Kotona taas

Messukoettelemus on ohi tältä päivältä, mutta sunnuntaina on edessä vielä aamurakkauden jakaminen Katariina Romppaisen kanssa Agricola-lavalla klo 10.30, eli Mustikkasoppaa ja Ristiaallokkoa. Tulkaa tulkaa tulkaa.

Hassua, että Mataleena kommentoi villapaitaani omassa blogijutussaan. Päivä oli kuitenkin tänään niin lämmin, että oli pakko kuoriutua villapaidasta jo heti alkuvaiheessa.

Esiintymisen jälkeen tapasin pari tyttöä, jotka olivat olleet kirjoituskursseillani joitakin vuosia sitten. Oli mukava kun heillä oli niin myönteisiä muistoja.

Minulta pyydettiin myös nimikirjoituksia kirjoihin, jotka olen julkaissut toistakymmentä vuotta sitten.

Se minua nolottaa, että kun joku kysyi mitä kuuluu, minä aloin  heti valittaa. Tajusin valittaessani, että tämä ei nyt mene ihan käsikirjan mukaan, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Kuukauden aikana kertyneet paineet purkautuivat vastustamattomalla voimalla.

Positiivinen asia messuissa oli, että löysin Markku Enwallin kirjan Miten kirjoitan aforismeja. Luin sitä jo pitkän pätkän ja siinä lausutut ajatukset pätevät mihin tahansa kirjoittamiseen, joten ehkä esittelen kirjaa jo ensi maanantain luennollani.

Messujen jälkeen olen alakuloisissa tunnelmissa. Vertaan taas itseäni kaikkiin loistaviin menestyjiin ja tunnen itseni surkimukseksi. Onko minulla oikeus kirjoittaa, vaikka olen niin huono. Äsken sain Facebookin kautta kannustavan viestin, mutta mikään ei nyt piristä. Toivottavasti huomennakin on kiva ilma, pyöräilyä voisi kokeilla.

Kotona taas

Messuille massu tyhjänä, pää tyhjänä

Hetkinen, siis milloin olen mahtanut viimeksi puhdistaa silmälasini? Nämä ovat järkyttävässä kunnossa. No vaihdoin puhtaat kalsarit ja sukat ja pesin hampaani. Ja nyt siis puhdistan silmälasinikin. Kaivoin jostain lumppuvuoren uumenista hassun villapaidan, koska tänäänhän minä esitän lanukirjailijaa parissakin eri paikassa. Toiset ovat innoissaan, kun vuoden huippukohta lähestyy. Minä olen siis Holopaisen Anun ja Hanna van der Steenin kanssa Fiore-lavalla klo 11.30. Klo 13.30 olen A-hallin Jurtassa julkistamassa Olipa kerran Dinosaurus, Det var en gång en Dinosaurie kirjaa. On ollut niin yök olo koko aamun, etten ole pystynyt syömään mitään. Saiskohan sitä alas yhden voileivän, vai polkisiko messukeskukseen suolet kurnien. Päivä taitaa olla lämmin, vai?

Messuille massu tyhjänä, pää tyhjänä

Huh, nyt alkaa helpottaa

Aika jännä juttu. Taija Tuominen luokitteli esikoiskirjailijoita koskevassa tutkimuksessaan kirjailijat kolmeen kategoriaan, kutsumuskirjailijoihin, alalle ajautuneisiin ja kakkosammattilaisiin.
Kun sain tehtäväksi hommata ja koordinoida kirjailijavieraat Turun kesäyliopiston Luovaan kirjoittamiseen, en ajatellut tätä jakoa, mutta niin siinä vain kävi, että hankkimani kolme kirjailijavierasta solahtivat jokainen omaan lokeroonsa.

