Kirjoittajaohjauspohdinta

Välillä tuntuu kuin kirjoittaisi kymmentä romaania yhtä aikaa. Niinhän minä tavallaan kirjoitankin, sillä omieni lisäksi seuraan tusinaa muutakin käsikirjoitusta, että kuinka ne etenevät.

Yritän auttaa kirjoittajia näkemään, että mitä kässärille voisi tehdä. Se on sekä uuvuttavaa, että koukuttavan kiinnostavaa. Tunnen aina vahvaa ja vilpitöntä turhautumista, kun joku yhtäkkiä lopettaakin kurssin ja näin ollen minä en todennäköisesti koskaan saa tietää millainen tarinasta sitten lopulta tuli. Jossain tapauksessa ihminen jatkaa juttunsa loppuun jollakin toisella kurssilla, tai sitten kesken jäänyt tarina vain unohtuu ja pulverisoituu, muuttuu kenties haikeaksi haaveeksi, että joskus vielä. Tai sitten tulee lopullisesti ja totaalisesti hylätyksi. Joskus hylätyksi tulee myös koko haave kirjoittamisesta.

Romaaneja voi kirjoittaa ja kirjailijaksi ryhtyä käymättä ainuttakaan kurssia. Mutta on se vaan jotenkin huono signaali, kun tulee kurssille, pistää kässärin alulle ja sitten jättää sen kesken. Siinä on jotain, mikä ei mahdu minun järkeeni.

Yritän sitten kuitenkin yleensä pitää mölyt mahassani. En halua saada sellaista mainetta, että hullu ämmä, se ei päästä pois kurssiltaan jos sinne vahingossa eksyy. Mutta hankala dilemma on se, että monesti ihmiset kuitenkin kaipaavat pientä patistelua ja sitä, että heidän tekemisistään ollaan kiinnostuneita.

Joskus tuntuu, että pitäisi osata ilmaista kiinnostusta olematta oikeasti kiinnostunut, se olisi parasta. Olla siis jollakin periaatteellisella tasolla kiinnostunut, mutta henkilökohtaisesti irti käsikirjoituksista ja niiden tekijöistä.

Kirjoittajaohjauspohdinta

Kura kelpaa senioreille, mikä ettei

Luutiissa kirjoitetaan häikälemättömästä kirjabisneksestä seniorilukijoiden kustannuksella.

Kysymys on siis siitä, että Perhekirjat niminen toimija on huomannut markkinaraon. Se julkaisee isotekstisinä laitoksina kirjoja joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet ja joista kustantaja ei joudu maksamaan. 

Pintapuolisesti tarkastellen hyvä idea, mutta toisaalta jymäyttämistä, koska kyseiset ikivanhat käännökset eivät palvele nykylukijaa, vaikka hänellä ikää jo olisikin. Mutta toki meihin ikäloppuihin suhtaudutaan yhteiskunnassa muutenkin näin, mikä tahansa kura kelpaa, kun ei parempaakaan ole tarjolla.

Huomioin siis mielenkiinnolla, että joku kustannusalan toimija on haistanut ikääntyvässä väestössä markkinaraon. Olen nimittäin ihmetellyt, että miksi niin vähän yritetään palvella sitä osaa väestöstä joka ihan oikeasti joukkomitassa vielä viihtyy paperikirjojen ääressä ja jopa lukee niitä. Ja muutakin kuin dekkareita. 

Itsekin alan tässä vähitellen havitella osuutta isotekstisten opusten kirjoittajana, mutta minulle pitää kyllä maksaa, ainakin kunnes saadaan kansalaispalkka.

Kura kelpaa senioreille, mikä ettei

Ahdistelua

Helsingin uuden vuoden viettoon liittyen poliisi tutkii nyt sitten viittätoista epäiltyä seksuaalirikosta. Somekontaktien ja joidenkin television keskusteluohjelmien perusteella suomalaisnaiset ovat koonneet rivejään todistaakseen, että aina, aivan aina Suomessa ahdisteltu naisia, ja ahdistelijat ovat olleet suomalaisia miehiä. On heidän mielestään jollakin tavalla tekopyhää nyt yhtäkkiä ryhtyä suojelemaan suomalaisia naisia, kun ne ennenkin ovat olleet miehille avointa riistaa.

