torstai 30. joulukuuta 2010
Kirkonmiesten naishuolet
Kun olin nuori, televisiosta tuli sarja Isä Camillosta. Hänestä kertovia kirjoja oli kirjastossa, ja luin nekin. Vieläköhän Isä Camillo on suosittu? Kirjoitettuani kaksi romaania naispappi Matleenasta, huomaan että minusta on älyttömän hauskaa eläytyä naispappeutta vastustavan konservatiivisen Auliksen nahkoihin. Kunpa vain osaisin kirjoittaa niin, että lukijatkin pääsisivät mukaan Auliksen sisäiseen maailmaan. Ehkä tavoittelen hänessä jotain samaa puupäistä vilpittömyyttä kuin löytyy Isä Camillosta. Mutta roomalaiskatolisena pappina Camillolla ei ollut kovin paljon henkilökohtaisia naishuolia, kun protestanttisella Auliksella ei juuri muuta olekaan.
maanantai 27. joulukuuta 2010
Tylsän tarinan terävöittäminen lienee vuorossa
Olen ryssinyt syksyni johonkin. Viime viikkoina Sam Body Plays hankkeen tiedotushommat ovat ryövänneet osan huomiostani. Turku2011 sivut takkuilevat, ja ongelmani on, etten aina tiedä johtuuko takkuilu omasta osaamattomuudestani, vai onko sivustossa jokin pugi. Ylläpito vastaa tätä nykyä kysymyksiin runsaan viikon viiveellä, eikä minun hermoillani odotella sellaisia aikoja, joten kyselen kavereilta, mietin ja kokeilen tuntikausia saadakseni jonkin mitättömän yksityiskohdan toimimaan. Vain kuullakseni viikon kuluttua, että se olikin sivuston aiheuttama ongelma.
Nyt pukkaavat jo ensi syksyn kirjat päälle, joten on käytävä käsiksi kirkkotrilogian kolmanteen osaan, joka on kirjoitettu naispappeutta vastustavan Auliksen näkökulmasta. Hänellä on intohimoinen ja rikas sisäinen elämä, joka kiinnostaa hänen lähipiirinsä naisia, ja tarjoaa siis kaikenlaista tarinanaihetta. Käsikirjoitus vaatii kustannustoimittajani mielestä vielä viilaamista, kahvia siinä juodaan ihan liikaa. Suomeksi tuo kai tarkoittaa, että hän pitää kässäriä tylsänä. On siis edessä vielä totinen uurastus, jos aion saada tarinasta hyvän. Tarkoitus on myös huolehtia siitä, että kirja on itsenäinen teos, eikä vaadi edellisten osien lukemista ollakseen nautittava.
Sivumennen sanoen otan sitten vastaan viestintä- ja markkinointivinkkejä, että kuinka saadaan myytyä tällaisesta aiheesta kirjoitettu romaani, ja sen siivellä mielellään tietysti vielä muutama kappale kahta edeltävääkin osaa. Keksiessäni tämän naispappeusaiheen kuvittelin, että kirjaani lukisivat laiskanpulskeat tapakristityt, jotka saisivat viihdyttävässä paketissa tietoa siitä miksi naisten pappeus, tai homoseksuaalisuus jaksaa vielä puhuttaa tällä vuosituhannella. Mutta palautteesta päätellen kirjaani ovat lukeneet lähinnä kirkon työntekijät ja/tai heidän puolisonsa, tai sitten elämäntapapakanat.
Mutta nyt siis käyn työhön kiinni. Hiukan pelottaa avata dokumentti, joka on avattu viimeksi elokuun puolivälissä. Mitähän siellä tulee vastaan.
Nyt pukkaavat jo ensi syksyn kirjat päälle, joten on käytävä käsiksi kirkkotrilogian kolmanteen osaan, joka on kirjoitettu naispappeutta vastustavan Auliksen näkökulmasta. Hänellä on intohimoinen ja rikas sisäinen elämä, joka kiinnostaa hänen lähipiirinsä naisia, ja tarjoaa siis kaikenlaista tarinanaihetta. Käsikirjoitus vaatii kustannustoimittajani mielestä vielä viilaamista, kahvia siinä juodaan ihan liikaa. Suomeksi tuo kai tarkoittaa, että hän pitää kässäriä tylsänä. On siis edessä vielä totinen uurastus, jos aion saada tarinasta hyvän. Tarkoitus on myös huolehtia siitä, että kirja on itsenäinen teos, eikä vaadi edellisten osien lukemista ollakseen nautittava.
Sivumennen sanoen otan sitten vastaan viestintä- ja markkinointivinkkejä, että kuinka saadaan myytyä tällaisesta aiheesta kirjoitettu romaani, ja sen siivellä mielellään tietysti vielä muutama kappale kahta edeltävääkin osaa. Keksiessäni tämän naispappeusaiheen kuvittelin, että kirjaani lukisivat laiskanpulskeat tapakristityt, jotka saisivat viihdyttävässä paketissa tietoa siitä miksi naisten pappeus, tai homoseksuaalisuus jaksaa vielä puhuttaa tällä vuosituhannella. Mutta palautteesta päätellen kirjaani ovat lukeneet lähinnä kirkon työntekijät ja/tai heidän puolisonsa, tai sitten elämäntapapakanat.
Mutta nyt siis käyn työhön kiinni. Hiukan pelottaa avata dokumentti, joka on avattu viimeksi elokuun puolivälissä. Mitähän siellä tulee vastaan.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Uusrahvaanomainen herätys
Tiedättekö, että tammikuu on kansallinen novellinkirjoituskuukausi eli KaNoKiKu, eli marraskuisen NaNoWriMon pikkuveli. KaNoKiKu on myös Facebookissa. Päämääränä on kirjoittaa tammikuun aikana novelli, mikä onkin järjellisempi päämäärä kuin kirjoittaa koko romaani kuukaudessa. Sopivasti avautuivat myös Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion sivut.
Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio on perinteistä tai modernimpaa genrekirjallisuutta - scifiä, fantasiaa, kauhua, avaruusseikkailuja, miekkaa & magiaa - ennen kaikkea konstailematonta viihdettä, joka ei pyri olemaan valtavirta- tai jopa korkeakirjallisuutta. Sen sijaan se pyrkii viihdyttämään lukijoitaan seikkailuilla ja oudoilla tarinoilla kuvitteellisista maailmoista tai meidän tuntemamme maailman hämäriltä rajapinnoilta.
