Korahtelua

Sain luettua Timo Montosen Kirjoita tarinasi. Kirjoitusoppaana tämä oli sellainen vähän erilainen kirja, koska teoreettiseen pohdisteluun limittyy kirjoittajan oman elämäntarinan kirjoittaminen. Se teki kirjasta sympaattisen.

Sitten tyhmä juttu perään. Tämä on silkkaa häiriöklinikkaosastoa. Mutta huomasin jotenkin lähtökohtaisesti kunnioittavani Montosta kovasti. Hän vetää kirjoittajakoulutusta Palmeniassa, vau. Ajattelin, että Montonen on loistava kirjailija. Hän tosin ei ole julkaissut kovin monta (löysin yhden, Kaksitoista aamua, joka kuuluu Palmenia sarjaan, mitä se sitten tarkoittaakin) romaania, mutta siitä ei olekaan kysymys. Jotkut vain ovat loistavia runoilijoita ja kirjailijoita, vaikka eivät koskaan julkaisisi mitään.

Itse mietin jatkuvasti sitä, onko minulla oikeutta opettaa kirjoittamista, kun en itsekään osaa. Sillä ei ole merkitystä, että olen elättänyt itseni kirjoittamisella kohta 18 vuotta. Tähän ikään mennessä olisi pitänyt saada jo muutama kirjallisuuspalkinto, tai edes ehdokkuus, jotta voisi hyvällä omallatunnolla opettaa kirjoittamista. Minua ihan oikeasti nolottaa mennä ihmisten eteen ja puhua heille kirjoittamisesta. Odotan aina sydän kylmänä milloin joku pistää minut seinää vasten, sanoo etten osaa mitään. Minun osaamiseni ja osaamattomuutenihan on kenen tahansa arvioitavissa. Kirjojani löytyy kirjastoista ympäri Suomen. Tällaisissa valoisissa tunnelmissa lopettelen vanhaa vuotta ja valmistaudun tulevaan. Kiitoksia että olette jaksaneet kulkea kanssani.

Korahtelua

Kansanvaltaa

Joskus sitkeä kansalaistottelemattomuus vie voiton vallanpitäjien sitkeästä jästiydestä, sen huomasin eilen kävelylenkilläni. Rautatiesilta Raunistulan ja Ylioppilaskylän välillä on jälleen ihan laillisesti auki kävelijöitä varten. Ylitin tyytyväisenä Aurajoen ja ihailin verkkoaitoja, jotka suojelivat kulkuani. Ei ollut vaaraa junan alle joutumisesta, sen paremmin kuin jokeen tipahtamisesta.

En tiedä milloin ylikulkusilta suljettiin kevyeltä liikenteeltä. Silloin kun kahdeksankymmentäluvulla asuin Ylioppilaskylässä, reitti oli vielä auki, mutta myöhemmin silta luokiteltiin vaaralliseksi. Pölkyt kestivät ilmeisesti juuri ja juuri junan painon, mutta jalankulkijat olivat jo liikaa.

Ihmiset eivät kuitenkaan totelleet kieltoa. Kurittomat jalankulkijat purkivat esteet pois. Kissa ja hiiri -leikki jalankulkijoiden ja siltaa hallinnoivien instanssien välillä jatkui vuosia. Silta suljettiin eri tavoin, mutta yön pimeinä tunteina rakennelmat laittomasti purettiin, ja kulkeminen jatkui. Totuin itsekin pujahtamaan sillalle milloin verkkoaitaan leikellystä raosta, milloin harppomalla kaadetun aidan yli, joskus muistan kiivenneeni aidan ylikin.

Tänään luin lehdestä, että uusi jalankulkusilta luovutetaan kävelevälle yleisölle välipäivinä. Pääsin siis eilen aivan tuoreeltaan korkkaamaan sillan.

Usein tuntuu, että yläpuolellamme on hallintokoneisto, joka jyrää meidät ilman että mahdamme asioille mitään. Mutta ylikulkusillan tapaus muistuttakoon meitä siitä, että kyllä kansallakin on valtaa, kunhan se on yksimielistä.

Kansanvaltaa

Mieli elää jo uutta aikaa

Olen koomassa, jos joku ihmettelee miksi täällä ei tapahdu mitään. Flunssa alkaa onneksi vähitellen hellittää ja henki kulkee, joskin pihisten.

Kevään kirjoituskursseja varten lainasin kirjoitusoppaita. Kirjoita kosmoksen sain luettua. Se opastaa kirjoittamaan spekulatiivista fiktiota, mutta mielestäni ohjeissa on paljon yleispätevyyttä. Artikkelit pistivät kyllä ihmettelemään, että olen pärjännyt näinkin hyvin tietämättä mitään kaikista noista sudenkuopista, jotka kirjoittajaa vaanivat.

Nyt on meneillään Timo Montosen Kirjoita tarinasi ja sen rinnalla Juha-Pekka Koskisen Täydellinen murha. Lukeminen on hidasta, teen muistiinpanoja, että voisin hyödyntää saamaani oppia.

Pakollisen joulutauon aikana mieli askartelee omassa kirjoittamisessa. Olen jo pitemmän aikaa tuntenut vetoa spekulatiivisen fiktion suuntaan. En välitä puhtaasta fantasiasta, enkä scifistä, mutta haluaisin irtaantua realismin perinteestä, koska olen vähitellen tajunnut miten latteaan, ja minun nähdäkseni myös virheelliseen maailmankuvaan se perustuu. Nyt onkin sopiva sauma muiden levätessä vähän peukaloida syksyllä ilmestyvää saturomaaniani. Aika näyttää jääkö se yksittäiseksi erikoisuudeksi ns. urallani, vai alkaako tästä jokin uusi tuotannollinen linja. Onkohan tämä nyt kahdeskymmenes kirjani jota teen. Teen sitä niin kuin ensimmäistä ja viimeistä kirjaani. On korkeammassa kädessä miten urani jatkuu. Yritän ottaa vastaan nöyrästi kaiken sen, mitä elämä ja maailma minulle antaa. Olkoon tämä samalla myös hiukan ennen aikaisesti annettu uuden vuoden lupaus.

Hyviä joulunjatkoja teille blogini mahdolliset lukijat!

Mieli elää jo uutta aikaa

Naisnäkökulmaa sarjakuvaan

Olen hihitellyt Susu Petalin Keskiäkäisen hajatelmille. Muistilista ennen treffejä tarjoaa hyviä ohjeita, vaikkei treffeillä kävisikään. Esimerkiksi "Vedä vetskari, kun tulet vessasta" ja "Älä änkeä jatkoille", ovat yleispäteviä ohjeita kenelle tahansa. Kirjavinkit esittelee kirjan perusteellisemmin, käykää sieltä katsomassa ja sitten kirjan voikin tilata nettikirjakaupasta. Tämä on pätevä ratkaisu monenlaisiin lahjapulmiin, suosittelen! Voi olla ettei jouluksi ehdi, mutta ensi vuonna tulee kuitenkin eteen monta tilannetta, joissa pitää muistaa keski-ikäistä ystävää.

***

Perinteiseltä sunnuntaikävelyltä palautuessani huomasin, että kirkonmäelle oli kertynyt viimasta piittamatta jos jonkinlaista hännänheiluttajaa eläinten joulurauhan julistusta kuuntelemaan. Jotkut koirista näyttivät hyvin uskovaisilta, mutta toiset olivat vähän tekopyhän oloisia, ja joitakin kiinnosti kaverin takapuoli enemmän kuin joulun sanoma.

Tehosikaloitten possuja siellä ei näkynyt. Kuinkahan suuren markkinointiapurahan Sorkka-Liisa aikoo junailla seuraaviin budjetteihin, että saadaan taas sianlihan menekki nousuun. Yhtenä päivänä huomasin, että sittarissa myytiin kinkkua alle kahdella eurolla kilo. Köyhän kannattaa nyt syödä possua.

Naisnäkökulmaa sarjakuvaan

Lastenkirjailija miettii

Tuota äskeistä kirjaa lukiessa mietin, että mitähän kohderyhmä, siis nuoret, tykkää tällaisista kirjoista, vai onko tämä kuitenkin enemmän aikuisten kirja.

Olin viikonloppuna lastenelokuvia arvioivassa raadissa ja yritin miettiä elokuvia siitä näkökulmasta, että mistä elokuvasta lapset voisivat pitää. Pidin itse Kaatopaikan enkelit animaatiosta, mutta ajattelin etteivät lapset pitäisi siitä. Mutta kyllä he siitä sitten kuitenkin pitivät.

Pidin myös sellaisesta pierumuusielokuvasta ja päädyin suosittelemaan sitä voittajaksi, koska ajattelin, että siitä lapset tykkäisivät. Mielestäni elokuva oli oikeasti hauska, ei pelkästään pierevän muusin vuoksi. Mutta kas, eivät lapset välittäneetkään pierumuusista.

Tajusin siis, ettei minulla ole erityistä käsitystä siitä, mistä lapset tykkäävät. Voin lähinnä miettiä mistä olisin itse lapsena tykännyt, mutta minähän en lapsenakaan ollut kaikki lapset.

Lapsetkin ovat yksilöitä, jopa nuoret ovat yksilöitä, vaikka ovatkin melkoisia laumasieluja. Ei ehkä kannata kauheasti päätellä, että mistä lapset tykkäävät tai eivät tykkää. Ehkä lapsille kirjoittaessakin kannattaa vain pitää mielessä, että tykkääkö siitä itse ja ehkä miettiä olisiko tykännyt siitä lapsena.

Lastenkirjailija miettii

Katulapsi hyvinvointivaltiossa

Minnan äidillä on vakavia mielenterveysongelmia, Minnan isällä on uusi perhe, joten vanhemmilla ei oikein ole voimavaroja huolehtia lapsestaan. Minna käy koulua, mutta koululaitos ei ole varautunut huolehtimaan niin heikoilla olevista yksilöistä kuin Minna. Niinpä hän elelee turvaverkkojen ulkopuolella ja keplottelee päivästä toiseen. Minnalla on poikaystävä, joka ei ole paljonkaan arvoinen, mutta tyhjää parempi. Tältä saa sentään seksiä, varsinkin kun tämä lopulta Minnan painostuksesta voittaa luontaisen laiskuutensa. Siihen asti Eddie on välttänyt kaikki uuvuttavat esileikit väittämällä, että Minna on liian nuori nauttiakseen seksistä.

Pidinkin tässä kirjassa ehkä eniten juuri Minnan ja Eddien suhteen kuvauksesta. Se oli niin barbaarinen. Siinä ei ollut minkäänlaista romanttista hohtoa eikä hentomielisyyttä. Mutta ei myöskään syyllisyyttä, eikä häpeää. Pelkkää hinkkausta, joka tarjoaa hetken huojennuksen.

Olen vieraantunut nuorisosta, koska en joudu heidän kanssaan tekemisiin, mutta joskus keskustassa tulee katseltua porukoita jotka viettävät aikaansa Hansa-korttelissa.Minusta tuntuu että siellä on monta Minnaa ja Eddietä. Kirjan lopussa hyvinvointivaltio saa kuin saakin vielä otteen Minnasta ja hän pääsee hoitoon. Isäkin havahtuu kantamaan vastuuta jälkikasvusta. Hyvä niin.

Tämä kirja näyttää onnistuneesti sen, miten monimutkainen prosessi on ihmisen kasvattaminen. Ihmeellistä, että se suurimmalta osalta onnistuu kuitenkin kohtalaisesti.

Lastenkirjahyllystä löytyy parempi arvio kirjasta, jos kiinnostaa.

Katulapsi hyvinvointivaltiossa

Kohtaaminen

Olen miettinyt mitä se oikein on, kun yhtäkkiä ihminen, jota ei ole nähnyt yli kolmeenkymmeneen vuoteen, alkaa pyöriä mielessä. Sitä tekee joitakin laiskoja yrityksiä, kuten että googlettaa, mutta sehän ei välttämättä tuota naisten kohdalla tulosta, koska edelleenkin suurin osa ottaa avioituessaan miehensä nimen.

Sitten sitä tekee jotain muuta, kuten että menee kirkkoon. Kiinnittää ensin huomiota kaikkeen muuhun, kunnes yhtäkkiä tajuaa istuvansa tämän ihmisen takana, jota on viime aikoina aika paljon ajatellut. Hänellä on perhe ympärillä, sellaisenkaan olemassaolosta minulla ei ollut tietoa.

Kysyin muistaako hän minua. Nainen kapsahti kaulaani, suuteli poskelle ja väitti minun nuorentuneen. No se oli aika hyvin kyllä, koska käsittääkseni olin jotain 18 vuoden kieppeillä kun näin hänet viimeksi. Kysyin mitä he siellä tekivät. He olivat tulossa ruotsinlaivalta.

Hän kertoi minulle veljestään, josta myöskin kovasti tykkäsin niihin aikoihin. Mutta sitten veli kuoli, mikä oli aikamoinen suru. Hän kertoi jotain mitä veli oli sanonut. Siis minusta. Ja minä otin ne sanat talteen kuin ihmeellisen lahjan.

Nyt kun olen taas tapellut käsikirjoitukseni kanssa, tajusin yhtäkkiä että olen käsitellyt siinä sitä tunnetta, joka minulla on liittynyt näihin ihmisiin. Mutta ei se tunne liity pelkästään heihin, vaan on ollut muitakin ihmisiä, jotka ovat herättäneet minussa samanlaista hellää kaipausta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta siitä huolimatta, että elämä on johdattanut ja edelleenkin johdattaa meitä hyvin eri suuntiin.

***

Ps. Satu on arvostellut Pappia kyydissä kirjani.

Jatko-osan, eli Pelastusrenkaiden taitto tulikin juuri tänään tarkastettavaksi. Olen kyllä itse niin kyllästynyt Matleenaan, että kohta tulee yökkä.

Kohtaaminen

Adventtisaarna

Me emme halua minareettia kotikadullemme
mutta toivotamme tervetulleiksi
tavarataivaiden hehkuvat mainospylväät.

Emme usko joulun tähteen
mutta valopylväiden tarjouksiin me uskomme.
Niiden mukaan suunnistamme
arkipäivämme yössä.

