sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Ei kyllä huvittanutkaan koskea

Olin Kakolassa taidenäyttelyssä. Älä koske teoksiin, luki kaikkialla, mutta minä en erottanut, että mikä oli taideteos ja mikä muuten vain sinne unohtunut roju. 

Sanoin seuralaiselle, etten tiedä mitä tästä näyttelystä pitäisi ajatella. Hän sanoi, ettei modernia taidetta kuulu ajatella, sitä kuuluu vain kokea. 

Mietin siinä Kakolaa kierrellessä, että mitä siis koen. Huomasin kokevani huolta kansakuntamme, mutta myös koko Euroopan ja miksipä ei samaan syssyyn koko maailman tulevaisuudesta. Mutta sitä minä oikeastaan tunsin jo ennen näyttelyäkin. Näyttely ei tuonut huoleen mitään uutta näkökulmaa, mutta ehkä se vähän syvensi sitä.
nykytaudetta?
Edit: Tässä linkki ko. näyttelyä koskevaan uutiseen.

Share/Bookmark

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Älä pengo mun reppua!

No menköön Tampere tähän perään. Siitä jäi mieleen hyvinvoivilta näyttävät nuoret, jotka istuskelivat kadulla porukassa ja pitelivät kylttiä johon oli raapustettu, anna lantti kaljaan tms. Näyttivät ihan kotomaan kansalaisilta, maamme nuorilta toivoilta. Jälkeen päin harmitti, etten pysähtynyt juttelemaan, mutta matkaseurueeni kiirehti eteenpäin, ei ollut edes huomannut näitä tyyppejä ja minun piti pysyä perässä.

Kari Peitsamo esiintyi Tammerfestissä keskustorilla. Piti mennä häntä kuuntelemaan, mutta jouduin turvanaisen tarkastukseen. Minulla oli siis sellainen pieni rinkka selässä. Keski-ikäinen kun kotimaanmatkailee, niin sillä pitää olla mukana jos jonkinlaista varustusta, ymmärrätte varmaan. Ja turvanainen siis sanoi, että kurkataanpas vähän sinne reppuun. Pysähdyin äimistyneenä. No siis ymmärrän kyllä, että maailma on vaarallinen ja ihmiset petollisia, mutta omasta näkökulmasta tilanne oli vähän hassahtava. Minulla maallinen omaisuus repussa jossa on parikymmentä läppää taskua ja hutlaaria, on vetoketjuja, nyörejä ja klemmareita.  Lisäksi reppu on oikein tehty niin, että taskuvarkaan on mahdollisimman vaikea päästä sinne penkomaan. Mutta turvanainen alkoi sitten availla reppuni nyörejä päästäkseen penkomaan likaisia alusvaatteitani. Ja minulle tuli yhtäkkiä semmoinen olo, että sanoin seurueelleni onko tämä tuon konsertin arvoista? Ja seurueeni sanoi, että ei oikeastaan. Me lähdimme ja siinä oli minun Kari Peitsamo konserttini. Tosin me kuuntelimme sitä sitten teatteriravintolan terassilta, joka oli siinä ihan vieressä. Jostain syystä siellä ei kukaan tullut penkomaan minun reppuani.

Tämä ei varsinaisesti ollut kannanotto turvatarkastuksiin sen paremmin kuin Kari Peitsamon musiikkiin, huomasinpa vain, että tässä iässä on erityisen vastenmielistä jos omaa reppua penkoo joku vieras.

Share/Bookmark

torstai 16. heinäkuuta 2015

Keskeneräinen raportti huviretkestä

Huviretki Helsinkiin ja Tampereelle on nyt suoritettu.

Ensiksi Helsingistä. Tunsin olevani ulkomailla, varmaankin koska kaupungissa oli niin paljon ulkomaalaisia. Esimerkiksi voimistelijoita. Kun menin hotelliin, vastaanottovirkailija alkoi puhua englantia ja aloin vaistomaisesti itsekin sölkätä englanniksi. Mutta hyvinhän se meni. Kerrossiivoojan kanssa oli vaikeampaa, koska hän puhui vain venäjää. Meni vähän aikaa, että mietin voiko hanavettä juoda ym. ennen kuin muistin että siis minähän olen kuitenkin edelleen Suomessa.

Piti mennä kaikkiin museoihin, mutta meninkin syömään ja ravintolassa suomalaiset tarjoilijatytöt olivat korvautuneet ilmeisesti virolaisilla korstoilla, aksentin perusteella arvelin. Miehiä olivat joka tapauksessa, sellaisia tatuoituja karjuja joita ennen näkyi vain Turun sataman kapakoissa. Ei siinä mitään, suomella pärjättiin ja ruoka oli hyvää.

