perjantai 29. tammikuuta 2016

Kirjoittajaohjauspohdinta

Välillä tuntuu kuin kirjoittaisi kymmentä romaania yhtä aikaa. Niinhän minä tavallaan kirjoitankin, sillä omieni lisäksi seuraan tusinaa muutakin käsikirjoitusta, että kuinka ne etenevät.

Yritän auttaa kirjoittajia näkemään, että mitä kässärille voisi tehdä. Se on sekä uuvuttavaa, että koukuttavan kiinnostavaa. Tunnen aina vahvaa ja vilpitöntä turhautumista, kun joku yhtäkkiä lopettaakin kurssin ja näin ollen minä en todennäköisesti koskaan saa tietää millainen tarinasta sitten lopulta tuli. Jossain tapauksessa ihminen jatkaa juttunsa loppuun jollakin toisella kurssilla, tai sitten kesken jäänyt tarina vain unohtuu ja pulverisoituu, muuttuu kenties haikeaksi haaveeksi, että joskus vielä. Tai sitten tulee lopullisesti ja totaalisesti hylätyksi. Joskus hylätyksi tulee myös koko haave kirjoittamisesta.

Romaaneja voi kirjoittaa ja kirjailijaksi ryhtyä käymättä ainuttakaan kurssia. Mutta on se vaan jotenkin huono signaali, kun tulee kurssille, pistää kässärin alulle ja sitten jättää sen kesken. Siinä on jotain, mikä ei mahdu minun järkeeni.

Yritän sitten kuitenkin yleensä pitää mölyt mahassani. En halua saada sellaista mainetta, että hullu ämmä, se ei päästä pois kurssiltaan jos sinne vahingossa eksyy. Mutta hankala dilemma on se, että monesti ihmiset kuitenkin kaipaavat pientä patistelua ja sitä, että heidän tekemisistään ollaan kiinnostuneita.

Joskus tuntuu, että pitäisi osata ilmaista kiinnostusta olematta oikeasti kiinnostunut, se olisi parasta. Olla siis jollakin periaatteellisella tasolla kiinnostunut, mutta henkilökohtaisesti irti käsikirjoituksista ja niiden tekijöistä.

Share/Bookmark

3 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Tulipa mieleen yksi empatian määritelmä:
    "”Auttaja osaa käydä sisällä ja tulla pois. Ammattitaidolla. Itsekin vähän liikahtaneena mutta kuitenkin tolpillaan pysyen.”

    VastaaPoista
  3. Niin, tuo se taito varmaan olisi.

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!