Koska olemme niin paljon viisaampia
kuin ihmiset ennen vanhaan
emme mielestämme tarvitse sitä
minkä varassa he elivät.

Turvaamme järkeen ja tavaraan
ja sitten petymme
kun ne eivät johdattaneetkaan
meitä kotiin.

Kun viimein pysähdymme
emme ymmärrä, missä olemme.

***

Runotorstaissa piti runoilla Pysähtyneestä.

Adventtisaarna

Totaalityhmät

Nainen ei saanut armeija-aikana haluamaansa leikkaushoitoa ja heräsi tajuamaan, että armeija on pakkokoneisto. Siksi tämä alikersantti kieltäytyy suorittamasta asepalvelustaan loppuun. Hän kieltäytyy myös siviilipalveluksesta, joka sekin on hänen mielestään vain armeijan lisäke, eikä rakenna rauhaa. Naisesta on tulossa Suomen ensimmäinen naispuolinen totaalikieltäytyjä. Tämmöistä uutista olen nyt ihmetellyt.

Minä nyt mietin vaan sitä, että mitä tämä ihminen oikein kuvitteli armeijan tarkoitukseksi niihin aikoihin kun hän keksi haluta sotaväkeen? Onko ihmisten sumuttaminen tosiaan nykyään jo niin etevää, että armeijankin luullaan olevan maailmassa vain siksi, että sotilaista voitaisiin pitää mahdollisimman hyvää huolta ja hoitaa kaikki niiden pipit.

Totaalityhmät

Sivistysponnistuksia

Luin Hyryn Maailman laidan. Siinä oli 101 sivua. Kirja on vuodelta 1967.

Pietari lähtee veljensä ja appensa kanssa vähän huonolla ilmalla merelle. Jättää apen kaukaiselle saarelle joidenkin toisten kanssa ja palaa veljensä kanssa takaisin. Ei löydä kotirantaan ja toinen veneistäkin pääsee irti ja lähtee ajelehtimaan. Pietari kuitenkin pääsee maihin ja lähtee seuraavana päivänä etsimään veneitään. Ne löytyvät hyvässä kunnossa ja hän saa ne apumiesten kanssa tuotua kotiin. Sitten hän hakee apenkin kotiin, kun tämä oli päätynyt mereltä Haminaan. Kalansaalista ei puhuta mitään.

Kirjassa puhuttiin kirjolohen kasvattamista verkkoaltaissa. Minun tietoisuuteni tämä toiminta tuli vasta 80-luvun alussa. Näin sitä oppii uusia asioita romaaneista.

Tuukka Kangasluoma arvioi Hyryn edellistä kirjaa Helsingin sanomissa näin: Suppean sanonnan rinnalle on kuitenkin tässä teoksessa ilmaantunut myös pitempiä lauseperiodeja, joissa usein on jopa lyyristä tiheyttä. No sehän on hienoa sitten.

Mietin millä tavalla Pietarin tyhjiin raukeava kalamatka voisi rinnastua raamatulliseen esikuvaansa. Siinähän Pietari oli kavereittensa kanssa koko yön heitellyt verkkoja veteen saamatta saalista. Ylösnoussut Jeesus oli rannalla ja käski miesten yrittää vielä kerran. Nämä hetken mutistuaan tottelivat, ja sitten saivat saalista.

Tässä romaanissa ei saatu edes verkkoja veteen. En tiedä oliko tarkoituskaan. En koko aikana ymmärtänyt miksi he oikeastaan olivat lähteneet merelle. Appiukko mainitsi lopussa joidenkin verkkojen sekaantuneen, joten ehkä oli ollut tarkoitus kalastaa. Voi olla, etten minä nyt ihan vielä tältä istumalta ymmärrä romaanin hienoja alluusioita.

*****


Sain Blogisiskolta joulutunnustuksen. Kiitos!

Sivistysponnistuksia

Yksinäisyys on tarttuva tauti

Luin tutkimuksesta, jossa osoitettiin että yksinäisyys tarttuu. Yksinäinen levittää alakulonsa muihin ja nämä ovat vaarassa myös muuttua yksinäisiksi. Oma kokemus on ollut samansuuntainen. Nuorena kun lähti murhemielin kapakkaan, oli varmaa, että siellä sai istua yksin ja palata kotiin vielä alakuloisemmissa tunnelmissa kuin lähtiessä. Mutta jos sinne pääsi iloisessa seurassa, saattoi tapahtua kaikenlaista hauskaa, joka kantoi pitkään jälkeenpäinkin. Mutta nyt se on siis todistettu, kun ihminen on yksinäinen, muut kiertävät hänet kaukaa.

Tulos on yksinäisyydestä kärsivän ihmisen kannalta aika ankea, koska se osoittaa, että silloin kun ihminen tarvitsisi muiden tukea eniten, hän saa sitä vähiten. Hän ei voi saada sitä, mitä tarvitsee, siis ihmisten seuraa, koska ihmiset karttavat häntä inhottavan yksinäisyystaudin tarttumisen pelossa. Yksinäinen eristetään, jotta taudin leviäminen tulisi estetyksi.

Yksinäisyys on tarttuva tauti

Tuubaa tuubaa

Siniristilippumme,
sulle käsin vannomme, sydämin:
sinun puolestas elää ja kuolla
on halumme korkehin.

Näin runoili V.A Koskenniemi. Mutta oliko hän tosissaan? Oliko hänen korkein halunsa elää ja kuolla siniristilipun puolesta? Vai olisiko sittenkin jokin muu halu ollut häen elämässään vielä korkeampi?

Eikö oikeastaan ole aika pelottavaa, jos ihminen on siinä mielentilassa, että hänen korkein halunsa on kuolla jonkin nationalistisen symbolin puolesta? Eikö itsemurhaiskut tehdä tämäntyyppisessä mielentilassa?

En tiedä onko mikään symboli sen arvoinen, että sen puolesta kannattaisi kuolla, puhumattakaan että sen puolesta kuoleminen olisi korkein halu. Joidenkin ihmisten puolesta voisi ehkä joskus uhrata henkensä, mutta en minä silloinkaan osaisi ajatella, että se olisi korkein haluni.

Tuubaa tuubaa

Ehdotan siirtymistä viittomakieliseen kansallislauluun, missä voi käydä tekemässä aloitteen?

Kävin tänään pitämässä itsenäisyyspäivän puheeni Turun kristillisellä opistolla, enkä ollut osannut lainkaan varautua siihen, että saattaisin liikuttua juhlan aikana. Nenäliinoja ei siis ollut tullut mukaan. Liikutuin heti alussa, kun Suomen lippu tuotiin saliin ja laulettiin siniristilippumme. Se oli järkyttävä kokemus, sillä en ole isänmaallisten juhlien ystävä.

Liikutuin siksi, että lippua kantoi vakava tummahipiäinen mies, joka ei selvästikään ollut suomalainen. Kuulin myöhemmin, että maahanmuuttajat ovat innokkaita tässä luottamustehtävässä. Viime vuoden juhlissakin lippua oli kantanut maahanmuuttaja.

Maamme-laulukin sai elämässäni uuden ulottuvuuden katsellessani miten monikymmenpäinen ryhmä esitti sen viittomakielellä. Salissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus esityksen aikana. Viitottuna Maamme-laulu on kaunis. Ehkä voitaisiin päättää, ettei sitä muulla tavalla enää koskaan esitetäkään? Kuka kaipaa sellaista tyhjänpäiväistä jollotusta.

Ehdotan siirtymistä viittomakieliseen kansallislauluun, missä voi käydä tekemässä aloitteen?

Onnea Hyrylle

Antti Hyry sai kuulemma Finlandian. Mietin miksei minulla ole suhdetta sen kummemmin Hyryyn kuin Finlandiaankaan. Olen periaatteessa iloinen siitä, että palkinnon sai ihminen jolla on takanaan pitkä ura.

Mietin onko palkinnoista mitään hyötyä kirjallisuudelle, kuten joskus aina väitetään. Sanotaan että palkinnot lisäävät ihmisten mielenkiintoa kirjallisuutta kohtaan. Kirjallisuudesta keskustellaan ja se on heidän mielestään hyvä asia.

No ehkä niinkin, mutta nyt kääritään Hyryn Uunia lahjapapereihin ja tuhannet suomalaiset saavat sen lahjaksi. Moni kirja päätyy lahjan saajan hyllyyn ja vahvistaa heidän näkemystään siitä, että kirjallisuus on jotain käsittämätöntä ja tylsää. En väitä, että Hyryn kirja olisi käsittämätön ja tylsä. Epäilen vain, ettei se sovi kaikille, jotka tulevat saamaan sen lahjaksi siksi että se voitti kirjallisuuspalkinnon.

Onnea Hyrylle

Tanka

Kosketan sinua
sinä et tunne minua.
Katsot jo ohi
kysyt onko se tuuli.
Mitä on tuntea, muistaa?

***

Runotorstaissa runoiltiin teemasta Jotta en unohtaisi

Tanka

Sitten vaan suorittamaan

Joko sinun päiväkoti-ikäisellä lapsellasi tai lapsenlapsellasi on cv tehtynä? Kyllä pitäisi olla oma portfolio, eli Kasvun kansio.

Lapsi oppii portfolion avulla itse seuraamaan omaa kehittymistään, iloitsemaan omien taitojensa sekä tietojensa karttumisesta, jolloin hänen itsetuntonsa ja itsetuntemuksensa kehittyvät.

Tavoitteena on, että portfolion äärellä lapsi jo varhain oppii keskustelemaan. Kun lapsi täten ilmaisee omia ajatuksiaan ja tunteitaan, opettaja kirjoittaa nämä kasvunkansioon. Kun kansio viedään vierailulle kotiin, vanhemmat voivat myös kirjoittaa kansioon huomioitaan.

Kun kuulin, että päiväkotilapsetkin puuhailevat curriculum vitaensa kanssa, luulin ensin että se on vitsi. Koska täytyyhän ihmisten saada olla lapsina rauhassa. Vaan eihän se nykymaailmassa onnistu.

Onkohan vanhainkodeissakin jo portfolioita? Onneksi nykymaailmassa ei enää uskota kuolemanjälkeiseen elämään, varmaan me muuten viime metreillä keräisimme pisteitä sitä varten. Ei olisi hetken rauhaa elämässä.

Sitten vaan suorittamaan

Yhteenveto Vaasan keikasta

Kättelin Laila Hirvisaarta ja ajattelin, että hänestä tulisi Suomelle hieno kuningatar. Valitin Class Anderssonille miten marginaalinen olen, mutta hänen mielestään painokseni eivät ole kovin pieniä. Mikko Lahtinen kysyi tiedänkö mikä on Suomen suosituin blogityyppi. Kirsti Mäkinen sanoi, että lukupiirit ovat naisten kansanliike.

Minä puhuin bloggaamisesta ja kaksi naista kävi esitykseni jälkeen taputtelemassa minua, olin kuulemma puhunut hyvin. Kolme muutakin naista kertoi pitäneensä esityksestäni kovasti, mutta he eivät taputelleet. Lisäksi eräs mieshenkilö lähetti kauttani Portsaan terveisiä.

Seminaarin jälkeen kulutin aikaa citymarketissa. On tyypillistä minulle tehdä jotain niin masentavaa. Mutta kun ei huvittanut juoda viinaa, kahvia en voinut juoda kofeiinin vuoksi eikä nälkäkään ollut, niin en kerta kaikkiaan keksinyt mitä olisin voinut tehdä viideltä lauantai-iltana ennen junan lähtöä.

Junassa pullea silmälasipäinen täti istui edessäni ja joi olutta. Välillä hän niisti pitkään. Sitten hän joi jälleen olutta. Kun minä olin lapsi, tuon näköiset pulleat tädit eivät hörppineet olutta.

Olin kauhean onnellinen, kun viimein pääsin kotiini. Ja ajattelin järkyttyneenä niitä kaikkia maailman ihmisiä, jotka tälläkin hetkellä harhaavat tuolla jossain ilman kotia johon palata.

Yhteenveto Vaasan keikasta

Terveisiä Vaasasta

Matkustin eilen illalla tänne Vaasaan. Oli vaivalloista. Junat olivat myöhässä, jouduin seisomaan Tampereella puolitoista tuntia, minkä vuoksi en ehtinyt siihen Seinäjoelta jatkavaan junaan jossa minulla oli oma paikka. Kaikki tämmöinen on minusta kamalan työlästä ja olin ihan pyörällä päästä kun viimein pääsin Vaasaan. Matka oli kestänyt rapiat kuusi tuntia ja kello oli kymmenen kun pääsin hotelliin. Sulkiessani hotellihuoneen oven tajusin yhtäkkiä, että olisi pitänyt muistaa ostaa jostain juotavaa. Minulla oli jano, eikä kraanavettä voi juoda. Harmittelin tätä hetken. Sitten tajusin yhtäkkiä, että minähän olen edelleen Suomessa. Kyllä kai Vaasassa nyt voi kraanavettä juoda. Ei pitäisi Turun veteen tottuneella olla sen suhteen mitään ongelmaa.

Terveisiä Vaasasta

Puhelinmyyjän uhrina

Turun kristilliseltä opistolta soitettiin ja kysyttiin voisinko tulla pitämään itsenäisyyspäivän puheen, kun olen entinen opiskelija ja noin. Nauroin räkäisesti, ei ikinä, ei tulisi mieleenkään. Toisessa päässä alettiin julmettu kehuminen. Kun siis blogiani luetaan. Kun olen jäänyt opiskelijana mieleen. Kun olen kirjoittanut merkittävistä kirkollisista aiheista. Kun olen sitä ja tätä. Kuinka ollakaan, aloin pehmetä. Onko tosiaan noin, että olen noin tärkeä ihminen. Onpas jännittävää. Niin siis milloin se juhla olikaan? Ai, kymmenen minuuttiako riittää, no ei kai se voi olla ylivoimaista.

Ennen kuin tajusin, olin lupautunut.

Että ihminen voi olla höynäytettävä. Kyllä siellä nyt varmaan nauretaan partoihin ja rintoihin.