Sitten piti ottaa päiväunet hotellissa. Illalla menin elokuviin ja katsoin Idan, joka jäi Turussa näkemättä. Lumoava taidonnäyte todetaan tuossa linkittämässäni arvostelussa. Mielestäni elokuva kertoi siitä, että väistelläänkö vaikeita asioita, vai kohdataanko ne. Ja miten syvälle asioiden kohtaamisessa mennään, mennäänkö ihan juuriin asti. Minulla oli ennakkoluuloja elokuvan mustavalkoisuutta kohtaan, mustavalkoiset elokuvat ovat usein mielestäni jotain taidekikkailua elleivät sitten ole aidosti vanhoja. Mutta tämä elokuva oli äärettömän kaunis myös kuvallisesti.

Kun tulin ulos elokuvateatterista (Kino Engel) jouduin keskelle sveitsiläisten punanuttuisten voimistelevien ja yhteislaulavien nuorten armeijaa. Se täytti valehtelematta koko kadun. He hoilottoviat laurentsiaa ja menivät välillä kyykkyyn. Laulu tuntui tutulta, mutta en ymmärrä miksi. Joka tapauksessa minulle tuli sellainen olo, että eikö se äskeinen elokuva loppunutkaan, se vain sai värit ja ehkä genrekin vähän vaihtui. Nyt pitää jatkaa työhommia ja jätän Tampereen osuuden raportoimatta, tai palaan siihen myöhemmin.





Share/Bookmark

torstai 9. heinäkuuta 2015

Löysin sisäisen suomenruotsalaiseni

Jälkijättöiset terveiset pyhiinvaellukselta Kökariin. Matka kävi Naantalin, Rymättylän, Seilin, Nauvon, Korppoon kautta. Kävelymatkaa kertyi noin 70 kilometriä. Lauttamatkoja en laskenut.

Kuvassa hollantilainen fransiskaaniveli tiskaa. Osallistuin siis Kökarin Fransiscus-päiville, joita on vietetty vuodesta 1979 lähtien. Hamnössä sijaitsi keskiajalla fransiskaanien luostari. Uusi usko muussasi sen 1530-luvulla.

Tämmöistä juhlaa ne ruotsinkieliset ovat siellä viettäneet vuodesta toiseen. Tapahtuma on kotikutoinen ja pienimuotoinen, mutta kyllä siellä hyvinkin 200-300 iloista ruotsinkielistä pyöri ja taisin bongata muutaman vietnamilaisen ja filippiiniläisenkin. Ja vähintään yhden ranskalaisen.

Vaellus oli ruotsinkielinen, mutta oli meitä muutama rohkea suomenkielinenkin mukana. Oma ruotsinkielisen puheen tuottamiseni oli avutonta. Ensin en uskaltanut edes yrittää, mutta Fransiscus-päivillä iäkäs suloinen rouva kannusti minua ja jonkin aikaa solkkasin hänen kanssaan alkeellista ruotsiani. Loppumatkalla sain lörpötellä ruotsinkielisten kanssa suomeksi. Huikea oli myös saada tutustua Närpiön mainioon murteeseen. Hieno reissu ja päätin alkaa määrätietoisemmin opiskella suomenruotsalaista kulttuuria, joka on virkistävän erilaista kuin suomenkielinen ja jonka tunnen jollakin tavalla henkisesti omakseni, vaikka kuten sanottu, oma ruotsinkielentaitoni on nolottavan huono. 

Share/Bookmark

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Roskaa roskaa

Kangasalan kirjasto heittää kirjoja roskalavalle. Pakkohan niiden on, kun kirjoja on kaikki paikat täynnä ja lisää tulee. Tämä pitäisi aikuisen ihmisen ymmärtää, mutta silti se masentaa. Minusta kirjat, jotka eivät kelpaa kenellekään pitäisi hävittää hienotunteisesti, niin kuin Suomen lippu joskus ennen vanhaan, kun oli vielä pyhiä arvoja joita kunnioitettiin. Sitä ei sopinut käyttää lattiarättinä eikä heittää roskiin. Mutta kohta varmaan ruumiitkin jauhetaan minkinrehuksi, mitä niitäkään kunnioittamaan, kun niistä saisi kosolti hyvää energiaa. No en tiedä miksi tämä taas tällaiseksi meni. Ehkä olen ollut liian sosiaalinen tässä viime viikkoina ja alkaa taas äkäpussi tunkea pintaan.

Share/Bookmark