Miehenä olisin mediaseksikkäämpi

Sukupuolten moninaisuutta lähestyttiin
yksipuolisesti

Terveiset Sastamalasta Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Kävin kuuntelemassa kaksi keskustelua. Niin&näin lehden toimittajan puheenjohtamaa sukupuolikeskustelua aiheesta Mitä on sukupuoli, kuva tuossa vieressä. Ja alimmaisena kuva keskustelusta: Raamattu, intohimojen kirja, keskustelijoina Matti Myllykoski, Hannut Mäkelä ja Taanila ja keskustelua luotsasi Bibliofilien seuran Sakari Katajamäki.

Olin ensin kuuntelemassa Raamattukeskustelua. Olisin kaivannut mukaan ihmistä, jolla ihan oikeasti on intohimoinen suhde Raamattuun. Keskustelua vaivasi anemia, mutta se ei niin kovin kauheasti haitannut, koska keskustelijat olivat kohtuullisen valovoimaisia. Taanila oli tuttuun tapaan räyhähähenki ja Matti Myllykoski piti teologista lippua sen verran korkealla kuin liberaaliteologille on yleensä mahdollista. Hannu Mäkelä tyytyi myhäilemään. Tulkitsin kaikki osallistujat miehiksi.

Sukupuolikeskustelussa lavalle nousi neljä henkilöä.

Tilaisuus oli valistushenkinen. Käsitin, että ihmisen pitäisi oikeastaan saada itse määrittää sukupuolensa. Jos minä esimerkiksi päättäisin olla mies, miksi en saisi tehdä niin? Tässä iässä sitä alkaa olla muutenkin aika neutraali habitus, joten askel kohti miehuutta olisi pieni, mutta voisi tuoda lisäarvoa elämääni. Minua on aina vaivannut kaamea epäilys siitä, että miehenä olisi helpompi menestyä esim. rakkausromaanien kirjoittajana. Miehenä olisin mediaseksikkäämpi. Enkö muka?

Kuulin, että on vanhanaikaista pitää lukua siitä ovatko ihmiset miehiä vai naisia. Silti minusta näytti siltä, että lavalle nousi neljä naista, mutta tämä viimeistään osoittaa, että olen konservatiivinen idiootti. Tein muutakin luokittelua, kuten että kahdella oli pitkät housut, kahdella hame. Huomasin, että yksi keskustelia oli väriltään ruskea, kun muut olivat valkoihoisia, mutta tällaistakaan ei ilmeisesti saisi huomata. Ehdin kiinnittää huomiota tällaisiin ulkoisiin juttuihin, koska "keskustelu" oli lähinnä vain yksipuolista retoriikkaa ilman varsinaista kiinnostavaa substanssia. Mutta tulipa harrastettua kulttuuria, mistä annan itselleni papukaijamerkin.

Intohimojen Raamattua ruoditaan intohimottomasti

Miehenä olisin mediaseksikkäämpi

Monikasvoinen ihminen

Onko siinä jokin tarkoitus takana, että puhumme kasvoista. Käytämme siis monikkoa. "Hän kosketti tyttärensä kasvoja". Kuinka monta kasvoa on tyttärellä? Tai ihmisellä ylipäätään. Miten monikasvoinen itse olet?

No tämä on vanha juttu, mutta yhtäkkiä vaan aloin taas ihmetellä. Onhan minulla tietysti housutkin jalassa, vaikkei minulla olekaan kuin yhdet kerrallaan, eivätkä ne oikeastaan ole yhdessä jalassa, vaan molemmissa jaloissa.

Tänään on siis vanhan kansan oikea juhannus, ja minä yritän vähän tehdä taas töitä salaa, vaikka periaatteessa lomailen.

Monikasvoinen ihminen

Iloinen tai masentunut, aivot huijaa

Positiivisuusapostolit väittävät, että ihmisen aivot houkuttelevat häntä juuttumaan negatiivisiin mielialoihin. Linkki tuli ystävältä, joka on sitä mieltä, että poden alakuloa, vaikka minun pitäisi olla kaikenaikaa yläkuloinen, siis iloinen.