Hannu Hirvosella oli ollut elämässä selkeä hetki, jolloin hän oli tajunnut, että hänestä tulee kirjailija. Heli Laaksonen taas oli huomaamattaan ajautunut runoilijaksi ja poti pitkään jonkinlaista outoa (mutta tietenkin minulle tuttua, koska minulla on ollut saman tyyppinen vaiva) vaikeutta kutsua itseään runoilijaksi. Hän joutui keksimään kaikenlaisia eufemismeja, koska olisi tuntunut liian pöyhkeältä kutsua itseään runoilijaksi. Eeva Nikoskelainen puolestaan on tyypillinen kakkosammattilainen. Hän on koulutukseltaan lääkäri ja ryhtynyt kirjailijaksi vasta kypsässä iässä.

Eilistä päivää jännitin etukäteen, mutta nyt se on siis jo eilinen päivä ja käsittääkseni kaikki meni aikalailla putkeen. Tänään on ensimmäinen päivä kuukauteen jolloin minun ei tarvitse miettiä kuinka selviän kaikesta mistä pitäisi selvitä. Laiskana en voi tänäänkään olla, mutta edessä on mieluisa työ, Majavakirjan editointia.

Facebookin kautta olen saanut ylistävää palautetta Eksyneet näkevät unia kirjastani. On erityisen ihanaa, kun palaute tulee kirjan kielestä ja tunnelmasta, joita olen hionut huolella ja pitkään. Ja kun palaute tulee ihmiseltä joka itse on loistava runoilija.

Sain Paulalta blogilleni tunnustuksen. Kiitos!

Huh, nyt alkaa helpottaa

Kysykää runoilija Heli Laaksoselta

Tapaan tänään Heli Laaksosen ja haastattelen häntä Luovan kirjoittamisen perusopintojen Johdatus kirjoittamiseen kurssia varten. Olisiko teillä tarjolla hyviä, inspiroivia kysymyksiä esitettäväksi hänelle? Pyyntö tulee viime tingassa, sillä haastattelu on jo puolilta päivin, mutta te jotka satutte paikalle juuri nyt, saatte tämän loistavan mahdollisuuden. Mitä olette aina halunneet tietää runoilija Heli Laaksosen työtavoista ja hänen urastaan kirjailijana.

On merkillistä, että jännitin tätä päivää paljon enemmän eilen kuin nyt tänään. En jännitä Heli Laaksosta niinkään, vaan luentoa joka minun almanakkani mukaan on tänään viideltä. Minulla oli koko eilisen päivän oksettava ja epätoivoinen olo, mutta nyt olen aivan tyyni ja levollinen. Näin siitä huolimatta, että muistitikku lakkasi toimimasta. Mikä sen mahtoi aiheuttaa? Yhtäkkiä koneeni vain ilmoitti, ettei pysty lukemaan tikkua. Itse asiassa ei kumpikaan koneeni.

Nyt toivon ainoastaan, että korvien välinen muistitikku olisi luotettava

Kysykää runoilija Heli Laaksoselta

Laiska töitään lukee ja kirjoittaa

On ollut opettavaista olla mukana kulttuuripääkaupunkihankkeessa, mutta voi hyvänen aika, kyllä toivon hartaasti, että se jo loppuisi. Kun tapojeni vastaisesti perjantaina soittelin ihmisille ja yritin sillä tavalla lypsää tietoja esitettä varten, niitä kun näköjään on aivan mahdoton lähettää minulle sähköpostissa, päädyinkin kuuntelemaan tunteikkaita avautumisia. Omalla tavallaan se oli helpottavaa, koska tajusin, ettei tosiaankaan johdu minun kyvyttömyydestäni, kun tiedot eivät tule minulle ajoissa. Ei siihen asiaan olisi mikään auttanut. Jos ihmisillä on pakka sekaisin, se on sekaisin. Olen minä nyt kuitenkin saanut tehtyä hankkeelle yhden kirjan, kaksi esitettä ja kolme postikorttia syyskuun aikana.

Ensi kevään nuortenkirjan nimipalaveri pidetään tällä viikolla. Minun olisi siis ihan pakko tänään edes yrittää keksiä sille parempi nimi. Vai mitä mieltä te olette Majavakeväästä, kiinnostaisiko sen niminen kirja lapsia?