Mahtuisikohan romanttinenkin viihde Uusrahvaanomaisuuden sisälle. Mahtui tai ei, omaksun uusrahvaanomaisuuden keskeiseksi kirjoitusfilosofiakseni. Testaan sitä heti tammikuussa. Kokeilkaa tekin novellinkirjoituskuukautta, joko uusrahvaamaisesti tai korkeakirjallisesti.
Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio on perinteistä tai modernimpaa genrekirjallisuutta - scifiä, fantasiaa, kauhua, avaruusseikkailuja, miekkaa & magiaa - ennen kaikkea konstailematonta viihdettä, joka ei pyri olemaan valtavirta- tai jopa korkeakirjallisuutta. Sen sijaan se pyrkii viihdyttämään lukijoitaan seikkailuilla ja oudoilla tarinoilla kuvitteellisista maailmoista tai meidän tuntemamme maailman hämäriltä rajapinnoilta.
Mahtuisikohan romanttinenkin viihde Uusrahvaanomaisuuden sisälle. Mahtui tai ei, omaksun uusrahvaanomaisuuden keskeiseksi kirjoitusfilosofiakseni. Testaan sitä heti tammikuussa. Kokeilkaa tekin novellinkirjoituskuukautta, joko uusrahvaamaisesti tai korkeakirjallisesti.
tiistai 21. joulukuuta 2010
Joulupingviinit
Ystävä kertoi, miten hänen lapsensa koulun joulujuhlassa ainoat joulukoristeet olivat olleet tonttulakkiset pingviinit. Piti ihan höristää korvia, että kuulinko oikein.
Erityisesti kristilliset jouluperinteet hiertävät joidenkin mieltä. Siksi suvaitsevuuden nimissä on kamutettu seimet ja enkelit, ja tuotu pingviinit tilalle. Hieno valinta, koska ne ovat paitsi sympaattisia, myös täysin neutraaleja. Ne ovat siellä kaukana etelämantereella, eikä niihin ole kytkeytynyt minkään uskonnon, eikä kulttuurin symboliikkaa.
Jääkarhukin olisi jo ongelmallisempi, koska se asuu pohjoisnavan tuntumassa, missä joidenkin mielestä asuu joulupukkikin, joka puolestaan taas on jotain velkaa kristilliselle pyhimykselle Pyhälle Nikolaukselle. Minkä muistaminen ja ajatteleminen taas ei tietenkään sovi, koska meidän uusi uskontomme ja pakkomme on neutraalius. Ei kulttuurisia erityispiirteitä, ei uskontoa, niin hyvä tulee ja maassa rauha. Sillä ei niin ole väliä, että samalla katkaistaan juuret, ja tukahdutetaan iso osa siitä, mikä antaa elämään sisältöä ja merkitystä.
Joulu on kulttuurinen sekametelisoppa, jonka ytimessä on ajatus inkarnaatiosta. Jouluna Jumala syntyy ihmiseksi. Joitakin ihmisiä tämä ajatus loukkaa. Se on ollut loukkaus alunperinkin, ja onkin oikeastaan ihme, että näin loukkaavasta ajatuksesta syntyi suuri maailmanuskonto ja koko länsimainen sivilisaatio on kehittynyt nykyiseen mittaansa sen suojissa.
Neuvostoliiton ja Berliiininmuurin murtumiset olivat pikkujuttuja sen kulttuurisen murroksen rinnalla mikä nyt on meneillään. Kristilliset arvot korvataan Big Brother talon etiikalla. Onneksi minulla ei ole jälkeläisiä, joiden puolesta pitäisi olla huolissaan. Muiden lapsia käy sääliksi.
Erityisesti kristilliset jouluperinteet hiertävät joidenkin mieltä. Siksi suvaitsevuuden nimissä on kamutettu seimet ja enkelit, ja tuotu pingviinit tilalle. Hieno valinta, koska ne ovat paitsi sympaattisia, myös täysin neutraaleja. Ne ovat siellä kaukana etelämantereella, eikä niihin ole kytkeytynyt minkään uskonnon, eikä kulttuurin symboliikkaa.
Jääkarhukin olisi jo ongelmallisempi, koska se asuu pohjoisnavan tuntumassa, missä joidenkin mielestä asuu joulupukkikin, joka puolestaan taas on jotain velkaa kristilliselle pyhimykselle Pyhälle Nikolaukselle. Minkä muistaminen ja ajatteleminen taas ei tietenkään sovi, koska meidän uusi uskontomme ja pakkomme on neutraalius. Ei kulttuurisia erityispiirteitä, ei uskontoa, niin hyvä tulee ja maassa rauha. Sillä ei niin ole väliä, että samalla katkaistaan juuret, ja tukahdutetaan iso osa siitä, mikä antaa elämään sisältöä ja merkitystä.
Joulu on kulttuurinen sekametelisoppa, jonka ytimessä on ajatus inkarnaatiosta. Jouluna Jumala syntyy ihmiseksi. Joitakin ihmisiä tämä ajatus loukkaa. Se on ollut loukkaus alunperinkin, ja onkin oikeastaan ihme, että näin loukkaavasta ajatuksesta syntyi suuri maailmanuskonto ja koko länsimainen sivilisaatio on kehittynyt nykyiseen mittaansa sen suojissa.
Neuvostoliiton ja Berliiininmuurin murtumiset olivat pikkujuttuja sen kulttuurisen murroksen rinnalla mikä nyt on meneillään. Kristilliset arvot korvataan Big Brother talon etiikalla. Onneksi minulla ei ole jälkeläisiä, joiden puolesta pitäisi olla huolissaan. Muiden lapsia käy sääliksi.
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Lasten suusta saa kuulla totuuden
Hiukan monomaanisesti jatkan Reetta ja linnan vangit juttuja, mutta huomasin, että Vinskissä oikea kohderyhmän edustaja Needa 9 vuotta arvostelee kirjan. Hän piti kirjaa melkeinpä liian jännittävänä, varsinkin kohtaa jossa korvansa menettänyt noita yrittää ryöstää Reetan hörökorvat. Kuvituksesta tuli kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Needa kertoo tarttuneensa kirjaan, koska piti sitä epätavallisena.
Ps. onko täällä blogger eksperttejä. Hannan vihjeestä kävin hakemassa itselleni koodinpätkän Fb:n tykkää nappia varten. Mutta kun liitin koodin sivupohjaan, ei tullutkaan tykkää nappulaa, vaan uudet tuollaiset jakonappulat edellisten lisäksi. No enhän minä sellaisia halua, joten otin koodinpätkän pois. Mutta nyt nuo ylimääräiset eivät suostu katoamaan, ne vain lakkasivat toimimasta. Olen kyllä varsinainen ekspertti taas.
ps. No nyt kumpikin jakohärpäke toimii. Sain myös tykkää napin, joskin se on väärässä paikassa. Tässähän se taas työpäivä hyvin kuluukin näitä ihmetellessä. Ja siis omaa vikaa kaikki, niin kuin yleensäkin.