Markku Ojanen, onnellisuusprofessori, puolestaan on sanonut, että ihmisen mieli huijaa häntä koko ajan suhtautumaan itseensä ja elämäänsä ylioptimisesti. Ja että masentuneet ovat ainoita, jotka näkevät maailman ja itsensä kutakuinkin realistisesti.

Tajusin, että kirjailijan tehtävä ehkä on kertoa ihmisistä ja maailmasta sellaisena kuin se on, kaunistelematta ja kauhistelematta. Mutta tämä pitäisi osata tehdä niin, että lukijoita kiinnostaa, että he eivät masentuisi kirjan ankaruuden ja toivottomuuden vuoksi, ja ettei kirjoittaja itse luhistuisi ankaran missionsa edessä.

Pako spekulatiiviseen fiktioon ei vapauta kirjoittajaa todellisuuden kuvaamisen moraalisesta velvoitteesta, koska jollakin tavalla tarinat aina kertovat ihmisistä ja maailmasta, vaikka ne sitten kertoisivat pitkälle teknologiassaan edistyneiden hyönteisten yhdyskunnasta avaruudessa.

Mutta kirjailijat ovat perinteisesti vähän huononpuoleisesti selviytyneet tehtävästään, he kyllä osaavat kirjoitella ankaria tarinoita, mutta luhistuvat sitten myös itse helposti. Tai muuttuvat koviksi, kyynisiksi. Ovat jatkuvasti sen oloisia, että ovat joutuneet lapiomaan suuhunsa ämpärillisen paskaa.

Minulla on ollut viime aikoina sen verran haasteita henkilökohtaisessa elämässä, että olen välillä tuntenut oloni alavireiseksi. Minullahan on elämänmittainen masennustausta, mutta synkkyys on ollut poissa, hetkinen, yhdeksän vuotta. Mutta viime kuukausina olen taas saanut tuntea sen puraisuja. Kävin siis tekemässä masennustestin. Mutta sen mukaan ei vielä vaikuta siltä, että olisin masentunut, mikä, yllättävää kyllä, piristi jonkin verran.

Iloinen tai masentunut, aivot huijaa

Tarvitaan fennomaanista herätystä

Luettuani Jhumpa Lahirin Tuoreen maan en voi olla ajattelematta, että on kauhea tragedia ihmiselle, kun se joutuu eroon omasta kulttuuristaan. 

Lahirin ihmiset ovat lähteneet vapaaehtoisesti Intiasta, he tavoittelevat parempaa elämää Amerikassa ja onnistuvat siinä, taloudellisesti. Mutta silti. Heitä vaivaa tyhjyyden alakulo ja he ovat tuomittuja lentelemään Intian ja Amerikan välillä tai sitten heistä tulee täysin kodittomia ja he pyyhkiytyvät maailmasta Thaimaan tsunamissa. 

Lukiessa tuli mieleeni Iris Murdochin kirjasta Enkelten aika venäläinen talonmies Englannissa, joka totesi, että ihmisen olisi paras kärsiä omassa maassaan. Ja hän sanoi niin, vaikka oli aikanaan joutunut pakon edessä lähtemään vallankumouksen vuoksi kotimaastaan. 

Tämä ei kuitenkaan ole perussuomalaishenkinen kannanotto, vaan fennomaaninen herätys. Ei kannattaisi luopua omasta kielestä ja kulttuurista vapaaehtoisesti, kuten Suomessa on viime vuosikymmeninä tehty. 

Tarvitaan fennomaanista herätystä

Pyhän taju

Olin eilen luterilaisen kummilapseni konfirmaatiomessussa.

En ollut käynyt konfirmaatiomessussa noin neljäänkymmeneen vuoteen, joten kokemus oli liikuttava. Muistin itseni saman ikäisenä. Omat ajatukseni, tuntemukseni silloin. Odotukseni elämän suhteen.