Tänään pitäisi myös koota ajatukset tämän päivän luentoa varten. Keskiviikkona alkaa toinen luentosarja, sitäkin kokonaisuutta pitäisi miettiä.

Puutarhakirjaan tuleva artikkeli pitäisi kirjoittaa. Oriveden opiston Sana haltuun kurssin antologia taittaa, Vilnan matkakirja kirjoittaa. Haluaisin myös jatkaa sarjakuvaproggistani, joka on syyskuun ajan ollut totaalilamassa.

Minulla on myös oma varsinainen luova työni, sitäkin pitäisi ehtiä joskus tehdä. Tietyllä tavalla tämä työsuma tekee näkyväksi sen tosiasian, että niin ihana kuin minusta onkin puuhata taittohommien kanssa, niin eniten maailmassa haluan kuitenkin kirjoittaa.

Laiska töitään lukee ja kirjoittaa

On maan tapa, että kansa on tyhmää, mutta se on uutta jos kansa ryhtyy pitämään eliittiä tyhmänä

Jokin aika sitten Hesarissa oli kolumni huonosti käyttäytyvästä eliitistä. Sarasvuon ja Nalle Wahlroosin kaltaiset ihmiset saavat raikuvia aplodeja ja näyttäviä otsikoita haukkuessaan suomalaisia laiskoiksi, veltoiksi.

Minua hämmästytti, että kirjoittaja puhui asiasta kuin uutena ilmiönä, kun minä taas olen jo lapsesta asti tottunut siihen että kansaa aina haukutaan. Se on laiskaa, tyhmää, lukee vääriä kirjoja, pukeutuu tyylittömästi, ei osaa käyttäytyä, on ujo ja vähäpuheinen, ei anna oikeaoppisia poskisuudelmia. Sen lisäksi se katsoo ja tykkää vääristä telkkariohjelmista ja elokuvista, se tuli selväksi itselleni viimeistään Jukka Kajavan myötä.

Kirjailijoiden kehno toimeentulo on jälleen ollut tapetilla. Sitä on oikein valtakunnan uutisissa esitelty. Internetin uutissivustojen kommenttiraidat ovat täyttyneet Jos et elä kirjoillasi, hanki itsellesi kunnon ammatti tyyppisillä sutkauksilla.

Minä näen tuollaiset kommentit vastauksena kulttuurieliitin kansanhalveksunnalle joka minun mielestäni on ollut maan tapa.

On maan tapa, että kansa on tyhmää, mutta se on uutta jos kansa ryhtyy pitämään eliittiä tyhmänä

Kaksi erilaista luovuuskäsitystä ja ahi ahi

Ajattelin ensi maanantaina puhua luennolla kahdesta erilaisesta luovuuskäsityksestä. Ne käyvät minusta aika hyvin ilmi Claes Anderssonin luovasta mielestä ja Julia Cameronin Tie luovuudesta.

Tajusin äsken sellaisenkin asian, että vaikka luennoilla esittäisinkin asiat tavanomaiseen tapaan ranskalaisin viivoin jäsenneltyinä, minulla täytyy itsellä olla mukana kuvat. Pystyn luennoimaan kuvista ilman ongelmia, ainakin viime maanantaina kykenin, mutta jos minulla on pelkkiä sanoja, siitä ei tule mitään. Sitten pitäisi kirjoittaa luento alusta loppuun ja lukea paperista, mutta sitä ei kuuntelisi Vanha Erkkikään, vai miten on Erkki?

Minulla on ajoittain sellainen vähän hyperventiloiva olo, koska stressinsietokykyni on huono. Tänäänkin heräsin aamuyöstä neljältä miettimään fontteja. Nyt sataa kuin saavista ja pitäisi kohta lähteä tuonne ulos ja esiintyä pian kirjailijana ostohaluisille kirjakauppiaille ja kirjastovirkailijoille. Graafiset työt jäävät vaiheeseen. Hiukan ahdistaa oikeasti, vali vali taas. Mutta hyvähän se on, kun ihmisellä on työtä.