Ps. onko täällä blogger eksperttejä. Hannan vihjeestä kävin hakemassa itselleni koodinpätkän Fb:n tykkää nappia varten. Mutta kun liitin koodin sivupohjaan, ei tullutkaan tykkää nappulaa, vaan uudet tuollaiset jakonappulat edellisten lisäksi. No enhän minä sellaisia halua, joten otin koodinpätkän pois. Mutta nyt nuo ylimääräiset eivät suostu katoamaan, ne vain lakkasivat toimimasta. Olen kyllä varsinainen ekspertti taas.
ps. No nyt kumpikin jakohärpäke toimii. Sain myös tykkää napin, joskin se on väärässä paikassa. Tässähän se taas työpäivä hyvin kuluukin näitä ihmetellessä. Ja siis omaa vikaa kaikki, niin kuin yleensäkin.
lauantai 18. joulukuuta 2010
Rosvosin rahat kollegalta
Kaverin kanssa mietittiin sopivaa tapaamispaikkaa ennen kokoukseen menoa. Hän ehdotti ensin Wiklundin kulmaa, minä ehdotin Kauppahallia, kaveri ehdotti Kansallista kirjakauppaa. Päätettiin tavata Kansallisessa kirjakaupassa.
No, pyörin eilen Kansallisessa kirjakaupassa lastenkirjahyllyn äärellä ja odotin ystävääni. Yhtäkkiä kuulen pariskunnan kyselevän myyjältä mikä kirja kannattaisi ostaa hyvin lukevalle, keväällä kahdeksan täyttävälle lapselle. Myyjä tietenkin suositteli Finlandia juniorin voittajaa. Paljastan nyt alhaisen puolen itsestäni: Minua harmitti, että kaikkialla kirjakaupoissa suositellaan nyt Rosvoloita, vaikka kirja epäilemättä on hyvä ja sopii kaikille. Mutta kun sattumoisin olisi muitakin kirjoja tarjolla.
Pariskunta tyytyi myyjän suositukseen ja sanoi ottavansa kirjan. Mennessään kassalle rouva kuitenkin yhtäkkiä sanoi, että mikäs kirja tämä REETTA JA LINNAN VANGIT ON, TÄMÄ NÄYTTÄÄ KIVALTA. Myyjä oli tietenkin ihan öö, ei aavistustakaan.
Minä olin ajan tasalla, toisin kuin yleensä. Sanoin voivani kertoa kirjasta, koska olen kirjoittanut sen. Pariskunta oli haltioissaan. Rupattelimme hetken, ja he ostivat kirjani. Olen pahoillani, että ryöväsin muutaman euron Siiri Kolulta, paitsi etten olekaan.
Näin omin silmin miten suuri vaikutus kirjakauppojen myyjillä voi olla. He vievät ostajia kuin pässiä narussa. Harmi etten voi olla kaiken aikaa kaikissa kirjakaupoissa pitämässä omani puolta.
No, pyörin eilen Kansallisessa kirjakaupassa lastenkirjahyllyn äärellä ja odotin ystävääni. Yhtäkkiä kuulen pariskunnan kyselevän myyjältä mikä kirja kannattaisi ostaa hyvin lukevalle, keväällä kahdeksan täyttävälle lapselle. Myyjä tietenkin suositteli Finlandia juniorin voittajaa. Paljastan nyt alhaisen puolen itsestäni: Minua harmitti, että kaikkialla kirjakaupoissa suositellaan nyt Rosvoloita, vaikka kirja epäilemättä on hyvä ja sopii kaikille. Mutta kun sattumoisin olisi muitakin kirjoja tarjolla.
Pariskunta tyytyi myyjän suositukseen ja sanoi ottavansa kirjan. Mennessään kassalle rouva kuitenkin yhtäkkiä sanoi, että mikäs kirja tämä REETTA JA LINNAN VANGIT ON, TÄMÄ NÄYTTÄÄ KIVALTA. Myyjä oli tietenkin ihan öö, ei aavistustakaan.
Minä olin ajan tasalla, toisin kuin yleensä. Sanoin voivani kertoa kirjasta, koska olen kirjoittanut sen. Pariskunta oli haltioissaan. Rupattelimme hetken, ja he ostivat kirjani. Olen pahoillani, että ryöväsin muutaman euron Siiri Kolulta, paitsi etten olekaan.
Näin omin silmin miten suuri vaikutus kirjakauppojen myyjillä voi olla. He vievät ostajia kuin pässiä narussa. Harmi etten voi olla kaiken aikaa kaikissa kirjakaupoissa pitämässä omani puolta.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Pahuuden ongelma
Hannan jutun perään oli virinnyt hauska teologinen keskustelu siitä, että mikä meitä mahtaa tuonpuoleisessa odottaa. Joudutaanko taivaaseen vai päästäänkö helvettiin, vai rauetaanko tyhjiin. Siitä tuskin kenelläkään voi olla varmuutta, siksihän nimenomaan puhutaan uskon asioista.
Joitakin vuosia sitten luin Kari Kuulan Helvetin historian, ja postasinkin siitä vanhalla Häiriksellä. Kuula on sen jälkeen viettänyt aikaa Voiman pimeällä puolella, ja tänä syksynä häneltä ilmestyi Paholaisen biografia, jota luin noin puoleen väliin, kunnes uuvahdin. Parhaiten jäi mieleen, että kristinuskon perusteoksessa Raamatussa ei sanallakaan viitata paholaisen ulkonäköön. Pukinsorkat, hiilihangot, sarvet, kaikki on omaksuttu pakanakansojen jumalilta, taiteilijoiden suotuisalla avustuksella. Raamatussa ei muutenkaan esitellä yhtenäistä oppia Paholaisesta. Hänellä on vähän erilaisia rooleja siitä riippuen missä kirjassa hän esiintyy.
Valistuksen ajan valistunut kasvatti tietenkin viittaa paholaishöpinöille kintaalla, ja voihan niin tehdä, ei siinä mitään. Mutta itse en pysty olemaan yhtä huoleton, koska minusta on aivan selvää, että paha on todellinen voima maailmassa. Minua kiinnostaisi tietää mistä se on tullut, ja miksi sille ei tunnuta voivan mitään. Se saa välillä valtaansa kenet tahansa meistä.