Kummilapsen leiri oli kestänyt viisi päivää. Minun aikanani nuoret olivat rautaa ja vanhemmat myös, sillä oma rippileirini kesti kaksi viikkoa. Muistan kirjoittaneeni leiriltä kirjeitä maapostin kannettavaksi. Nykyiset leiriläiset olivat olleet koko ajan online-yhteydessä ympäröivään maailmaan. Silti oli viisi päivää tuntunut tosi pitkältä ajalta.

Etukäteen olin ajatellut, että vedän lahjojen suhteen omaa linjaani, mutta kirkossa tunsin yhteisten tapojen murskaavan paineen. Kaikilla oli omaa rippilastaan varten ruusu sellofaanissa. Minulla ei ollut ruusua. Pelkäsin, että kummilapsi kivittää minut.

Sitten alkoi ehtoollisenvietto. 2/3 kirkkokansasta nousi käydäkseen ehtoollisella. Tämä kesti tietenkin. Istuin penkissä ja katselin kansaa, joka vaelsi kohti alttarinkaidetta ja sieltä pois. Ruskettunutta, työn sitkistämää väkeä oli joukossa, maalla kun oltiin, mutta oli myös meitä kaupunkilaisia hepsankeikkoja ja muutama muotilehdestä reväisty, jotka olivat luultavasti kauneusklinikkalla parannelleet luojan töitä.

Kun messu oli ohi ja odottelin rippilapsia ulos kirkosta, kuulin kun joku sanoi takanani toiselle: ei millään pahalla, mutta miksi ne heti alkavat venyttää tilaisuutta, kun kerrankin saavat ihmiset sisälle kirkkoon. Käännyin katsomaan kuka puhui ja sanoin tälle ihmiselle, että ei messua kukaan venyttänyt, mutta jos niin monet haluavat käydä ehtoollisella, niin siihen menee väkisinkin aikaa. Mutta pakkoko sinne on mennä. Minäkään en mennyt ehtoolliselle, kun en halunnut venyttää tilaisuutta.

Koska sanat eivät riitä, viittaan vain lopuksi tähän Svenka Dagbladetin juttuun.

Pyhän taju

Ylhäinen emulsoituu alhaiseen

Luin eilen tämän jutun lavarunoudesta. Ja vaikka siinä siis tosiaan oli kysymys runoudesta, ei mistä tahansa proosan vääntämisestä, ja vaikka itse en ole mikään esiintyjä eikä minusta sellaista saa vaikka tahtoisinkin, niin jotenkin innostuin, varsinkin tästä lausahduksesta.

Ei mikään vuosituhantisesta kirjallisuudesta osoita, että runous edistyisi – että sanat voisivat tavoittaa jotain enemmän. Sanat tavoittavat jo kaiken. Niitä pitää vain käyttää. Niitä pitää uskaltaa käyttää ja niillä pitää uskaltaa tarkoittaa.

Pitää uskaltaa käyttää sanoja ja pitää uskaltaa tarkoittaa niillä jotain. 

Mikä sana on kirjallisuudessa pelottavin? Rakkaus. Kirjoittajakoulutus koulii alusta alkaen kirjoittajia välttämään suuria sanoja kuten rakkaus, elämä, sielu, eivätkä ne ole proosassakaan haluttuja. Mutta tämä teksti rohkaisi minua ottamaan taas rakkaus haltuun. Ikuinen rakkaus. Ja mikä on se kirjallisuuden genre, jonka perinteisesti olisi pitänyt sitä käsitellä, mutta joka nykyään on ironian syövyttämä. Tietenkin romanttinen viihdekirjallisuus.

Jostain syystä yhtäkkiä ajattelin: maailma on varmaankin muuttunut. Tyylit ovat sekoittuneet, ylhäinen emulsoitunut alhaiseen, joten ei sillä väliä, vaikka olen lähtenyt tekemään uraa vakavasti otettavana Kirjailijana. Voin aivan hyvin tempaista väliin yhden kepeän romanttisen kirjan eikä kukaan ole moksiskaan. Romantiikkaa lainataan kirjastoista ja nyt kun on nuo Sanastokorvaukset, niin teen silläkin tavalla pientä tiliä sen lisäksi, että romanttisten tarinoiden kirjoittaminen on hauskaa.

