia ja ihmisetkin sanovat voivansa huonosti jos joutuvat elämään tuulimyllyjen naapurissa.

Noin yhdeksän uutisissa ja Pressiklubissa oli sama koomikko, siis todellakin koomikko vaahtoamassa ja olemassa viiltävän pilkallinen perussuomalaista poliitikkoa ja muitakin urpoja kohtaan, jotka eivät usko mitä TIEDE on tutkinut ja tuonut esiin, eli infraäänistä EI OLE MITÄÄN HAITTAA USKOKAA TÄMÄ NYT JO INFRAÄÄNISTÄ EI OLE HAITTAA.

Pressiklubissa Ruuben Stiller hiukan sentään yritti huomauttaa, että ihmiset kuitenkin kokevat voivansa huonosti tuulimyllyjen naapurissa, eikö se pitäisi ottaa vakavasti. Jolloin studioon tuotu raati todisti yhdestä suusta, että NIIN JUU KOKEMUS, SEHÄN SE NYT ON AJAN HENKI, JOKAISEN OMA KOKEMUS RATKAISEE HITOT TIETEESTÄ, HITOT FAKTOISTA.

Mutta eihän tiede kai ole sanonut maailman asioista lopullista sanaansa? Nyt ei ole vielä näyttöä infraäänien haitoista, mutta jotkut ihmiset voivat huonosti tuulimyllyjen äärellä. Voisihan ajatella, että jossain vaiheessa, kun tarpeeksi tutkitaan, saadaankin näyttöä?

Otetaan  rinnalle toinen hämärä juttu. Talo on homeessa, mutta kaikki eivät oireile. Tiede osoittaa, että ilmassa on homemyrkkyjä, mutta toiset oireilevat enemmän, toiset vähemmän. Onko ihan varma, että heidän oireensa johtuvat homeesta? Ei tämä ainakaan ihan alusta asti ole ollut selvää, muistan hyvin kuinka asiaa epäiltiin pari vuosikymmentä sitten.

Jotkut ihmiset edelleen epäilevät, että koko homejuttu on hysteriaa. Siis toisaalla on toki tieteelliset faktat, homeen tuottama myrkky. Mutta kaikkia se ei silti sairastuta ja siksi asiaan jää aina pieni tulkinnanvara.

Tuulimyllyt tuottavat infraääniä, tämä on fakta. Kaikki eivät voi huonosti niiden lähellä, mutta jotkut voivat. Johtuuko huonovointisuus infraäänistä, vai mistä? En ymmärrä miten joku voi olla niin varma ettei se johdu infraäänistä.

Kahdeksankymmentäluvulla oli valtava hulabaloo amalgaamipaikoista. Kuka muistaa vielä.

Pointtini nyt on vaan se, että tuulimyllyjen infraäänistä on tullut poliittinen juttu ja nyt jo television viihdeohjelmatkin on valjastettu perussuomalaisten pilkkaamiseen ja lyömiseen. Tuulimyllyjen lähistöllä elävien ihmisten kärsimykset eivät näitä  television tyyppejä kiinnosta, koska kärsiviä ihmisiä puolustavat väärän puolueen edustajat.

En ole perussuomalaisten puolueen kannattaja, enkä tiedä mitä infraäänet, home tai amalgaami aiheuttaa ihmiselle tai aiheuttaako mitään, minä en itse ole kärsinyt noista jutuista, mutta olen huomannut, että jotkut toiset kärsivät. Itse ajattelen, että jos ihmiset voivat tuulimyllyjen lähellä huonosti, niin kyllä se pitää ottaa vakavasti.

Vaikka toki ymmärrän, että on tässä energiapoliittiikka takana. Tuulimyllyjen tarkoitus on pelastaa meidät ydinvoimalta ja muilta luontoa tuhoavilta tavoilta tuottaa energiaa. Siksi ei ole mukamas varaa ottaa vakavasti muutamaa tyhmää pientä ihmistä, jotka kärsivät tuulimyllyistä.



Share/Bookmark

perjantai 7. lokakuuta 2016

Jumalatarvalmennusta

On hankala, kun on rinnakkaisia kirjoitushommia. Ja ne sitten tönivät toisiaan, vievät toisiltaan elintilaa ja vaativat minua tekemään töitä vielä sittenkin, kun silmät tuntuvat santapaperilla kauttaaltaan hivellyiltä.

Taas on tässä uusi päivä alkamassa ja tahtoisin oikein nopeasti kirjoittaa viihdekirjaa kymmenisen liuskaa, että sitten jaksaisin vielä vaikka vähän piirtää ja suunnitella joulukirjaani. Joskus ennen muinoin kymmenen liuskaa oli helppo nakki, vaan nykyään kaikki tapahtuu niin hitaasti. Jokainen lause on työn takana.

Ihan perinteistä chicklittiä en yritä, vaan päähenkilöni on keski-ikäinen leskirouva, joka voisi ehkä humanitaarisista syistä solmia avioliiton nuoren tummahipiäisen maahanmuuttajan kanssa. Tässä siis synopsis tiivistettynä. Olen suunnitellut siihen mausteeksi kahviporoista lukemista, enkeliterapiaa ja jumalatarvalmennusta. Tosiaan löysin netistä jumalatarvalmennusta. Meissä kaikissa naispuolisissa tai sellaiseksi itsemme mieltävissä on nimittäin jumalatarainesta. En ole ihan varma kuinka jumalatarvalmennus sopii yhteen sukupuolineutraalius ideologian kanssa, pitääkin ehkä tutkia.

Mutta joka tapauksessa, haluaisin tehdä tämän nopeasti alta pois, ja sitten tehdä valmiiksi lepraromaanin, mutta samalla pitäisi tehdä ensimmäinen versio Kirjaililijan häiriöklinikan opeista, jota varten sain apurahan. Ja joulukirjan ensimmäinen versio pitäisi myös saada valmiiksi. Joulukirja on ehkä puolivälissä. Ja vaikka se onkin tietokirja, niin kyllä siihen pitäisi saada enemmän vauhtia, vilinää ja vilskettä, helinää ja helskette.

Neljä projektia siis tekeillä ja viideskin on mielessä, joten kyllä tässä jotain jumalatarvalmennusta tarvittaisiin, että selviytyisin kaikesta kunnialla, tai vaikka sitten kunniattomastikin.

Share/Bookmark

maanantai 3. lokakuuta 2016

Kirjativoli

Olin kolmena päivänä kirjamessuilla ja tutkin messuihmisen sosiaalista vuorovaikutusta.

Tapaat kivan ihmisen, alat vaihtaa kuulumisia, niin eikös siihen tule kohta joku kolmas, sinun tai sen toisen tuttu, joka keskeyttää teidät, alkaa selittää jotain omaansa. Siinä sitten alat arpoa, että kuuluuko tähän jäädä, vai pitääkö jatkaa matkaa ja unohtaa, että jäi jokin toinen juttu pahasti kesken.

Yleensä ei kannata jäädä odottelemaan, koska vaikka hetken kuluttua voisitkin jatkaa juttua sen ensimmäiseksi tapaamasi kivan ihmisen kanssa niin sitten siihen kuitenkin kohta tupsahtaa kolmas ja neljäs yhtä kiva ihminen jotain selittämään, ja aina alkaa jokin uusi asia ja ne entiset on tuomittu jäämään aina kesken.

Messut muistuttavat vähän sitä lapsuuteni tivolikokemusta, kun yritin ajaa autolla. Samalla radalla oli tyyppi, joka otti tehtäväkseen törmätä omalla autollaan mahdollisimman moneen. En päässyt liikkeelle ollenkaan, kun aina joku ajoi päin.  Minusta se oli kamalaa, mutta sillä törmäilijällä oli tosi hauskaa.

Perjantain kohokohta oli tavata yllättävä tuttu entisiltä keskustelupalsta-ajoilta. Niistä ajoista on melkein kaksikymmentä vuotta kohta. Olin silloin aloitteleva kirjailija, jolla oli tarve pohtia omaa kirjoittamistaan ja internetin kirjallisuuspalstat tarjosivat siihen välineen. Foorumien yhteisöt kuitenkin hajosivat omaan mahdottomuuteensa tuossa 2000-luvun alkuvuosina, mutta nyt kuulin, että jotkut ovat pitäneet toisiinsa yhteyttä ja jopa jääneet ns. seuraamaan minun uraani. Mikä tuntui sekä kivalta että hämmentävältä.