On ihan totta, että suomalaiset miehet ahdistelevat naisia. Jopa minua on elämäni aikana muutaman kerran ahdisteltu. Ensimmäisinä kertoina olin vielä kansakoulussa ja siitä se sitten jatkui kunnes joskus loppui. Viimeinen mieleen jäänyt episodi oli entisessä asuinkunnassani, kun naapurin renki tuli juovuksissa meille ja kävi käsiksi rintoihini keskellä päivää. Ajoin rengin hiilihangon kanssa pihalle.

Tästä huolimatta minusta on erikoista, että turvapaikanhakijoiden seksuaalisia tökeryyksiä vähätellään vetoamalla suomalaismiesten vuosisataiseen kyvyttömyyteen suoda naisrauha. Onko se nyt niin, että ahdistelkoon rauhassa, kun kerran muutkin ahdistelevat.

Vaikka naisten ahdistelu on Suomessa ollut suhteellisen yleistä niin en itse muista kenenkään koskaan kommentoineen, että kyllähän miesten nyt täytyy vähän päästä kourimaan. Kourivia ja törkeyksiä puhuvia miehiä on halveksuttu. Mutta varmaankaan asiaa ei ole otettu riittävän vakavasti, sen kyllä uskon. Muistan etten itsekään ottanut sitä niin kauhean vakavasti, vaikka jälkikäteen olen joskus muistellut tuota hiilihankoepisodia ja ajatellut, että oli se aikamoinen tilanne.

Ymmärrän, että kotoperäisten miesten ahdistelujen esiin nostaminen liittyy politiikkaan ja siis tarkemmin sanoen perussuomalaisten politiikan vastustamiseen. Mutta jotenkin tuntuu, että vähän puusilmäisesti tätä taistelua nyt käydään.

Ahdistelua

Ihana konservatiivisuus

Kun jostain asiasta sanotaan, että se on vanhanaikainen, tai ihmisestä mielipiteineen sanotaan, että hän on konservatiivinen, niin sen tarkempaa analyysia ja perustelua ei nykyään enää kaivata. Vanhanaikaisuusleima tai konservatiivisuusleima otsaan, ja katsotaan näytetyksi toteen, että kyseinen asia tai mielipide on muuttunut kelvottomaksi ja siihen pitäytyvä ihminen on persona non grata.

Toisaalta huomataan, että suuret edistysaskeleet ovat voineetkin pitemmän päälle olla turmiollisia. Esim. energiansäästöhuumassa tehdyt pullotalot, jotka ovat tuottaneet homeongelmia ja  terveysongelmia ja kustannuksia.

Myönnän, että jotkin vanhanaikaiset innovaatiot, tavat ja uskomukset voivat olla aikansa eläneitä. Ja jotkin uudenaikaiset innovaatiot tervetullut parannus. Mutta kaipaisin toimittajilta ja uutisankkureilta valveutuneisuutta, kun he valtakunnallisessa mediassa julistavat jonkin asian moderniksi ja toisen asian konservatiiviseksi ja olettavat, että moderni on yhtä kuin hyvä ja konservatiivinen yhtä kuin huono. Luonnollisesti me muutkin voisimme lähestyä näitä konservatiivisuus-liberaalius-modernius asioita hiukan erittelevämmin.

Usein myös tarvitaan useampi vuosikymmen ennen kuin paljastuu onko jokin uudistus ollut toimivat ja tuonut hyvää kaikille. Kuten nyt esimerkiksi nämä ihanat energiasäästötalot, jotka vähitellen sairastuttavat koko kansakunnan homeallergioihin.