En yritä tavoittaa nuoria ihmisiä, heidät minä olen menettänyt. Kohderyhmäni ovat itseni ikäiset naiset plus miinus kymmenen vuotta. Tempaisen sen jutun tässä kesälomalla. Katsotaan mitä tulee.

Mutta varoituksen sana, älkää tulko tähän vinkumaan mitään kaavasta. Työntäkää se kaava sinne minne ei päivä paista eikä kuu kumota.

Ylhäinen emulsoituu alhaiseen

Koneet hallitsevat meitä ihmisorjia

Viime viikolla odottelin vieraassa kaupungissa bussia jonka piti lähteä 22.30. Aika myöhään, näin meikäläisen näkökulmasta.

Kun menin linja-autoasemalle vähän kymmenen jälkeen, ilahduin nähdessäni, että bussi olikin jo siellä. Kuski paikalla, valotaulussa luki Turku. Auto ei ollut ihan laiturin kohdalla, mutta vieressä. Ajattelin, että no sehän päästää minut sisälle.

Ei päästänyt.

Aloin siinä sitten kuluttaa aikaa kulkemalla laituria päästä päähän. Välillä pysähdyin hytisemään, sillä olin pukeutunut liian kesäisesti kylmään iltaan nähden. Yritin ehkä vähän dramatisoidakin viluisuuttani, ajattelin että jos jokin inhimillisyyden värähdys saisi kuskin päästämään minut sisälle.

Ei onnistunut tämä suunnitelma.

Sitten siihen tuli ympärilleni huinimaan jostain puskasta herännyt pörrikkä, joka heilutti kädessään jonkinlaista terää. En uskaltanut katsoa kovin tarkasti, oliko leipäveitsi, vai jokin keppi vaan, mutta jollakin se huitoi ja mumisi itsekseen. Yritin saada bussikuskiin katsekontaktin. Päästä minut turvaan.

Turhaa.

Kello tuli 22.30. Siis minun kelloni. Kuljettajan kello ei käynyt ihan samassa ajassa. Kun minun kelloni oli kolmea minuuttia yli, auto viimein pörähti käyntiin. Kuski ajoi sen kymmenen metrin matkan laiturille ja avasi oven.

Kun menin sisälle kuski sanoi: Taisit vähän ihmetellä, kun en päästänyt sinua sisälle.

Minä sanoin: No jos ihan totta puhutaan, niin kyllä ihmettelin tosiaan.

Hän sanoi: Niin kun meillä on tämä tietokone. Ja se on ihan sekuntipeliä tämän kanssa. Koko systeemi menee sekaisin, jos liikutan bussia ja availen ovia liian aikaisin.

Hän selitti vielä jotain siitä, että Helsinkiin asti pitää ajaa, ja kaiken piti mennä just niin kuin on kompuutteriin määritelty.

En minä ymmärtänyt mitä kaikkea hän selitti, mutta sen ymmärsin, että hän olisi mielellään käyttäytynyt humaanisti minua kohtaan, mutta hän on työssään koneen orja.

Konetta ei saa suututtaa, sen ovat monet muutkin työtätekeväiset huomanneet viime vuosina.

Milloin ihmiset nousevat kapinaan? Tietokoneet ovat vain koneita, eivät ne meille mitään mahda, jos päätämme säilyttää vapautemme emmekä alistu niiden pakkovaltaan.

Koneet hallitsevat meitä ihmisorjia

Romantiikkaa pukkaa, vaikka maailma on kyllä niin kova tätä nykyä

Dekkaristeilla on Crimetime ja uuskummilla on Osuuskumma, miksi romanttisella viihdekirjoilla ole vastaavaa. Siksi, että Suomessa ei ole niin paljon sen alan tekijöitä, että he voisivat verkostoitua. Tuija Lehtisen ei paljon kannata itsensä kanssa verkostoitua.

Ei vaan, onhan niitä tullut muitakin, kuten historiallisen viihteen alalle Kristiina Vuori, joka haluaa haastaa romanttisen historiallisen viihteen genreä ja jättää onnelliset loput kirjoittamatta.