Puhelinmyyjän uhrina

Kiukun parempi puoli

Eilisestä kirjapiirissä keskusteltiin Martti Lindqvistin kirjoista. Minä vaikutuin, kun kirjassaan Pieni kirja ihmisestä Lindqvist sanoi, että pitäisi välttää ihmisen liian nopeaa ja helppoa lohduttamista. Lohduttelun sijaan pitäisi auttaa ihminen sisälle omaan vihaan ja raivoonsa.

Olen joskus kokenut, etten vaikeista jutuista kertoessani kaipaa niinkään sitä, että minua taputellaan ja sanotaan, että olet sinä kumminkin ihan hyvä, älä välitä. Vaan haluaisin oikeastaan mieluummin tulla vain kuulluksi sen kiukkuni kanssa. Tai ei edes kuulluksi tuleminenkaan ole vielä tarpeeksi, vaan haluaisin, että joku suostuisi yltymään kanssakiukkuun, niin että saisin siitä puhtia ja oma kiukkuni saisi kasvaa omiin luonnollisiin mittoihinsa ja sitten lopulta, aikansa roihuttuaan väsyä luonnollisesti pois.

Lindqvistin kuolemasta on viitisen vuotta, mutta minusta tuntuu kuin hänkin kuuluisi johonkin aivan toiseen aikakauteen kuin siihen jota nyt elämme. Pääsevätkö tällaiset ajattelijat enää esille mediassa? Media rakastaa narsisteja, joiden tärkein viesti on heidän oma erinomainen persoonansa. Onko enää tilaa vakavasti otettaville eetikoille?

Kiukun parempi puoli

Noloa kaaosta kuuluu, kiitos vaan

Scifinovellini Paruusia on ilmestynyt uusimmassa Portissa 3/2009. Lehti ilmestyi kai jo muutama viikko sitten, mutta minä huomasin asian vasta viime viikolla Facebookissa. Tilasin lehteä itselleni muutaman kappaleen, tänään ne tulivatkin, mutta en uskalla lukea novelliani. Ehkä se johtuu siitä, että Facebookissa novellini kerrottiin edustavan harvinaista uskontoscifiä, jota vain harvat uskaltavat kirjoittaa. On tietysti hienoa kun on tullut tehneeksi jotain niin rohkeaa kuin uskontoscifiä, mutta koska en oikeasti ole rohkea, katsoin vain nopeasti miten novelli oli kuvitettu, sitten piilotin lehdet ja tulin tänne yläkertaan punastelemaan.

Nyt pitäisi jatkaa puurtamista käsikirjoituksen parissa. Kerroin sunnuntaina mallinani toimivalle ihmiselle, että hän on nyt alkanut seikkailla käsikirjoitukssani. Sanoin, että jos hänellä on jotain sitä vastaan, hänen kannattaisi ilmaista mielipiteensä nyt heti. Hän vastasi kertomalla erään ihan uskomattoman jutun omasta elämästään. Se vinksautti koko kässärin taas kerran ihan nurin niskoin. Mietin miksi kirjoitusprosessini muuttuvat kirja kirjalta yhä kaoottisemmiksi.


***
Lisäys:

Ei voi olla totta! Huomasin että olen lähettänyt Porttiin väärän version novellistani! Kauheaa. Ei olisi kannattanut lukea sitä juttua. Vain minä voin tehdä jotain näin typerää.

Noloa kaaosta kuuluu, kiitos vaan

Äh, ei huvita yhtään

Viimeisimmän, mutta jo jonkin aikaa sitten ilmestyneen Parnasson pääkirjoituksessa Papinniemi puhuu HS.fin runoarvostelukeskustelusta, joka on kuulemma poikkeus hänen lukemiensa nettikeskustelujen joukossa. Puheenvuorot on muotoiltu hyvin ja ne sisältävät rakentavia ja analyyttisia ajatuksia. Sellaisia ei hänen mukaansa netissä juuri näe. Hän kirjoitti aiheesta siksi, että Parnasso on ryhtynyt julkaisemaan kirja-arvosteluja netissä, mutta arvosteluissa ei ole kommenttimahdollisuutta, koska kirja-arvostelut imuroisivat palstoille niin paljon asiattomuuksia.

Tämä on minusta kiinnostavaa. Katsokaas kun minusta netti on juuri sen vuoksi ollut niin ihana aarreaitta, että siellä voi jatkuvasti törmätä mielenkiintoisiin ja hyvin muotoiltuihin ja perusteltuihin mielipiteisiin mitä ihmeellisimmistä ja kiinnostavimmista aiheista. Voisin siis kirjoittaa ihan päinvastoin kuin Papinniemi.

Minäkin olen silti huomannut, että Parnasson blogin kommenttiosastolla on joskus ihmeellistä rähinää. Se ei kyllä minua häiritse, koska en seuraa blogin kommenttiosastoa kovin tarkasti, juuri siksi kun siellä ei yleensä koskaan ole mitään minua kiinnostavaa. Miksi Parnasson blogi imee luokseen asiattomuuksiin sortuvia kirjallisuudenystäviä, tämä on minusta kiinnostava kysymys.

Mietin tätä asiaa siksikin, että Littfest lähestyy uhkaavasti, ensi lauantaina pitäisi kertoa blogeista Lukijan ilo ja vastuu näkökulmasta.

Mietin myös sitä, miksi niin usein blogien kohdalla viitataan aina niiden, samoin kuin niissä käytävän keskustelun tasottomuuteen. Tässä minun kotikulmillani on kapakka, ja olen aika varma, että sielläkin on päivän aikana aika paljon tasotonta keskustelua. Jostain syystä minulla ei ole ollut mitään tarvetta mainita asiasta, tai esimerkiksi kirjoittaa siitä blogiini, tai kulttuurilehteen. Siis ennen kuin nyt.

Äh, ei huvita yhtään

Ei se kaikkea tiennyt

Köyhät teillä on aina keskuudessanne
sanoi Jeesus.
Ihme ettei hän maininnut mitään rikkaruohoista.

****

Runotorstain aiheena oli kiinalainen sananlasku:

Ellei vuorilla ole suuria puita, leikkivät rikkaruohot kuningasta.

Ei se kaikkea tiennyt

Enkeli metrossa

Eräs ystäväni kertoi, miten hän oli vuosia sitten istunut New yorkin metrossa. Häntä vastapäätä oli istunut intialaisen näköinen mies. He olivat katsoneet toisiaan silmiin. Jostain syystä kumpikaan ei ollut kaihtanut toisen katsetta, vaan he olivat istuneet siinä pitkään ja katsoneet toisiaan suoraan silmiin. Yhtäkkiä ystäväni oli kokenut, että junavaunu oli tullut hyvin valoisaksi ja että hän oli rakastanut kaikkia vaunussa istuvia ihmisiä.

Hän ei muistanut mitä oli tapahtunut myöhemmin. Kumpi oli poistunut junasta ensin, hän vai tuo mies, mutta hän oli tiennyt että tuon hetken hän tulisi muistamaan elämänsä loppuun saakka.

Minullakin on ollut samanlaisia hetkiä. Oikeastaan ihan äskettäin. Me keskustelimme siitä, mistä noissa kokemuksissa on kysymys. Onko niillä merkitystä. Minä ajattelen, että tuollaisina hetkinä me ehkä näemme todellisuuden sellaisena kuin se on, sen sijaan että kuljemme unessa ja kuvittelemme arkipäiväisyyden harhaamme totuudeksi.

Enkeli metrossa

Rujoa Suomi-kuvaa ja väkivaltaa

Finlandia ehdokkaat on julkistettu.

Raadin puheenjohtaja marisi sitä miten romaaneissa on tätä nykyä harmillisen usein väkivalta- tai jännitys-juoni ja hän kommentoi seulontaurakkaansa näin:

"Ei toisin sanoen uskota kirjallisuuden olevan kiinnostavaa muuten kuin viihteen kaavoja noudattaen. Tämä tekee niistäkin kirjailijoista, jotka voisivat puhua meille merkittäviä asioita nykyihmisestä ja hänen maailmastaan, kaupallisen viihdytyskoneiston osia."

Jos raadille olisi tarjottu myös naisten lukuromaaneja olisi rujo Suomi-kuva voinut yllättäen saada lisää sävyjä, mutta niin törkeä ei kukaan varmaankaan ole, että tarjoaisi arvovaltaisen raadin tutkailtavaksi suloista hömppää.

Mikä minua tuossa kommentissa ihmetyttää on se, että miksi kaupallisen viihdyskoneiston osana oleminen on niin turmiollista. Minä nimittäin olen ajatellut, että myös valtakunnallisen piiripienipyörii apurahakoneiston marionettina oleminen voi olla joskus aika tuhoisaa. Kirjailijat jotka voisivat puhua meille merkittäviä asioita nykyihmisestä ja hänen maailmastaan eivät sitä tee, koska heidän pitää miellyttää erilaisia raateja joilla on perverssi intohimo tylsiin tarinoihin.

Rujoa Suomi-kuvaa ja väkivaltaa

Muuri

Eilen tuli televisiosta dokumentti Berliinin muurista kaninäkökulmasta. Kun muuri rakennettiin, sinne väliin jäi viherkaistale, jota kanit asuttivat. Niillä oli siellä turvalliset, hyvät oltavat. Muurilla ammuskelu oli kielletty. Petoeläimiäkään ei ollut. Ruoka oli ehkä hiukan yksipuolista, mutta kuitenkin ravitsevaa. Vartijoista oli mukava katsella tylsien vahtivuorojen aikana kanien puuhia.

Mutta sitten jostain syystä jotkut kaneista keksivät ryhtyä kaivamaan käytäviä muurin ali. Ne kävivät lännessä syömässä ihmisten jätteitä, ja palasivat sitten turvalliselle kaistaleelleen. Tätä ei voitu sallia. Onkaloita ryhdyttiin tukkimaan. Sitten päätettiin hävittää koko kanipopulaatio. Ruoho myrkytettiin. Kaikki kanit eivät kuolleet, vaikka nyt niitä jo ammuskeltiinkin.

Sitten eräänä päivänä alkoi kuulua vimmainen paukutus. Muuriin alkoi ilmestyä koloja. Kanit hipsivät aukoista länteen. Siellä oli vehreää ruohoa, ja vapautta. Paitsi että sitten ne joutuivat pataan, tai jäivät autojen alle, eikä niille oikein muutenkaan ollut siellä tilaa.

***

Lehdessä oli juttu itä-saksalaisesta pariskunnasta, joka oli huumaantuneena katsellut berliiniläisen ylellisyystarvikkeita myyvän liikkeen tarjontaa. Heillä ei ollut varaa ostaa mitään, mutta he nauttivat tavaroiden katselemisesta.

Minun on todella vaikea eläytyä siihen että tavaroista voi saada onnea, vaikka ei saisikaan niitä omakseen. Mitä suotta siis taistella taloudellisesti tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta, kun on ihmisiä, jotka pystyvät nauttimaan elämän mukavuuksista ikään kuin edustuksellisesti. Köyhinkin surkimus voi kokea onnea nähdessään miten mukavasti rikkaat elävät. Kateus on turhaa.

***

On häpeällistä, etten muista mitä tein kuullessani muurin murtumisesta. Olin kesällä 1989 aloittanut kulttuurisihteerinä Huittisissa ja mietin tässä, että järjestinköhän minä jo tuona ensimmäisenä vuonna Lucia-juhlallisuudet, vai oliko se vasta seuraava syksy? Huittislaiset kutsuivat Lucia-neitoa Luussiaksi, ja sekös särähti joidenkin korvaan. Minun on jotenkin vaikea käsittää, että olen ollut tuollaistakin organisoimassa. En kai minä sitä itse keksinyt kuitenkaan, enhän?

Muuri

Kaipaa kaipaa

Kuu kiurusta kesään
puoli kuuta peipposesta.

Kunhan saan kiinni ne otukset
käsken laulamaan suohon
tämän marraskuun.

On se tietysti kiinni
västäräkistäkin vähäsen.

***

Runotorstai käski runoilla kuusta!

Kaipaa kaipaa

Töllön ääressä

Miehen työtä eilen katsellessa mietin olenko koskaan nähnyt naishuoran elämää kuvaavaa elokuvaa, jossa ei olisi hyödynnetty ihmisten kiinnostusta seksiin. Tarkoitan vain, että tässä meillä oli herkullinen aihe, komea mies, joka ryhtyy tyydyttämään turhautuneita rouvia, mutta vaikka elämme läpikaupallista ja seksillä kyllästettyä aikaa, tässä elokuvassa oli tehty lähes kaikki mahdollinen, jotta seksi näyttäytyisi mahdollisimman epäkiihottavassa valossa.

Sinänsä elokuva oli kotimaiseksi jopa hauska, ei siinä mitään. Ja onhan se hienoa, että vielä tehdään sellaisiakin elokuvia joissa ei ratsasteta, eikä rahasteta seksillä. Mutta jotenkin kiinnostavaa silti, että se moraalinen ryhtiliike tulee elokuvan tekijöille juuri tässä kohtaa, kun kerrotaan huoran hommiin ajautuvasta miehestä.

Ja miehen kohtalohan oli elokuvassa hirmuinen. Ei sitä itsetunto kestä millään, että mies joutuu rumien naisten vuoteeseen lohduttajaksi rahapulan vuoksi.

Töllön ääressä

Pelästyin liivimyyjää

En ihan ymmärrä mistä se johtuu mutta inhoan rintaliivejä, joissa on hakaset. Tykkään mallista, jonka voi kiskoa pään yli. Minulla on ollut tietty urheilurintsikkamerkki, joka on ollut mieluisa, mutta nyt sellaisia ei enää valmisteta.

Poikkesin arvovaltaisen turkulaisen kauppaliikkeen liiviosastolle katselemaan urheilurintsikoita. Pirtsakka myyjä siihen heti tarjoamaan apua. Sanoin että näitä urheilujuttuja tässä katson. Hän halusi tietää, mitä liikuntaa harrastan. Minä sanoin, että käytän tämmöisiä muuten vain. Hän sanoi, ettei urheilurintaliivejä kannata käyttää muuten kuin urheilussa. Koin sen moitteeksi. Sitten hän halusi tietää kuppikokoni. Minä pakenin paikalta.