En usko mihinkään sarvipäiseen, pukinsorkkaiseen piruun, joka juonii pääni menoksi, mutta en myöskään pysty suhtautumaan maailmaan ikään kuin pahuutta ei olisi. Itseäni erityisesti huolestuttaa rakenteissa oleva piilopahuus. Jostain syystä näin joulun lähestyessä ajattelen esimerkiksi sikaloita. Voi kuulostaa kornilta, mutta minusta tehokasvatus on institutionalisoitua pahuutta ja luomakunnan riistoa.
Lisäys: Sekin on minusta kiinnostavaa, että helvetti ja paholainen eivät ylipäätään ole kristittyjen yksityisomaisuutta, vaan universaaleja juttuja. Niitä on tarvittu selittämään sitä mikä elämässämme on selittämätöntä, siis sitä tekovikaa mikä meissä ihmisissä on.
Joitakin vuosia sitten luin Kari Kuulan Helvetin historian, ja postasinkin siitä vanhalla Häiriksellä. Kuula on sen jälkeen viettänyt aikaa Voiman pimeällä puolella, ja tänä syksynä häneltä ilmestyi Paholaisen biografia, jota luin noin puoleen väliin, kunnes uuvahdin. Parhaiten jäi mieleen, että kristinuskon perusteoksessa Raamatussa ei sanallakaan viitata paholaisen ulkonäköön. Pukinsorkat, hiilihangot, sarvet, kaikki on omaksuttu pakanakansojen jumalilta, taiteilijoiden suotuisalla avustuksella. Raamatussa ei muutenkaan esitellä yhtenäistä oppia Paholaisesta. Hänellä on vähän erilaisia rooleja siitä riippuen missä kirjassa hän esiintyy.
Valistuksen ajan valistunut kasvatti tietenkin viittaa paholaishöpinöille kintaalla, ja voihan niin tehdä, ei siinä mitään. Mutta itse en pysty olemaan yhtä huoleton, koska minusta on aivan selvää, että paha on todellinen voima maailmassa. Minua kiinnostaisi tietää mistä se on tullut, ja miksi sille ei tunnuta voivan mitään. Se saa välillä valtaansa kenet tahansa meistä.
En usko mihinkään sarvipäiseen, pukinsorkkaiseen piruun, joka juonii pääni menoksi, mutta en myöskään pysty suhtautumaan maailmaan ikään kuin pahuutta ei olisi. Itseäni erityisesti huolestuttaa rakenteissa oleva piilopahuus. Jostain syystä näin joulun lähestyessä ajattelen esimerkiksi sikaloita. Voi kuulostaa kornilta, mutta minusta tehokasvatus on institutionalisoitua pahuutta ja luomakunnan riistoa.
Lisäys: Sekin on minusta kiinnostavaa, että helvetti ja paholainen eivät ylipäätään ole kristittyjen yksityisomaisuutta, vaan universaaleja juttuja. Niitä on tarvittu selittämään sitä mikä elämässämme on selittämätöntä, siis sitä tekovikaa mikä meissä ihmisissä on.
torstai 16. joulukuuta 2010
Takaisin keski-aikaan
Oli mennä aamukahvit väärään kurkkuun kun luin Mari Viertolan arvostelun Reetta ja linnan vangit kirjasta Turun sanomista. Hän kirjoittaa näin:
Historiallista tietoa on siroteltu mukaan sopivasti, mutta turhan valikoiden: kyllä varhaisteineille maistuisivat verisemmätkin yksityikohdat, kun niitä kerran on tarjolla.
Epäilemättä verikekkerit maistuisivat. Sitähän osoittaa se väkivaltaviihteen tulva, jonka keskellä elämme. Minä vain olen kyllästynyt mässäilemään silpomisilla, raiskauksilla, kidutuksilla, murhilla. Ja menneisyydestä kun kirjoitetaan, ei tarvitse rajoittua siihen julmuuteen, jota on ihmisille tehty, myös eläimiä on kohdeltu aivan käsittämättömän julmasti. Pitäisikö laittaa mukaan jokin kissantappo tai elävän vasikan nylkeminen, että varhaisteinien verenhimo saataisiin tyydytettyä? Ja hei Mari Viertola, ovatko kahdeksanvuotiaat tosiaan varhaisteinejä?
Jäin muutenkin miettimään arvostelun sävyä. Se on olevinaan myönteinen. Todetaan, että kohderyhmä varmasti viihtyy kirjan parissa, kirja etenee selkeästi kielen ja juonen puolesta jne. Mutta sitten kun Viertola pääsee Roope Lipastin kirjaan Terveisin Robinson Saarinen, hän kuvaa sitä dystopiaksi, siis jonkinlaiseksi tulevaisuuskauhukuvaksi, ja sitten tokaisee, että Lipastin kirja on Ellilän kirjaa huomattavasti kunnianhimoisempi. Tähän perään tulisi ainoastaan painokelvottomia sanoja ja ajatuksia, joten jätän ne nyt pois. Voitte kuvitella ne itse mielessänne.
Historiallista tietoa on siroteltu mukaan sopivasti, mutta turhan valikoiden: kyllä varhaisteineille maistuisivat verisemmätkin yksityikohdat, kun niitä kerran on tarjolla.
Epäilemättä verikekkerit maistuisivat. Sitähän osoittaa se väkivaltaviihteen tulva, jonka keskellä elämme. Minä vain olen kyllästynyt mässäilemään silpomisilla, raiskauksilla, kidutuksilla, murhilla. Ja menneisyydestä kun kirjoitetaan, ei tarvitse rajoittua siihen julmuuteen, jota on ihmisille tehty, myös eläimiä on kohdeltu aivan käsittämättömän julmasti. Pitäisikö laittaa mukaan jokin kissantappo tai elävän vasikan nylkeminen, että varhaisteinien verenhimo saataisiin tyydytettyä? Ja hei Mari Viertola, ovatko kahdeksanvuotiaat tosiaan varhaisteinejä?
Jäin muutenkin miettimään arvostelun sävyä. Se on olevinaan myönteinen. Todetaan, että kohderyhmä varmasti viihtyy kirjan parissa, kirja etenee selkeästi kielen ja juonen puolesta jne. Mutta sitten kun Viertola pääsee Roope Lipastin kirjaan Terveisin Robinson Saarinen, hän kuvaa sitä dystopiaksi, siis jonkinlaiseksi tulevaisuuskauhukuvaksi, ja sitten tokaisee, että Lipastin kirja on Ellilän kirjaa huomattavasti kunnianhimoisempi. Tähän perään tulisi ainoastaan painokelvottomia sanoja ja ajatuksia, joten jätän ne nyt pois. Voitte kuvitella ne itse mielessänne.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Saisko tiedotusapua?