Jo aikaisemminkin kotimainen romanttinen viihde on ollut sellaista vähän kovapintaisempaa. Miesten kanssa melskataan, patriarkaatin kynsissä kärsitään, mutta lopulta itsenäinen nainen valitsee työn eikä ryhdy miehen paitojen silittäjäksi.

En ole kovin paljon ehtinyt viime vuosina lukea romaaneja, enkä varsinkaan tämän alueen, mutta alan ehkä hitaasti heräillä koomasta, koska kesä, enkä hetkeen lue opiskelijoiden käsikirjoituksia. Jotka toki ovat monella tavalla virvoittavia, mutta romantiikan genreen kuuluvia käsikirjoituksia on jatkuvasti harmillisen vähän.

Minulla tuli itselleni mieleen, että kun olen tässä työstänyt tällaisia aika vakavia juttuja, niin voisin välillä yrittää josko vielä irtoaisi romanttinen kässäri. Siksi olen nyt lukenut pari käännöskirjaa. Jos nimittäin haluaa lukea oikeasti romanttista, pitää lukea käännöksiä, tai sitten jopa kokonaan ulkomaankielellä, koska kääntäminen on Suomessa tullut niin mahdottomaksi, ettei sillä kukaan enää elä.

Lukeeko niitä joku? puhahti nuori fiksu mies, kun mainitsin romanttisista kirjoista, että niitä pitäisi olla enemmän tarjolla. En ymmärrä, miksi kirjoittajat eivät Suomessa ole kiinnostuneita genrestä. Kuvittelen, että kustantamot ottaisivat ohjelmaan jos olisi hyviä kässäreitä tyrkyllä. Kyllä raha kelpaa kustantamolle.

Kaikki romanttiset kirjat eivät myy valtavia määriä, mutta kehnompikin teelmä myy enemmän kuin runokirja ja tarjoaa myös kovan vastuksen keskitason dekkaristin kyhäelmille uuskummittelijoista puhumattakaan.

Minulla on siis nyt sellainen suunnitelma, että kesän olen olevinani lomalla, mutta kokeilen salaa vieläkö irtoaa romanttinen romaani.

Romantiikkaa pukkaa, vaikka maailma on kyllä niin kova tätä nykyä

Huima tuuli käy

Kiiltomadossa kiittävä ja paneutuva arvio Tuntemattomista.
Ja sitten pitää vielä kerskua, että Hankasalmen kirjastossa Tuntemattomat oli huhtikuun toiseksi luetuin tai siis lainatuin kirja. Eli kyllähän minulla aika lujaa nyt menee, pian alkaa huimata suorastaan.

Huima tuuli käy

Ei näy valoa tunnelin päässä

Olen elokuussa menossa Hämeenlinnan kirjojen yöhön keskustelemaan siitä kuinka kirjailija kaipaa ja pelkää kritiikkiä, joten hyvähän se on, että tulee matskua, kuten nyt tänään, kun Turun sanomat julkaisi tämän masentavan arvostelun. Ei jaksa selittää. Ilmeisesti olen taas vaihteeksi epäonnistunut totaalisesti, koska en halunnut kirjan tarinaa vääntää rautalangasta. Mutta olisi tietysti pitänyt. Tai mitä sen väliä.

Ei näy valoa tunnelin päässä

Jopas olen taas tuulella

Kysymys: Miksi kirjoitat lapsille ja nuorille?

Vastaus: En tiedä. Ehkä siksi, että olen joskus ollut lapsi ja nuori. 

Kysymys; Mikä sinua innostaa kirjoittamaan?

Vastaus: Ei minua mikään innosta kirjoittamaan. Tuo on vähän sama kuin jos kysyisi, että mikä minua innostaa hengittämään. En minä hengitä innostuksesta, vaan siksi että on pakko. Sama on kirjoittamisen kanssa.

Ehkä pitää jatkaa vastaamista jonakin valoisampana päivänä. 

Jopas olen taas tuulella