Tiedän, että jo lapsesta lähtien tyttöjä kasvatetaan siihen, että he reippaasti ja kakistelematta ilmoittavat kuppikokonsa liivimyyjälle. Minuakin on kasvatettu siihen. Mutta en muista koskaan tunteneeni itseäni yhtä häväistyksi kuin seistessäni erään porilaisen liivikaupan sovituskopissa yläruumis paljaana, äitini pitäessä vieressä vahtia ja myyjän arvioidessa kuppikokoani. Olin silloin kolmetoista. Päätin, että mikäli vain minusta riippuu, tämä ei tule toistumaan.

Olenkin sen jälkeen ostellut rintaliivini sellaisista kaupoista, joissa myyjät eivät tule kysymään kuppikokoani. Siksi olen salaa saanut pitää urheilurintaliivejä myös niinä päivinä joina en urheile, ja tätä syntiä olen salaa harrastanut jo toistakymmentä vuotta.

Mutta eniten minä kyllä nytkin ihmettelen omaa psyykenrakennettani. Mistä johtuu, että viaton, palveluammatissa toimiva tissienkyttääjä tuntuu minusta niin ahdistavan uhkaavalta olennolta? Miksi hän sai minut tuntemaan, ettei minulla oikeasti ole oikeutta käyttää urheilurintaliivejä?

Pelästyin liivimyyjää

Tarina lähtee ihmisistä

Mikäli muistan oikein, urani alkuvaiheissa oma elämä ja kirjoittaminen olivat selkeästi erillään, olkoonkin ettei minulla siihen aikaan ollut elämää. Asuin maalla, en tavannut ketään. Vaikka kai koiran kanssa ajeleminenkin oli elämää. Oli kirjoitustyö, joka eteni aika vaivattomasti, niin minä sen ainakin nyt muistan. Yleensä oli yhteen mennessä iltapäivällä jo kymmenen liuskaa kasassa, mitä pidin normina, ja normi oli jäänyt päälle Mika Waltarilta, tyhmää sinänsä. Yhdeltä alkoi vapaa-aika ja se oli selkeästi erillään kirjoittamisesta.

Mutta nykyään kirjoittaminen sotkeutuu elämääni ja elämäni kirjoittamiseen. Kaikki on yhtä mylläkkää. Joku ihminen alkaa vaivata ajatuksiani ja hups vaan, seuraavaksi huomaan että hänhän on ilmestynyt käsikirjoitukseeni.

Sinänsä kaikki kirjani ovat muistaakseni syntyneet ihmisten ympärille. Toisin sanoen jossain olen törmännyt ihmiseen, vaikka ihan vilahdukselta, hän on alkanut pyöriä mielessä ja lopulta olen kehitellyt ympärille tarinan. Mutta alkuperäinen ihminen on ollut pelkkä kimmoke, ja lopputulos on erkaantunut alkuperäisestä mallistaan. Nyt minusta tuntuu, että työtyylini on muuttumassa. Todelliset kiinnostavat ihmiset saavat yhä suuremman osan sinänsä täysin kuvitteellisissa jutuissa. Pistän heidät vain erilaisiin tilanteisiin ja alan miettiä mitä heille niissä tapahtuu.

Mutta on jotenkin kummallista sitten, kun tapaan näitä ihmisiä ja huomaan, että tosiaan, hehän ovat oikeita ihmisiä, elävät jossain muuallakin kuin minun tietokoneeni tiedostoissa.

Tarina lähtee ihmisistä

Raha vai henki

Turun sanomissa oli juttu eilisistä julkistusjuhlista. Nopealla silmäilyllä en koko sivun jutusta erottanut monta sanaa kulttuurista, vaan tilan vei sponsorien esittely. Kun siis puhutaan koko vuoden jatkuvasta kulttuuritapahtumien sarjasta, olennaisinta on, että Finnair sponsoroi.

Elettiinpä nousukautta tai lamaa, nykyisessä uskomusjärjestelmässä kaikki riippuu hänestä jolla on rahat taskussa. Äkkiä katsoen asia ehkä onkin niin. Mutta toisaalta finnairit ja muut eivät saa sponsorirahoilleen katetta ilman ruohojuuritason uurastavia kulttuurintuottajia. Joten kumpi lopulta ratkaisee, raha vai henki?

Raha vai henki

Leikin tiedottajaa, olin juhlassa ja kohtasin innostuneen lukijan

Kulttuuripääkaupunkihankkeita julkistettiin tänään ja olin mukana juhlassa, joka sai minut jälleen ihmettelemään miksi ihmiskunta katsoo välttämättömäksi juhlia tällä tavalla. Loputtomia puheita, joissa toistellaan mantroja siitä mitä kaikkea hyvää ja kaunista kulttuuripääkaupunkivuosi tuo tullessaan. Ikään kuin me emme sitä jo tietäisi, ja jos emme tiedä, emme sitä kyllä tällaisessa juhlassakaan tule tietämään, koska emme usko mitä meille puhutaan.

Kulttuuripääkaupunkivuosi näyttää järjestämisen suhteen olevan täysin naisten käsissä, mutta sitten, kun tuli puheeksi sponsorisopimukset elinkeinoelämän kanssa, saatiin lavalle vähän miesenergiaakin.

Tilaisuuden päätyttyä luokseni hyökkäsi nainen, joka kertoi lukeneensa Pappia kyydissä, ja se oli kuulemma paras kirja moneen vuoteen. Miksi kirkko ei ole reagoinut siihen? Niin, sanopas se, minä sanoin. Innokas lukija on töissä Turun Kristillisellä opistolla ja hän lupasi laittaa kirjani esille sitten kun siellä seuraavan kerran pidetään kirkolliskokousta ja änkyrät saapuvat runsaslukuisina paikalle.

Leikin tiedottajaa, olin juhlassa ja kohtasin innostuneen lukijan

aistini

Satu haastoi minut kertomaan, mitä viisi aistiani minulle merkitsee. Näin ne asiat aina lopulta kalahtavat omaan nilkkaan, aistien miettiminenhän on kirjoituskurssien vakiomatskua.

Makuaisti on ollut elämässäni riesa. Pidän syömisestä ja se on valitettavasti näkynyt noin viisivuotiaasta lähtien. Ihan ensimmäisiä lapsuusmuistojani on sen tajuaminen, että olen liian lihava. Lastentarhan punnituksessa vedin vatsan sisään ja olin hengittämättä, koska ajattelin että se ehkä vähän keventäisi minua.

Hajuaistilla on suora yhteys tunteisiini. Kävin eilen Turun linnassa ja yhtäkkiä mieleen palautui tunnelma niiltä ajoilta kun tutustuin Salmeen ja aloin rampata linnassa. Se oli unenomaista aikaa muutenkin, ei pelkästään siksi, että tutustuin Salmeen. Mieleenpalautuminen johtui linnan tuoksusta, se on vähän samanlainen kuin meidän mummulassa, mutta ei aivan yhtä makea.

Kuuloaistini on yliherkkä. Television ääni ei saa olla kovalla, ja jos minulla on paljon töitä, en kestä mitään musiikkia. Itse asiassa en ole pitkään aikaan halunnut kuunnella mitään.

Näköaisti on tärkeä, koska silmillä näkee ihmisen kasvot. Myös muita kiinnostavia yksityiskohtia maailmasta voi näköaistilla havainnoida.

Tuntoaistista tulee mieleen lapsuua ja nuoruus, kun jouduin nukkumaan yksin. Lapsena oli ihanaa, kun joskus pääsi äidin viereen. Sitten oli hyvin pitkä ajanjakso, jolloin ei päässyt koskaan kenenkään viereen. Onneksi viimein onnisti. Koen edelleenkin yksin nukkumisen lohduttomana.

aistini

Auttaisiko käsidesi

Mistä tulee tarve puristella henkisiä finnejä? Tajusin, että sitähän minä teen koko ajan. Puristelen finnejäni. Miksi en anna niiden parantua? Miksi en peitä niitä laastarilla? Miksi näpelöin niitä likaisin sormin, tulehdutan niitä entisestään? Käytän tulehduksia kirjoittamisen materiaalina, mutta onko se kuitenkaan terveen ihmisen touhuja tuollainen.

Auttaisiko käsidesi

Ihme

Juttelet ystäväsi kanssa.
Te löydätte yhteisen kielen
ja loistatte ilosta.
Sitä katsoessa unohdan itseni.

***
Runotorstai kutsui runoilemaan tiestä ulos.

Ihme

Terveisiä Hämeenlinnasta

Välillä mietin, että onkohan minun tapani vetää kirjoittajakursseja ihan asiaton. Puhun yleensä vain siitä kuinka itse kirjoitan. Saatan kyllä mainita, että se ja tämä kirjailija tekee näin, tai se ja tämä opas neuvoo näin. Mutta sitten kerron, että minä olen kokeillut sitä, mutta ei toiminut minulla. Muistan kyllä yleensä kertoa, että minunkaan tapani ei välttämättä toimi muiden kohdalla ja että jokaisen pitää löytää oma tapansa työstää tekstiä ja selviytyä siitä kaaoksesta, jota kutsutaan kirjoittamiseksi. Mutta en tiedä painotanko sitä tarpeeksi. Joskus ihmiset kunnioittavat yllättävän paljon ammatti-ihmiseksi mieltämänsä henkilön mielipiteitä. Toisaalta ihmiset myös usein ovat kiitettävän omapäisiä, jopa ärsyttävyyteen asti, eivätkä välttämättä usko mitä sanon.

Painotan tätä nykyä aika paljon sitä, että kirjoittaminen on kaaottista. Tämä johtuu siitä, että oma kirjoittamiseni on vuosien mittaan muuttunut todella kaoottiseksi, ja on aina suuri ihme, kun syntyy jotain valmista.

Oma ohjausmenetelmäni on vain jonkinlaista mahdollisimman kokonaisvaltaista läsnäoloa, ja ihmisistä ja heidän teksteistään lumoutumista. Se ei vaadi kuin yhden riipaisevan lauseen, jonka ihminen on saanut kyhättyä tekstinsä joukkoon. Ne ovat aina hienoja hetkiä, kun löytää sen lauseen tai ajatuksen ja voi kertoa toiselle, että huomaatko mitä teit, huomaatko miten hienosti oivalsit tämän asian ja välitit sen meille? Rakastan sitä hetkeä kun ihminen tajuaa onnistuneensa. Silloin lähtee aina liikkeelle jotain uutta. Se on pyhä hetki, tavallaan.

Terveisiä Hämeenlinnasta

Sinä et tunne minua

Kuljen kaikki sinun reittisi.
Kiertelen kaupassa
jossa teet ostoksesi.
Katselen kassalla istuvaa puuteroitua tyttöä,
pohdin hänellekö olet maksanut ostoksesi.
Ovatko hänen sormensa silloin hipaisseet kättäsi?
Jos minä istuisin kassalla
heräisin eloon niinä hetkinä
kun sinä tulisit ja antaisit minulle pankkikorttisi.

***
Runotorstaissa pyydettiin kirjoittamaan rakkaudesta, mutta sanaa ei saanut käyttää.

Sinä et tunne minua

Taidetta

En tiedä olisinko minä pysähtynyt Bryan LeBoeufin maalausten vuoksi, ellen olisi eilen sattumoisin katsonut elokuvaa, jossa niillä oli oma pieni roolinsa. Elokuva oli Ps. Ei se kuuluisampi joka perustuu kuuluisan esikoiskirjailija Ahernin kuuluisaan teokseen, vaan pelkkä Ps, jonka pääosassa on Laura Linney. Linney näyttää iloiselta naapurintytöltä, mutta sitten kun katsoo tarkemmin huomaa hänessä pienen varjon, sellaisen joka vihjaa että meillä kaikilla on salaiset surumme, mutta selviydymme niistä huolimatta.

Elokuva oli kielletty alle 15 vuotialta, mikä sai odottamaan rajua väkivaltaa, tai vaihtoehtoisesti seksiä, kumpaakaan ei tullut. No oli jonkinlainen yhtyminen kyllä, mutta vaatteet päällä ja kaikin puolin siveästi. Tai ehkei sittenkään, koska nainen oli 39 ja mies parikymppinen taideopiskelija.

Mutta siis LeBoeufin kuvia vilahti ruudussa ja jokin minussa värähti soimaan sillä tavalla jonka luulin jo kadottaneeni, ehkä tapahtui jonkin asteinen lumoutuminen, joka nyt toistui tässä tietokoneen ruudun ääressä kun aikaa säästelemättä googlettelin ympäriinsä löytääkseni nuo kuvat. Jotkut niistä herättävät minussa uskonnollista hartautta, tunteen siitä että ihmiselämä on pelottavaa ja pyhää, että me olemme ihmeellisiä ja hukassa.

Taidetta

Kirstin kirjanurkka

Tuttava ojensi minulle kirjamessuilla Lampaansyöjät. Sanoi, että siinä ei tapahdu oikeastaan mitään, mutta hänestä se oli huvittava. Seuraavana päivänä kuulin uutisista, että Huovinen oli kuollut. Luin Lampaansyöjiä, ja olin koko ajan kuulevinani kun Heikki Kinnunen tai joku vastaava selostaa jollottavalla äänellä päässäni kirjan tapahtumia. Muistin nähneeni tämän, tai jonkun vastaavan Huovisjutun televisiosta joskus ammoisessa nuoruudessani. Luin kirjaa, ja ajattelin, jos tämä kertoisi naisista... Äh, en viitsi jatkaa tuota ajatuslinjaa, liian masentavaa.

Sittemmin olen lukenut Martti Linqvistin kirjaa Toivosta ja epätoivoista, ja lukiessani olen ajatellut onko ihan pakko suhtautua kaikkeen näin vakavasti. Onko kaikki todella näin vaikeaa? Mutta vaikea väittää vastaan, juuri kuoli Naantalissa viisi nuorta, elämä on raskasta. Ja Lindqvistin kirjaa kun lukee, tuntuu vielä raskaammalta.

Sitten aloin lukea Fred Vargasin dekkaria, mutta kirjan henkilöt vain surraavat silmissäni, en osaa kiinnittyä kehenkään heistä. En ymmärrä miksi minun pitäisi kiinnostua jos joku piirtää sinisiä ympyröitä Pariisin katuihin.