Lauantaina rohkaisin mieleni ja kävin Sanaston osastolta kyselemässä minkä verran tulen saamaan rahaa Sanaston tilityksistä marraskuussa.

Sunnuntain tapasin ihmisen, jonka kanssa olen ollut kansakoulussa samalla luokalla ja luokkakuvassa seisomme takarivissä vierekkäin. Hän kertoi, että on naimisissa pojan kanssa, joka oli lapsuuden leikkikaverini Rauno. Olen monta kertaa miettinyt mitä kuuluu Raunolle, nyt tiedän senkin.

Pidin myös puheen kirjamessujen siioninvirsiseuroissa. Tutkin sitä varten hiukan retoriikan sääntöjä. Ehkä jotenkin onnistuin, sillä aika moni tuli halaamaan ja taputtelemaan ja lausumaan kannustavia sanoja.





Share/Bookmark

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Se joka antaa anteeksi saa suurimman onnen

Eilen päättyi minulle tärkeä televisiosarja. Luin Sodan ja rauhan kesällä 1980. Silloin ei opiskelijakämpässäni ollut televisiota eikä nettiä, joten oli ihanaa, kun tarinaa riitti ja riitti. Uppouduin siihen täysin, kun olin tullut Losolta, enkä jaksanut muuta kuin maata sängyssä ja lukea viihdyttäviä romaaneja. Sota ja rauha tosiaan viihdytti, eikä minulla liittynyt lukemiseen minkäänlaisia sivistyspyrkimyksiä.

On ollut mielessä, että pitäisi lukea kirjasarja uusiksi nyt aikuisella järjellä, mutta enhän ole millään ehtinyt enkä pystynyt keskittymään edes niin paljon, että olisin hankkinut sen jostain itselleni. Oli siis kätevää, kun jotkut toiset oiivat pusertaneet massiivisen sarjan kuuteen tuntiin.  

Nyt kun katsoin sarjan, olin oikeastaan ihmeissäni siitä, että olin aikoinani kokenut tarinan niin samalla tavalla, kuin mitä tekijät olivat nyt puristaneet tynkäversioonsa. Tai sanotaanko näin, että ilman ongelmaa pystyin edelleen poimimaan versiosta esiin juuri sen saman, joka minuun silloin vaikutti. Tajusin myös miten paljon Sota ja rauha on muokannut maailmankuvaani. 

Olennaisinta minun mielestäni tarinassa oli ihmisten katkeamaton sidos toisiinsa. He rikkoivat toisiaan vastaan kammottavilla tavoilla, mutta aina lopulta joutuivat nöyrtymään, ja saivat myös anteeksi. 

Omaksuin asenteen itselleeni jonkinlaisena ihmisyyteen ja elämään kuuluvana ihanteena. Se joka kykenee antamaan anteeksi on lopulta se kaikkein onnellisin, vaikka tuntuu ensin, että hän joutuu kokemaan aivan hirvittäviä vääryyksiä. 



Share/Bookmark

maanantai 26. syyskuuta 2016

Miksi ei enää käytetä surunappeja

- Miten sinä nyt jaksat? ystävä kysyi, kun tavattiin.
Sanoin, että jaksan ihan hyvin, mutta haluaisin surunapin tai vastaavan ulkoisen merkin, joka kertoisi niille, jotka joutuvat kanssani tekemisiin, että en käy ihan jokaisella sylinterillä juuri nyt.

Joskus ennen vanhaan sellaisia oli. Oli myös suruhuntuja. Näen vieläkin silmissäni hoikan naisen, jolla oli lyhyehkö musta vekkihame, mustat sukat, korkokengät, musta poolopusero, musta pillerirasiamallinen hattu ja suruhuntu. Nainen käveli Porissa Isolinnankadulla Nehrukaisen kioskin ohi, kun minä olin tulossa Itätullin lastentarhasta. Vuoden täytyi siis olla 1963 tai 1964.

Nykyään on sellainen vallitseva ideologia, että elämä jatkuu, ei tässä mitään. Kaikki on niin kuin ennenkin, paitsi että se yksi lakkasi hups vain olemasta ja se siitä sitten, jatketaan me muut niin kuin ei olisi tapahtunut mitään erityistä.

Jokainen lähtee vuorollaan, joten siinä mielessä tässä ei olekaan mitään erityistä, mutta minusta tuo on silti ihan tyhmä ajatusmalli. Se pienentää ihmisen elämää. Ihmisellä on vain yksi äiti ja hän voi menettää sen vain kerran. Kysymys on ainutkertaisesta tapahtumasta, ja jos jokainen ihminen on yhtä arvokas, jos todella uskomme tasa-arvoon, ja siihen, että ihmisellä on arvo, että on olemassa sellainen asia kuin ihmisarvo,  niin minun elämäni on yhtä merkittävä kuin muidenkin ihmisten elämä, niin kuin myös äitini elämä oli yhtä tärkeä. En suostu kohauttamaan olkapäitäni ja toteamaan, että kerrankos sitä. En hyväksy tällaisia latteuksia.

Pahinta on, jos on jokin homma, jota hoidan, ja sitten siihen tulee joku möyhöttämään. Miksi teet niin, miksi et tee näin. Ihminen möyhöttää jostain tyhjänpäiväisestä asiasta. Eilenkin jouduin sellaiseen tilanteeseen, ja minulla paloi käämit. Huusin, että minä olen juuri jäänyt täysorvoksi, joten minä en nyt jaksa kuunnella tämmöistä paskaa. No tämä tyyppi tietenkin huolestui ja luuli jopa, että miehenikin on kuollut, ja alkoi sitten laskeskella, että eikö äitini ollut kuitenkin aika iäkäs ihminen...? Juu en ole vaatimassa, että hänen olisi pitänyt unohtua tänne vielä vuosikymmeniksi, mutta minulla menee silti tässä nyt jonkin aikaa, että saan käsiteltyä tietyt jutut.

Joten siis oikeasti, miksi käytetä surunappeja? Eikö pitäisi ihmisellä olla oikeus ottaa itselleen tila ja rauha potea elämää ja menetystä? Ja muiden olisi ehkä helpompi suoda se myös toisille, jos heitä muistutettaisiin tästä tilanteesta jollakin ulkoisella merkillä.



Share/Bookmark

lauantai 24. syyskuuta 2016

Kulttuurista omimista tai jotain


Jouluun on kolme kuukautta ja olen nyt jonkin aikaa ollut piiloutuneena piirtämisharrastukseeni. Ideana on tehdä lasten tietokirja joulusta. Sen päähenkilö, hyvien kysymysten esittäjä ja primus motor on tuo yläpuolella näkyvä tyyppi. 

Hän on maahanmuuttaja ja kiinnittää huomiota suomalaisen kulttuurin erityispiirteisiin, tällä kertaa siis jouluun. Hän esittää kysymyksiä kantaväestön edustajille. Suomalaiset tietenkin tietävät, että jouluna annetaan lahjoja, koristellaan kuusi, syödään kinkkua, mutta miksi näin tehdään, sitä he eivät oikeastaan osaa sanoa. Paitsi että niin on tapana. Kirjan tarkoitus on kuitenkin penkoa tapojen taustoja. Miten ne ovat syntyneet ja mistä ne kertovat. 

Viime aikoina on ollut taas puhetta rasismista. Tänään osoitetaan mieltäkin rasismia vastaan. Itse juutuin johonkin loputtoman tuntuiseen vääntöön N-sanan pahuudesta. Se lähti liikkeelle elokuvasta Pekka ja Pätkä N....nä. Kuten tiedetään Ruotsin puolella on Peppi-kirjoista sensuroitu tuo paha N-sana. Joten ymmärrättehän, yhtäkkiä aloin miettiä saanko piirtää kirjaani tuon näköisen hahmon? 

Olenko rasisti? Onko tämä kulttuurista ylemmyydentuntoa, riistämistä. Kulttuurista omimista, tai jotain muuta kauheaa, jota en osaa kuvitellakaan, mutta epäilemättä joku anonyymi minulle kohta kertoo, joko kommenttilaatikossa tai sitten anonyymilla sähköpostilla. 