Kaksi erilaista luovuuskäsitystä ja ahi ahi

Kirjallisuuden tuotantoprosessi

Tämän päivän luennosta suuri osa menee ehkä järjestäytymiseen ja ryhmätunneista sopimiseen, mutta hiukan ajattelin ehtiä puhua varsinaisesta asiastakin. Kurssin kuvauksessa sanotaan, että mm. kirjallisuuden tuotantoprosessista pitäisi puhua, ja minun käsittääkseni se useinkin alkaa kuvan osoittamalla tavalla.

Kirjallisuuden tuotantoprosessi

Maanantaina alkaa Johdatus luovaan kirjoittamiseen

Tauon jälkeen sain viimein päivitettyä taas sarjakuvabloginikin. Jatkoa seuraa, vaikka päivitystahti tulee olemaankin hitaampi kuin kesällä. Ymmärrän, ettei tämä ketään muuta harmita kuin minua itseäni.

En silti ole vähentänyt piirtämistä. Uhkailin taannoin, että teen Luovan kirjoittamisen luentorungot sarjakuvina. Ajattelin silloin, ettei se oikeasti tule onnistumaan. Olen sitten yrittänyt koota ajatuksiani ihan tavanomaiseen tyyliin ranskalaisin viivoin esimerkiksi, mutta ei siitä ole tullut mitään. Sitten eräänä unettomana yönä aloin ensin piirtää pampulakarttoja, ja sitten alkoi tulla kuviakin. Ja nyt nyt näyttää siltä, etten minä ihan oikeasti pysty tekemään muunlaista luentorunkoa kuin kuvina.

Maanantaina alkaa Johdatus luovaan kirjoittamiseen

Niin vain meni se eilinenkin päivä

Hämeenlinnaan saavuttuani menin aseman lippuluukulta kysymään aikatauluja. Nopein reitti nimittäin takaisin Turkuun, siis kotiin kulkee Toijalan kautta, mutta millä tahansa Toijalaan menevällä junalla ei ehkä pääse kätevästi Turkuun. Joku tottunut matkailija olisi tietenkin osannut selvittää tämän aikataulustakin, mutta en minä.

No, astun siis lippuluukulle ja kysyn ystävälliseltä virkailijalta: Mihin aikaan iltapäivällä lähtee juna Turkuun?

Nainen selittää vaihtoehtoja. Minä katselen häntä. Pyöreät silmät, tumma tukka, onkohan ollut pampulat yöllä hiuksissa. Kun nainen sulkee suunsa, sanon oikeaoppisesti: Kiitos oikein paljon. Ja väistyn luukulta.

Samassa hetkessä tajuan, että en kuunnellut lainkaan mitä hän sanoi. Siis en ollenkaan.

Mietin voisinko palata takaisin, kysyä: Niin, voisitko toistaa?

Minusta tuntui, että se olisi antanut minusta liian neuroottisen kuvan, joten astuin kollegani Anu Holopaisen kanssa bussiin, jossa kohtasin kolmannen kollegani Päivi Lukkarilan. Me ajoimme sulassa sovussa Karistolle, missä kaikki saimme stipendin, ja minä lisäksi vielä yskäkohtauksen.

Niin vain meni se eilinenkin päivä

Nykyajan orgastinen pakko

Tein aikoinaan graduni sota-ajan Kotiliesistä. Siellä esiintyi nainen, jonka työparini kanssa ristimme Mega-naiseksi. Mega-nainen synnytti 16 lasta joista 11 jäi henkiin. Piti huolen vanhemmistaan, rintamalla vakavasti haavoittuneen ja sotaneuroosia potevan miehensä vanhemmista, sekä tietenkin synkästä, työkyvyttömästä miehestään. Viljeli pientilan, piti pirtin siistinä, lehmät puhtaina, hevosen, kissat ja koirat iloisina ja oli lisäksi ihan näppärän näköinen, sekä jaksoi vaatimattomista aineksista pyöräyttää ohikulkijoille ja muille tarvitsijoille maistuvat leipomukset. Iltaisin ennen uneen vaipumista muisti iloiten kiittää Jumalaa elämän runsaista lahjoista.