Vielä kertaalleen tarkistusta vaativan käsikirjoituksen mukana kustantajalta tuli kirja, Anne Godbersenin Huumaa. Kannessa vaaleanpunaiseen vaahtounelmaan puettu kaunotar. Kirjan kansi uhkuu tyhjänpäiväistä ylellisyyttä ja sitä takakansikin lupaa. Viattomuuteen kätkettyjä katalia juonitteluja, jotka sijoittuvat 1800 luvun lopun Manhattanille. No ei tosiaankaan voisi vähempää kiinnostaa, mutta arvatkaapa mitä. Tässä oli taas kirja jonka jaksoin lukea loppuun. Minä todellakin luin sen loppuun, ja minä ihailin miten ilmavasti, leikkisästi ja viattoman viiltävästi se oli kirjoitettu.

Mutta kun sain kirjan loppuun, minua ihmetytti, että olin ainutkertaisesta elämästäni käyttänyt monta tuntia tällaisen kirjan lukemiseen.

Ei sillä tietysti väliä ole. Elämä on ainutkertainen, mutta muuttuu kauheaksi pakkopaidaksi, jos jokainen hetki pitäisi käyttää hyödyllisesti. Voi oikeastaan olla aika ylpeä siitä, että olen suurimman osan elämääni elänyt sangen tehottomasti ja tuhlannut ainutkertaisia päiviäni ylvään piittaamattomasti.

Kirstin kirjanurkka

Olotilani

Olotilani

Talvikausi alkoi

Vene on pesty ja käännetty ympäri odottamaan seuraavaa kevättä.

Kesän juhlat ovat ohi.

Talvikausi alkoi

Pimeää

Kuka katkaisi virrat päästäni?
Mielestäni en antanut siihen lupaa.

Runotorstain aiheena oli Virta

Pimeää

Myrkkyä saanut mehiläinen

Kirjamessuiluni oli tuttuun tapaan vaatimatonta, vaikka olinkin paikalla peräti kahtena päivänä. Minusta on tässä välissä leipoontunut ison kulttuuripääkaupunkiprojektin Sam Body Plays -hankkeen tiedottaja.

Oma esiintymiseni oli Tuija Lehtisen kanssa. Ennen lavalle nousua havahduimme haastattelijan johdolla pohtimaan miksi meidät aina niputetaan yhteen. Yhtäkkiä asia näyttäytyi mysteerinä. Mutta elämä on toki täynnä monenlaisia kummallisia asioita.

Tuijalla on tapana napata aiheita, jotka oikeastaan kuuluisivat minulle. Hän meni tekemään nuortenkirjan blogeista joitakin vuosia sitten, nyt hän oli keksinyt romaaninsa ympäristöksi nappikaupan, johon aiheeseen minulla aika järkyttäväkin suhde. Tätini oli nappikauppias, eikä hänelle käynyt kovin hyvin.

Olen tietoinen siitä, että uskottavuuteni kirjailijana olisi vaatinut kuvareporttaasia kirjamessuilta heti tuoreeltaan, mielellään kumpanakin päivänä. Sillä tavalla olisin voinut myös osoittaa, että kyllä blogit sentään ovat merkittävää kulttuurikansalaisjournalismia, eivät pelkää tyhjäpäiden pörinää.

Taloyhtiö kävi pari viikkoa sitten myrkyttämässä ampiaispesän. Sen jälkeen jostain salaperäisestä lähteestä tunkeutuu tähän kirjoitusnurkkaani henkitoreissaan olevia ampiaisia, jotka makaavat selällään paperieni päällä ja surisevat vimmaisesti. Minulla on aikalailla samanlainen olo.

Myrkkyä saanut mehiläinen

Hyvä kielipää, huono opetus

Enbuske tuli äskettäin kehuttua, joten kehun nyt perään vielä Janne Saarikiven kolumnit, joita hän kirjoittaa Parnassoon.

Uusimmassa Parnassossa hän kirjoittaa kieltenopetuksesta, siitä miten idioottimaisesti se on kouluissa järjestetty. Se on järjestetty oikeastaan ihan päinvastoin kuin mitä se pitäisi järjestää, mikäli ihan oikeasti haluttaisiin saada ihmiset oppimaan kieliä. Ei tarvittaisi kiltteyteen perustuvaa kieliopin pänttäystä. Oikeasti tarvitaan vain riittävän nuori lapsi, ja aikuisen päätös puhua hänelle jotain tiettyä kieltä. Lasta voi leikittää, laulattaa tai viedä hänet luontoretkelle. Siinä sivussa hän sitten oppii kielen.

Saarikivi väittää, että hänen ehdottamansa järjestelmä tuottaisi ihmisiä, joilla on hyvä kielitaito. Mutta koska tämä järjestelmä ei kuitenkaan uusintaisi vallitsevia kiltteyden, ahkeruuden, tunnollisuuden ja kurin rakenteita, ja koska sen avulla ei myöskään voida ylläpitää kuvaa kielitaidosta eliitin ominaisuutena, tätä mallia ei tulla koskaan ottamaan käyttöön koululaitoksessa.

Saarikiven kolumni sykähdytti minua, joka olen oppinut kieliä aivan ällistyttävän huonosti siihen nähden kuinka paljon niitä on koulussa päntätty. Vuosina laskien olen vähiten opiskellut englantia, olen nimittäin pitkän saksan lukija ja englanti tuli lukujärjestykseeni vasta kolmantena kielenä. Mutta koska olin nuorena typynä kiinnostunut populaarikulttuurista ja populaarikulttuuriin kieli oli englanti, tutkin kiinnostuneena idolieni laulamien rallatusten sanoja ja yritin saada niistä jotain tolkkua. Sillä seurauksella, että englanti on itselläni ainoa kieli, jonka avulla edes joten kuten pärjään maailmalla. Auta armias, jos joutuisin sölkkäämään saksaa, jota opiskelin hirmuisen Aila Laannin johdolla Tipulan toisesta luokasta lähtien.

Hyvä kielipää, huono opetus

Kun kerrankin luen kirjan, niin miksi se oli tämä?

Olen ollut erilaisten projektien ristipaineissa niin stressaantunut, etten ole aikoihin lukenut romaania. Nyt päätin lukea, mutta en oikein ymmärrä mikä sai minut tarttumaan Rosamund Pilcherin kirjaan Kesän ääniä. Minulla olisi ihan uusiakin viihderomaaneja tuossa vieressä odottamassa nimittäin.

Jostain syystä luin siis Kesän ääniä. Siinä on herttainen Laura, joka ei saa lasta ja jolle tehdään sen vuoksi jokin pieni leikkaus. Leikkauksen vuoksi hän ei voi lähteä rakkaan miehensä kanssa lomalle Skotlantiin, vaan hän lähtee miehen sukulaisten luo täysihoitoon. Siellä täysihoidossa hän sitten heti lähtee viehättävän miehen kanssa retkelle, kiipeilee kallioilla, ui ja sukeltelee ja ottaa aurinkoa. Mitä sille leikkaushaavalle tapahtui? Miksi hän ei voinut lähteä Skotlantiin jos kerran on jo noin virkeä?

Kirja on luetun näköinen ja se on varmasti käännetty monille kielille. Olen muistaakseni pitänyt kovasti jostakin Pilcherin kirjasta, siksi minä kai tämänkin luin. Mutta siis eikö tosiaan ketään muuta ole koskaan häirinnyt havainto, että edellisenä päivänä sairaalasta päässyt toipilas hyppää mereen uimaan? Minullekin on tehty joskus leikkaus, enkä saanut edes suihkussa käydä moneen päivään. Voi olla, että nykyiset leikkaustekniikat ovat jo armollisempia, mutta alkuperäisteos on ilmestynyt kahdeksankymmentäluvulla.

Joskus uhkaa epätoivo nousta pintaan. Siis näinä hetkinä jolloin tajuaa, ettei sillä lopultakaan ole väliä miten kirja on kirjoitettu. Jotkin muut asiat ratkaisevat.

Kun kerrankin luen kirjan, niin miksi se oli tämä?

Älä tee mitään vartti pitää kallonkutistajat loitolla

Pitäisi tajuta joka päivä olla vähintään vartti niin, että ei tee mitään. Ei lue, ei kirjoita, ei kuuntele radiota, ei katso televisiota, ei edes ikkunasta ulos. Ei nuku. Joskus minä aina teen sitä, mutta sitten on yhtäkkiä taas olevinaan niin paljon kaikkea tärkeää tekemistä, etten mukamas pysty sellaiseen ihan puhtaaseen olemiseen.

Varsinkin aamulla olisi ennen töiden alkamista hyvä vähän aikaa olla hiljaa, ja iltapäivällä kun iskee levottomuus, niin silloinkin olisi hyvä heittää kaikki muu tekeminen sikseen ja ryhtyä olemaan hiljaa.

Mutta se ei ole helppoa. Hiljaisuudessa voi tulla mieleen kaikenlaista. Niin hyvää kuin hiljaisuus tekeekin, alan helposti vieroksua ja kartella sitä. Ihan kuin mieluummin pitäisin tutun levottomuuteni ja tutut valituksenaiheeni, kuin antaisin itseni johtua johonkin uuteen.

Älä tee mitään vartti pitää kallonkutistajat loitolla

Lukijan ilo ja vastuu

Koskikara on lukenut kirjaani huolellisesti, ja tehnyt siitä paneutuvan arvostelun. Olen mykistynyt.

Minut on kutsuttu esiintymään Vaasan LittFestiin, seminaariin nimeltä Lukijan ilo ja vastuu. Onneksi huomasin tarkistaa mitä seminaarin järjestäjät oikeastaan mahtavat odottaa minulta. He tietenkin odottavat minun puhuvan bloggaamisesta. Mistäpä muustakaan. No mikäs siitä, blogit ovat suloisia, kyllä niistä kelpaa kertoilla.

Anja Snellman muotoilee lehdistötiedotteessaan blogeihin liittyvän pohjustuksen näin:

Blogien kirjallinen taso vaihtelee shoppailuholistisista vinkeistä ja deittailutunnustuksista vakavaan yhteiskunnalliseen pohdintaan ja sananvapauden rajojen koettelemiseen.

Blogit voivat saavuttaa miljoonia lukijoita ympäri maailmaa. Monille nuorille internet on se ainoa lukemisen tapa. Miten lukutapahtuma muuttuu ja kuka ottaa vastuun mahdollisesti vahingollisista sisällöistä netissä – kollektiivinen lukijakuntako?

Mitähän tuosta nyt irtoaisi?

Lukijan ilo ja vastuu

Älä syö mitään

Haluan tässä kehua Tuomas Enbusken mainiota televisio-ohjelmaa. Eilen katsoin jakson Terveysintoilu on sairasta. Nämä ohjelmat ovat siitä poikkeuksellisia, että ne toimitetaan ja niitä varten tehdään taustatyötä. Sellaistahan ei enää aikoihin ole normaalisti tapahtunut.

Enbuske provosoi sopivasti. Ehkä ohjelma paranisi vielä siitä jos haastateltavia ei olisi niin monta. Ehkä pari kolme erilaista näkökulmaa riittäisi. Tuntuu, ettei suurikaan ajattelija pysty parissa lauseessa sanomaan mitään riittävän radikaalia. Eilisessä ohjelmassa kansanvalistaja Pekka Puska sai eniten tilaa. Häntä ja hänenlaisiaan tässä on nyt muutenkin saatu viime vuosikymmenet kuulla kyllästymiseen asti, joten ehkä pienempi annos Puskan valistustyötä olisi riittänyt.

Eilisestä ohjelmasta tuli mieleen se kun olin jokin aika sitten kylässä erään hyvin suloisen ihmisen luona. Hän tarjosi minulle jännittäviä herkkuja. Jokaiseen herkkuun liittyi luento siitä millä erityisellä tavalla tämä nimenomainen herkkupala edesauttaa minun terveyttäni. Pöytään ei ollut katettu mitään pelkästään sitä varten, että se syödään ja siitä nautitaan, vaan jokaisella aineksella oli tehtävä. Mietin, että kuinka valtavan terveitä ja hyvinvoivia meistä tuleekaan jos syömme tämän kaiken. Ja hänen täytyi olla aivan superterve, koska söi säännöllisesti näillä erilaisilla terveysvaikutuksilla terästettyä ravintoa.

Minusta Enbuske voisi tehdä ohjelman siitäkin, miten kaikki ruoka on vaarallista ja tuhoaa ympäristöä. Oikeastaan ihminen ei saisi syödä mitään. On väärin syödä lihaa, koska lihan hyötysuhde on niin huono. Kiloon lihaa tarvitaan monta kiloa viljaa, jolla voisi syöttää maailman nälkäiset. Kalaa ei sovi syödä, koska valtameret on jo muutenkin kalastettu tyhjiksi. Viljeltyä kalaa ei sovi syödä, koska kalankasvatus saastuttaa merialueet. Voita, kermaa, juustoa ei sovi syödä, koska ne tukkivat minun verisuoneni. Saman tekevät kananmunat. Hedelmiä ei kannata syödä, koska ne tuodaan ulkomailta. Kuljetus vie polttoaineita, sitäpaitsi saattaa olla, että hedelmien viljely luo ja ylläpitää taloudellista epätasapainoa noissa maissa joista hedelmiä tuodaan. Kotimaassa ei kannata tomaatteja viljellä, se on energiapoliittisesti järjetöntä. Mutta muualla viljellyt tomaatit taas ovat epäeettisiä työntekijöiden ihmisoikeuksien kannalta. Ja niin edelleen, tätä luetteloa voi jatkaa.

Mietin mitä jää jäljelle. Marjoja ja sieniä voi kerätä metsistä, säilöä kuivaamalla ja pureskella niitä nälkänsä pitimiksi. Ehkä jokin lantturaastekin sallitaan, mikäli makeannälkä yllättää.

Älä syö mitään

Turvapaikan hakijoita

Taloyhtiömme pihaan ei saa pysäköidä autoja. Muutamana viikonloppuna keittiömme ikkunan alle on kuitenkin jostain ilmestynyt rapistunut Toyota. Auto on meidän kukkamaamme päällä. Meillä ei kylläkään ole kukkamaassa kukkia, eikä mitään muutakaan. Kesällä siinä kasvoi takiainen, mutta mies niitti sen matalaksi sitten kun se alkoi ränsistyä. Silti kiristää pinnaa ruma autonhökötys siinä ihan nenän alla.