Voisin tietysti ottaa pojasta värin pois, mutta auttaako sekään. Kun idea on, että ulkopuolinen tulee ja näkee ja esittää hyviä kysymyksiä ja kysymyksillään pakottaa kantaväestön ajattelemaan. Onko siis koko lähtökohta poliittisesti epäkorrekti`

Voisi tietysti ajatella, että päähenkilö voisi olla ylipäätään vain lapsi, joka tarkastelee aikuisten maailmaa ja tekee siihen liittyviä havaintoja. Mutta olen jo ehtinyt jotenkin kiintyä tähän Niilo-poikaan, joka on siis joulupukin kaima, tavallaan.

Share/Bookmark

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Tuhon tie kohti Turun kirjamessuja

Ehkä unohdan hetkeksi surutyön ja provoilun joita kumpaakin olen harrastanut blogissa viime kuukausien aikana ja siirryn hetkeksi aggressiiviseen markkinointiin. Minähän olen kuitenkin kirjailija herra nähköön ja Turun kirjamässyt lähestyvät.

Koska en osaa järkevästi organisoida mitään, en edes omaa elämääni, tai en sitä varsinkaan, olen läsnä messuilla kolmena päivänä ja tästä linkistä pääsee näkemään missä milloin ja millaisissa merkeissä.

Julkisuudenkipeydelläni ei ole mittaa eikä määrää, sen näkee siitä, että olen lupautunut puhumaan Siioninvirsiseuroihinkin. Minä joka en ole koskaan käynyt herännäisten seuroissa, vaikka muuten olen ollut vaikka minkälaisessa seurassa.

Ei ole aavistustakaan, että mistä siellä puhuisin. Kuuntelin kesällä seurapuheita radiosta, körteillähän oli kesäjuhlansa Vantaalla.

Arpapelistä löytyisi teemoja, mutta seuroissa ei vissiin ole tarkoitus provosoida joten pitäisi keksiä jokin ovelampi tulokulma asiaan. Valitettavasti nämä strategiset suunnitelmani yleensä kariutuvat siihen, että lopulta eksyn kuitenkin olemaan taas oma itseni. Ja sehän on tuhon tie tässä nykymaailmassa.


Share/Bookmark

maanantai 12. syyskuuta 2016

Ampukaa viestintuoja niin sillähän maailma paranee

Olisi hyvä alku, jos ihmiset oppisivat puhumaan asioista niin, että he keskustelevat samassa moodissa. Jos toinen esittää konkreettisen yhteiskunnallisen ongelman, niin olisi eduksi jos asiaan ei vastattaisi syyttämällä ja halventamalla ihmistä joka kertoo tästä epäkohdasta.

Mutta keskustelu, jossa oikeasti yritettäisiin ymmärtää asioita, joista puhutaan, ei ole enää aikoihin ollut muodissa. Elämme puolivillaisen retoriikan kulta-aikaa. Ongelmia ei haluta käsitellä, vaan viestintuojat mieluummin ammutaan ja oletetaan että sillä tavalla on saatu asia käsiteltyä.

Perjantainen Pressiklubi käy esimerkiksi tästä nykyisestä retorisesta aivopiereskelystä, kun jostain syystä studioon oli taas tuotu kirjailija Tervo, joka tällä kertaa vastustaa rasismia ja tekee sen haukkumalla  sanomalehdessä suomalaisia autisteiksi. Mistä taas autistit tai heidän läheisensä ottivat nokkiinsa sillä autismi ei tee ihmisestä rasistia.

Mutta jos ihminen on rasisti, niin sittenhän häntä saakin haukkua ja kiusata, hänen ulkonäköään ja ominaisuuksiaan saa pilkata, oikeastaan hänet pitäisi karkottaa maasta tai mielellään tappaa. Rasisti on leima, jonka nykyään saa helposti. Rasisti on hyvien ihmisten mielestä eräänlainen epäihminen. Suoritetaan siis ns. dehumanisointi, joka onkin kaiken propagandan perusväline.

Docventures esitteli meille venäläistä propagandaa, minäkin katsoin ohjelman ja Putinin haastattelu oli todella kiinnostava. Mutta olisi kyllä tarpeen ryhtyä kriittisin silmin arvioimaan myös meidän omaa aikaamme ja kulttuuriamme. Mitä ihmettä tässä maassa tapahtuu. Jospa sen voisi tehdä analyyttisesti ja uteliaasti, ja pidättäytyä ihmisten leimaamisesta. Lisäksi voisi miettiä mitä konkreettista voisimme tehdä, jotta voisimme säilyttää hyvinvointivaltion.





Share/Bookmark

torstai 8. syyskuuta 2016

Naisoletettu pukeutuu burkhaan

Suomi tuntuu kovin jakaantuneelta. Osa porukasta on ahdistunut sen vuoksi, että turvapaikanhakijoita käännytetään takaisin vaarallisiin oloihin, suomalaiset maahanmuuttoviranomaiset ovat päätöksissään epäinhimillisiä, poliisit ovat rasisteja ja vastaanottokeskusten lähistöllä mieltään osoittavat suomalaiset ovat pahoja ja tyhmiä ja heidän rasisminsa on häpeäksi koko kansakunnalle.

Sitten on sellaisia ihmisiä kuin nuori ystäväni, joka joutuu asumaan kaupungin vuokra-asunnossa alueella, jossa on paljon turvapaikanhakijoita. Ei voi käyttää lyhyttä hametta, avonaista kaula-aukkoa, ei kannata mennä hämärän tultua ulos ja kun rappukäytävässä tai pihalla tulee joku vastaan, ei pidä katsoa päin eikä tervehtiä. Se tuntuu hänestä tylyltä, mutta niin on kuitenkin parempi, jotta ei joutuisi enää uusiin uhkaaviin tilanteisiin. Hänen naapurustossaan asuu paljon kolmekymppisiä tummahipiäisiä miehiä, jotka ovat "kiihtyneitä".

Sanoinkin hänelle, että sinut leimataan rasistiksi, jos sanot tuollaisen ääneen. Hän sanoi, että tervetuloa asumaan sinne missä hän asuu.

Tietenkään ongelma ei ole pelkästään siinä, että alueella asuu maahanmuuttajia, vaan siinä että asukasrakenne on vinoutunut. Siellä asuu lähinnä nuoria miehiä ja sitten joku nuori nainen joukossa. Se jo sinällään aiheuttaa hankaluuksia.

Huomasin, että hän tosiaan puhui miehistä ja naisista jonkinlaisena itsestäänselvyytenä.  Minulle taas tuli mieleen äskettäin käymäni keskustelu kiihtyneen feministin kanssa. Aina kun sanoin jostain ihmisestä "mies" tai "nainen", hän heti korjasi: Tarkoitat siis miesoletettu. Tai: tarkoitat siis naisoletettu. Ja kun sanoin, että minusta heidän sukupuolensa on aika selvä juttu ja sukupuoli vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, hän sanoi jotain, mitä en kykene toistamaan koska se oli niin monimutkaista ja pyyhkiytyi muististani. Mutta se liittyi etuoikeutettuun asemaani.

Suomessa on porukkaa, en tiedä miten suuresta joukosta puhutaan, äänekkäitä he ainakin ovat, jotka väittävät, että ihminen voi itse valita ja päättää sukupuolensa. Sukupuolia ei ole vain kaksi, vaan niitä on yhtä monta kuin on yksilöä, eikä ihmisiä saa ahtaa binäärisiin lokeroihin.

Mutta kun kantaväestöä edustava valkoinen naisoletettu kohtaa turvapaikkaa hakevan miesoletetun,  siinä voivat osapuolten oletukset olla aika kaukana toisistaan. Nuori naisoletettu ystäväni olisi kiinnostunut kuulemaan, jos jollakin on käytännöllisiä ehdotuksia kuinka toimia hänen tilanteessaan, jotta jännitteitä asuinympäristössä voisi vähentää, ilman että hän joutuu pukeutumaan burkhaan.