Sota-ajan Kotiliedet olivat järkyttävää luettavaa monestakin syystä, myös sen vuoksi mitä ei kirjoitettu ihan suoraan, vaan minkä sai rivien välistä ymmärtää. Saksan uuden järjestyksen ihannointi ja se halveksunta ja hylkääminen joka oli niiden naisten osa, jotka erehtyivät sekaantumaan venäläisiin sotavankeihin.

Vanhojen aikakauslehtien lukeminen on viihdyttävää puuhaa, koska entisaikojen hulluus näyttäytyy niissä niin kutkuttavalla tavalla. Ja missä ovat kaikki nuo suuret tähdet, joita lehdissä esitellään, kuka muistaa heitä enää. Mutta minua kalvaa epäilys siitä, että meidän aikamme on ihan yhtä hullu, me vain emme tajua sitä, koska elämme tämän ajan keskellä. Mahdetaanko joskus tulevaisuudessa ihmetellä meidän aikamme pakkomielteistä suhtautumista esimerkisi seksuaaliseen nautintoon. Ei riitä tavallinen seksi, järisyttävien orgasmien pitää seurata toisiaan kiihtyvänä sarjana minkään niitä estämättä. Vain hiukan liioitellakseni.

Nykyajan orgastinen pakko

Jätä se, älä jätä sitä

Istuin jokin aika sitten seurueessa, johon kuului kolme eronnutta ja nuori äiti joka vasta pohti pitäisikö hänen erota. Eroa pohtiva kertoi kotielämänsä ongelmatilanteista.
- Jätä se! eron jo läpikäyneet kannustivat häntä.

Tuo lause toistui illan aikana monta kertaa. Miksi sellaisen kanssa jatkat. On kaikille parempi kun eroatte. Lapsillekin on parempi kun eroatte. Lasten tähden jätä se. Itsesi tähden jätä se. Jätä se, jätä se, jätä se.

Minulla oli mielessä, että ehkä liittoa kuitenkin kannattaisi vielä jatkaa. Lapset ovat pieniä, liitossa oli selvästi ollut rakkautta ja kiintymystä. Mutta koin, ettei minulla ole oikeutta puuttua asiaan. En tiedä millaista heidän perhe-elämänsä on. En tiedä kumpi on lapsille suurempi trauma, vanhempien ero, vai vanhempien avioliitto.

Tuo illanvietto jäi kummittelemaan mieleeni. Kun yhtenä iltana kerroin siitä kaverilleni, hän (eronnut) sanoi heti, että tietenkään minulla ei olisi ollut oikeutta kannustaa nuorta äitiä jäämään huonoon avioliittoon. Hänestä on oikein kannustaa ihmisiä pois huonoista liitoista.

Mutta jos minä en voi ulkoapäin nähdä jonkin liiton kaikkia ongelmia, niin voisiko myös olla niin, että ihmiset eivät ulkoapäin pysty myökään näkemään liittojen hyviä puolia?

Jos meillä ei ole oikeutta kannustaa ihmisiä pysymään liitoissa, niin onko meillä oikeutta myöskään kannustaa ihmisiä eroamaan?

Tämä postaus ei liity siihen onko oikein vai väärin erota ja onko lapsille hyvempi vai pahempi olla avioerolapsi vai huonon avioliiton lapsi, vaan siihen kuinka ympäröivä kulttuuri vaikuttaa meihin ja saa asiat näyttämään siltä, että eroon kannustaminen on jotenkin neutraalia ja normaalia, mutta avioliitossa pysymiseen kannustaminen on puuttumista ihmisten itsemääräämisoikeuteen ja kaikkea muuta valtavan kyseenalaista.

