keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Upeeta, mahtavaa

Näytän kuvassa mairealta kuin kermaa latkinut kissa, vaikka tarkoitus oli ikuistaa pysähtynyt tunnelma, jonka vallassa matkustin Helsinkiin tapaamaan kustantajaa. Tämä oli siis eilen. Helsingissä oli kylmää ja kolkkoa, kuten aina. Onneksi tapasin kosmopoliitin ystäväni, joka puhuu sujuvasti englantia, saksaa, italiaa, ranskaa, venäjää ja ruotsia, mutta ei ole oppinut puhumaan sujuvaa suomea. Siksi minä taivun ja sönkkään hänen kanssaan englantia. Arvatkaa onko sujuvaa. No ei todellakaan, mutta hän on aina valtavan iloinen, kun tapaa minut, joten kyllä sellaisen ihmeen vuoksi taipuu sönkkäämään englantia.

Tapaamisen jälkeen suuntasin kustantamoon. Luulin, että siellä käydään läpi printtiä, johon on punakynällä tehty korjauksia, mutta sen sijaan me joimmekin kahvia ja skumppaa ja puhuimme minun romaanistani. Minä siemailin skumppaa ja kuuntelin herrojen analyyseja ja ajattelin, että herranjesta, tässähän minä istun kustantamon herrojen kanssa kuin oikea kirjailijatar, onpas viehättävää. 

En ole tottunut yhdistämään kirjojen tekemiseen tällaista seuranpitoa, mutta minulla tietenkin on aina aikaa puhua siitä mitä MINÄ olen kirjoittanut. Mahtawaa.

Share/Bookmark

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Epäilen salaliittoa

Kirja-alan ihmisten parissa on viime päivinä jaettu tätä selvitystä. Kysymys on siitä kirjallisen kulttuurin alasajosta, joka on maailmassa meneillään. Suomi seurailee länsimaisia trendejä.

Voimme tietenkin käydä uljaaseen taisteluun tuulimyllyjä vastaan, ja järjestää vaikka kirjoituskilpailun, jossa etsitään poikia kiinnostavia tekstejä, koska halutaan sytyttää lukemisen vimma poikiin. Oletetaan siis, että pojat eivät lue, koska puuttuu kiinnostavaa luettavaa.

En vastusta hanketta, päinvastoin, mutta silti käy mielessä miten pitkälle voi edetä suuntaan, jossa pohditaan mikä ketäkin kiinnostaa, ja sitten tarjotaan heille sitä. Tuleeko joskus pää vetävän käteen. Historiasta tiedämme, että ihminen voi vajota hyvinkin alas, kun on sopiva alamäki. Olen yllätykseksi itselleni (olenhan vanha viihteen puolustaja) päätynyt ajattelemaan, että ihmiset pitäisi kasvattaa kiinnostumaan tietyistä asioista, vaikka ne eivät heitä luonnostaan kiinnostaisikaan. Onhan siinäkin ajattelumallissa sudenkuoppansa tietysti.

Kummalliseen paradoksiin olen silti itsekin törmännyt. Kirjoja ilmestyy paljon, mutta on haastavaa löytää joukosta itseä kiinnostavaa luettavaa. Lehtien kulttuuriosastot eivät siinä auta, paitsi siinä mielessä, että kun jotain oikein kehutaan, voin päätellä, että tuskin sopii minulle. Luettavat pitää kaivella esiin katvealueilta.

Mutta kumminkin, minun piti sanoa jotain tuosta kirja-alan alamäkeä koskevasta selvityksestä. Ostimme tänä vuonna uuden asunnon. Siis täysin uuden. Vasta muuttaessamme huomasimme, että eihän täällä ole ehjää seinää kirjahyllyjä varten. Olimme tienneet, että kirjojen määrää pitäisi karsia, mutta todellisuus oli vielä luultua karumpi.

Uusi asunto on kaikin puolin kaunis ja ihana, mutta kirjaihmisille tätä ei selvästikään ole tarkoitettu. Se onkin jo pitkään ollut näkyvissä, etteivät kirjahyllyt ole linjassa sisustustrendien kanssa. Mitä yritän sanoa? Sitä vaan, että taustalla jylläävät isommat voimat, ja vaikka onkin suotavaa miettiä poikien ja kenen tahansa lukuinnon sytyttämistä, niin ratkaisua pitäisi etsiä myös toisesta suunnasta. Erilaiset salaliittoteoriatkin hiipivät mieleen. Kuka hyötyy siitä, että ihmiset tyhmistyvät, kun luku-ja kirjoitustaito rapautetaan?