Share/Bookmark

tiistai 6. syyskuuta 2016

Päivänpaiste

Äidillä oli sellainen strategia, että hän ei jättänyt itsestään jälkiä jotka olisivat kertoneet hänen sisimmästä persoonastaan. Kesämökillämme pidettiin mökkipäiväkirjaa, johon hänkin kirjoitteli jotain, kun isäni käski hänen kirjoittaa. Ja hän sitten kirjoitti, että oli leiponut korvapuusteja, ne olivat palaneet pohjasta, mutta maistuivat kuitenkin kaikille ja mukavaa on ollut taas touhuilla täällä Muorinmäessä. On  myös merkintä, josta hän on siististi leikannut saksilla loppuosan pois. Mitähän siinä on ollut. Alkuosasta päättelen, että jotain henkilösuhteisiin liittyvä negatiivinen kommentti. Mutta varma en voi olla.

Joku oli antanut hänelle lahjaksi Viiden vuoden päiväkirjan. Sitä oli revitty pois nippu sivuja. Tulkitsen asian niin, että hän oli aloittanut pitää päiväkirjaa, mutta tullut toisiin ajatuksiin eikä halunnut jättää jälkipolville sitäkään tirkistysaukkoa sisäiseen maailmansa.

Minulla oli hänen kanssaan verisiä riitoja, kun olin nuori. Vielä kolmekymppisenä muistan riidelleeni hänen kanssaan raastavasti, ja hänellä oli aina viskata tuskallinen vasama suoraan johonkin sisäiseen kipupisteeseeni. Opin, ettei äidin kanssa todellakaan kannata riidellä, koska vahingoitun siinä itse aina niin kuolettavasti. Strategiani oli siis vetäytyä. Pidin yhteyttä, mutta vältin asioita joista tuli riitaa. Niitä asioita oli paljon.

Kyselin hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, omasta varhaislapsuudestani. Hän puhui noista ajoista mielellään, mutta aina samat jutut. Yritin houkutella esiin jotain muuta. Päättelin, että täytyihän hänen muistaa jotain muutakin, mutta turhaan yritin. Vakiintuneiden muistojen lisäksi ei koskaan herunut tietoja menneisyydestä.

Hän varautui tulevaan hyvissä ajoin ja karsi tavaroitaan ja papereitaan jo silloin, kun oli vielä kunnossa. Tosin kaikki postikortit hän säästi. Ja valokuvat. Mutta kuten sanottu, hän pyrki selvästikin karsimaan pois kaiken henkilökohtaisen, häivyttämään persoonansa kartalta, vaikka rooliaan hän ei voinut häivyttää. Hän oli vaimo ja äiti.

Kun nyt kävin tyhjentämässä äidin asuntoa, löysin pahvilaatikon, jossa leikekansio. Siihen hän oli kerännyt kaikki lehtijutut, jotka tavalla tai toisella liittyvät tekemisiini. En ole itse kerännyt enkä säästänyt lehtileikkeitä, joten oli yllätys, että niitä on kertynyt niin paljon. Yhdeksänkymmentäluvulla olen ilmeisesti ollut jatkuvasti paikallislehdissä. Mutta tämä ei oikeastaan ollut se pääjuttu. Olennaista on, että samassa pahvilaatikossa tuon kansion alla oli nippu kirjeitä. Siinä oli vanhempieni kirjeenvaihto tammikuussa 1959, kun isäni oli ollut neljä viikkoa Helsingissä kurssilla ja äiti oli jäänyt pienten lasten kanssa yksin kotiin. Minä olin puolivuotias.

Äidin kirjeet isälle sisälsivät kuvausta minun ja veljeni touhuista sekä arkielämän vaivoista. Ensimmäisten viikkojen kirjeet olivat reippaita ja valoisia, mutta väsähtivät loppua kohden, kun oli flunssaa ja muuta vaivaa, polttopuut loppuivat, tasaussäiliö jäätyi ja muuta sellaista. Isä taas raportoi sukulaisvierailuista, ravintolakäynneistä ja televisionkatselusta.

Kirjeistä välittyvä hellyys järkytti minua. En muista äidin koskaan pitäneen minua lapsena sylissä. Mutta kirjeissä hän kuvailee, miltä minä näytän vauvankopassani ja miten reagoin, kun hän nostaa minut syliin. Olen hänen Päivänpaisteensa.







Share/Bookmark

torstai 1. syyskuuta 2016

Olen riistoporvari

Olen pistänyt työhuoneeni tienaamaan minulle rahaa. Koko tämän vuoden se on jo ollut hommissa.  Siitä saan vuokratuloa noin 250 euroa kuukaudessa. Siis sen jälkeen, kun olen miinustanut yhtiövastikkeen.

On ollut järkyttävää olla vuokranantajan roolissa. Vuokranantajathan ovat ahneita piruja, jotka ajavat köyhät perheet lumihankeen jos eivät saa rahojaan, ja nyt olen huomannut, että se on totta omalla kohdallani.

Ovellani on alkanut lapata jos jonkinlaista selittäjää. Viimeksi oli tämä episodi: Kiltti mies Irakista joutuu häädetyksi maasta, paitsi jos hän voi osoittaa asuvansa jossain. Minä siihen: Äitini kuoli juuri ja minä en nyt jaksa tällaista. Pyytäjä siihen: Mutta tämä kiltti mies ehkä tapetaan, jos joutuu takaisin Irakiin. Minä puolestani: Mutta en tunne häntä, en ole koskaan nähnytkään. Mistä tiedän, että voin luottaa häneen. Hän ei puhu suomea eikä englantia eikä saksaa eikä ruotsia, miten kommunikoin hänen kanssaan?

Annoin vuokrauksen välittäjän tehtäväksi ja käskin irakilaisen hakea asuntoa niin kuin muutkin ihmiset. Sanoin, että kyllä minä otan irakilaisen kunhan joku on ensin selvittänyt mistä lähteestä ja millä todennäköisyydellä minä saan vuokratuloni.

Irakilaista ennen oli oma episodissa, kun keski-ikäinen kukkaislapsi halusi asua asunnossa hintaan mihin tahansa, mutta viihtyi siellä kokonaisen kuukauden, vaikka meillä oli vuoden vuokrasopimus. Vapautin hänet siitä, koska ei tuntunut järkevältä ryhtyä riitelemään.

Olisi kivaa olla hyväntekijä ja pyhimys, mutta ei minusta ole sellaiseen. Kukkaislasta edeltävä vuokralaiseni oli kollega, joka pisti kämpän niin haisevaan kuntoon, että mieheni kanssa siivosimme 14 neliön pikkustudiotani yhden helteisen lauantaipäivän aamusta iltaan ja tuuletimme sitä monta vuorokautta. Täytyi oikein ihmetellä että asunnon saa puolessa vuodessa niin paskaiseksi.

Joten nyt annoin vuokrauksen välittäjälle ja hän etsi siihen opiskelijapojan jolla oli myös suositukset, että kunnon poika on. No nähtäväksi jää.

Minulla on nostamaton apuraha, mutta hetki ei ole aivan oikea, koska yhteistyökumppani jäi leskeksi puolitoista kuukautta sitten. Viimeksi kun kävin hänen luonaan, istuimme keittiön pöydän ääressä ja itkeä tursusimme pitkään ja hartaasti, enkä viitsinyt alkaa kysellä, että milloin ryhdymme töihin.

Joka tapauksessa minä olen asunnon omistaja, se on minulle sijoituskohde, kuulun omistavaan luokkaan ja siitä asemasta käsin katselen näitä tyyppejä jotka kaupungissa kiertelevät halvasta kämpästä toiseen ja yrittävät selviytyä. Meillä on aika erilaiset maailmat. Se vain on niin. Paitsi jos ryssin asiani oikein kunnolla, niin että kohta minäkin kiertelen vuokrakämpästä toiseen ja olen työvoimahallinnon työllistävien interventioiden kohteena.

Share/Bookmark

tiistai 30. elokuuta 2016

Ei tarvitse enää kuulostella


Yhteydenpito on vaikeaa. Nykyaika on tuonut meille kommunikaatiota helpottavat härpäkkeet, mutta ne synnyttävät yhtä paljon ongelmia kuin ratkaisevat. Maailmoja syleilevät ituhipit kohtaavat sosiaalisessa mediassa tartuttaakseen toisiinsa universaalia rakkauden sanomaa, mutta siellä kohtaavat myös terroritekojen hautojat. Ei ehkä pitäisi nauraa kuullessaan, että kissa-foorumi on välillä suljettu, koska ylläpitäjiin kohdistuvat uhkailut muuttuivat niin väkivaltaisiksi.

