Se joka antaa anteeksi saa suurimman onnen

Eilen päättyi minulle tärkeä televisiosarja. Luin Sodan ja rauhan kesällä 1980. Silloin ei opiskelijakämpässäni ollut televisiota eikä nettiä, joten oli ihanaa, kun tarinaa riitti ja riitti. Uppouduin siihen täysin, kun olin tullut Losolta, enkä jaksanut muuta kuin maata sängyssä ja lukea viihdyttäviä romaaneja. Sota ja rauha tosiaan viihdytti, eikä minulla liittynyt lukemiseen minkäänlaisia sivistyspyrkimyksiä.

On ollut mielessä, että pitäisi lukea kirjasarja uusiksi nyt aikuisella järjellä, mutta enhän ole millään ehtinyt enkä pystynyt keskittymään edes niin paljon, että olisin hankkinut sen jostain itselleni. Oli siis kätevää, kun jotkut toiset oiivat pusertaneet massiivisen sarjan kuuteen tuntiin.  

Nyt kun katsoin sarjan, olin oikeastaan ihmeissäni siitä, että olin aikoinani kokenut tarinan niin samalla tavalla, kuin mitä tekijät olivat nyt puristaneet tynkäversioonsa. Tai sanotaanko näin, että ilman ongelmaa pystyin edelleen poimimaan versiosta esiin juuri sen saman, joka minuun silloin vaikutti. Tajusin myös miten paljon Sota ja rauha on muokannut maailmankuvaani. 

Olennaisinta minun mielestäni tarinassa oli ihmisten katkeamaton sidos toisiinsa. He rikkoivat toisiaan vastaan kammottavilla tavoilla, mutta aina lopulta joutuivat nöyrtymään, ja saivat myös anteeksi. 

Omaksuin asenteen itselleeni jonkinlaisena ihmisyyteen ja elämään kuuluvana ihanteena. Se joka kykenee antamaan anteeksi on lopulta se kaikkein onnellisin, vaikka tuntuu ensin, että hän joutuu kokemaan aivan hirvittäviä vääryyksiä. 

Se joka antaa anteeksi saa suurimman onnen

Miksi ei enää käytetä surunappeja

- Miten sinä nyt jaksat? ystävä kysyi, kun tavattiin.
Sanoin, että jaksan ihan hyvin, mutta haluaisin surunapin tai vastaavan ulkoisen merkin, joka kertoisi niille, jotka joutuvat kanssani tekemisiin, että en käy ihan jokaisella sylinterillä juuri nyt.

Joskus ennen vanhaan sellaisia oli. Oli myös suruhuntuja. Näen vieläkin silmissäni hoikan naisen, jolla oli lyhyehkö musta vekkihame, mustat sukat, korkokengät, musta poolopusero, musta pillerirasiamallinen hattu ja suruhuntu. Nainen käveli Porissa Isolinnankadulla Nehrukaisen kioskin ohi, kun minä olin tulossa Itätullin lastentarhasta. Vuoden täytyi siis olla 1963 tai 1964.

Nykyään on sellainen vallitseva ideologia, että elämä jatkuu, ei tässä mitään. Kaikki on niin kuin ennenkin, paitsi että se yksi lakkasi hups vain olemasta ja se siitä sitten, jatketaan me muut niin kuin ei olisi tapahtunut mitään erityistä.

Jokainen lähtee vuorollaan, joten siinä mielessä tässä ei olekaan mitään erityistä, mutta minusta tuo on silti ihan tyhmä ajatusmalli. Se pienentää ihmisen elämää. Ihmisellä on vain yksi äiti ja hän voi menettää sen vain kerran. Kysymys on ainutkertaisesta tapahtumasta, ja jos jokainen ihminen on yhtä arvokas, jos todella uskomme tasa-arvoon, ja siihen, että ihmisellä on arvo, että on olemassa sellainen asia kuin ihmisarvo,  niin minun elämäni on yhtä merkittävä kuin muidenkin ihmisten elämä, niin kuin myös äitini elämä oli yhtä tärkeä. En suostu kohauttamaan olkapäitäni ja toteamaan, että kerrankos sitä. En hyväksy tällaisia latteuksia.

