Yhä useampi suomalainen haluaa korjata sukupuoltaan, kertoo Iltalehti. Ja kun useampi haluaa, niin varmaan näihin prosesseihin sitten myös lähdetään.
Siitä taas seuraa, että aikanaan yhä useampi suomalainen joutuu korjaamaan sukupuoltaan takaisin päin, kuten Sametti on päättänyt tehdä. Puhutaan siis detransitiosta. Nainen korjaa sukupuolta mieheksi ja sitten takaisin naiseksi.
En oikein tiedä, miksi olen alkanut seurata sukupuolenkorjausrumbaa, joka koko läntisessä maailmassa tuntuu olevan meneillään. Pistää miettimään, että mistä se oikein kertoo, että niin iso osa väestöstä pohtii sukupuoltaan ja löytää elämäntehtävänsä sukupuolen korjaamisesta, joko siitä että korjaa omaansa, tai siitä, että taistelee muiden oikeudesta korjata sukupuoltaan.
Joskus ennen vanhaan taisteltiin nälänhätää vastaan, maailmanrauhan puolesta, nyt oikeudesta valita sukupuoli.
Kummallisinta on, että puhutaan sukupuolen korjaamisesta, vaikka lienee selvää, ettei nykyteknologialla miehestä pystytä tekemään vielä naista, eikä naisesta miestä. Ehkä kaikki haluavat olla nyt niitä muita.
Nyt on alkanut ilmestyä kirjoja, joiden päähenkilö korjaa sukupuoltaan, ja uusi parempi elämä odottaa, kun ulkoinen sukupuoli on korjattu vastaamaan sisäistä kokemusta. On myös ilmestynyt ainakin yksi terapiaromaani siitä miltä tuntuu, kun oma puoliso korjaa sukupuoltaan, ja puoliso näin ollen katoaa, vähän kuin kuolee. Joko aika olisi kypsä sille, että romaanin päähenkilö korjaa sukupuolensa, katuu ja korjaa sen takaisin?
Tai entä sille, että päähenkilö saa transdiagnoosin, mutta viime hetkessä päättää, ettei lähde korjausprosessiin, vaan päättääkin hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Tällaisenkin ihmisen tunnen.
Jaa, enpä tajunnut aloittaessani tätä blogipostausta, että ehkä tässä on uuden romaanin aihe.
Siitä taas seuraa, että aikanaan yhä useampi suomalainen joutuu korjaamaan sukupuoltaan takaisin päin, kuten Sametti on päättänyt tehdä. Puhutaan siis detransitiosta. Nainen korjaa sukupuolta mieheksi ja sitten takaisin naiseksi.
En oikein tiedä, miksi olen alkanut seurata sukupuolenkorjausrumbaa, joka koko läntisessä maailmassa tuntuu olevan meneillään. Pistää miettimään, että mistä se oikein kertoo, että niin iso osa väestöstä pohtii sukupuoltaan ja löytää elämäntehtävänsä sukupuolen korjaamisesta, joko siitä että korjaa omaansa, tai siitä, että taistelee muiden oikeudesta korjata sukupuoltaan.
Joskus ennen vanhaan taisteltiin nälänhätää vastaan, maailmanrauhan puolesta, nyt oikeudesta valita sukupuoli.
Kummallisinta on, että puhutaan sukupuolen korjaamisesta, vaikka lienee selvää, ettei nykyteknologialla miehestä pystytä tekemään vielä naista, eikä naisesta miestä. Ehkä kaikki haluavat olla nyt niitä muita.
Nyt on alkanut ilmestyä kirjoja, joiden päähenkilö korjaa sukupuoltaan, ja uusi parempi elämä odottaa, kun ulkoinen sukupuoli on korjattu vastaamaan sisäistä kokemusta. On myös ilmestynyt ainakin yksi terapiaromaani siitä miltä tuntuu, kun oma puoliso korjaa sukupuoltaan, ja puoliso näin ollen katoaa, vähän kuin kuolee. Joko aika olisi kypsä sille, että romaanin päähenkilö korjaa sukupuolensa, katuu ja korjaa sen takaisin?
Tai entä sille, että päähenkilö saa transdiagnoosin, mutta viime hetkessä päättää, ettei lähde korjausprosessiin, vaan päättääkin hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Tällaisenkin ihmisen tunnen.
Jaa, enpä tajunnut aloittaessani tätä blogipostausta, että ehkä tässä on uuden romaanin aihe.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mitä mielessä!