Share/Bookmark

perjantai 23. marraskuuta 2018

Myöhästyneet kiitokset ja Niilon joulukoulun taustat



Keskeneräiset projektit painavat mieltä eikä marraskuukaan piristä. Onneksi Niilon joulukoulu on nyt sentään paketissa. Kiitos Suomen kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahasto ja Suomen tietokirjailijat apurahoista, joiden tuella sain kirjan tehtyä.

On merkillistä, että kirjaa tehdessä oli niin kova pyrkimys tuottaa sen kautta iloa ihmisille, ja nyt olen sitten itse aivan läkähtynyt. Kirja on pieni ja sievä, mutta kun minun piti siirtää koneeltani joulukoulun kuvat tikulle, kone ilmoitti, että siirretään 1673 kuvaa... No ei siirrettykään, koska ei sellainen määrä mahdu tikulle. Valmiissa kirjassa on ehkä neljäsataa kuvaa, arvioisin. Tein kirjan valmiiksi viime kesän loputtomilta tuntuvissa helteissä mökillä ja välillä tuntui kuin pää hajoaisi. Mutta sitten hajosikin vain sappirakko.

Joulukoulun idea on muistuttaa markkinahumun keskellä, että mikä oikeastaan on jutun juju. On tietenkin ihanaa hankkia lahjoja ja saada niitä. Leipoa ja laittaa joulua ja syödä hyvin ja maata sohvalla, paitsi että ehkä tämä kaikki on kokenut pienen inflaation, koska nykyään me elämme arkenakin yltäkylläisyyden keskellä.

Joku sanoikin minulle, ettei hän ole mikään jouluihminen eikä välitä mässäilystä ja hössötyksestä. Hän tuntui ajattelevan, että minä olen sellainen joka mässää ja hössöttää. No ehkä olenkin, mutta se ei liity lainkaan jouluun. Minäkään en ole jouluihminen. En hommaa kuusta enkä juuri ostele lahjoja, edes joulukortteja en yleensä saa aikaiseksi lähettää. Olen usein lähtenyt jouluksi jonnekin, missä ei ole tarvinnut viettää joulua. Ja minähän olen siinä onnellisessa asemassa, että aina voi tehdä töitä. Kuten sairaanhoitajat ja pelastuslaitoksen ihmiset myös kirjailija voi olla jouluna töissä. En ole jouluihminen ja juuri siksi tein tämän kirjan. Halusin ymmärtää miksi joulua vietetään, mitä kaikkea jouluun liittyy.Kiinnosti selvittää mistä kaikki kumpuaa. Mihin kaikki viittaa, siis kuuset ja piparkakut, lahjat ja joulupöydän antimet.

En ole muutenkaan mikään juhlakausi-ihminen, mutta toisaalta, onko sitten hyvä, kun kaikki elämän päivät ovat samaa markkinapötköä ilman sen kummempaa sisältöä kuin että ostetaan sitä mitä  tarvitaan ja himphamput vielä päälle. Näkemykseni mukaan ihminen kuitenkin kaipaa tarkoitusta, merkitystä. Jos hän ei sitä löydä, hän voi huonosti. Merkitystä etsitään milloin mistäkin, eikä minulla ole siihen sanomista. Tämä pieni kirja yrittää omalla kömpelöllä ja vilpittömällä tavallaan johdattaa meidät pohtimaan mikä joulussa on tärkeää ja säilyttämisen arvoista.

Esim adlibriksestä Niilon joulukoulun voi tilata.
Tai vaikka Bookysta.



