Ei Jerusalemista ole turhaan tapeltu

Jumalallinen läsnäolo lepää täällä

On järkyttävän ihanaa ja toisaalta tuskallista olla yksipuolisesti  rakastunut Jerusalemiin. Matkalle lähtiessä ei tullut mieleenkään, että niin voisi käydä. Nyt siitä on jo kuukausi, kun palasin. Aika on mennyt työstäessä matkakirjaa. Se tulee vain porukan omaan käyttöön, painos on 50 kappaletta, joten jonkinlaisena hulluuden osoituksena voi senkin tekemistä kai pitää. Mutta on ollut hauska jatkaa vaellusta tällä tavalla kotisohvalta käsin. Muut ovat jo palanneet arkeen aikoja sitten, mutta minä hengaan edelleen Siionin vuorella.

Ihmiset lähettivät kuvia ja muistiinpanoja ja olen sitten kasannut ne yhtenäiseksi tarinaksi. Toinen ystävällinen ihminen käänsi tekstit englanniksi, joten kirja voidaan lähettää kumppaneille Galileaan ja Jerusalemiin ja hekin pääsevät näkemään millainen meidän matkamme kaiken kaikkiaan oli. Kaksi kolmasosaa ryhmästäkin lukee kirjaa luontevammin englanniksi kuin suomeksi, vaikkei englanti kovin monen äidinkieli olekaan.  Kirja on siis kaksikielinen, teksti täytyi pitää tiiviinä. Kuvat siinä tietysti pääosassa ovatkin.

Tänään pitäisi lähteä kirjapainoon tarkastamaan vedoksia. Joten pyhiinvaellukseni lähestyy toden teolla loppua. Pitäisi vähitellen asettua elämään loppuelämääni tässä uudessa monin tavoin muuttuneessa tilanteessa. Mikä on sen arvoista, että sille kannattaisi lahjoittaa elämänsä rippeet?

Naapuri lainasi Munkki Serafimin kirjan Kultainen Jerusalem. Se vähän lohduttaa, kun huomaa, että onhan niitä tosiaan muitakin, jotka ovat hurahtaneet Jerusalemin vuoksi. Jostain syystä eniten jäi vaikuttamaan vierailu Itkumuurilla, jossa "Jumalallinen läsnäolo lepää". Jo siellä käydessä tuli sellainen olo, että onkohan se tosiaan niin. Ja ajateltuani Jerusalemia nyt kuukauden päivät, on yhä enemmän alkanut tuntua siltä, että kyllä se tosiaan taitaa olla niin. Ei tuota kaupunkia turhaan ole historiansa aikana tuhottu, piiritetty ja miehitetty viitisenkymmentä kertaa.

Ei Jerusalemista ole turhaan tapeltu