Olen suunnitellut, että perustaisin kirkollisia asioita kommentoivan blogin
Kotimaan verkkosivuille. Siellä saa kuka vain blogata, kunhan kirjoittaa omalla nimellään.
Olin välillä kyllästynyt kirkollisiin aiheisiin, mutta eilen tapasin ystävän, joka kertoi niin huvittavia juttuja hiljaisuuden retriitistä, että suorastaan lumouduin, ja tuli yhtäkkiä kauhea hinku päästä kiinni kirkkotrilogiani kolmannen osan kirjoittamiseen. Sain luvan hyödyntää hänen kokemuksiaan.
Blogiini sattumalta eksyneille voin kertoa, että
Pappia kyydissä oli
Kirkko-trilogian ensimmäinen osa,
Pelastusrenkaita toinen.
Hiljaisuuden retriitissä voivat joskus intohimot jyllätä, mutta myös rautatablettien sekoittama suolisto saattaa tuskallisella tavalla uhata yhteistä sitoutumista ehdottomaan hiljaisuuteen.
Syy blogata Kotimaan sivuilla olisi juurikin tuo markkinointi, jota edellisessä postauksessa tuskailin. Minulla on jonkinlainen lukijakunta, joka löytää kirjani ainakin kirjastojen hömppähyllyjä kolutessaan, mutta sattumoisin tiedän, että nämä kirjani voivat kiinnostaa sellaisiakin lukijoita, jotka eivät normaalisti hömppään tartu. He voisivat lukea kirjani, jos tietäisivät niiden olemassaolosta. Mutta he eivät tiedä, koska seurakuntamediat eivät pahemmin kirjojani mainostele. Niin että mitäpä jos hyppäisi suoraan kusiaispesään?
Onko moraalitonta blogata näin tarkoitushakuisesti? Miksi yleensä toivoisin seurakuntaelämään vihkiytyneiden lukevan kirjojani? Miksi minulle eivät riitä tavalliset maallistuneet lukijat?
Olen huomannut, että on ihmisiä, jotka tunnistavat sen maailman, josta kirjani kertovat. Ja heitä se huvittaa toisella tasolla, kuin ihmisiä, joille tämä aihepiiri ei ole kovin läheinen. Tietenkin kirjani saattavat sitten myös ärsyttää joitakin ihmisiä. Jotkut ehkä kokevat minut suorastaan vainoojaksi. Joidenkin mielestä olen muuten vain lattea ja tyhmä.
Tätä blogiasiaa olen kuitenkin pyöritellyt mielessäni. Nimikin minulla jo olisi.

Mietteitä