Luonnollisesti kannan tässä huolta myös muista asioista kuin rakennuksista. Havahduin miettimään tätä asiaa, kun juttelin nuoren ystäväni kanssa, joka useaan kertaan voivotteli olevansa niin toivottoman konservatiivinen. Hänen ystävänsä moittivat häntä siitä. Kysyin mitä hän tarkoittaa konservatiivisella. Hän tarkoitti mm. sitä, että haluaisi löytää miehen, jonka kanssa voisi solmia avioliiton, joka kestäisi eliniän. Konservatiivinen haave tosiaan, mutta onko se niin huono haave kuitenkaan?

Ihana konservatiivisuus

Kolmannen asteen yhteys

Pidetään yhteyttä. Tuttu fraasi, jonka lausuu ajattelematta asiaa useinkaan sen enempää. Mutta eräänä päivänä yhteydenpito loppuu. Sain asiasta muistutuksen, kun eilen tuli puhelu sairaalasta. Tällä kertaa yhteydenpito vielä jatkuu, mutta ihmissuhde asettui joka tapauksessa uuteen perspektiiviin.

Olen lukenut vanhoja kirjeitä. Niissäkin toistuu sama pyrkimys yhteydenpitoon. Kirjoita taas mitä teille kuuluu. Kirjoitan, kun en ole aikoihin kuullut uutisia teiltä. Miten teillä voidaan, täällä voidaan hyvin. Odotan taas kirjettäsi. Ja jollakin tavalla nuo yli seitsemänkymmenen vuoden takaiset vetävät minutkin, joka kirjoittamisajankohtana en ollut vielä syntynyt, kirjoittajien ja vastaanottajien yhteyteen.

Minulla on lapsuudesta asti ollut toistuvasti kokemusi siitä, että minut on suljettu pleksikuplan sisälle. Lapsena makasin vuoteessani ja kuvittelin itseni avaruuteen kiertämään ilman toivoa, että koskaan pääsisin takaisin maan kamaralle. Avaruuslennoillakin pidetään yhteyttä maahan, mutta minun kuvitelmalentoni olivat sellaisia, että olen yksin kuplan sisällä, en koskaan pääse takaisin maahan eikä kukaan kaipaa minua.

Ihmiskunnan historia on täynnä ihmisiä jotka syntyvät ja kuolevat ilman että kukaan piittaa. Tälläkin hetkellä meidän sivistynyt yhteiskuntamme poistaa keskuudestaan ihmisiä, joita se ei kaipaa. En kirjoita sitä a-alkuista sanaa tähän, koska en halua joutua paskamyrskyyn sen vuoksi, että minulla on valtavirrasta poikkeava kanta.

Mutta ne jotka syntyvät ihmisyhteisöön joka huolehtii jäsenistään, alkavat heti pitää yhteyttä. Kunnes yhteydenpito loppuu.

Kuolemassa ei pidetä yhteyttä. Paitsi ne jotka uskovat, että sielu palaa Jumalan yhteyteen, tai vaihtoehtoisesti kummituksena häiritsemään jälkeenjääneiden elämää. 

Kolmannen asteen yhteys

Pankkipurkaus

Tämän tästä virkeä virkailija soittelee minulle pankistani. Olisiko aika pistää vakuutusasiat kuntoon mitäs tuumit, katsottaisko niitä vähän? Tai sitten siellä ilmaistaan kiinnostusta säästämisharrastuksiani kohtaan: Mites on, katsottaisko teille jokin sopiva sijoitusmuoto, vaikka tällainen 3% tuotto-osuus.

Alvariinsa sieltä soitellaan, mutta tämän yhden kerran, kun minä halusin soittaa pankkiini ja varata sieltä ajan, jotta isohko kauppa voitaisiin tehdä pankissa, niin eipä sieltä saa ketään langan päähän. Eilen yritin koko päivän ja tänään jatkoin yrittämistä, turhaan.

Jokin valtakunnallinen palvelunumero vastasi lopulta kun olin ohjeitten mukaan painellut ykköstä ja kakkosta ja kolmosta. Lopulta ohjauduin ottamaan yhteyttä verkkopankin kautta, koska ilmeisesti painalsin väärää numeroa. Tein niin, mutta ei se auttanut. Kännykkääni sain kyllä viestin, jossa kerrottiin, että voisin ilmaiseksi vastata heidän kyselyynsä, numeroarvostella saamani palvelun! Minkä ihmeen palvelun? Enhän ole saanut muuta kuin veemäistä kyykytystä ja häirintää.