Inhimillinen kommunikaatio on altis häiriöille. Rakkaudet päättyvät, ystävyydet liudentuvat ja niiden merkityssisältö ohenee yhdentekeväksi ja välillä ajaudutaan myös ilmiriitoihin.

Yhteydenpidossa on rasittavat puolensa muutenkin. Meille sanotaan pahasti, me sanomme pahasti. Ja on paljon asioita joita ei voi selvittää puhumalla. Ihmissuhde voi olla vähän kuin puu, josta elämän edetessä kuolee oksia. Joku haara on ehkä kokonaan kuollut, mutta toiseen haaraan silmut puhkeavat keväisin.

Minulla on mökillä vanha tammi. Jokin sen oksa aina yhtäkkiä talven aikana kuivettuu. Siihen ei tule keväällä lehtiä, joten kuiva oksa sahataan pois. Siitä on kehittynyt oudon mallinen vänkyrä noiden amputointien myötä. En ymmärrä mikä tammea vaivaa. Pihan keskellä kasvaa toinen joka on terve ja mahtava. Mutta olen jollakin tavalla kiintynyt kituvaan pieneen vänkyrätaammeenkin. Ja sekin tekee kauniita terhoja jäljellä oleviin muhkuraisiin pikkuoksiinsa.

Olen isän kuolemasta asti siis kahdeksantoista vuotta soitellut äidille säännöllisesti. Kuulostelin puhelimessa miten hänellä menee. Nyt ei tarvitse enää kuulostella. Viime yönä heräsin siihen järkytykseen, että hän odottaa yksin kylmiössä. Hautajaisiin on vielä melkein pari viikkoa.

Elämä on yhteydenpitoa. Kuolemassa se loppuu. Tai muuttaa luonnettaan niin paljon ettei se ainakaan ole samanlaista kuin ennen.


Share/Bookmark

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Onko tuska toivon kasvumaata?

Mitä se on, kun ihminen haluaa säilyttää muistoja?

Aloin taas ajatella muistojen laatikkoa, jonka löysin jokin aika sitten äidin häkkikomerosta. Sinne oli pakattu kaikki lapsena tekemäni askartelut. Oli munakennosta muokattu pääsiäistipun pesä ja muuta sellaista, johon olen varmaankin saanut ohjausta päiväkodin tädeiltä. Siellä oli myös paloja tapetista, johon oli töhritty värikynillä. Kulmaan oli kirjoitettu töhrijän nimi ja päivämäärä. Ymmärrän olleeni arvokas tekijä perheessä, vaikka rakkaus ilmaistiin usein kielteisessä muodossa. Miksi et ole niin kuin N.N joka on aina iloinen, ei koskaan tuhri vaatteitaan eikä hukkaa lettinauhojaan. Äläkä vääntele minulle naamaasi, nyt menet nurkkaan häpeämään.

Muistan miten kävimme ripustamassa pyykkejä kuivumaan isoäidin ilmavalle ullakolle. Sinne oli viritelty pyykkinaruja, jotka kulkivat vinttitilassa ristiin rastiin. Olin  äidin apulainen. Minulla oli pyykkipojat esiliinan taskussa ja sieltä ojensin niitä sitä mukaa kuin tarvittiin. Vintin nurkassa lattialla oli vanerinen matkalaukku, joka oli suljettu nahkaremmein. Matkalaukku avattiin joka kerta, kun kävimme vintillä ja voi sentään, siellä olivat minun vauvanvaatteeni. Putipuhtaina, siisteinä.

Katso nyt tämmöinen paita sinulla oli, olit näin pieni. Tällaiset potkuhousut katso. Ja nämä tossut, eikö ole nätit. 

Minä katselin noita vaatteita ja tunsin outoa syyllisyyttä siitä, etten ollut enää pieni ja suloinen. Jos asiat olisivat menneet oikein olisin edelleen potkinut potkupuvussa vauvansängyssäni ja tuottanut äidille iloa.

Tomuisella hyllyllä oli isoisän lääkärinlaukku jota en saanut ottaa leikkeihini. Äiti kertoi aina saman jutun. Miten isoisä oli kuvannut hänen keuhkonsa, kun hän oli ollut kaksitoistavuotias ja kehunut miten kaunis ja terve tyttö hän oli. Eipä ollut isoisä tiennyt, että kehui tulevaa miniäänsä. Eikä saanut koskaan tietääkään koskapa kuoli ennen kuin vanhempani tapasivat toisensa.

Seuraavaksi oli vuorossa isoäidin kansallispuku, jota en myöskään saanut ottaa, vaikka se oli minusta ihmeellinen. Se roikkui hylättynä muoveissaan ja koithan sen sitten vuosien mittaan söivät. Kaikki arvokkaammat tavarat menivät vähän myöhemmin huutokaupassa, kun talo jyrättiin pankin tieltä maan tasalle.

Siinä meni paljon hyvää tavaraa, äiti harmitteli jälkeen päin moneen kertaan. Niin meni. Se samovaarikin. Kaikki jännät ihmeelliset esineet, jotka kertoivat siitä, että joidenkin elämä oli ollut joskus paljon hohdokkaampaa kuin nykyään. Olisin halunnut omakseni lääkärilaukun, samovaarin,  kansallispuvun, isoäidin polkupyörän ja muut jännittävät esineet, kuten lasilevyt, jotka olivat valokuvanegatiiveja, mutta ei, se kaikki meni huutokaupassa. Sen sijaan minulla on nyt pahvilaatikollinen lapsena askartelemaani roskaa.

Mutta mitä minä olisin sillä lääkärin laukullakaan tehnyt. Sitä vain kiinnittyy joihinkin esineisiin, ja niistä on vaikea päästää irti, koska tunnen, että eräänä päivänä tuo esine saattaisi vielä ikään kuin avautua ja paljastaa jotain olennaista meidän yhteisestä menneisyydestämme. Esine ehkä kantaa olemuksessaan jotain palapelin puuttuvaa ja olennaisen tärkeää osaa. On vain ajan kysymys milloin se paljastaa salaisuutensa. Mutta jos luovun tuosta esineestä luovun myös oivalluksen mahdollisuudesta.

Mutta elämä  ei tietenkään ole esineissä sen enempää kuin minun lapsuuteni on noissa löytämissäni roskissa. Mietin Anna-Mari Kaskisen laulua jossa sanotaan jotain sellaista, että kyyneleet eivät koskaan valu hukkaan ja kaikki haavat saavat kerran merkityksen. Kivun kautta syntyy jotain uutta. Onko se niin.



Share/Bookmark

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Sain täydelliset viimeiset sanat

Torstaina illalla menin messuun. Istuessani siellä afrikkalaisten, vietnamilaisten, filippiiniläisten jne  seurassa, ajattelin miten ironista on, että sen jälkeen, kun katolilaisuus  kuoleman ja omaisuuden menettämisen uhalla häädettiin reformaation jälkeen Suomesta, se hiipi 1800-luvun myötä tänne itäistä reittiä, siis Venäjältä. Sen alku on puolalaisten sotilaiden, italialaisten posetiivarien, lasinpuhaltajien ja kulkukauppiaitten ja saksalaisten panimoalan työntekijöiden tarpeessa saada oman uskontonsa mukaista sielunhoitoa. Ja kun Suomi ei enää ollut osa katolilaisuuden suhteen vainoharhaista Ruotsia, kaikki olikin yhtäkkiä mahdollista. No ei enempää tuosta asiasta.

Torstaista vielä. Menin aikaisin nukkumaan ja nukuin suhteellisen yhtenäisesti, mutta heräsin viideltä. Yhtäkkiä vain olin ihan hereillä ja makasin sängyssä katsellen kattoa. En ajatellut mitään erityistä, lepäsin vain. Sitten soi puhelin.