Koska perustamani Facebook sivu ei varsinaisesti ole vielä saanut siipiä alleen, esitän teille armaat blogini kävijät vetoomuksen. Jos olette Facebookissa, viitsisittekö tykätä tästä ja mahdollisesti suositella muillekin tykkäämistä?
Kysymys on siis poikkitaiteellisesta ja monikulttuurisesta projektista joka kietoo mukaansa sekä ammattitaiteilijoita, että harrastajia, ja jonka ydinjoukkona ovat Luolavuoren ja Samppalinnan koulujen oppilaat, joista monilla on oppimisvaikeuksia. Mukana on myös kouluja Turunmaalta.
Projekti on kaksikielinen ja myös kansainvälinen, mukana on kouluja Virosta. Päämääränä ei ole pelkkä lystinpito, vaan luoda uusia toimintamuotoja, joissa taiteen avulla voidaan lisätä lasten ja nuorten hyvinvointia. Hanke dokumentoidaan ja tuloksia voivat hyödyntää kaikki koulut Suomessa.
Olen mukana yhdessä osahankkeessa. Olen Salme Kotivuoren kanssa kirjoittanut näytelmän Vielä Hirmuisempi Vankila. Näytelmän harjoitukset ovat käynnistyneet Luolavuoressa. Ensi-ilta on toukokuussa 2011.
Jos erilaisten oppijoiden tukeminen on edes jollakin tavalla lähellä sydäntänne, levittäkää tietoa hankkeesta. Vastaan mielelläni kaikkiin kysymyksiin. Auttakaa amatööritiedottajaa pliis!
Hankkeen nettisivut löytyvät Turku2011 sivuilta.
tiistai 14. joulukuuta 2010
Huonokin peeär voi olla parempi kuin ei lainkaan peeärrää
Jos tässä nyt vielä ennen päivän varsinaisia hommia hetken harrastaisi luovaa introspektiota, niin minun ongelmani on ollut ainakin siinä, että olen jättänyt työn puolitiehen. Olen keskittynyt siihen, mikä minulle tässä työssä on rakkainta, siis kirjojen kirjoittamiseen. Olen luottanut siihen, että kirjat kantavat. Kaikki voimani ovat menneet uusien kirjojen tekemiseen, ja valmiiden kirjojen kohtalon olen jättänyt korkeampiin käsiin. Se ei ole ollut aivan viisasta.
Ehkä kirjat silti jotenkin ovat kantaneetkin, muutenhan olisi ollut aika mahdoton elää tässä ammatissa 16 vuotta. Mutta aikamoista kädestä suuhun elämistä tämä on ollut. Hirvosen Hannun kanssa kyllä puhuttiin siitä, että eihän tätä hommaa mihinkään vaihtaisi, ja että monesta asiasta olemme valmiit tinkimään, jos vain saa jatkaa tässä hommassa. Mutta silti, ei kirjailijan kannattaisi kyllä luottaa siihen, että kirjat kantavat, vaan pitäisi tehdä vähän peeärrää myös.
Joiltakin se peeär käy luonnostaan. Ihmiset jotka ovat positiivisia, ja joiden on helppo mennä vieraiden ihmisten joukkoon ja tutustua uusiin ihmisiin, luovat huomaamattaan tärkeitä suhteita, jotka auttavat heitä eteenpäin uralla. Minä taas olen itsetuntovammainen mörökölli, ja olen siksi ajatellut ettei paljon auta uraani vaikka menenkin joskus jonnekin, koska silloin minä yleensä vain itken jossain nurkassa sitä miten kukaan ei ole kiinnostunut kirjoistani.
Mutta kummallista kyllä, olen huomannut, että nurkassa itkeminenkin voi olla parempi strategia kuin pysyä vain kotona ja odottaa, että milloin joku arvovaltainen ihminen ymmärtää miten hienoja kirjoja kirjoitan.
Ehkä kirjat silti jotenkin ovat kantaneetkin, muutenhan olisi ollut aika mahdoton elää tässä ammatissa 16 vuotta. Mutta aikamoista kädestä suuhun elämistä tämä on ollut. Hirvosen Hannun kanssa kyllä puhuttiin siitä, että eihän tätä hommaa mihinkään vaihtaisi, ja että monesta asiasta olemme valmiit tinkimään, jos vain saa jatkaa tässä hommassa. Mutta silti, ei kirjailijan kannattaisi kyllä luottaa siihen, että kirjat kantavat, vaan pitäisi tehdä vähän peeärrää myös.
Joiltakin se peeär käy luonnostaan. Ihmiset jotka ovat positiivisia, ja joiden on helppo mennä vieraiden ihmisten joukkoon ja tutustua uusiin ihmisiin, luovat huomaamattaan tärkeitä suhteita, jotka auttavat heitä eteenpäin uralla. Minä taas olen itsetuntovammainen mörökölli, ja olen siksi ajatellut ettei paljon auta uraani vaikka menenkin joskus jonnekin, koska silloin minä yleensä vain itken jossain nurkassa sitä miten kukaan ei ole kiinnostunut kirjoistani.
Mutta kummallista kyllä, olen huomannut, että nurkassa itkeminenkin voi olla parempi strategia kuin pysyä vain kotona ja odottaa, että milloin joku arvovaltainen ihminen ymmärtää miten hienoja kirjoja kirjoitan.
maanantai 13. joulukuuta 2010
Olin reissussa
Puuh, terveisiä Uudestakaupungista jossa kiersin kouluja kollegani Hannu Hirvosen kanssa. Nuorisokirjailijoiden järjestämä kirjailijakiertue oli kysymyksessä. Olipa hauskaa. Hannu oli kyllä vähällä ryöstää shown, kun hän lauloi tunnin aluksi koiralaulunsa, ja oppilaat saivat haukkua, ja yksi vapaaehtoinen sai soittaa soolon tinapillillä. Minulla tietysti oli keraaminen Turun linnani ja kummitustarinat, mutta oli ihan hilkulla, etten silti jäänyt niiden kanssa kakkoseksi. Minustakin Hannun laulu oli hieno, parasta oli lopussa, kun koira lauloi, että se vähän harmittaa, kun on hieno hauva, hieno hauva, hieno hauva, eikä arvostusta saa. (Muistinvaraisesti siteerattuna.)