Lopulta oli pakko mennä paikan päälle. Kuvittelin, että pankissa olisi kova ruuhka, mutta siellä oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Menin infotiskille ja selitin asiani. Infoneiti kysyi eikö minulla ole verkkopankkitunnuksia, enkö voi hoidella kauppasummaa verkkopankin kautta.

Kysymys on asunnon ostamisesta, en tykkää näpytellä jossain kiinteistövälityksen toimistossa vieraalla koneella verkkopankkitunnuksiani ja levitellä avainlukulistojani enkä varsinkaan näpytellä pitkiä tilinumeroita. Entä jos teen virheen. Ei, haluan että pankkivirkailija hoitaa tämmöisen asian, ei kai se ole liikaa vaadittu? Jos sinä nyt ehdottomasti vaadit, niin varataan sinulle aika, ei kai tässä muu auta, hän sanoi. Kyllä, ei auta muu, vaadin ehdottomasti, mutta siis mikä tässä ylipäätään on ongelma? Ei kuulemma ollut ongelmaa. Infoneiti katseli ruutuaan ja kertoi, että haluamalleni päivälle oli aikoja kymmenstä aamulla kuuteen illalla ihan vapaasti valittavaksi. Mutta kaksi päivää sain stressata tämmöisen asian vuoksi joka ei sitten lopulta kuitenkaan ollut mikään ongelma.

Vaihtaisin pankkia jos hetkenkin epäilisin, että joku toinen riistolaitos olisi parempi.

Pankkipurkaus

Sota-ajan kirjeet saivat miettimään ihmisen elämän alkupistettä

Löysin isäni sodan aikaisen kirjeenvaihdon joukosta niputettuna erään lotan kirjeet. Keksin koeluontoisesti testata löytyisikö kaikkivaltiaan Facebookin kautta lotan omaisia. Ajattelin, että voisin toimittaa kirjeet omaisille ja mielelläni tietysti kuulisin josko isäni kirjeet olisivat tallessa.

Ei kulunut vuorokauttakaan, kun minulla oli jo tiedossa ko. lotan pojan osoite ja tieto, että tämä on kovin kiinnostunut äitinsä kirjeistä.

Täysin ilman soraääniä prosessi ei sujunut. Ihmiset huolestuivat kirjesalaisuuden rikkomisesta, kirjeet eivät kuulu uteliaiden sukulaisten ja muiden ulkopuolisten tongittaviksi.

Ymmärrän kritiikin, mutta mikä on vaihtoehto, kirjeiden tuhoaminen? Jos ne luovutetaan arkistoon, niin sielläkin joku tutkija saattaa niitä tonkia.

Olen lukenut isäni kirjeitä, sellaisia joita hänen vanhempansa ovat kirjoitelleet hänelle, kun hän on ollut armeijassa ja sodassa. Ja isäni vastaukset heille. Kirjesalaisuuden näkökulmasta olen ilmeisesti tehnyt rikkomuksen.

Kirje on yksityisasia, mutta toisaalta, onko kuitenkaan täysin? Monet sukupolvien ketjuun liittyvät jutut ovat vaivanneet mieltäni. Isoisäni kirjeet ovat paljastaneet minulle yllättävän puolen sekä isoisästäni, että isästäni. Kirjeiden lukeminen on antanut minulle tietoa omasta elämästäni siltä ajalta kun minua ei vielä ollut. Ajattelen että ihminen ei synny pelkästään silloin, kun hänet otetaan maailmaan äitinsä kohdusta. Hän syntyy jo paljon aikaisemmin valinnoissa joita isovanhemmat ja vanhemmat ovat tehneet.

Jos isän ja tuon lotan suhde ei olisi päättynyt minä en todennäköisesti olisi koskaan syntynyt tähän maailmaan. Minun olemassaoloani koskevia päätöksiä tehtiin tuolloin. 

Sota-ajan kirjeet saivat miettimään ihmisen elämän alkupistettä