Pahinta on, jos on jokin homma, jota hoidan, ja sitten siihen tulee joku möyhöttämään. Miksi teet niin, miksi et tee näin. Ihminen möyhöttää jostain tyhjänpäiväisestä asiasta. Eilenkin jouduin sellaiseen tilanteeseen, ja minulla paloi käämit. Huusin, että minä olen juuri jäänyt täysorvoksi, joten minä en nyt jaksa kuunnella tämmöistä paskaa. No tämä tyyppi tietenkin huolestui ja luuli jopa, että miehenikin on kuollut, ja alkoi sitten laskeskella, että eikö äitini ollut kuitenkin aika iäkäs ihminen...? Juu en ole vaatimassa, että hänen olisi pitänyt unohtua tänne vielä vuosikymmeniksi, mutta minulla menee silti tässä nyt jonkin aikaa, että saan käsiteltyä tietyt jutut.

Joten siis oikeasti, miksi käytetä surunappeja? Eikö pitäisi ihmisellä olla oikeus ottaa itselleen tila ja rauha potea elämää ja menetystä? Ja muiden olisi ehkä helpompi suoda se myös toisille, jos heitä muistutettaisiin tästä tilanteesta jollakin ulkoisella merkillä.

Miksi ei enää käytetä surunappeja

Kulttuurista omimista tai jotain

Jouluun on kolme kuukautta ja olen nyt jonkin aikaa ollut piiloutuneena piirtämisharrastukseeni. Ideana on tehdä lasten tietokirja joulusta. Sen päähenkilö, hyvien kysymysten esittäjä ja primus motor on tuo yläpuolella näkyvä tyyppi. 

Hän on maahanmuuttaja ja kiinnittää huomiota suomalaisen kulttuurin erityispiirteisiin, tällä kertaa siis jouluun. Hän esittää kysymyksiä kantaväestön edustajille. Suomalaiset tietenkin tietävät, että jouluna annetaan lahjoja, koristellaan kuusi, syödään kinkkua, mutta miksi näin tehdään, sitä he eivät oikeastaan osaa sanoa. Paitsi että niin on tapana. Kirjan tarkoitus on kuitenkin penkoa tapojen taustoja. Miten ne ovat syntyneet ja mistä ne kertovat. 

Viime aikoina on ollut taas puhetta rasismista. Tänään osoitetaan mieltäkin rasismia vastaan. Itse juutuin johonkin loputtoman tuntuiseen vääntöön N-sanan pahuudesta. Se lähti liikkeelle elokuvasta Pekka ja Pätkä N....nä. Kuten tiedetään Ruotsin puolella on Peppi-kirjoista sensuroitu tuo paha N-sana. Joten ymmärrättehän, yhtäkkiä aloin miettiä saanko piirtää kirjaani tuon näköisen hahmon? 

Olenko rasisti? Onko tämä kulttuurista ylemmyydentuntoa, riistämistä. Kulttuurista omimista, tai jotain muuta kauheaa, jota en osaa kuvitellakaan, mutta epäilemättä joku anonyymi minulle kohta kertoo, joko kommenttilaatikossa tai sitten anonyymilla sähköpostilla. 

Voisin tietysti ottaa pojasta värin pois, mutta auttaako sekään. Kun idea on, että ulkopuolinen tulee ja näkee ja esittää hyviä kysymyksiä ja kysymyksillään pakottaa kantaväestön ajattelemaan. Onko siis koko lähtökohta poliittisesti epäkorrekti`

Voisi tietysti ajatella, että päähenkilö voisi olla ylipäätään vain lapsi, joka tarkastelee aikuisten maailmaa ja tekee siihen liittyviä havaintoja. Mutta olen jo ehtinyt jotenkin kiintyä tähän Niilo-poikaan, joka on siis joulupukin kaima, tavallaan.

