Kevät on aina sitä aikaa, kun kirjailijat jännittävät millainen päätös Kirjastoapuaha-asiassa on tehty heidän asiassaan. Rahaahan jakelee Taike, ja ideana on jakaa tietty prosentti kirjastojen aineistomäärärahaa vastaavasta summasta apurahoina työsuunnitelmaa vastaan kirjailijoille joiden kirjat ovat kirjastoissa vapaasti lainattavissa.
Minulla on apurahojen ja kirjailijuuteni suhteen ollut vähän sellainen päähänpotkitun identiteetti. Ehkä se juontaa juurensa siitä, että esikoiskirjailijaseminaarissa Pentinkulman päivillä vuonna 1994 kerrottiin, että esikoisen jälkeen annetaan aina sellainen pieni alkupotkuapuraha.
No, ei annettu minulle, ja sepä jäi kaivelemaan. En jäänyt seuraamaan, että saivatko muut.
En ole varma sainko ensimmäisen 8000 MARKAN apurahani toisen vai kolmannen kirjani jälkeen, mutta sen jälkeen olen ollut joka vuosi niiden onnekkaiden joukossa joita Taike muistaa myönteisellä päätöksellä.
Muutama vuosi sitten jakoperiaatteita muutettiin. Päätettiin luopua pienistä parin tonnin apurahoista ja ryhtyä jakamaan isompia summia harvemmille. Luonnollisesti vastustin tätä muutosta, koska oletin kohtaloni olevan karu. Mutta ei sentään. sain tänä vuonnakin myönteisen päätöksen ja kaiken lisäksi suuremman summan kuin koskaan aikaisemmin. Ja sain rahaa Elisabeth Hesselbladia koskevaan projektiin, jota pidin aika toivottomana tapauksessa apuraharaadin kannalta. Siis ketä kiinnostaa joku ruotsalainen hourupää joka tahtoo nunnaksi ja päättää elvyttää kokonaisen keskiaikaisen sääntökunnan. Tosi hienoa siis, että saan paneutua Elisabeth Hesselbladin elämään. Kuten kaikki kunnon pyhimykset hänkin on todella raivostuttava ja samalla ihastuttava persoona.
Iloa apurahasta himmentää se, että monet ovat jääneet ilman. Väkisinkin mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tuen? Tiedän ettei sitä sovi jäädä miettimään, koska sellaiset ajatukset kangistavat ja sitten jää hommat tekemättä.
Minulla on apurahojen ja kirjailijuuteni suhteen ollut vähän sellainen päähänpotkitun identiteetti. Ehkä se juontaa juurensa siitä, että esikoiskirjailijaseminaarissa Pentinkulman päivillä vuonna 1994 kerrottiin, että esikoisen jälkeen annetaan aina sellainen pieni alkupotkuapuraha.
No, ei annettu minulle, ja sepä jäi kaivelemaan. En jäänyt seuraamaan, että saivatko muut.
En ole varma sainko ensimmäisen 8000 MARKAN apurahani toisen vai kolmannen kirjani jälkeen, mutta sen jälkeen olen ollut joka vuosi niiden onnekkaiden joukossa joita Taike muistaa myönteisellä päätöksellä.
Muutama vuosi sitten jakoperiaatteita muutettiin. Päätettiin luopua pienistä parin tonnin apurahoista ja ryhtyä jakamaan isompia summia harvemmille. Luonnollisesti vastustin tätä muutosta, koska oletin kohtaloni olevan karu. Mutta ei sentään. sain tänä vuonnakin myönteisen päätöksen ja kaiken lisäksi suuremman summan kuin koskaan aikaisemmin. Ja sain rahaa Elisabeth Hesselbladia koskevaan projektiin, jota pidin aika toivottomana tapauksessa apuraharaadin kannalta. Siis ketä kiinnostaa joku ruotsalainen hourupää joka tahtoo nunnaksi ja päättää elvyttää kokonaisen keskiaikaisen sääntökunnan. Tosi hienoa siis, että saan paneutua Elisabeth Hesselbladin elämään. Kuten kaikki kunnon pyhimykset hänkin on todella raivostuttava ja samalla ihastuttava persoona.
Iloa apurahasta himmentää se, että monet ovat jääneet ilman. Väkisinkin mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tuen? Tiedän ettei sitä sovi jäädä miettimään, koska sellaiset ajatukset kangistavat ja sitten jää hommat tekemättä.
Onnittelut!
VastaaPoistaKiitos!
VastaaPoista