Pari pelotonta lukijaa

Eräs ihminen kertoi minulle vuosia sitten, miten oli naistenlehdestä lukenut artikkelia herpeksestä. Ja sen jälkeen saanut valtavat rokahtumat naamaansa. Hän oli vakuuttunut siitä, että se johtui hänen lukemastaan lehtiartikkelista, koska koskaan aikaisemmin hän ei ollut kärsinyt herpesrakkuloista.

En tiedä miten yleinen tuo ajattelutapa on nykyaikana. Välillä mietin tuliko annettua kirjalle liian epäkaupallinen nimi, kun ristin sen Lepraksi. Käsikirjoitus kulki pitkään nimellä Kutsumus, mutta sitten Kreetta Onkeli julkaisi kirjansa Kutsumus, enkä tahtonut antaa omalle kirjalleni samaa nimeä. Onneksi ihmiset ovat tarttuneet Lepraan pelottomasti.

Jos jotakuta askarruttaa mistä kirja kertoo, niin tässä on lukihäirikön postaus aiheesta, ilman juonipaljastuksia. Ja tässä Marjatta Jaanu-Schröderin todistus, hänelle lepra on sisaren työn vuoksi tullut läheiseksi. He ovat yhdessä kamppailleet auttaakseen lepraan sairastuneita lapsia Jaavalla.

Pari pelotonta lukijaa

Kiitos Kirjallisuustoimikunta ja Taike

Pääsin niin hienoon joukkoon, että alan pian kuvitella olevani itsekin jotain.

Pyhä Birgitta sairaanhoitajana taisi olla yksi niistä hankkeista joihin etsin rahoitusta. Tähän on tosiaan tultu, ei minua oikeastaan enää muu kiinnosta kuin pyhimykset ja heidän viestinsä maailmalle.

Me nykyihmiset olemme sellaisia, että tutkaillessamme menneisyyttä näemme sen takapajuisena ja surkeana. Kaikki oli ennen vaikeaa ja tuskallista, nyt on helpompaa. Ennen oltiin tyhmiä, nyt ollaan viisaita ja tästä se viisaus vain lisääntyy vuosi vuodelta.

En kiistä tuota, on se monessa asiassa noin. Mutta pyhimysten idea on siinä, että he ovat perillä ja he tietävät. Siitä asemasta käsin katsovat ja arvioivat meitä ja tekojamme. Tämä katseen suunta kiehtoo minua tällä hetkellä.

Pyhästä Birgitasta sairaanhoitajana on tehty opinnäyte sairaanhoito-oppilaitokselle ja sitä lukiessa menee helposti aivo solmuun, kun kaikki yhtäkkiä pitääkin ajatella jotenkin aivan toisin päin kuin mihin moderni ihminen on tottunut. Sen kaiken voi kuitata takaperoiseksi, ja moni varmaan kuittaakin, mutta minä en. Minusta siinä on ideaa.

Nyt jatkan päivää Hesselbladin parissa.

Kiitos Kirjallisuustoimikunta ja Taike

Äiti, älä murehdi siellä pilven päällä, kyllä mnä pärjäilen

On ihmeellistä, että toimeentuloni on turvattu vuoden 2020 loppuun asti. Tällaista ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun äitini helmoista lähdin.

Äiti kantoi viimeiseen asti huolta siitä kuinka pärjäisin. Hän oli täyttänyt yhdeksänkymmentä ja poti terminaalivaiheen syöpää palvelutalossa, ja suri epävarmaa elämääni. Minä olin tuolloin viisikymmentäkahdeksanvuotias.

Äidin viimeiset sanat minulle olivatkin: Koeta pärjätä. Sitten hän vielä lisäsi: Vaikka kyllähän sinä pärjäät, kun olet aina ollut niin fiksu tyttö. Taas alkaa itkettää, kun muistelen sitä. En enää nähnyt häntä elossa tuon vierailuni jälkeen.

Miksi nyt aloin sitä muistella, vaikka minun piti riekkua apurahoistani ja työsuunnitelmistani. Kesä menee tiiviisti Elisabeth Hesselbladin kanssa. Hän on siis se ruotsalainen nainen, joka elvytti birgittalaissääntökunnan 1900-luvulla. Hänen ansiostaan meillä Turussa toimii Birgittalaisluostari. Vai onko se oikeastaan hänen ansiotaan, vaikea sanoa, mutta jätän teologian nyt sikseen ja puhun asiasta maallistuneen ihmisen tapaan. Jollainen tavallaan olenkin. 

Äiti, älä murehdi siellä pilven päällä, kyllä mnä pärjäilen