Kun näin, että soittaja oli veljeni, tiesin heti, mitä asia koskisi. Mutta kun vastasin puhelimeen ja hän sanoi: No ei tässä mitään, täältä äidin luota vaan soittelen, niin hetken ehdin jo luulla, että jokin ihan muu asia oli saanut hänet soittamaan puoli kuudelta perjantai aamuna. Mutta sehän se asia sitten oli, mitä olin jo odottanutkin.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä sitten tosiaan sain ne unelmieni viimeiset sanat. Nimittäin kun viimeksi lähdin äidin luota, hän täysin yllättäen sanoi jotain liikuttavaa. Ajattelin sillä hetkellä, että jos elämä olisi elokuvaa, niin tämän tarinan pitäisi loppua näihin sanoihin.

Mietin viivyttelinkö minä seuraavaa käyntiäni siksi, että en halunnut noiden viimeisten sanojen korvautuvan toisilla viimeisillä sanoilla, jotka eivät olisi yhtä täydellisiä. Samalla tunsin murhetta siitä, että ne täydelliset viimeiset sanat tulivat vasta nyt. Entä jos ne olisi sanottu minulle silloin, kun meillä oli vielä yhteistä aikaa.

Vasta nyt ymmärrän, miksi me sanomme, että joku tekee kuolemaa. Kuolemaa todella tehdään. Kaikki jotka ovat siinä lähellä, joutuvat mukaan samaan tekemisen pyörteeseen, eikä siitä ole pääsyä ennen kuin se on tehty valmiiksi.

Kun ihminen vedetään tästä maailmasta pois siihen toiseen ulottuvuuteen, hänet kiskotaan täältä juurineen. Ja koska hänellä on juurensa meissä kaikissa, jotka vielä olemme täällä, me joudumme kokemaan sen irti repimisen tuskan. Ihmistä on heilutettu kaksi kuukautta niin kuin poisvedettävää hammasta, ja minä olen osa sitä leukaa, josta se hammas on vedetty. Mutta nyt se on ohi.



Share/Bookmark

torstai 18. elokuuta 2016

Tiedän tunteen

Käyn taas läpi päiväkirjojani. Valitsin sattumanvaraisesti vuoden 1996. Otan talteen yhden tai kaksi merkintää, joita pidän tavalla tai toisella kiinnostavina, muuten hävitän kirjat.

25.9.1996 olen kirjoittanut:

toisilla on ystäviä
he saavat kortteja ja puheluita syntymäpäivänä
kukkia ja pieniä liikuttavia lahjoja
he järjestävät  juhlia joissa kaikilla on hauskaa

toiset ovat kauniita
heidän päänahkansa ei hilseile
he eivät ole lihavia
he eivät koskaan katso televisiosta kauniita ja rohkeita
he lukevat hyvää kirjallisuutta
koska heidän aikansa on kallista

toiset ovat aina siellä missä tapahtuu jänniä asioita
he tietävät mitä on meneillään
mikä on tietämisen arvoista
he eivät syö nakkeja

toiset eivät ole koskaan yksin
eivät ikinä loju tukka rasvaisena
kuiva nahka kutisten television ääressä
ahmi perunalastuja
ihmettele miksi puhelin ei soi

televisiossa kerrotaan
että tsernobylissä
betonikuoren alla säteilee kuuma sydän
tiedän tunteen




Share/Bookmark

maanantai 15. elokuuta 2016

Korvapuustit lässähtivät, mutta elämä ei lässähdä

Sunnuntaina pidettiin ties monennetko Portsan pihamarkkinat. Koska tämä romaani:

sijoittuu Portsan pihamarkkinoita vastaavaan tapahtumaan, päätin esittää yleisen ja velvoittamattoman kutsun tulla katsomaan, että millaista täällä on, ja lupasin tarjota kahvia ja pullaa kaikille, jotka tulevat paikalle.

Oli mukava huomata, että monet vastasivat kutsuun. Leivoin 56 lässähtänyttä korvapuustia, muutama niistä jäi yli.  



Päivä oli mukava, mutta olin illalla todella väsynyt. Makasin sohvalla, join rooibosta ja mietin sitäkin, että miksi on heti niin huono omatunto, kun tekee jotain tämmöistä oikeastaan aika tyhjänpäiväistä sen sijaan, että istuisi äidin sairasvuoteen äärellä. 

Ja siitäkin on huono omatunto, että olen jättänyt väliin monenlaisia tapaamisia ja töitä sen vuoksi, että en jaksa. En esimerkiksi ole jaksanut käydä kirjoittajatreffiryhmän tapaamisissa. Sitten yks kaksi jaksan järjestää jotain tämmöistä. Leivon pullaa, keitän kahvia, seurustelen erilaisten ihmisten kanssa. 

Mutta tämmöinen sosiaalinen puuhaaminen sitoo mielen harmittomiin ajatuksiin, kuten että pitää ostaa lisää tiskiainetta ja oliko jossain vielä avaamaton maitotölkki. En jaksa kirjoittaa mitään uutta tekstiä, mutta jonkin verran pystyn editoimaan jotain jo kirjoittamaani. En jaksa keskustella kirjoittamisesta, en omastani enkä muiden. En jaksa välittää oikein mistään. Mutta ruumis toimii ja tuntuu, että se on hyvä pitää liikkeessä. Siis siinä mielessä hyvä, että olo helpottuu, kun touhuaa. Heti kun lopettaa touhuamisen, tulee surullisia voimattomia ajatuksia, itsesyytöksiä, katumusta, ja sitten taas sen toteaminen, että en kuitenkaan mahda mitään.

Tämä mitä käyn läpi on äärettömän tavanomaista, siinä ei ole mitään erityistä. Mutta tämä on minun elämääni nyt. Toivon, että tämä vaihe jo loppuisi, mutta toisaalta, nämäkin päivät kannattaa elää, koska en tule saamaan näiden päivien tilalle jotain uusia parempia päiviä. Nämä ovat nyt arvokkainta mitä minulla on.

Share/Bookmark

perjantai 12. elokuuta 2016

Hetkien vaellusta

Nyt kannattaa tulla jos haluat nähdä hänet vielä. Elossa. Mutta sitä sanaa ei käytetty.

Nyt istun tässä ja kuuntelen hengitystä. Kun hetki sitten pidin häntä kädestä, hän sanoi : onko sinun vilu? Sinulla on niin kylmä käsi. Miten monta kertaa olen mahtanut kuulla tuon kysymyksen. Taas vastasin, ei mun ole vilu.

Mutta siihen ne puheenaiheet loppuivat. Mietin miten pitkään tässä kuuluu istua.  Tiedän ettei siihen ole ohjesääntöä niinkuin ei muihinkaan tärkeisiin asioihin maailmassa.

Joskus ehkä oli jotain tapakulttuuria.  Ihmiset tiesivät miten pitää toimia jos haluaa toimia oikein. Nyt kukaan ei sano mitään ei tiedä mitään,  itse pitää kaikki ymmärtää. Ei ihme jos välillä päätä puristaa.


Share/Bookmark

tiistai 9. elokuuta 2016

Passiivis-aggressiivista tykkäämättömyyttä

Taas tällainen ehkä triviaali päivitys (niin kuin täällä nyt muunlaisia olisikaan). Olen nimittäin huomannut, että en useinkaan pysty painamaan sydäntä tai peukkua tai kommentoimaan hurmioituneesti, kun joku julistaa somessa uutta parisuhdeonneaan. Olen tosi pahoillani, mutta aina kun näen semmoisen päivityksen, mieleeni nousee heti kysymys, että mitä ihmettä tapahtui sille edelliselle suhteelle.

En tarkoita, että haluaisin lukea facebookista tai muualta ihmisten parisuhteiden päättymistilityksiä. Enkä koe tarvitsevani sitä tietoa miksi jokin suhde päättyi. Kysymyshän on hyvin etäisistä ihmisistä, ei niistä oikeista ystävistä, niistä joiden parisuhteiden alkamiset ja päättymiset on yhdessä jaettu, keskusteltu ja kärsitty ja joiden kohdalla en somen vetoapua tarvitsekaan pysyäkseni heidän elämästään jyvällä.