Nythän tuo arvostusasia on jälleen ajankohtainen, koska Topelius ja Lydecken palkintoehdokkuudet on julkistettu, ja muillehan nekin taas menivät. Mutta se on kyllä ihan superhienoa, että Kirsti Kuronen ja Anneli Kanto ovat ehdokkaina. Tietysti jokainen kirjailija on aina ehdokkuutensa ja palkintonsa ansainnut, mutta on erityisen mukava kun oman kustantamon, eli siis Kariston kirjailijat ovat niin näyttävästä esillä. Onnea kaikille ehdokkaille! Onnea myös kustannustoimittajille, jotka tekevät omaa näkymätöntä ja kallisarvoista työtään.
Pääsimme Hannun kanssa Uuteenkaupunkiin Markku Karpion kyydissä. Siinä matkalla näitä työasioita rupatellessamme tajusin, että minun olisi kannattanut urani alusta asti lyöttäytyä tiiviisti Nuorisokirjailijoihin, ja Kirjailijaliittoon ja Nuorisokirjallisuusinstituuttiin. Verkostoitua siis ja ryhtyä toimimaan noissa organisaatioissa. Tai vaikka en olisi niissä niin toiminutkaan, niin kuitenkin pitänyt sitkeästi pyöriä joukon jatkona, tai vaikka kapulana rattaissa.
Tämä asia minulle kyllä kerrottiin jo siinä vaiheessa, kun kirjoitin ensimmäisen kirjani, mutta olenko jotenkin hidasjärkinen, vai mikä minua vaivaa, kun vasta nyt alan hitaasti uskoa sen tosiaan olevan niin. En oikein ymmärrä miksi minun on ylipäänsä niin hankala mennä mukaan tuollaisiin organisaatioihin, kun kuitenkin kaikki kollegat ovat aina niin hauskoja ja inspiroivia.
Nythän tuo arvostusasia on jälleen ajankohtainen, koska Topelius ja Lydecken palkintoehdokkuudet on julkistettu, ja muillehan nekin taas menivät. Mutta se on kyllä ihan superhienoa, että Kirsti Kuronen ja Anneli Kanto ovat ehdokkaina. Tietysti jokainen kirjailija on aina ehdokkuutensa ja palkintonsa ansainnut, mutta on erityisen mukava kun oman kustantamon, eli siis Kariston kirjailijat ovat niin näyttävästä esillä. Onnea kaikille ehdokkaille! Onnea myös kustannustoimittajille, jotka tekevät omaa näkymätöntä ja kallisarvoista työtään.
Pääsimme Hannun kanssa Uuteenkaupunkiin Markku Karpion kyydissä. Siinä matkalla näitä työasioita rupatellessamme tajusin, että minun olisi kannattanut urani alusta asti lyöttäytyä tiiviisti Nuorisokirjailijoihin, ja Kirjailijaliittoon ja Nuorisokirjallisuusinstituuttiin. Verkostoitua siis ja ryhtyä toimimaan noissa organisaatioissa. Tai vaikka en olisi niissä niin toiminutkaan, niin kuitenkin pitänyt sitkeästi pyöriä joukon jatkona, tai vaikka kapulana rattaissa.
Tämä asia minulle kyllä kerrottiin jo siinä vaiheessa, kun kirjoitin ensimmäisen kirjani, mutta olenko jotenkin hidasjärkinen, vai mikä minua vaivaa, kun vasta nyt alan hitaasti uskoa sen tosiaan olevan niin. En oikein ymmärrä miksi minun on ylipäänsä niin hankala mennä mukaan tuollaisiin organisaatioihin, kun kuitenkin kaikki kollegat ovat aina niin hauskoja ja inspiroivia.
perjantai 10. joulukuuta 2010
Taas mennään, tulkaa tekin!!!
Tänään on Satupäivä, ja sen kunniaksi luen tänään Reetta ja linnan vangit romaania aidossa ympäristössä, eli Turun linnan Vanginvartijan huoneessa klo 15 alkaen. Tapahtuma jatkuu kello 17.30 asti.Minun pitäisi olla tietenkin positiivinen, koska minusta on tullut markkinointihemmo, mutta lievä epäilys kuitenkin kalvaa. Mahtaako Turun linnassa pyöriä turisteja tuohon aikaan?
Mutta minä kuitenkin olen siellä, samoin kuvittaja Kirsi Haapamäki.
Reetta ja linnan vangit kirjaa on myynnissä Fatabuurissa. Siinä olikin omat kommervenkkinsä, että Turun linnasta kertovan kirjan saa myyntiin Turun linnan kauppaan. Minulla on sellainen mielikuva, että tusina ihmisiä on tehnyt hartiavoimin töitä sen eteen, ja toinen tusina on hartiavoimin vastustanut. Mielikuvani voi tietenkin olla väärä, koska kukaan ei kerro minulle näistä asioista, ja miksi kertoisikaan, koska eiväthän ne minulle kuulu. Minä olen vain kirjoittanut tämän kirjan, joten osuuteni on olematon.
torstai 9. joulukuuta 2010
Avuttomat
Löin sinua poskelle,
pidä silmät auki, pidä silmät auki
yritä pitää ne silmät auki.
Mutta sinä halusit vain nukkua.
Jos olit esittänyt avunpyynnön,
minä en ollut kuullut sitä.
Neljä ammattilaista vei sinut sairaalaan.
Säilyit siis hengissä,
mutta mitä se tarkoittaa.
Miten ihminen pelastetaan?
***
Runotorstaissa mukana pitkän tauon jälkeen. Haastekuva peräisin täältä. Runo perustuu eiliseen tositapahtumaan.
maanantai 6. joulukuuta 2010
Ei kai me kysellä lupia?
Jälkijättöisesti tuli mieleen, että saatuaan Finlandiapalkinnon Rimminen sanoi haastattelussa, että palkinto on hänelle lupa kirjoittaa. En usko, että hän oikeasti ajattelee niin.
Kaikki me tietysti haikailemme tunnustusta, vaikka siinä varmaankin on temperamentista riippuvia eroja, että miten tärkeää se meille on. Sosiaaliselle ihmiselle tunnustuksen saaminen on tärkeämpää kuin vähemmän sosiaaliselle. Mutta koska kaikki olemme jonkin verran sosiaalisia, haluaisimme kaikki muilta ihmisiltä tukea sille mitä teemme. Mutta jos meillä on intohimo kirjoittamiseen, emme tarvitse siihen keneltäkään lupaa. Kirjoitamme, vaikka meitä nimenomaan kiellettäisiin kirjoittamasta. Vaikka meidät tehtäisiin naurunalaiseksi sen vuoksi, että kirjoitamme. Näin ainakin itse ajattelen.