Jätä se, älä jätä sitä

Yliopistomaailmaan

Tänään ja maanantaina olen olevinani suuri koulutusorganisaattori. Tapaan kirjailijoita, saattelen heitä nauhoitukseen, jossa he saavat kertoa omasta kirjailijantaipaleestaan. Heitä jännittää osallistua videointiin, joten olen rauhoitellut heitä kertomalla, että kaikki menee hyvin. Minä olen paikalla ja olen valmistautunut esittämään stimuloivia kysymyksiä, jotka luonnollisesti ovat syvällisempiä ja oivaltavampia kuin heille esitetyt kysymykset keskimäärin. Paikalla on myös tekninen henkilökunta joka huolehtii vempainten toimivuudesta.

Tosiasiassa minä en vielä tiedä missä tuo laitos sijaitsee. En ole koskaan tavannut teknistä henkilökuntaa, joka juuri lähetti viestin, että opettelee tallennussysteemin siinä samalla tänään. En ole koskaan tehnyt kirjailijahaastatteluja. Onneksi on reittihaku, joten ehkä minä löydän paikalle, kun lähden hyvissä ajoin. Netistä olen katsonut kuvia, joten ehkä minä tunnistan kirjailijatkin. Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet, laulaa Samuli Edelmankin. Toivottavasti kirjailijat ovat samaa mieltä sitten kun haastattelu on purkissa. Toivottavasti kaikilla on verokortit mukana.

Yliopistomaailmaan

Koulumaailmaan

Keväällä sovittiin, että syksyllä menen pitämään pari Hirmuisempi vankila- kirjoittajapajaa kouluun, ja kuten aina keväällä, minä tuudittauduin siihen ajatukseen, ettei syksyä enää milloinkaan tule, eikä minun koskaan tarvitse lunastaa tätä lupaustani. Mutta tämän päivän kohdalla kalenterissa lukee Haarla ja se tarkoittaa, että kaikki muu on nyt jätettävä hetkeksi sikseen ja ampaistava kouluun leikkimään kivaa satutätiä. Katsotaan syntyykö runoja ja tarinoita, vai kiipeilevätkö lapset vain ikkunaverhoissa ja ruttaavat märistä käsipyyhepapereista tolloja joilla heittelevät minua.

Koulumaailmaan

Syyllistymisen prosessikuvaus

Mietin, että miten olennaista työelämässä mahtaa olla kissanhännänveto siitä, kuka on syyllinen. Kun projekti ns. kusee, niin sehän on jonkun vika, mutta kenen.

Olen taittajana mukana eräässä projektissa. Kirjan julkistaminen tapahtuu kirjamessuilla. Siitä on sovittu jo toista vuotta sitten. Sanoin aikoinaan, että haluan aineiston jo keväällä. Kerroin myös missä muodossa sen haluan.

Toiveistani huolimatta sain aineiston viikko sitten, elokuun toiseksi viimeisenä päivänä, kuukausi ennen kirjan julkistamista.

Voisin tässä huomauttaa, että aineiston ilmestyminen tuli minulle yllätyksenä. Olin luullut, että aineisto oli annettu jollekin toiselle, ja minulle oli unohdettu ilmoittaa asiasta. Nykyäänhän ei selvästikään ole tapana ilmoittaa tällaisista jutuista.Voisin myös kertoa, ettei aineisto ole siinä muodossa kuin olin toivonut. Mukana on esimerkiksi pdf.tiedostoja, joihin on skannattu samaan kuvaan teksti ja piirustus.

Sitä paitsi en saanutkaan koko aineistoa. Kun olin olin saanut kirjan taitettua, sähköpostiini ilmestyi kymmenen uutta tekstiä, ja lupaus, että lisääkin on vielä tulossa.

Siis huom, kirjan pitäisi olla painettuna kolmen viikon kuluttua.

Välillä ajattelen, että ei ole minun vastuulla, minä vain taitan, jos taitan.