Some on pintavaahtoa eikä normaali ihminen lotkauttaisi korviaan sille mitä siellä tapahtuu, mutta minä olenkin yliherkkä taiteilija.  Kun 500 kaveriani tykkää jonkun ihmisen uudesta parisuhteesta ja minä en tykkää, niin minulle tulee jonkinlainen paine, että kyllä minunkin kuuluisi tykätä. Ja olenko joku outo tuomitsija, kun en vaan tykkää. Mutta minun on kauhean vaikea tykätä, kun edellisen kerran olen lehdestä lukenut ihanteelliseen sävyyn kirjoitetun jutun kahden ihmisen ainutlaatuista onnesta, jonka eteen on nähty paljon vaivaa. Ja sitten vuoden päästä toinen näistä onnellisista julistaakin uutta onnea. Ja ihmiset kommentoivat, että sinä ansaitset tämän onnen, nauti.

Vainoharhaisina päivinäni voin miettiä myös huomaako joku, etten ikinä tykkää näistä päivityksistä.  Arvaako ihminen itse, että minä täällä ruudun takana ihmettelen, että entäs se edellinen suhde.Kuka jätti kenet ja miksi. Ja tehtiinkö nyt kaikki ja muuta sellaista.

Ja olen sitten miettinyt, että saanko minä olla tykkäämättä, jos ihminen siirtyy suhteesta toiseen ja tekee lapsia eri miesten kanssa ja välillä sen todellisen rakkauslapsenkin koeputkessa. Eihän se vaikuta minun elämääni millään tavalla. Voin elää tylsää elämääni niin tapahtumaköyhästi kuin haluan, kukaan ei estä. Enkö voi antaa muiden vähän irrotella? Kyllähän minä annankin heidän irrotella. En ole ketään estämässä. En sano yhtään poikkipuolista sanaa heille. En edes tunne tarvetta heidän elämänsä kommentoimiseen. Kysymys on ainoastaan siitä, saanko olla tykkäämättä. Vai tulkitaanko se passiivis-aggressiiviseksi teoksi kun jättää tykkäämättä.


Share/Bookmark

maanantai 8. elokuuta 2016

Ilo pintaan pihamarkkinoilla

Hei kuulkaas, ensi sunnuntaina 14.8 on Portsan perinteiset pihamarkkinat klo 11-16. Meidänkin taloyhtiömme on mukana.

Perustan pienimuotoisen kirpputorin koska pyrin hankkiutumaan eroon joistakin rojuista. Jos eivät mene kaupaksi nimelliseen hintaan eikä kukaan huoli ilmaiseksikaan, niin sitten niiden seuraava osoite on romulava. Myyn pientä koristesälää ja mitä nyt nurkista vielä löytyykin.

Myös Arpapeliä kirjaa saa tietenkin minulta edulliseen uloskantohintaan, mikä sopii paremmin kuin hyvin, koska Portsan pihamarkkinoiden tapaisesta häppeningistä koko kirjan stoori alkaakin.

Leivon pullaa tai jotain semmoista ja keitän kahvia, jota tarjoan jokaiselle joka vaan tahtoo, joten tulkaa ihmeessä. Minulla on ollut kurja kesä, senpä tähden yritän nyt riuhtaista itseni morbideista tunnelmista. Ilo pintaan vaikka sydän märkänis. 

Share/Bookmark

perjantai 5. elokuuta 2016

Kummitteleva kaappi

Tää on ihan kivaa luettavaa, sanoi mies Arpapeliä romaanistani. Tämä vaikuttaa kevyeltä pintahyörinältä, mutta tässä on syvällisiä ajatuksia.

No riittäköön tuo tämän blogikirjoituksen markkinointiosuudeksi.

Kesä on ehtinyt elokuuhun ja olen kokenut säät pääsääntöisesti miellyttävinä. Ikkunoita on voinut pitää auki ympäri vuorokaudet jo useamman kuukauden. On tullut tehtyä käytännöllisiä hommia kellarikin siivottiin, mökille vedettiin vesijohto, mikä ei ihan halpa keikka ollutkaan. On remontoitu keittiö, ja tyhjennetty huushollia huonekaluista. Ei olla muuttamassa, mutta haluan pois turhaa kuormaa elämästäni, vaikka en ole mikään konmarittaja. Tuskin edes tiedän mitä tuo tarkoittaa, enkä välitäkään.

Ongelmana on vielä tämä kaunis vanha kaappi. Se on teetetty isoisän kesähuvilalle Ilmainniemeen. Värit on haettu Kolilta. Älkää kysykö mitä tämä tarkoittaa, en tiedä. Mutta näin minulle joskus kerrottiin. Värimaailma haettiin Kolilta. Oliko siellä joku hieno rakennus 30-luvulla? No kumminkin, koko huvila oli samaa sävyä tämän kaapin kanssa ja nyt ainoa mikä siitä värimaailmasta on jäljellä, löytyy tästä kaapista.

Huvilakin on olemassa, mutta ei enää meidän sukumme omistuksessa. Itse omistan naapurihuvilan. Sen jonne nuo vesijohdotkin vedettiin. No kumminkin, rakastan tätä kaappia. Lisäksi sen oven sisäpuolelle olen lapsena kerännyt tarroja, siellä on myös veljeni tekemä herjauskirjoitus, joka alkaa Kelli on... Mutta kirjoitus jää kesken. Kelli viittaa minuun. Kaappi on siis henkilökohtainen monumentti. Pidän siitä esineenä, mutta toisaalta siihen liittyy myös ahdistusta. Olen lapsena ja nuorena kätkenyt sinne kaikenlaista, jota en ole tahtonut näyttää kenellekään. Sitten kaappiin on murtauduttu ja salaisuudet levitelty huoneeni lattialle. Vieläkin ahdistaa, kun muistan sen tapauksen. Itse asiassa se tapahtui kahdesti ja oli sietämättömän noloa. Hirvittävää. 

Eilen, kun istuin äidin sairasvuoteen äärellä ja hän avasi yhtäkki silmänsä ja katsoi minua tutkivasti, muistin heti kaappiepisodin ja ajattelin: jospa pyytäisit sitä minulta anteeksi, niin ehkä muuttuisin sisäisesti. Pehmenisin, tulisin rohkeammaksi, jotain. Sanoinkin hänelle: Onko jotain asiaa, onko jotain mitä tahtoisit sanoa. Miten typerä kysymys. Ei hän tahtonut sanoa mitään erityistä. Minullakaan ei ole paljon sanottavaa.

Eilen kun tulin hänen luotaan, nousi yhtäkkiä kuume ilman syytä. Makasin illan sohvalla 38 asteen kuumeessa. Ei ollut muita oireita. Tänään aamulla kuume oli poissa. Otin kuvan kaapista ja tajusin, että kohta se lähtee. Se on täynnä tavaraa, joka pitäisi ensin käydä läpi. Kohta taas lentää rojua kaatopaikalle. Sitä ennen on Portsan markkinat. 14.8 meinaan jakaa puoli ilmaiseksi jotain sellaista tavaraa, jonka voisin kuvitella kiinnostavan jotakuta. Turkulaiset tulkaa tonkimaan ja moikkaamaan. Kaappi ei silloin ole vielä myynnissä kylläkään.

Jaa mutta hei, suljen tämän jutun toisella mainoksella. Arpapeliä alkaa Portsan pihamarkkinoita muistuttavalla tapahtumalla. Mutta miljöö on fuusio Portsasta ja Raunistulasta ja liekkihotellin maastosta. 

Share/Bookmark

tiistai 2. elokuuta 2016

Modernin kipuja

Minusta on tullut modernin kriitikko. Se ei tarkoita että kritisoisin kaikkea modernia ja että haikailisin jotain auvoista entisaikaa jollaista ei koskaan ollut, vaan sitä että yritän jollakin tavalla suhteuttaa mennyttä ja nykyhetkeä toisiinsa.

Ennen olivat monet asiat nykyistä kehnommin mutta jotkin asiat paremmin. Ei ollut esimerkiksi muoviperäisiä hormoonihäirikköjä ihmisten elimistössä ja sitä muovilauttaa valtamerellä.

Nyt meillä on kivunlievitykseen hyviä lääkkeitä ja muitakin hyviä hoitoja joista on syytä olla kiitollinen.

Mutta monet edistyksen askeleet tuottavat ilmeisen hallitsemattomia takapakkeja.