Kulttuurista omimista tai jotain

Tuhon tie kohti Turun kirjamessuja

Ehkä unohdan hetkeksi surutyön ja provoilun joita kumpaakin olen harrastanut blogissa viime kuukausien aikana ja siirryn hetkeksi aggressiiviseen markkinointiin. Minähän olen kuitenkin kirjailija herra nähköön ja Turun kirjamässyt lähestyvät.

Koska en osaa järkevästi organisoida mitään, en edes omaa elämääni, tai en sitä varsinkaan, olen läsnä messuilla kolmena päivänä ja tästä linkistä pääsee näkemään missä milloin ja millaisissa merkeissä.

Julkisuudenkipeydelläni ei ole mittaa eikä määrää, sen näkee siitä, että olen lupautunut puhumaan Siioninvirsiseuroihinkin. Minä joka en ole koskaan käynyt herännäisten seuroissa, vaikka muuten olen ollut vaikka minkälaisessa seurassa.

Ei ole aavistustakaan, että mistä siellä puhuisin. Kuuntelin kesällä seurapuheita radiosta, körteillähän oli kesäjuhlansa Vantaalla.

Arpapelistä löytyisi teemoja, mutta seuroissa ei vissiin ole tarkoitus provosoida joten pitäisi keksiä jokin ovelampi tulokulma asiaan. Valitettavasti nämä strategiset suunnitelmani yleensä kariutuvat siihen, että lopulta eksyn kuitenkin olemaan taas oma itseni. Ja sehän on tuhon tie tässä nykymaailmassa.

Tuhon tie kohti Turun kirjamessuja

Ampukaa viestintuoja niin sillähän maailma paranee

Olisi hyvä alku, jos ihmiset oppisivat puhumaan asioista niin, että he keskustelevat samassa moodissa. Jos toinen esittää konkreettisen yhteiskunnallisen ongelman, niin olisi eduksi jos asiaan ei vastattaisi syyttämällä ja halventamalla ihmistä joka kertoo tästä epäkohdasta.

Mutta keskustelu, jossa oikeasti yritettäisiin ymmärtää asioita, joista puhutaan, ei ole enää aikoihin ollut muodissa. Elämme puolivillaisen retoriikan kulta-aikaa. Ongelmia ei haluta käsitellä, vaan viestintuojat mieluummin ammutaan ja oletetaan että sillä tavalla on saatu asia käsiteltyä.

Perjantainen Pressiklubi käy esimerkiksi tästä nykyisestä retorisesta aivopiereskelystä, kun jostain syystä studioon oli taas tuotu kirjailija Tervo, joka tällä kertaa vastustaa rasismia ja tekee sen haukkumalla  sanomalehdessä suomalaisia autisteiksi. Mistä taas autistit tai heidän läheisensä ottivat nokkiinsa sillä autismi ei tee ihmisestä rasistia.

Mutta jos ihminen on rasisti, niin sittenhän häntä saakin haukkua ja kiusata, hänen ulkonäköään ja ominaisuuksiaan saa pilkata, oikeastaan hänet pitäisi karkottaa maasta tai mielellään tappaa. Rasisti on leima, jonka nykyään saa helposti. Rasisti on hyvien ihmisten mielestä eräänlainen epäihminen. Suoritetaan siis ns. dehumanisointi, joka onkin kaiken propagandan perusväline.

Docventures esitteli meille venäläistä propagandaa, minäkin katsoin ohjelman ja Putinin haastattelu oli todella kiinnostava. Mutta olisi kyllä tarpeen ryhtyä kriittisin silmin arvioimaan myös meidän omaa aikaamme ja kulttuuriamme. Mitä ihmettä tässä maassa tapahtuu. Jospa sen voisi tehdä analyyttisesti ja uteliaasti, ja pidättäytyä ihmisten leimaamisesta. Lisäksi voisi miettiä mitä konkreettista voisimme tehdä, jotta voisimme säilyttää hyvinvointivaltion.