Mutta sitten ajattelen, että ammattitaitoinen taittaja olisi ehkä alkanut hätistellä saamattomia sisällöntuottajia ja huolehtinut siitä, että saa aineiston ajoissa.

Toisaalta voi olla, ettei hätistely olisi tuottanut tulosta.

En ylipäätään tiedä onko realistista kuvitella, että tällaisessa ajassa saataisiin kasattua järkevä kirja, mutta jos saadaan, löytyy varmaan ihmisiä jotka ovat valmiit keräämään kunnian itselleen. Mutta jos ei saada järkevää kirjaa kasaan, niin kenen on vika?

Miksi tunnen itseni syylliseksi jo nyt? No ei siihen syyllisen hommaan varmaan ole parempaakaan ihmistä tarjolla kuin avuton taittajaopiskelija.

Syyllistymisen prosessikuvaus

Laiskaa palkitaan yltäkylläisyydellä

Opin viime syksynä, että kurpitsasta voi tehdä muutakin kuin sitä iänikuista pikkelsiä, josta en ole koskaan pitänyt. Huomasin myös, että kaupasta ostettuna kurpitsa tulee hintoihinsa. Halvemmalla saisi kinkkua ja broileria, joita me emme syö ollenkaan. Siispä pistettiin tänä keväänä kurpitsantaimet multiin. Siellä ne ovat olleet puutarhan perällä oman onnensa nojassa, eipä niiden hyväksi ole tehty juuri mitään. Isoin noista painaa kuitenkin 16 kiloa. Olen nyt syönyt kurpitsakeittoa kahtena päivänä ja lisää on luvassa.

Kehnäsienetkin tuli poimittua talteen. Niiden eteen ei tarvinnut raataa senkään vertaa mitä kurpitsojen vuoksi.

Marja-aroniat ovat nekin laiskan puutarhurin unelma. Niitä on muutama pussillinen tuolla kurpitsojen takana. Ei kannata ilkkua kesäkurpitsojen vuoksi, tiedän tiedän että ne ovat venähtäneet liian suuriksi. Mutta yllättävän syötäviä ne silti ovat isoinakin. Aroniat kasvavat itsekseen ja sitten niiden poimiminen on vaivattomampaa kuin mikään.

Oli pakko ottaa kuva saunamökistäkin, jonka piipusta savu niin tunnelmallisesti kohoaa. Minulla on vähän liikaa töitä, mutta mieli on kuitenkin aika hyvä, varsinkin kun saan kuulemma stipendin. En kehdannut kysyä että kuinka suuren. Parin viikon päästä se kai selviää. Aika monta onnenpotkua meikäläisen pitää saada kerralla, että selviän yhden postauksen loppuun asti valittamatta, mutta nyt taisi melkein onnistua.

 Ja tässä vielä alter egoni, heinikossa kiipeilevä pieni rupikonna.

Laiskaa palkitaan yltäkylläisyydellä

Mustikkasoppa on funktionaalista

Välillä muistan, että minulla on vielä kolmaskin blogi, Hömpän helmet. Tarkistin juuri, että blogi on ollut totaalilamassa vuoden päivät. Aina joskus joku kysyy, että milloin Hömpän helmet taas päivittyy.

Minulla on Helmien kanssa se ongelma, että kun luen kirjan, joka olisi juuri omiaan siellä esiteltäväksi, niin kotimaisten kertojien kohdalla tulee pieni empimys. Entä jos Kirjailijasta ei olekaan kiva, että hänen teoksensa ja sydänverensä astia esitellään kevytkirjallisuutena.

On reippaita kirjailijattaria, jotka eivät ole sellaisesta moksiskaan. Joskus toistakymmentä vuotta sitten kyselin Tuija Lehtiseltä, että eikö hänestä tunnu siltä kuin edustamamme  genre potisi pientä arvostusvajetta, mutta ymmärsin ettei häntä olisi voinut mikään maailman asia kiinnostaa vähemmän. Lukijat arvostavat, ja se riittää. Ymmärsin, että siinä puhui Suuri Viisaus, päätin itsekin ryhtyä viisaaksi, vaan toisin kävi. Juutuin jauhamaan tätä eri kirjallisuudenlajien arvojärjestystä, kirjoitin aiheesta jopa romaanin (Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin).