Kaikki me tietysti haikailemme tunnustusta, vaikka siinä varmaankin on temperamentista riippuvia eroja, että miten tärkeää se meille on. Sosiaaliselle ihmiselle tunnustuksen saaminen on tärkeämpää kuin vähemmän sosiaaliselle. Mutta koska kaikki olemme jonkin verran sosiaalisia, haluaisimme kaikki muilta ihmisiltä tukea sille mitä teemme. Mutta jos meillä on intohimo kirjoittamiseen, emme tarvitse siihen keneltäkään lupaa. Kirjoitamme, vaikka meitä nimenomaan kiellettäisiin kirjoittamasta. Vaikka meidät tehtäisiin naurunalaiseksi sen vuoksi, että kirjoitamme. Näin ainakin itse ajattelen.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Kauimpana kuolemasta, vaikka loppu on lähellä
Pidän paljon Hirvosen kirjoitustyylistä, pidän kirjan kohtalokkaan haikeasta tunnelmasta, pidän pinnan alla kihisevästä kiukusta, joka on ovelasti kätketty monipolvisten adjektiivijuoksutusten ja kielikuvien uumeniin. Pidän siitä että melkein koen lukiessani olleeni itsekin Sambiassa. Mutta miksi minusta tuntuu kuin kirjan juoni olisi kryptattu? Siksi en ole päässyt kirjassa vielä ihan loppuun.
Ei kirja mitenkään mahdottoman hankala ole, mutta se pitäisi lukea keskittyneessä mielentilassa, johon minusta ei oikeastaan ole. Ei varmaankaan ole koskaan ollut, mutta epäilen, että viime vuosina keskittymiskykyni on entisestään heikentynyt. Johtuneeko siitä, että olen liikaa lueskellut juttuja netistä, ja alkanut työskennellä pelkällä otsalohkolla.
Jostain syystä Hirvosen kirja rinnastuu mielessäni Larssonin Miehet jotka vihasivat naisia dekkariin. Molempien kirjojen keskeisenä virityksenä on kiukku sen vuoksi, mitä naiset ovat saaneet maailmassa kokea sen vuoksi että ovat naisia. Larssonin kirjan naisviha tuntui jotenkin liian paksulta, vaikka en sinänsä epäilekään etteikö maailmassa olisi miehiä jotka vihaavat naisia yhtä silmittömästi. Hirvosen kirjan kiukku melkein katoaa virtaviivaiseen, soljuvaan kieleen.
Mietin mistä syystä kirjat pitää kirjoittaa tällä tavalla tarkoituksellisen hämäriksi. Käsitän nimittäin, että hämäryys on tietoinen ratkaisu. Katoaisiko kirjasta jotain, jos juoni olisi selkeämpi? Ehkä hämäryys antaa romaanille salaperäisyyden lumoa. Jos kirjoittaisi selkeämmin, pitäisi ehkä enemmän panostaa juonen kommervenkkeihin. En tiedä, mietin vain.
Ei kirja mitenkään mahdottoman hankala ole, mutta se pitäisi lukea keskittyneessä mielentilassa, johon minusta ei oikeastaan ole. Ei varmaankaan ole koskaan ollut, mutta epäilen, että viime vuosina keskittymiskykyni on entisestään heikentynyt. Johtuneeko siitä, että olen liikaa lueskellut juttuja netistä, ja alkanut työskennellä pelkällä otsalohkolla.
Jostain syystä Hirvosen kirja rinnastuu mielessäni Larssonin Miehet jotka vihasivat naisia dekkariin. Molempien kirjojen keskeisenä virityksenä on kiukku sen vuoksi, mitä naiset ovat saaneet maailmassa kokea sen vuoksi että ovat naisia. Larssonin kirjan naisviha tuntui jotenkin liian paksulta, vaikka en sinänsä epäilekään etteikö maailmassa olisi miehiä jotka vihaavat naisia yhtä silmittömästi. Hirvosen kirjan kiukku melkein katoaa virtaviivaiseen, soljuvaan kieleen.
Mietin mistä syystä kirjat pitää kirjoittaa tällä tavalla tarkoituksellisen hämäriksi. Käsitän nimittäin, että hämäryys on tietoinen ratkaisu. Katoaisiko kirjasta jotain, jos juoni olisi selkeämpi? Ehkä hämäryys antaa romaanille salaperäisyyden lumoa. Jos kirjoittaisi selkeämmin, pitäisi ehkä enemmän panostaa juonen kommervenkkeihin. En tiedä, mietin vain.
perjantai 3. joulukuuta 2010
Tulkaa kaikki
Hei turkulaiset! Olen huomenna Turun Akateemisessa kirjakaupassa klo 14 kertomassa kirjastani Reetta ja linnan vangit. Kirja on erinomainen joululahja jollekin 8-12 vuotiaalle lapselle, joka pitäisi houkutella kiinnostumaan lukemisesta. Kirjassa on kummituksia, aarteita ja salakäytäviä. Sekä tietysti kiinnostava päähenkilö Reetta jolla on unelma, mutta jota lähipiiri ei aina ymmärrä.
Sehän se on meistä useimpien tragedia, että lähipiiri ei meitä ymmärrä. Läheisillä ihmisillä on usein niin voimakas käsitys siitä, millaisia olemme ja millaisiksi meidän pitäisi tulla, että he eivät malta miettiä mitä itse ajattelemme itsestämme, ja mikä ihan oikeasti olisi meidän oma tiemme.
Jokaisen olisi kuitenkin löydettävä oma tiensä, sillä muuten tulee elämässä monenlaisia ylimääräisiä vaikeuksia.
Vaikeuksia tulee tietysti, vaikka se oma tie olisikin löytynyt. Minä olen siitä hyvä esimerkki. Mutta on minulla silti enimmäkseen ollut aika hauskaa tähän asti.
Sehän se on meistä useimpien tragedia, että lähipiiri ei meitä ymmärrä. Läheisillä ihmisillä on usein niin voimakas käsitys siitä, millaisia olemme ja millaisiksi meidän pitäisi tulla, että he eivät malta miettiä mitä itse ajattelemme itsestämme, ja mikä ihan oikeasti olisi meidän oma tiemme.
Jokaisen olisi kuitenkin löydettävä oma tiensä, sillä muuten tulee elämässä monenlaisia ylimääräisiä vaikeuksia.