Share/Bookmark

maanantai 19. marraskuuta 2018

Lepra

Vielä jokin aika sitten joku kävi välillä kyselemässä mitä Lepra-romaanilleni kuuluu, mutta ilmeisesti kaikki ovat tehneet sen johtopäätöksen että eihän siitä mitään tullut ja pitihän se arvata ettei tuosta ole sellaiseen. Siltä minusta on kieltämättä itsestänikin tuntunut. Kaikki on edelleen epävarmaa, mutta käsikirjoitus  kuitenkin on valmistunut ja eräs mielestäni maineikas kustantamo on ilmaissut mielenkiintoa aiheeseen. Siellä on kustannuspäällikkö ja kustannustoimittaja kumpikin lukenut kässärin, pitävät sitä valmiina ja olen menossa marraskuun viimeisellä viikolla pääkaupunkiseudulle neuvottelemaan yksityiskohdista. Katsotaan sitten mitä tapahtuu, tuleeko siitä kalua. Suunnitteilla on julkaiseminen loppukeväästä 2019. Se on sitten seitsemäs kustantamo jonka kautta tuuttaan sisälmyksiäni maailmalle. Jos olisin tiennyt vuonna 1993 jolloin sain tiedon esikoisteokseni sisällyttämisestä Kariston julkaisuohjelmaan, etteivät nämä prosessit vuosien myötä minun kohdallani muutu yhtään helpommiksi, vaan päinvastoin, niin en tiedä mitä olisin tehnyt, ehkä juossut Punkalaitumenjokeen.

Share/Bookmark

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Ihana Agnes inspiroi

Mielenkiintoni Knausgårdin lukemiseen katosi, mistä olen kiitollinen universumille. Jätin siis neljännen osan kesken, ihanaa.

Sen sijaan olen uppoutunut Kati Närhen sarjakuvaromaanitrilogiaan, joka alkaa Saniaislehdon salaisuuksista. Olen ihanan kitukasvuisen Agneksen ja hänen mustien silmänalustensa lumoissa.

Ja siitä tuli mieleen asia, joka on alkanut ärsyttää nyt, kun olen sarjakuvataiteilija itsekin. Ihmiset tuntuvat lukkiutuneen ajatukseen, että sarjakuvat ovat lapsille. No juu onhan ne, vaan eivät välttämättä. Ei Kati Närhen sarjakuvamaailmakaan ole erityisesti lapsille suunnattu, sen verran kieroutunutta sen huumori on.

Mutta ihmiset ovat yleisesti ottaen mieltäneet, että sarjakuvat ovat lapsille. Vaikka sanomalehdissä on aikuisille suunnattuja sarjakuvia. Mutta silti, sarjakuvakirja on lapsille. Ja sitten kysytään minkä ikäisille lapsille. Omien sarjakuvakirjojeni kohdalla vastaan, että kaiken ikäisille ihmisille. Mikä on äärimmäisen huono vastaus. Pitäisi oppia tarkempaa kohderyhmäajattelua. Mutta jos en ole tähän päivään mennessä oppinut, miten todennäköistä on, että opin myöhemminkään? No jaa, nyt yritän taas, ja tähtäimessä on alle kymmenvuotias lukijakunta. Sovitaanko näin.
Kuva suunnitteilla olevasta kirjasta: HIljan kasvimaa


Share/Bookmark

maanantai 5. marraskuuta 2018

Ällöttävä Knausgård

En ole aikoihin tehnyt noloja, alamittaisia tunnustuksia, vaikka sehän oli alunperin (joskus nuorena, hehheh) tämän blogin tarkoitus. Mutta palaan nyt juurille ja tunnustan. Olen juuttunut lukemaan Knausgårdin kuusiosaista Taisteluni-sarjaa ja edennyt siinä neljänteen osaan, jossa alan jo olla ns. voiton puolella.

Minua inhottaa, että kulutan ainutkertaisen elämäni kallisarvoisia hetkiä moiseen toisen ihmisen paskassa rypemiseen, mutta sitä hyvää, mitä tahtoisin tehdä, en tee, vaan teen sitä pahaa mitä en tahtoisi. (Eespäin siis Paavalin viitoittamalla tiellä.) Tajuan kyllä K:n suosion. Hän kirjoittaa taitavasti, ja ammentaa aiheensa samasta inhimillisestä likasangosta kuin iltapäivälehdet ynnä muut laatujulkaisut. Hän tyydyttää ihmisen tirkistelynhalua ja tekee sen tavalla, joka miellyttää esteettisintäkin nirppanokkaa. Oikeasti on pakko ihailla miehen kykyä kirjoittaa. Hän on lahjakas, ja käyttää lahjansa saastassa rypemiseen.

Lukemisesta jää niljakas olo. Suihkussa käyminen ei auta. Pitää ehkä mennä ripittäytymään. Huolestuttaa ajatella, että eräänä päivänä kahlaan ehkä vielä läpi viidennen ja kuudennenkin osan. 

Share/Bookmark