Onko ihmiskunta kokonaisuudessaan jatkuvasti onnellistunut viime vuosisatoina? Rohkenen epäillä. 

Share/Bookmark

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Arvontaa naamakirjassa

Oletteko Facebookissa?  Kariston sivulla on Arpapeliin liittyvä kilpailu. Kommentoilmalla osallistutte kirja-arvontaan. Kännykällä en taida osata linkittää, mutta kyllähän te sen löydätte.

Olen jo saanut ensimmäiset lukijapalautteet, jotka ovat tutulta kuulostava. Kirja on vienyt mennessään, mutta lopussa on ollut epämääräinen olo,  koska tarina ei ollut edennyt odotuksenmukaisesti. Ja lopussa on tehnyt mieli väittää vastaan. Väittäkää vaan vastaan tarinalle ja sen päähenkilölle, mutta tämmönen hänestä tuli,  en mahda enää mitään. 

Share/Bookmark

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Radikaalisti rahvasta

Asta Leppä on kuulemma Hesarissa valitellut että kirjallisuus on kovin keskiluokkaista. Ja siltähän se vaikuttaa jos seuraa millaisia kirjoja esim juuri Hesari nostaa huomion keskipisteeseen. Mutta yllättäen on kirjoja ja siis jossain merkityksessä myös kirjallisuutta mainitun median ulkopuolella. Jos jokin kirja ei osu toimittajan tutkaan, niin vika voi olla siinä tutkassakin.

Kirjastonhoitaja jo kommentoikin samaisessa  läpyskässä että kyllä köyhätkin lukevat, siitä todistaa jo sekin että varausmaksun poistaminen kasvattaa lainausmääriä. Itse olen huomannut että iso osa lukijoistani on matalapalkka-aloilta olevia naisia. Bisneshaukkojen luokka ei kirjoistani välitä, tai ehkä välittäisivätkin mutta heillä ei ole aikaa eikä motivaatiota  tehdä löytöjä kirjaston hyllyjen äärellä. Sama pätee muihin jotka ovat statushierarkiassa kohtalaisen korkealla. He lukevat vähän ja vain sellaista jolle arvostettu kriitikko tms. on antanut suosituksensa.

Itsekin olen tietysti keskiluokkaa mutta alempaa sellaista. Lihavuus, laiskuus ja konservatiivisuus vielä viettää lisää siihen suuntaan että en todellakaan kelpaa. En sivistyneeseen keskiluokkaan enkä tietenkään työväenluokkaan jota nykyään ilmentää lumoava Li Andersson. Tämäkin on tuskallista koska olen ollut äänestäjä ja edelleen luen Kansanuutisia. Mutta kukaan ei näe minua radikaalina rahvaan kuvaajana, vaikka sitähän minä juuri teen. Arpapeliäkin joka sivumennen sanoen on ilmestynyt kuvaa rahvaan elämää vaikka päähenkilö on ollut hyväosainen . Mutta pudonnut säädystä maailmankatsomuksensa vuoksi. 

Share/Bookmark

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Raivaan itseni vapaaksi

Ahdistuksessa olen siirtynyt perkaamaan postikorttivarastojani. Olen säästänyt kaikki saamani kortit joten niitä on satoja. Ja entäs kirjat. Isovanhempien, setien ja tätien kirjat ovat saaneet kodin kirjahyllystäni, paitsi että nyt yhtäkkiä en jaksa enää katsella niitä. Olen kantanut sukupolvien kuormaa ja nyt haluan päästä siitä vapaaksi. Valtava tarve saada tavaraa pois. Mutta pitää valikoida taitavasti, koska on kirjoja ja esineitä jotka tahdon säilyttää. Pitäisi erottaa olennainen epäolennaisesta. Ihmiset kuulemma uupuvat tavarapaljoutensa keskelle. Esineisiin sitoutuu tunteita elämää ja kenties pahinta on elämättä jäänyt elämä. Kun se sitoutuu tavaroihin lähestytään vankilamaista tilannetta.

Jos tekstissä on outoja typoja se voi johtua siitä että modeemi pamahti ja päivittelen kännykällä. Hullun hommaa, myönnän.

Share/Bookmark

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Surun hampaissa edelleen

Toivottavasti vielä nähdään, hän sanoi, kun eilen lähdin. Tällaiset tavanomaiset lauseet muuttuvat sisällöltään järisyttäviksi kun eron lopullisuus alkaa konkretisoitua.

Lohdullista on huomata, että ahdistavien pelkojen luonne muuttuu kun ne joutuu kohtaamaan. Elän nyt sitä vaihetta,  jota olen kauhulla odottanut jo lapsena. Kaikki esitykset pitää lopettaa, nyt vain kohdataan, annetaan anteeksi.

Kadun niin monia asioita ja kaikki on nyt myöhäistä. Kadun vaikka epäilen etten olisi voinut muuttaa mitään.

Teen tylsää ruumiillista työtä,  hakkaan halkoja, haravoin, poimin marjoja. Pitkästyn niinä hetkinä kun suru ei järsi minua terrierin leuoillaan. 

Share/Bookmark

torstai 14. heinäkuuta 2016

Muistiinpanoja tästä elämästä

Minulla on mielikuva, että joissakin klassikkoromaaneissa, jotka kertovat elämästä 1800-luvun loppupuolen Euroopassa, valvotaan kuolinvuoteiden äärellä. Jostain minulle ainakin on jäänyt voimakas mielikuva hiljaisesta huoneesta, vuoteessa lepäävästä sairaasta, joka hourii hiljaksiin. Vuoteen ääressä kynttilän tai öljylampun valossa valvoo naispuolinen omainen, tai muu sukulainen, mahdollisesti tietysti myös palvelijatar. Hän pyyhkii kärsivän otsaa kostealla kankaalla, muun ajan tekee käsitöitä, tai kenties lukee Raamattua tai rukouskirjaa. Kun kuoleva yrittää sanoa jotain, hoitaja kumartuu lähemmäksi kuullakseen nuo kallisarvoiset viimeiset sanat.

Vai muistanko ihan omiani. Jostain mielen pohjalta kuitenkin nousee tällaisia eräällä tavalla viihtyisiäkin kuvia. Vertaan mielikuvia omaan todellisuuteeni, jossa pyörähdän kuolinvuoteen äärellä mahdollisimman usein, mutta olen kumman kyvytön pysähtymään kovin pitkäksi aikaa. Pari kolme tuntia kerrallaan, on vaikea jäädä pidemmäksi aikaa olemaan.

Toisaalta tuntuu tyhmältä käydä muutaman päivän välein, kun joka käyntiä seuraa vuorokauden verran hallitsematonta ja puuskamaista surua joka hyökyy pintaan katsomatta tilanteen soveliaisuutta.  Tuntuu, että samalla vaivalla voisi mennä sinne pidemmäksi aikaa olemaan. Kun en kuitenkaan pysty nyt tekemään mitään kovin järkevää, niin miksi en ottaisi virkkuutyötä mukaan ja asettuisi kuolinvuoteen äärelle niin kuin nuo romaanien hiljaiset sankarittaret. Minulla ei kylläkään ole virkkauksia olemassa, mutta ainahan voisin aloittaa. Toisaalta tämä ratkaisu vaatisi eräitä muitakin järjestelyjä, mutta suurin hidaste ehkä sittenkin on oma haluttomuuteni niin suureen henkiseen ja ajalliseen satsaukseen. En edes kysy olenko itsekäs, koska myönnän auliisti että olen itsekäs.

Tästä tilanteesta ja siihen liittyvistä tapahtumista ei kannata puhua ihmisille, kukaan ei halua kuulla, siksi kirjoitan siitä salakavalasti blogiin. Ympärilleni on laskeutunut hiljaisuus. Kun oma varsinainen työni on tässä tilanteessa mahdotonta, olen ajautunut muihin prosesseihin, kuten purkanut keittiön katosta pinkopahvit pois. Huomenna paneelikatto maalataan.

Tästä alkoi pinkopahvin repiminen

Repiminen oli yllättävän nopeaa

Mielessä kävi, että tarvitaanko maalia edes, mutta päätettiin sitten, että kyllä tarvitaan


Share/Bookmark