Vaikeuksia tulee tietysti, vaikka se oma tie olisikin löytynyt. Minä olen siitä hyvä esimerkki. Mutta on minulla silti enimmäkseen ollut aika hauskaa tähän asti.
torstai 2. joulukuuta 2010
Näillä yritetään maailmalle
Posti toi eilen luukusta Burning Bridge katalogin, jossa minäkin olen mukana turkulaisen Turbatorin edustajana novellikokoelmallani Outoa rakkautta. Katalogi on hieno kuin mikä, ja siinä kirjoitetaan minun novelleistani hyvin kauniisti englanniksi. Mutta heräsin taas ihmettelemään, että minkä vuoksi kirjassa on tuollainen kansi? Ymmärrän, että tämä oli kustantajan mielestä hyvä vitsi, mutta minä olen vähän eri mieltä.
Kannen vuoksi kirja joissakin kirjastoissa löytyy romantiikkahyllystä, ja väittäisin näin, että siellä se on kyllä mahdollisimman väärässä seurassa. Kuvan on piirtänyt Jukka Murtosaari.
Muistan ihan hyvin, että kustantaja etukäteen kertoili millaista kantta hän oli suunnittelemassa. Minun olisi pitänyt tietenkin sanoa jotain mikä olisi saanut hänet järkiinsä, mutta niinhän minä en tehnyt. Minulla oli varmaan mielessä viisi miljoonaa tärkeämpää asiaa, jotka kaikki todennäköisesti liittyivät johonkin typerään kirjaan jota olin jälleen väsäämässä.
Täytyy ihmetellä, että olen näinkin pitkään pystynyt keplottelemaan kirjailijana, vaikka pakko myöntää, että mitä markkinointiin ja muuhun fiksuun touhuun tulee, niin olen ollut koko ajan johdonmukaisesti typerä.
Sen voisi vielä kertoa, että kun Hirvosen kirja Kauimpana kuolemasta on tuottanut sambialaiselle lastenkodille 5000 euroa, mikä on hieno juttu, niin tällä minun Outoa rakkautta novellikokoelmallani on ostettu muistaakseni kuusi ulkohuusia kehitysmaihin. Edelleenkin on voimassa lupaukseni sijoittaa kokoelman tekijäpalkkiot vessoihin. Niin että jos joku nyt innostuu, näyttäisi kirjaa olevan myynnissä ainakin Suuressa kuussa.
Tässä myös Hirliin arvio kirjasta.
Susu Petal oli askartellut aamutuimaan parannellun version kirjan kannesta. Kiitos Susu! Mutta otin sen nyt pois, koska se herätti aivan turhan keskustelun netistä ladattujen kuvien käyttöoikeuksista. Sinänsä tietenkin kuvien tekijänoikeuksista käytävä keskustelu on tarpeellista, ei kuitenkaan mielestäni tässä tilanteessa, jolloin kukaan ei ollut tosissaan käyttämässä netistä ladattua ja jonkun toisen tekemää kuvaa markkinointitarkoituksiin. Kuva nyt oli vain täällä nähtävänä, eli siis siksi että aika vähällä vaivalla tuosta olisi saanut hyvän kannen. Kommenttilaatikossa ehdotettiin, että kysyisin alkuperäiseltä kannentekijältä luvan pitää kuvaa esillä. Kannella on kaksi tekijää, se joka piirsi kuvan, siis Jukka Murtosaari, sekä se joka suunnitteli kannen. Varsinaisen kannen tekijää en tiedä, en koskaan kysynyt. Minulla ei ole itsellä yhään kappaletta kirjaa, josta voisin katsoa mitä siellä sanotaan. Se voisi olla kustantaja itse, mutta kuulkaa nyt, minä en ala tämmöisen asian vuoksi kirjelmöidä enkä kysellä keneltäkään mitään.
ps. Ja hei te kaikki myötätuntoiset, jotka surette epäonneani tämän kannen vuoksi, lukekaa kirja! Tyhmä kansi ei estä nauttimasta novellien vinosta maailmasta!
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Nyt olisi Turussa hyvää kirjoittajakurssia tarjolla!!
Kerro ja kirjoita, opi tuntemaan itseäsi- kurssi alkaa jälleen ensi vuoden alussa Taideakatemiassa. Tiedot kurssista tuon linkin takana. Olen ollut opettamassa ties monellako kurssilla jo, mutta siellä on muitakin hyviä opettajia, joten kannattaa osallistua. Minun osani on ollut ohjastaa ja opastaa sellaista luovaa kirjoittamista, joka käyttää oman elämän tapahtumia ja kokemuksia kaunokirjallisten tekstien materiaalina. Viimeksi puhuttiin kyllä vähän siitäkin miten sosiaalista mediaa voisi käyttää kirjoittamisen, ja lähinnä vielä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tukena. Se olikin mielenkiintoinen kokemus, sillä aihe puhutti kovasti, ja oli vähällä ettei koko pitkä päivä mennyt sen pohtimiseen onko virtuaalielämä itse beelsebuupista kotoisin.
Mutta siis kysymys on kurssista, joka ei ensisijaisesti pyri kirjallisten broilereiden kasvattamiseen, vaan siihen kuinka voisimme kirjoitamisen kautta oppia paremmin tuntemaan itseämme. Mikä asia, itsetuntemus siis, ei tietenkään ole mikään itsetarkoitus, vaan välttämätön kyky, jotta voisimme paremmin tulla toimeen muiden kanssa, ymmärtää, rakastaa ja kunnioittaa myös muita ihmisiä.
Mutta siis kysymys on kurssista, joka ei ensisijaisesti pyri kirjallisten broilereiden kasvattamiseen, vaan siihen kuinka voisimme kirjoitamisen kautta oppia paremmin tuntemaan itseämme. Mikä asia, itsetuntemus siis, ei tietenkään ole mikään itsetarkoitus, vaan välttämätön kyky, jotta voisimme paremmin tulla toimeen muiden kanssa, ymmärtää, rakastaa ja kunnioittaa myös muita ihmisiä.
Koulutus sopii kaikille omasta kasvustaan ja itsetuntemuksensa vahvistamisesta kiinnostuneille, mutta erityisesti taide-, kulttuuri- ja kirjastoalalla toimiville tai kasvatus-, ohjaus- ja hoitotyötä tekeville sekä seurakuntatyössä työskenteleville, jotka haluavat rikastuttaa työtään luovan kirjoittamisen keinoin.
Tavoitteet:
Koulutuksen tavoitteena on perehdyttää luovan kirjoittamisen mahdollisuuksiin itsetuntemuksen kasvattajana ja tutustua erilaisiin kirjoittamisterapeuttisiin menetelmiin sekä antaa koulutettaville valmiuksia käyttää luovan kirjoittamisen ja kirjoittamisterapioiden menetelmiä omalla ammattialueellaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