Lanukirjailijana mainetta niittänyt Romppainen on tehnyt Karistolle romaanin vauvakuumeisesta sinkusta. Kirja on vitsikäs, tarkkanäköinen, lämminhenkinen. Kariston juhlissa haastattelija Raisa Rauhamaa kyseli, että saako kirjaa kutsua chicklitiksi. Katariina kiemurrellen sanoi, että chicklit on ihan ansiokas genre, mutta hänen romaanissaan ihmiset viettävät ihan tavallista suomalaista elämää, eivätkä shoppaile piikkarit jalassa.

Suomaisen naistenromaanin aika perustavaa laatua oleva piirre taitaa kuitenkin olla juuri tuo ihmisen kokoinen romantiikka ja elämä jota ne kuvaavat.

Olen joskus miettinyt, miksi kirjallisuuskriitikot niin harvoin tarttuvat Mustikkasopan kaltaisiin kirjoihin. (Toivotaan, että Mustikkasoppa tuottaa tässä kohden poikkeuksen). Olen tullut siihen tulokseen, että ammattiarvostelijoiden läpikyynistynyt ammattikunta ei korroosion syömissä sydämissään kykene enää tunnistamaan sitä todellisuutta jota Mustikkasoppa kuvaa. Kaiken pitäisi päättyä siihen toteamukseen, että elämä on lohdutonta, eikä mieltä missään, sitten vasta he ovat tyytyväisiä. Mutta me jotka panemme toivomme rakkauteen tietenkin voimaannumme tällaisista teoksista.
 

Mustikkasoppa on funktionaalista

Terveiset Kariston kirjajuhlista

Illan ohjelmaan kuului kirjailijoiden ja kuvittajien pikakoulutus helpostilähestyttäviksi esiintyjiksi ja vuorovaikutteisiksi ihmisiksi.

Koulutus vähän yllättävästi tarjosi minulle oivalluksen itsestäni. Olen nimittäin se tyyppi, joka uuden ihmisen tavatessaan saattaa kyllä oikeaoppisesti ojentaa kätensä ja suorittautua esittelyistä, mutta sekunnin päästä on unohtunut uuden ihmisen sekä naama että nimi.Nyt ymmärsin tämän johtuvan siitä, että sosiaalisena jännittäjänä olen keskittynyt enemmän itseeni kuin muihin ihmisiin.

Kaiken sujuvan vuorovaikutuksen edellytys on painopisteen siirtäminen itsestä muihin. Kiinnostuminen muista. Tulisi keskittyä auttamaan muita niin että heidän olonsa eri tilanteissa voisi olla mahdollisimman mukava. Kuulostaa poppakonstilta, mutta kokeilin sitä, toki kankeasti kaikin puolin, mutta kuitenkin, ja huomasin sen toimivan. Haastattelukin meni kohtuullisen mukavasti, kun en kertaakaan miettinyt mitä nokkelaa nyt sanoisin. Haastattelun jälkeen pari vierasta ihmistä kävi silittelemässä minua, kertoi seuranneensa blogiani ja nähneensä minut nyt ensimmäisen kerran livenä, ja minähän olin ihan järkevän oloinen ihminen!

Paikalla oli myös kolme kirjabloggaria, Salla, Jenni ja Marjis. Toivottavasti muistin oikein. Mutta joka tapauksessa muistan tavanneeni kirjabloggareita, muistan minkä näköisiäkin he ovat, sekin on edistystä. Normaalisti minulla ei olisi hajuakaan sellaisesta kohtaamisesta, muistaisin vain jonkin ikävän jutun, jonka joku minulle olisi sanonut. Nyt en muista kenenkään sanoneen mitään ikävää. Ihmeellistä!

Terveiset Kariston kirjajuhlista