Ampukaa viestintuoja niin sillähän maailma paranee

Naisoletettu pukeutuu burkhaan

Suomi tuntuu kovin jakaantuneelta. Osa porukasta on ahdistunut sen vuoksi, että turvapaikanhakijoita käännytetään takaisin vaarallisiin oloihin, suomalaiset maahanmuuttoviranomaiset ovat päätöksissään epäinhimillisiä, poliisit ovat rasisteja ja vastaanottokeskusten lähistöllä mieltään osoittavat suomalaiset ovat pahoja ja tyhmiä ja heidän rasisminsa on häpeäksi koko kansakunnalle.

Sitten on sellaisia ihmisiä kuin nuori ystäväni, joka joutuu asumaan kaupungin vuokra-asunnossa alueella, jossa on paljon turvapaikanhakijoita. Ei voi käyttää lyhyttä hametta, avonaista kaula-aukkoa, ei kannata mennä hämärän tultua ulos ja kun rappukäytävässä tai pihalla tulee joku vastaan, ei pidä katsoa päin eikä tervehtiä. Se tuntuu hänestä tylyltä, mutta niin on kuitenkin parempi, jotta ei joutuisi enää uusiin uhkaaviin tilanteisiin. Hänen naapurustossaan asuu paljon kolmekymppisiä tummahipiäisiä miehiä, jotka ovat "kiihtyneitä".

Sanoinkin hänelle, että sinut leimataan rasistiksi, jos sanot tuollaisen ääneen. Hän sanoi, että tervetuloa asumaan sinne missä hän asuu.

Tietenkään ongelma ei ole pelkästään siinä, että alueella asuu maahanmuuttajia, vaan siinä että asukasrakenne on vinoutunut. Siellä asuu lähinnä nuoria miehiä ja sitten joku nuori nainen joukossa. Se jo sinällään aiheuttaa hankaluuksia.

Huomasin, että hän tosiaan puhui miehistä ja naisista jonkinlaisena itsestäänselvyytenä.  Minulle taas tuli mieleen äskettäin käymäni keskustelu kiihtyneen feministin kanssa. Aina kun sanoin jostain ihmisestä "mies" tai "nainen", hän heti korjasi: Tarkoitat siis miesoletettu. Tai: tarkoitat siis naisoletettu. Ja kun sanoin, että minusta heidän sukupuolensa on aika selvä juttu ja sukupuoli vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, hän sanoi jotain, mitä en kykene toistamaan koska se oli niin monimutkaista ja pyyhkiytyi muististani. Mutta se liittyi etuoikeutettuun asemaani.

Suomessa on porukkaa, en tiedä miten suuresta joukosta puhutaan, äänekkäitä he ainakin ovat, jotka väittävät, että ihminen voi itse valita ja päättää sukupuolensa. Sukupuolia ei ole vain kaksi, vaan niitä on yhtä monta kuin on yksilöä, eikä ihmisiä saa ahtaa binäärisiin lokeroihin.

Mutta kun kantaväestöä edustava valkoinen naisoletettu kohtaa turvapaikkaa hakevan miesoletetun,  siinä voivat osapuolten oletukset olla aika kaukana toisistaan. Nuori naisoletettu ystäväni olisi kiinnostunut kuulemaan, jos jollakin on käytännöllisiä ehdotuksia kuinka toimia hänen tilanteessaan, jotta jännitteitä asuinympäristössä voisi vähentää, ilman että hän joutuu pukeutumaan burkhaan.