Mies näki syyllisen hakevan autosta jotain, avasi keittiön ikkunan ja huomautti, että taloyhtiön pihassa ei saa pitää autoja. Nainen alkoi hätääntyneenä kertoa elämäntarinaansa. Minulle ei kokonaisuus oikein hahmottunut, mutta ymmärsin, että Ahvenanmaan rekisterissä olevaa autoa ei voi Turussa jättää kadun varteen, koska se potkitaan heti muusiksi.

Meillä on tuossa vieressä Mikaelin kirkko, joka on noussut valtakunnan julkisuuteen tarjoamalla turvapaikkoja pakolaisille. Meidän taloyhtiömme tarjoaa turvapaikan ahvenanmaalaisautoille, jotka voisivat tuntea olonsa muualla uhatuksi.

No ehkä tämä ei ollut hauska juttu, mutta en keksinyt parempaakaan, ja jotain teki taas mieli kirjoittaa.

Turvapaikan hakijoita

Ihmeellinen shunkit

Olin eilen jo valmiiksi uuvuksissa, kun menin tapaamaan thaimaalaista naista, jonka oli määrä kertoa meille siitä mitä kaikkea kaivoihin Thaimaassa liittyy. Meidän etsijämme Jenia oli valmistellut tapaamisen huolellisesti, thaimaalaisnainen ymmärsi mitä häneltä odotettiin, ja hän oli kirjoittanut itselleen muistiinpanot.

Nainen alkoi selittää suomeksi. Minä en ymmärtänyt mitään. Salme ja Jenia alkoivat vilkkaasti keskustella naisen kanssa, he nyökyttivät ja piirtelivät paperille kuvia. Minä ihmettelin vain, että miksi nainen puhui jatkuvasti joenlannasta.

Vähitellen tajusin, ettei hän käyttänyt ollenkaan r-kirjainta.

Sitten nainen kertoi, että Thaimassa kaivovesikin on usein likaista. Silloin otetaan kivi, jota on luonnossa, siitä veistetään ja hetkessä lika laskeutuu pohjaan. Suomessakin on sellaista kiveä. Kaikissa kaupoissa myydään. Hän nyt vain ei muista mikä kiven Suomi-nimi on.

Minä en ollut kuullutkaan sellaisesta kivestä. Jenia tiesi heti, mistä on puhe. Kivi auttaa kaikkeen. Kännykänkin voi sillä sivellä eikä tule säteilyä. Puoli tuntia Jenia ja thaimaalaisnainen keskustelivat innokkaasti tästä ihmeellisestä shunkitista. On kuin jää, mutta ei ole kylmä. Maistuu happamalta. Kaivoasiat jäivät kesken, koska shunkit ryöstäytyi käsistä.

Kokouksen jälkeen sain tietäväiseltä taholta kuulla, että kysymys on kidesoodasta. Minä olen entisenä maalarimestarina käyttänyt kidesoodaa lähinnä likaisten seinien ja jalkalistojen pesuun ennen niiden maalaamista. Venäläinen tuttava kuulemma juo kidesoodaa joka päivä, volgansienijuoma ei ole enää mitään. Tai sitten minä ymmärsin kaiken ihan väärin.

Thaimaa on meidän neljäs maamme. Jouduin taas sen kiehtovan mysteerin äärelle, että samalla kun ihmiset kaikkialla maailmassa ovat aivan samanlaisia, he ovat aivan erilaisia.

Ihmeellinen shunkit

Taas myydään kirjailijaa

Vantaan laurissa esitellään Pappia kyydissä kirjani.

Olin tänään Marina palacessa markkinoimassa samaa teosta kirjastonhoitajille ja kirjakauppiaille. Join lasin punaviiniäkin, vaikka seurueeni herrat olivat trendikkäästi jäävesilinjalla. Mielestäni Seppo Jokinen on paljon hurmaavampi kuin hänen luomansa komisario Koskinen.

Minä puolestani olen alkanut kallistua siihen ajatukseen, että ehkä tosiaankin olen hurmaavimmillani bloggaajana. Haastattelijani Marketta Mattilakin viittasi blogiini, vaikka ei hän tainnut siitä kovin innostua, niin kuin ei kirjastani muutenkaan. Hän taisi kysyä odotanko, että ihmiset toreilla ja kadun kulmilla alkavat nyt kiihkeästi keskustella naispappeudesta kirjoitettuani tällaisen teoksen. Ei ole tosiaan sellainen odotus käynyt mielessä. En muista mitä selitin, eikä paljon huvita miettiä.

Minulla oli ihan vääränlainen hamekin siihen tilaisuuteen. Tämän ikäisen naisen ei enää kannattaisi pukeutua lyhyisiin hameisiin jos hän joutuu istumaan matalassa tuolissa korokkeella niin että yleisöllä on hyvä sihti suoraan hameen alle. Pidin kyllä tiukasti polvet supussa. Jotain minäkin opin. Suu ei ollut supussa sentään.

Taas myydään kirjailijaa

Taivaassa sitten iloitaan oikeudenmukaisuudesta

Ihmiseen on rakennettu voimakas oikeudenmukaisuuden tarve. Siitähän kristinuskoon ymppäytynyt helvettioppikin on imenyt käyttövoimansa. Kun ihminen joutuu elämänsä aikana kokemaan vääryyttä, syntyy ajatus, että jossain vaiheessa pitäisi puntit tasata. Pitäisi katsoa kuka on ansainnut mitäkin, ja jakaa ihmisille ansioiden mukaan, ei sattuman ja pärstäkertoimen mukaan, kuten elämässä tapahtuu.

Meidän edistyneessä, valistuneessa yhteiskunnassamme on tehty paljon työtä sen eteen, että elämä olisi mahdollisimman oikeudenmukaista. Siitä pyritään huolehtimaan lainsäädännöllä ja erilaisilla ohjeistuksilla.

Olen ajatellut, että taide on sellainen elämänalue, jossa oikeudenmukaisuudella ei ole merkittävää sijaa. Oikeudenmukaisuus voi toteutua vain siinä, että kaikille kirjailijoille maksettaisiin tekijänpalkkioina suurin piirtein sama prosentti, mutta se on aika vaatimatonta oikeudenmukaisuutta kun toinen myy sata kappaletta ja toinen satatuhatta. Mikä ratkaisee, että toinen myy sata ja toinen satatuhatta? Ei siihen voi puuttua oikeudenmukaisuuteen pyrkivällä lainsäädännöllä.

Käytäntö on osoittanut ettei tuo alkeellisinkaan oikeudenmukaisuus toteudu. Kaikille kirjailijoille ei makseta samanlaisia prosentteja kirjan myynnistä. Paljon myyvä voi kiristää prosentteja ylöspäin, vähän myyvä pissaa ilosta housuun jos joku ylipäänsä kiinnostuu sen verran hänen kirjastaan, että ottaa sen listoilleen.

Omalla kohdalla koenkin merkittäväksi kehitystehtäväksi luopua sisäänrakennetusta oikeudenmukaisen kohtelun kaipuustani, ainakin silloin kun on kysymys omasta työstäni. Yritän hyväksyä, että maailmassa on alueita, joihin oikeudenmukaisuusvaatimukset eivät ulotu ja kirjailijantyö kuuluu suurelta osalta tällaiselle alueelle.

Olen miettinyt mistä tämä oikeudenmukaisuuden kaipuu ihmiseen yleensä kasvaa. On kummallista, ettei sitä ole saatu kitkettyä pois, vaikka ihmiskunnan historiaa kun ajattelee, tuntuu, ettei sen aikana muuta ole tehtykään kuin nuijittu ihmisistä pois uskoa oikeudenmukaiseen kohteluun.

ps. olin SusuPetalin haastateltavana

Taivaassa sitten iloitaan oikeudenmukaisuudesta

Olin ihmeellisessä kokouksessa

Olen mukana Turun opetustoimen suuressa kulttuuripääkaupunkiprojektissa Some body plays. Kirjoitan koululaisille yhdessä Salmen kanssa näytelmää, jonka työnimi on Vielä hirmuisempi vankila.

Meillä oli viime viikolla kokous Luolavuoren koululla. Kokouksen ajan ihmettelin läsnäolevien opettajien ystävällistä levollisuutta. Olen tehnyt elämäni aikana muutamia kirjailijavierailuja kouluihin, ja kokenut koulujen tunnelman itsetehosteiseksi sättäämiseksi. En tarkoita, että kaikki opettajat olisivat itsetehosteisia sättääjiä, mutta ei niitä tarvitakaan kuin muutama, ja koko koulun tunnelma määräytyy näiden tehopakkausten mukaan.

Nyt ihmettelin miten rauhallisia ja ystävällisiä kaikki olivat. Kokous sujui levollisesti ja ripeästi. Kukaan ei korostanut itseään yli muiden.

Kun kokous oli ohi, sanoin Salmelle, että tämäpä olikin erikoinen koulu. Hän sanoi, että niin kai, kun tämä on semmoinen erityiskoulu.

Tajusin, että erityiskoluissa saattaa asioissa olla vähän erilainen arvojärjestys kuin ympäröivässä yhteiskunnassa. Kannattaisikohan ympäröivän yhteiskunnan ottaa heistä oppia ennen kuin kansalaiset kilpailutetaan hengiltä.

Olin ihmeellisessä kokouksessa

Vaihdevuosia

Jouduin eilen ammatilliseen kriisiin. Itkin muutamia tunteja ensin hiljaa itsekseni ja sitten kun mieheltä alkoi herua myötätuntoa, itkin ulvomalla. Sattui vain niin monta pientä ikävää asiaa ja uutista perätysten, mutta voi olla että vaihdevuosillakin oli osuutensa asiaan. Varsinkin, kun oikeasti ei ole kysymys mistään uutisista, koska kyllähän minun kirjoistani jokainen asiantunteva kulttuuri-ihminen lukemattakin tietää että ne ovat roskaa.

Jostain syystä vain on niin, että kun saa taas kuulla, että lukematta kirjaa on tehty tällainen johtopäätös, se kirpaisee.

On myös niin, että joidenkin vanhojen ystävien mielestä minusta on tullut omituinen. Olen kiinnostunut kummallisista asioista, puhun hassuja, enkä ole enää sellainen normaali ihminen kuin joskus aikaisemmin. Enkä minä silloinkaan ollut ihan niin normaali kuin olisi voinut toivoa. Sellaisestakin tulee vähän outo olo, koska tuntuu hankalalta nähdä niin hämmästynyt ja vähän kauhistunut ilme ystävän kasvoilla. Silloin joutuu kysymään itseltään, että haluanko tosiaan olla hullu ja onnellinen, vai olenko sittenkin mieluummin tervejärkinen ja normaali ja onneton. Koska minulla se jako tuntuu menevän näin. Jos elän niin kuin ihmiset keskimäärin, se tuottaa minulle ahdistusta ja lopulta masennun.

Jouduin eilen myös pyytämään tuttavalta apua eräässä minulle hankalassa sähköpostilaatikoiden luomiseen liittyvässä asiassa, mutta hänen oli mentävä tekemään munavoita ensin. Itkin sitäkin pitkään, joten joo, kaipa tämä jotain vaihdevuosivaivaa on.

Nyt olen mökillä. Vieraat nukkuvat vielä. Olen juonut jo kaksi mukillista murukahvia. Lasken juoneeni eilen kuusi annosta alkoholia. Olutta, siideriä, viskiä ja jotain karvasmantelilta tuoksuvaa kahvilikööriä, mikäli oikein ymmärsin. Tänään pitäisi heitellä polttopuita liiteriin, niin että ensi keväänä olisi kuivia puita ja voisi taas lämmittää mökkiä.

Aamulehdestä soitettiin ja pyydettiin lupaa lainata äskeistä vanhuspostausta. En ole laskenut miten monta kertaa oikeat mediat ovat halunneet lainata blogikirjoitustani, aika monta. Ihmeellistä, että näin mielenkiintoinen bloggaaja edes pystyy kirjoittamaan niin mielenkiinnottomia kirjoja kuin kirjoittaa.

Vaihdevuosia

oppitunti

olen pullottanut itseeni
salaisia toiveita

sydän on pingottunut
ahdas

kaipauksen mato
kairaa minut reikiä täyteen
vuodan kuin seula

tuuli tarttuu unelmiini
riepottaa niitä yhdessä
makkarapaperien kanssa
nakkikioskin takapihalla

naurakaa minulle
olen houkka
**


runotorstai

oppitunti

Vanhus ja armo

Kaari Utrio ehdottaa vanhuksille ikuisen unen pilleriä. Ymmärrän huolen. Vanhusten huolto tökkii, eikä ole kiva ajatella itseään voimattomana vanhuksena muiden armoilla.

Olen itsekin miettinyt, että kuka pitää puoliani sitten kun makaan terveyskeskuksessa. Minulla ei ole lapsia jotka voisivat sen tehdä. Toisaalta lasten olemassaolokaan ei ole tae siitä, että löytyy puolenpitäjiä. Jos olisin ollut huono äiti, niin kuin luultavasti olisin, lapset voisivat viis veisata hyvinvoinnistani ja joutuisin joka tapauksessa makaamaan sängyssäni työuupuneiden hoitajien armoilla. Ja jos minulla olisi vain poikia, nämä eivät ehkä muistaisi ongelmiani, koska meidän kulttuurissamme lapset ja vanhukset ovat naisten heiniä. Miniöiden armoille taas en ehkä haluaisi jäädä, niin kuin ei Utriokaan.

Muistan vielä ajat, jolloin tuntui julmalta kuulla, että eskimot jättivät vanhuksensa jäälautalle sitten kun näiden oli aika häippäistä autuaammille hylkeenpyydystysmaille. Ajattelin, että on hienoa kun me elämme sivistyneessä maailmassa, ja systeemiin on sisäänrakennettu halu pitää huolta heikoimmistakin. Mutta tämä ajatus jokaisen ihmisen luovuttamattomasta arvosta on vähitellen rapautumassa. Tällaiset vanhusten kuolinpilleripuheet ovat osoitus kulttuurin muuttumisesta ja pelkään että ne myös vauhdittavat tätä muutosta.Ei minustakaan kuolemansairaille vanhuksille kannattaisi tehdä monimutkaisia raskaita leikkauksia, mutta minusta tämmöiset kuolinpillerijutut ovat oikeasti vähän vaarallisia.

Ihmisen elämä on kyllä kummallinen, kun synnymme tänne, olemme täysin muiden ihmisten armoilla. Sama tilanne on elämän loppuvaiheessa. Silloinkin olemme avuttomia ja muiden tehtävä on huolehtia meistä, saatella meidät matkalle tuonpuoleiseen. Lapsena emme osaa ahdistua siitä, että olemme toisten armoilla, mutta aikuisina osaamme. Pitäisikö kuitenkin osata suhtautua elämän loppupäähän samalla luottamuksella kuin lapsi suhtautuu omaan kohtaloonsa. Pohjimmiltaan elämä ei koskaan ole omassa hallinnassamme. Ei kenenkään hallinnassa.

Vanhus ja armo

Voi miehiä!

Viikonlopun aikana oli kuollut erilaisissa onnettomuuksissa 9 ihmistä, lisäksi vedestä oli löytynyt 4 hukkunutta ja yksi sukellusonnettomuuteen joutunut kuoli hoidoista huolimatta. Kun lueskelin uutista tarkemmin, huomasin että kolareissa kuolleet olivat nuoria miehiä, myös hukkuneet olivat kaikki miehiä. Viikonloppuna kuoli yksi nainenkin, mutta miehensä ampumana. Näiden uutisten vastapainona oli pieni juttu jossa kerrottiin, että humalainen nainen oli ajanut Laitilassa ojaan, eli kyllä naisetkin osaavat, joskaan eivät yhtä hyvin kuin miehet.

On aika kiinnostavaa, että olipa sitten kysymys suurista saavutuksista, tai suurista tyhmyyksistä, miehet saavat haltuunsa eniten palstatilaa. Naiskirjailija saa iloita pienestä positiivisesta maininnasta Tulva-lehden kirjasuosituksissa, ja naispuolinen juoppo päätyy autolla ojaan.

Voi miehiä!

oho

ei laula
käskystä kukko
totesi kirsti
kun tuli
runotorstaissa lukko

***

Runotorstaissa piti tiivistää runo 10 sanaan. En oikeastaan ole näin niukan ilmaisun ihminen.

oho

Yhtäkkiä tuli kuppi täyteen

Minun piti ryhtyä kirjoittamaan Kirkko-trilogiani kolmatta ja viimeistä osaa, ja ryhdyinkin, mutta liuskalla 38 tajusin yhtäkkiä, että minähän olen ihan kurkkua myöten täynnä kirkkoa ja seurakuntia ja tosiuskovaisia, hulluksihan minä niiden kanssa tulen, nyt pitää hetki ajatella jotain ihan muuta. Lähdin mökille hakkaamaan halkoja. On kiva päivä sellaista hommaa varten ja samalla voi miettiä kenen pään haluaisi pölkylle. Baudelaire haaveili kuulemma, että voisi ensin olla uhri, sitten pyöveli. Tietyssä mielessä koen, että elämässä käy usein niin. Onni täällä vaihtelee, välillä saa olla uhrina, välillä pyövelinä. Onneksi omalla kohdalla ei ole koskaan ollut mistään hengenvaarallista asioista kysymys.

Joutsenia on paljon liikkeellä, ja kurkia. Huomenna aamulla varhain kömmin täältä pusikoista radan varteen ja matkustan Hämeenlinnaan kirjoituskurssia vetämään. Hiukan jännittää, mutta ihan hyvällä tavalla. Mielen päällä on jo uusi kirjan aihekin, tai oikeastaan vanha. Tuntuu mukavalta ajatus, että maanantaina voin jatkaa sen parissa ja jättää kirkkojutut hautumaan.

Yhtäkkiä tuli kuppi täyteen

Auta Arjaa

Ystäväni Arja Mäkinen tekee Kirjapajalle kirjaa naisten ystävyyssuhteista ja hän etsii haastateltavia. Jos olet 30-65 vuotias nainen, ja haluat tarjota ystävyyssuhteesi materiaaliksi kirjaan, niin tarkempaa tietoa Arjan hankkeesta yhteystietoineen löytyy Kirjapajan sivuilta.

Auta Arjaa

Tie valitsi minut

Tuohon äskeiseen ketjuun ilmestyi anonyymi, joka tsemppasi minua vaihtamaan genreä. Hänestä alkoi näyttää siltä, että suhtaudun kirjoittamiseeni vakavasti ja haluaisin kirjoilleni niiden ansaitseman huomion, joten eikö nyt kannattaisi ryhdistäytyä ja alkaa kirjoitaa jotain ihan oikeita kirjoja.

Tuo ei ollut mikään ainutlaatuinen ehdotus, olen kuullut urani aikana samansuuntaisia ohjeita useamman kerran. Joskus niissä on takana ilkeyttä, joskus aitoa välittämistä ja pyrkimystä saada minut ymmärtämään kuinka maailma ja erityisesti sen kirjallisuussektori toimivat.

Ehdotus on järkevä ja miettimisen arvoinen. Ongelma on vain siinä, että joskus naisen on tehtävä mikä naisen on tehtävä.

Kyllä minä itsekin olen sitä koko urani ajan miettinyt, että miksi kirjoitan tällaisia kirjoja, vaikka olen niin valtavan syvällinen, luen ja mietin paljon ja olen vielä viisaskin. Viime vuosina olen alkanut ajatella, että ehkä en olekaan niin kovin syvällinen ja viisas, vaikka paljon luen ja mietinkin.

Joskus epäilen, että syvällisen maineen kirjailijana saa kun kirjoittaa kolkkoja, toivottomia kirjoja. Ja pinnallisen maineen, jos kirjoittaa lohdullisia kirjoja.

Joskus epäilen että uskoni rakkauteen ja lohdutukseen on urani suurin este. On älytöntä uskoa niihin, kun maailma on sellainen kuin on. Mutta en mahda uskolleni mitään, enkä voi kirjoittaa sitä vastaan. Jos yritän kirjoittaa lohduttomasti, sydämeni aloittaa välittömästi räytymisen ja sitä haluan välttää. Olen siis siinä mielessä pysyvästi kevytmielinen tuulihattu.

Tie valitsi minut

Olen tehnyt jotain lähes rikollista

Kuulin ystävältä, että toinen ystävä oli lähettänyt Kirkko ja me lehteen ehdotuksen, että oman kaupungin kirkollinen media voisi esitellä seurakuntaelämää käsittelevää romaaniani. Ystävä oli saanut vastauksen, että koska kirja pohjautuu tositapahtumiin, joskin etäännytetysti, juttu saattaisi loukata joitakin asianosaisia. Sain toiselta ystävältä kuulla, että näin onkin asian laita. Kirjani on loukannut henkilöä, joka kokee itsensä Matleenan aviomiehen Auliksen esikuvaksi jopa siinä määrin että hän pitää lähes rikollisena, että olen käyttänyt "Matleenan" kokemuksia hyväkseni, olkoonkin että minulla on ollut siihen "Matleenan" lupa.

Näin on tapahtunut siitä huolimatta, että muuttamalla naispappeutta vastustaneen puolison ulkomuodon, nimen, elämänhistorian ja ammatin, ja keksimällä hänelle omasta päästäni kaikenlaisia ominaisuuksia, muuttamalla lasten lukumäärän, sukupuolen ja koiraltakin rodun, pyrin varmistumaan siitä, että kirja ymmärrettäisiin fiktioksi ja minun henkilökohtaiseksi luomuksekseni. Myös päähenkilö Matleena on fiktio, joskin perustuu todellisen ihmisen kokemaan käännökseen naispappeutta vastustaneesta naisteologista papiksi, ja sisältää fragmentteja hänen kokemuksistaan.

Kirkollisia medioita seuranneena tiedän, että siellä ruikutetaan jatkuvasti siitä, miten kirkollisesta elämästä pitäisi kertoa maanläheisesti niin että ihmiset ymmärtäisivät mistä on kysymys. Koska sehän on kirkolla suuri ongelma, että asioista puhutaan tavalla jota ihmiset eivät kerta kaikkiaan ymmärrä. Mutta kun joku sitten kirjoittaa teologisesti pätevän viihderomaanin naispappeuden vastustamisesta, niin se ei kelpaa, koska pelätään että joku naispappeuden vastustaja voi vetää herneet somaan nekkuunsa, vaikka kirja ei häneen varsinaisesti liity.

ps. muokkailin vähän, kun tuli yhdeltä asianosaiselta tarkennuksia tilanteeseen.

Olen tehnyt jotain lähes rikollista

Ruanda

Inhimillisyys on sitä
että sadassa päivässä tuhotaan
kahdeksansataatuhatta lähimmäistä.

Sekin on inhimillisyyttä
että toiset menevät väliin
ja katkaisevat hyvän murhaputken.

Sitten järjestetään kaukaisessa maassa
pitkä ja kallis oikeudenkäynti.
Katsellaan syytetyn penkissä istuvaa miestä
ja mietitään valehteleeko se.
Naamasta sitä ei jotenkin näe.

Runotorstai!

Ruanda

Havainto

Eikö ole kummallista, että ihmiset elävät elämäänsä siitä oletuksesta käsin, että kaikki jatkuu samana maailman tappiin asti. Että me olemme aina tässä, tekemässä näitä samoja asioita joita nytkin teemme, ja ihmiset jotka ovat meille tärkeitä, ovat myöskin tässä ja heidänkin elämänsä jatkuu samana maailman tappiin asti. Koko ajan me kuitenkin näemme millä tavalla muiden ihmisten maailmat järkkyvät. He sairastuvat, menettävät omaisuutensa, kuolevat. Heidän elämänsä muuttuu, kaikki turvallisuus riisutaan pois ja jäljelle jää pelkkä hauras olemassolo, matka jonka päämäärä ei ole kenenkään tiedossa, mutta me vain jatkamme niin kuin ennenkin. Jokin turvallisuuden harha ympäröi meitä, mutta ehkä se on välttämätöntä.

Havainto

Tytötkin on tuhmia

Lehdessä oli pieni uutinen siitä kuinka kolmen murrosikäisen tytön porukka oli pahoinpidellyt ja raiskannut tytön, joka oli aikaisemmin kuulunut samaan kaveriporukkaan, ja jonka kanssa oli tullut riitaa. Tyttö oli huumattu diapamilla, sitten häntä oli useiden tuntien ajan rusikoitu.

Olen itse kasvanut sellaisen propagandan ympäröimänä, jonka mukaan naiset luonnostaan ovat helliä ja suloisia, luopuvat omastaan muiden hyväksi ja tämä on heille pelkkä ilo. Tällaiseen naiseuteen minua on kasvatettu ja kasvatus herätti minussa lapsena ja nuorena vihaa ja ahdistusta, joka tosin kääntyi sisäänpäin, enkä kyennyt käsittelemään sitä muuten kuin tukahduttamalla. Ajoittain saattoi olla jotain pieniä itsensä vahingoittamispyrkimyksiä, kerran esimerkiksi talloin paljain jaloin nokkospuskia, jotta sisäinen kipu korvautuisi konkreettisella, fyysisellä kivulla.

Koin aina, etten ole hellä enkä suloinen, enkä luonnostani luovu omastani muiden hyväksi. Halusin kyllä olla hyvä, useimmiten, mutta olisin halunnut että hyvyyttäni arvostettaisiin. Ymmärrettäisiin sen hinta. Mutta sitähän ei ymmärretä jos nähdään, ettei ihmisellä muuta vaihtoehtoa olekaan kuin iloiten uhrautua muiden hyväksi.

Olisin voinut hyväksyä, että omasta muiden hyväksi luopuminen olisi asia, johon jokaisen pitää pyrkiä ja josta tunnustetaan, että se on luonnostaan vaikeaa jokaiselle, niin tytöille kuin pojille. Jos omasta edusta luopuminen olisi nähty jokaisen velvollisuutena, olisin varmasti sopeutunut siihen. Mutta ajatus, että minun pitäisi jotenkin luonnostani kyetä panemaan muiden tarpeet omieni edelle sen vuoksi että olin syntynyt tytöksi, täytti minut aina järkyttävällä katkeruudella.

Huomaan, etten vieläkään ole sinut tämän asian kanssa, koska tuo uutinen herätti minussa halun huutaa: näettekö nyt, eivät tytöt ole yhtään sen herttaisempia kuin pojatkaan. Me olemme kaikki kauheita.

Minulle on vapauttavaa tajuta, etten ole luonnostani yhtään hyvä ihminen. Koska vain silloin hyvän tekeminen voi olla tietoinen valinta. Olen vapaa valitsemaan hyvän tai pahan ja päätän valita hyvän. Ideologia, jossa naiset nähdään suloisina hoivaajina mielestäni riistää meiltä meidän vapautemme.

ugh, en yhtään ymmärrä miksi kirjoitin tällaisen jutun.

Tytötkin on tuhmia

Pihkatappi lähti

Pääsin tänään kovan kakistelun ja ähinän jälkeen hetkelliseen flowtilaan, jonka aikana kirjoitin kuusi liuskaa ajattelematta mitään. Jälkeenpäin tutkin tuotostani kuin minusta poistunutta vierasesinettä, ja sainkin siis nyt hieman ensi käden tietoja tulossa olevasta tarinasta. Hämmästyin hieman joitakin henkilöitä ja joidenkin henkilöiden välisiä suhteita, koska etukäteen en ollut kaavaillut mitään tuollaista. Huomenna on lauantai, mutta toivon voivani puristaa ulos itsestäni vielä toisen samanlaisten pruuttauksen. Nythän on niin, että olen hautonut takamustani tässä koneen ääressä viikon ja minulla on yhteensä kasassa 13 liuskaa, mikä on ihan järjettömän vähän.