Naisoletettu pukeutuu burkhaan

Päivänpaiste

Äidillä oli sellainen strategia, että hän ei jättänyt itsestään jälkiä jotka olisivat kertoneet hänen sisimmästä persoonastaan. Kesämökillämme pidettiin mökkipäiväkirjaa, johon hänkin kirjoitteli jotain, kun isäni käski hänen kirjoittaa. Ja hän sitten kirjoitti, että oli leiponut korvapuusteja, ne olivat palaneet pohjasta, mutta maistuivat kuitenkin kaikille ja mukavaa on ollut taas touhuilla täällä Muorinmäessä. On  myös merkintä, josta hän on siististi leikannut saksilla loppuosan pois. Mitähän siinä on ollut. Alkuosasta päättelen, että jotain henkilösuhteisiin liittyvä negatiivinen kommentti. Mutta varma en voi olla.

Joku oli antanut hänelle lahjaksi Viiden vuoden päiväkirjan. Sitä oli revitty pois nippu sivuja. Tulkitsen asian niin, että hän oli aloittanut pitää päiväkirjaa, mutta tullut toisiin ajatuksiin eikä halunnut jättää jälkipolville sitäkään tirkistysaukkoa sisäiseen maailmansa.

Minulla oli hänen kanssaan verisiä riitoja, kun olin nuori. Vielä kolmekymppisenä muistan riidelleeni hänen kanssaan raastavasti, ja hänellä oli aina viskata tuskallinen vasama suoraan johonkin sisäiseen kipupisteeseeni. Opin, ettei äidin kanssa todellakaan kannata riidellä, koska vahingoitun siinä itse aina niin kuolettavasti. Strategiani oli siis vetäytyä. Pidin yhteyttä, mutta vältin asioita joista tuli riitaa. Niitä asioita oli paljon.

Kyselin hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, omasta varhaislapsuudestani. Hän puhui noista ajoista mielellään, mutta aina samat jutut. Yritin houkutella esiin jotain muuta. Päättelin, että täytyihän hänen muistaa jotain muutakin, mutta turhaan yritin. Vakiintuneiden muistojen lisäksi ei koskaan herunut tietoja menneisyydestä.

Hän varautui tulevaan hyvissä ajoin ja karsi tavaroitaan ja papereitaan jo silloin, kun oli vielä kunnossa. Tosin kaikki postikortit hän säästi. Ja valokuvat. Mutta kuten sanottu, hän pyrki selvästikin karsimaan pois kaiken henkilökohtaisen, häivyttämään persoonansa kartalta, vaikka rooliaan hän ei voinut häivyttää. Hän oli vaimo ja äiti.

Kun nyt kävin tyhjentämässä äidin asuntoa, löysin pahvilaatikon, jossa leikekansio. Siihen hän oli kerännyt kaikki lehtijutut, jotka tavalla tai toisella liittyvät tekemisiini. En ole itse kerännyt enkä säästänyt lehtileikkeitä, joten oli yllätys, että niitä on kertynyt niin paljon. Yhdeksänkymmentäluvulla olen ilmeisesti ollut jatkuvasti paikallislehdissä. Mutta tämä ei oikeastaan ollut se pääjuttu. Olennaista on, että samassa pahvilaatikossa tuon kansion alla oli nippu kirjeitä. Siinä oli vanhempieni kirjeenvaihto tammikuussa 1959, kun isäni oli ollut neljä viikkoa Helsingissä kurssilla ja äiti oli jäänyt pienten lasten kanssa yksin kotiin. Minä olin puolivuotias.

Äidin kirjeet isälle sisälsivät kuvausta minun ja veljeni touhuista sekä arkielämän vaivoista. Ensimmäisten viikkojen kirjeet olivat reippaita ja valoisia, mutta väsähtivät loppua kohden, kun oli flunssaa ja muuta vaivaa, polttopuut loppuivat, tasaussäiliö jäätyi ja muuta sellaista. Isä taas raportoi sukulaisvierailuista, ravintolakäynneistä ja televisionkatselusta.

Kirjeistä välittyvä hellyys järkytti minua. En muista äidin koskaan pitäneen minua lapsena sylissä. Mutta kirjeissä hän kuvailee, miltä minä näytän vauvankopassani ja miten reagoin, kun hän nostaa minut syliin. Olen hänen Päivänpaisteensa.

Päivänpaiste

Olen riistoporvari

Olen pistänyt työhuoneeni tienaamaan minulle rahaa. Koko tämän vuoden se on jo ollut hommissa.  Siitä saan vuokratuloa noin 250 euroa kuukaudessa. Siis sen jälkeen, kun olen miinustanut yhtiövastikkeen.

On ollut järkyttävää olla vuokranantajan roolissa. Vuokranantajathan ovat ahneita piruja, jotka ajavat köyhät perheet lumihankeen jos eivät saa rahojaan, ja nyt olen huomannut, että se on totta omalla kohdallani.

Ovellani on alkanut lapata jos jonkinlaista selittäjää. Viimeksi oli tämä episodi: Kiltti mies Irakista joutuu häädetyksi maasta, paitsi jos hän voi osoittaa asuvansa jossain. Minä siihen: Äitini kuoli juuri ja minä en nyt jaksa tällaista. Pyytäjä siihen: Mutta tämä kiltti mies ehkä tapetaan, jos joutuu takaisin Irakiin. Minä puolestani: Mutta en tunne häntä, en ole koskaan nähnytkään. Mistä tiedän, että voin luottaa häneen. Hän ei puhu suomea eikä englantia eikä saksaa eikä ruotsia, miten kommunikoin hänen kanssaan?

Annoin vuokrauksen välittäjän tehtäväksi ja käskin irakilaisen hakea asuntoa niin kuin muutkin ihmiset. Sanoin, että kyllä minä otan irakilaisen kunhan joku on ensin selvittänyt mistä lähteestä ja millä todennäköisyydellä minä saan vuokratuloni.

Irakilaista ennen oli oma episodissa, kun keski-ikäinen kukkaislapsi halusi asua asunnossa hintaan mihin tahansa, mutta viihtyi siellä kokonaisen kuukauden, vaikka meillä oli vuoden vuokrasopimus. Vapautin hänet siitä, koska ei tuntunut järkevältä ryhtyä riitelemään.

Olisi kivaa olla hyväntekijä ja pyhimys, mutta ei minusta ole sellaiseen. Kukkaislasta edeltävä vuokralaiseni oli kollega, joka pisti kämpän niin haisevaan kuntoon, että mieheni kanssa siivosimme 14 neliön pikkustudiotani yhden helteisen lauantaipäivän aamusta iltaan ja tuuletimme sitä monta vuorokautta. Täytyi oikein ihmetellä että asunnon saa puolessa vuodessa niin paskaiseksi.

Joten nyt annoin vuokrauksen välittäjälle ja hän etsi siihen opiskelijapojan jolla oli myös suositukset, että kunnon poika on. No nähtäväksi jää.

Minulla on nostamaton apuraha, mutta hetki ei ole aivan oikea, koska yhteistyökumppani jäi leskeksi puolitoista kuukautta sitten. Viimeksi kun kävin hänen luonaan, istuimme keittiön pöydän ääressä ja itkeä tursusimme pitkään ja hartaasti, enkä viitsinyt alkaa kysellä, että milloin ryhdymme töihin.

Joka tapauksessa minä olen asunnon omistaja, se on minulle sijoituskohde, kuulun omistavaan luokkaan ja siitä asemasta käsin katselen näitä tyyppejä jotka kaupungissa kiertelevät halvasta kämpästä toiseen ja yrittävät selviytyä. Meillä on aika erilaiset maailmat. Se vain on niin. Paitsi jos ryssin asiani oikein kunnolla, niin että kohta minäkin kiertelen vuokrakämpästä toiseen ja olen työvoimahallinnon työllistävien interventioiden kohteena.

Olen riistoporvari