Ulkona on kuulemma lämmintä, en ole käynyt siellä aikoihin. Illatkin istun koneen ääressä ja värkkään silmät särkien nettisivuja, joiden tekeminen ei myöskään tule vielä pitkiin aikoihin lyömään leiville, koska olen hidas sähläri. Pelkään lisäksi, että webbihotellin henkilökunta pian väsähtää idioottimaisiin tukipyyntöihini.

Pihkatappi lähti

Lyhenevä lapsuus

Kuva: Mariar

Vauvamuskari
taaperojumppa
värikylvyt
vauvauinti

Syntymätöntäkin
kannattaa jo valmentaa
oikeansuuntaisilla virikkeillä.

****

Runotorstai

Lyhenevä lapsuus

Markkinarako vei ajatukset

Toivokaa nyt hyvänen aika, että viimeinkin saisin jotain aikaiseksi. Kuvittelin heti elokuun alusta aloittavani uutta romaania, mutta nyt elokuu vetelee viimeisiään, enkä ole kirjoittanut sanaakaan. Tänäänkin heti aamusta alkoivat mielessä pyöriä ihan muut asiat kuin romaanihenkilöt ongelmineen.

Mietin esimerkiksi sellaista asiaa, että lupasin tehdä kotisivut eräälle yhdistykselle. Koko kesä niitä suunniteltiin ja minulta kyseltiin, että saanko ne valmiiksi elokuun puoliväliin mennessä. Lupasin, että se onnistuu. Olin vähän myöhässä, olikohan se elokuun 17 päivä kun sain sivut pystytettyä palvelimelle. Pistin heti menemään ilmoituksen, että siellä ne nyt ovat, mutta kaipaavat sisältöä. Netissä on siis pelkät sivut, mutta ei muuta asiaa kuin yhdistyksen säännöt, jotka minulle toimitettiin heti alussa. Siellä on yhteystiedot ja aluetoiminta jne, mutta noilla sivuilla ei lue mitään. Sain yhdistykseltä viestin, että heillä on nyt kiire, eivät ehdi ottaa kantaa sivuihin. No mikäs siinä, sama se minulle, eihän minulla niiden sivujen kanssa hoppua ollutkaan.

Hiukan häiritsee, että odottavatko he minun jostain hatusta taikovan sinne ihmisten nimiä ja yhteystietoja ja muuta sellaista. Odottavatko he kenties, että alan tuottaa sisältöä sinne heidän sivuilleen. Mietin olenko jossain vaiheessa antanut ymmärtää jotain sellaista.

Koulun opit vaikuttivat onneksi sen verran, että tein heti alussa hankkeesta ylimalkaiset paperit, mm. synopsiksen, johon kirjoitin millaiset sivut tehdään ja minkä vuoksi. Ja siihen pistin kohdan, että tilaaja vastaa sivuille tulevasta materiaalista.

Vähäinen kokemukseni websuunnittelusta viittaisi kyllä siihen suuntaan, että olisi tarvetta henkilölle, joka nettisivuston tilaajan puolesta suunnittelee myös sivuille tulevan sisällön. Alan taas miettiä, olisiko tässä markkinarakoa.

Markkinarako vei ajatukset

Ei koskaan täällä

Vastarannalla, sateenkaaren päässä
asuvat Onni ja Rauha kulta-aarteineen.
Hyvä niiden on siellä
taivaallisessa valokiilassa.
Toista se on minulla täällä
mustien pilvien alla.

Sitä vähän ihmettelin
kun kylillä satuttiin yhteen,
ja Onni ja Rauha väittivät nähneensä
sateenkaaren pään koskettavan maata
juuri siinä kohdassa missä minun mökkini sijaitsee.
Torjuin ajatuksen järjettömänä.

***

taas vähän onnahtelevaa runoutta runotorstaihin.

Ei koskaan täällä

Hyvä uutinen

Kuinka monen ihmisen kanssa sitä pitäisi voida jakaa ilonsa niin että ilo jättäisi rauhaan ja voisi jatkaa taas asiallisia hommiaan? En ole vielä ilmoittanut muille kuin asianosaisille (kuvittaja, historiallinen neuvonantaja), että eräästä käsikirjoituksestani näyttäisi nyt tulevan kirja. Muuthan eivät edes tiedä, että olen joka välissä jyystänyt saturomaania. Se on todellakin ollut jyystämistä, innostuksesta ei ole ollut puhettakaan, paitsi ehkä ohimenevästi joskus aivan alussa.

Olen nyt kertonut kolmelle ihmiselle, mutta se ei riitä. Pitäisi selvästikin soitella ympäriinsä ja purkaa tunteitaan. Mutta on jotenkin hankala hihkua asiasta ihmisille, jotka eivät edes tiedä minun kirjoittaneen saturomaania. Ja miksi minä yleensäkin olen yhtäkkiä revetä nahoistani tällaisen asian takia, vaikka minultahan näitä kirjoja pullahtelee ulos tämän tästä, laihoin vaikutuksin. Ei ole maa vielä yhdenkään kirjan vuoksi järähtänyt.

Paitsi että minun maani nyt hetkeksi vähän järkkyi, siksi jaan tämän asian teidän kanssanne. Kiitos osanotosta ilooni.

Hyvä uutinen

Kipupiste

Kun ajatuksiini vaipuneena kuljin ostoskeskuksen läpi, ystävällinen, hiukan surullisesti hymyilevä tumma nainen pysäytti minut ja sanoi toivovansa että kokeilisin ihon kuorintaa.
- Mikä minun ihossani on vikana! huudahdin kauhistuneena.
- Kuoriminen on hyvin terveellistä, hän sanoi etääntyvälle selälleni.

Vasta turvallisesti nurkan taakse ehdittyäni tulin ajatelleeksi, että naisen tarkoitus oli varmaan kaupitella minulle hyvää oloa, kuitenkin koin hänen lähestymisensä moitteena. Hän sai minut syyllistymään, tuntemaan itseni rujoksi.

Kotimatkallakin vielä mietin naista, joka käski minun kokeilla ihon kuorintaa. Jostain syystä muistin kirjoituskurssin, ja sen miten lausuin myönteisiä arvioita kurssilaisen tekstistä ja hän kuuli kaiken sanomani moitteena. Kun sanoin, että hänen lyhyessä tekstissään on näkyvissä elämän koko kirjo, hän sanoi heti ahdistuneena: arvasin että sanoisit noin, en mahda itselleni mitään, ajatukset eivät pysy kasassa, kaikista jutuistani tulee aina tällaisia.

Ihonkuorintaa ehdottanut nainen osui sisäiseen kipupisteeseeni ja automaattisesti sykerryin sen ympärille. Niin kai ihmiset aina tekevät kun heidän kipujaan sorkitaan.

Kipupiste

Huono sopeutuja totuttelee työrytmiin

Alkukesästä oli hankala lopettaa työt ja ryhtyä lomailemaan. Angsteja pukkasi pintaan. Tunsin itseni turhaksi tyypiksi, elämä oli tarkoituksetonta. Unelmoin, että olisi pian syksy ja loma lusittu.

Sitten tapahtui jotain. Tuli uitua, ja korjattua kattoa. Istuttua verannalla ja katseltua kaislojen kasvua ja vesilintujen pelehtimistä. Oli se vaihe, kun sorsat uivat rantaa pitkin pallerojono perässä, sitten äkkiä puidenkolojen linnunpesät olivat tyhjiä, ja lepakot lentelivät iltahämärissä. Yhtäkkiä se pitkältä tuntunut kesä olikin takana.

Olen muokannut Pelastusrenkaita ja välillä kirjoittanut novellia Portin kisaan. En tiedä saanko siitä kunnollista, jokin viimeinen vääntö puuttuu. Taas on edessä sama sopeutuminen kuin keväällä. Vaikea siirtyä uuteen vaiheeseen. Keväällä työnteosta lomailuun, nyt syksyllä lomailusta työntekoon. Koko elokuu on ollut tämmöistä haparointia.

Huono sopeutuja totuttelee työrytmiin

Taiteen äärellä tuli kriittinen ajatus

Eilen tuli käväistyä katsomassa Pyhän Olavin kirkon maalaukset tuoreeltaan puoli neljän aikoihin, heti kun kutsuvierasnäytäntö oli päättynyt.

Minuun Osmo Rauhalan maalaukset vetoavat jollakin hyvin syvällä tavalla, osuvat siihen mikä on selittämätöntä ja mihin etsin kontaktia, vaikka se levottomalle ihmiselle onkin hyvin vaikeaa. Näppäilin alkeellisella kamerallani muutaman kuvan, ihmistungoksessa ei huvittanut viipyä kovin pitkään. Mehän asumme kesät tämän kirkon vieressä, joten kaipa meillä on aikaa näihin maalauksiin syventyä myöhemminkin.

Ihailen Kuutti Lavosen ekspressiivisiä kuvia, vai ovatko ne ekspressiivisiä. Kuten huomaatte, en tiedä mitään taiteesta. Mutta ne eivät vaikuta alitajuntaani. Tietoinen tajuntani ihailee niitä, mutta syvempi kerros minussa uinuu niiden äärellä. Kerron tämän vain henkilökohtaisena kokemuksena, enkä väitä mitään teosten ansioista. Kirkko kaikkineen on mielestäni käsittämättömän upea. Alttari keskittyy paratiisiin, lehtereillä esitetään kärsimystietä.

Juhlassa oli ollut paljon väkeä. Kirkon ovella oli laput kutsuvieraita varten. Rahvaalle oli penkkejä ulkosalla. Sisällä oli vielä varattu laput paikallaan, että silmäätekevät varmasti pääsivät parhaille paikoille. Mietin miten käheetä olisi, jos kirkko pystyisi joskus järjestämään juhlat niin, että se voisi unohtaa yhteiskunnalliset arvojärjestykset. Siitä tulisi sillä tavalla jotenkin uskottavampi sanomansa suhteen.

Taiteen äärellä tuli kriittinen ajatus

Feliks antoi minulle synninpäästön

Taannoisen Waltari-järkäleen innoittamana luin eilen illalla nukkumaan mennessä Feliks onnellista ja nauroin kippurassa.

Oli ihmeellistä tajuta nauravansa Felix onnellisen touhuille, sillä viimeksi kun luin kirjan, ehkä noin 16-vuotiaana, pidin niitä kovinkin surullisina ja ahdistavina. Silloin en nähnyt tarinassa lainkaan huumoria, ja nyt se mielestäni on eräs hymyilevimmistä kirjoista joita olen koskaan lukenut.

Feliks onnellinen on pieni hyväntahtoinen mies, joka tuntee pakonomaista tarvetta todistaa ihmisille, että nämä voivat saada syntinsä anteeksi. Todistustaakka on Feliksille miltei ylivoimainen, koska hän on ujo ja arka. Hän haluaisi antaa ihmisten kulkea rauhassa, mutta ei pysty, koska Jumala vaatii häntä todistamaan. Niinpä Feliks kuljeskelee kaduilla ja etsii ihmisiä, joille voi kertoa, että Jumala etsii heitä hänen kauttaan.

Syntyy hupaisia yhteentörmäyksiä, koska ihmiset arkisten vaivojensa keskellä eivät välttämättä kovin hyvin kykene ottamaan vastaan Feliksin ilosanomaa, jonka hän tuo esiin huolestunein kasvoin, ahdistuksesta kimittävällä äänellä. Feliksin asennetta kuvaa keskustelu, jonka hän käy entisen koulutoverinsa Erkin kanssa. Erkki valittelee elämänsä vastoinkäymisiä, ja kehuu Feliksin näyttävän hyvinvoivalta, mutta Feliks sanoo: Älä hitossa sinä, Erkki, minua kadehdi. Pahemmin minulle on käynyt kuin sinulle. Et edes arvaa kuinka pahasti. Minusta on tullut kristitty.

Tämä kirja rohkaisee minua, koska se osoittaa, kuinka paljon huumorin ymmärtäminen on kiinni siitä että on oikealla taajuudella ja tuntee asiat joista puhutaan. 16-vuotiaana en vielä ymmärtänyt tätä kirjaa, mutta nyt ymmärrän. Minunkaan kirjojeni huumoria kaikki eivät välttämättä tunnista huumoriksi. Se tuntuu aina hiukan ikävältä, koska se heittää ylleni sen epäilyksen, että kirjani on huono. Voi se tietysti olla huonokin, mutta joskus voi lukijankin vastaanottokyvyssä olla rajoituksia, jotka eivät johdu minusta.

Feliks antoi minulle synninpäästön

Parasta kesässä

Jättiläisunikon nuppu
saa minut ajattelemaan
kollikissan palleja.
Ylipäänsä palleja.
On melkein säädytön olo
kun silitän hopeanhohtoista nukkaa.
Onneksi kukaan ei varmaan arvaa.

Runotorstai tuli kesätauolta

Parasta kesässä

En jaksa keskittyä

Yritän ruoskia itseni työhön. Kässäriä pitäisi vielä viimeistellä ja mikä tahansa tuntuu kiinnostavammalta puuhalta, jopa Facebook. Minulla on nyt kaksikymmentäkahdeksan ystävää ja tunnen itseni syrjäytyneeksi. Se johtuu ehkä siitä, että monilla facebookystävilläni on satoja ystäviä, eräällä jopa pitkälti yli tuhat. Miten tärkeä mahdan olla ihmiselle, jolle olen ystävä numero 1038? Eräs Fb ystävä lähettelee minulle ruusuja, halauksia, sydämiä ja välillä hän tönäisee. Mahtaako hän lähettää nämä huomionosoitukset kaikille 269 ystävälleen? Miten paljon ruusuja, sydämiä ja halauksia risteileekään facebookin sivuilla, miten ystävällisiä olemmekaan toisillemme ja miten onnellisia meistä tulee kun jaksamme jatkaa samaa rataa.

En jaksa keskittyä

Vuorovaikutusta

Eilen junassa kuuntelin vierestä tällaisen puhelinkeskustelun, toisen osapuolen repliikit voi vain arvata:


-Moi, mä olen nyt sitten tulossa, juna lähti just Hämeenlinnan asemalta.
-***
-No ei ole mun vika.
-***
-No ei saatana ole mun vika!
-***
-Hei, vähän iloisempaa ääntä nyt kun vaimo on tulossa kotiin!
-***
-No vittu, pakkaa sitten kamas ja häivy!

Vuorovaikutusta