Tämä kässäri tupsahti eilen sähköpostilaatikkoon ja sehän tiesi heti töitä. Oli tehtävä viimeiset korjaukset ennen kuin kirja menee taittajalle. Nyt elän neuroosivaihetta.
Kirjan juonen kannalta on olennaista, että Raakkel niminen nuori nainen viruu Tammisaaren vankileirillä kesän, kunnes loppukesällä, öiden pimetessä karkaa sieltä. Vangeilla tosiaan oli hyvät mahdollisuudet karata leiriltä, joten siinä kohden ei ole ongelmaa. Mutta Tammisaaren puoliviikkoraporttien mukaan siellä oli kesän aikana joitakin jaksoja, jolloin vankileirillä ei olisi ollut yhtään naista. Jo alkukesällä naisia alettiin keskittää muualle, mutta muutamia naisia piipahteli Tammisaaressakin pitkin kesää.
Paavolaisen Vankileirit Suomessa, joka on pääasiallinen lähteeni, ja oikeastaan alkusysäys koko kirjaan, piirtää vankileireistä sellaisen kuvan, että siellä on voinut tapahtua mitä tahansa. Asiat eivät ole olleet kenenkään hallinnassa. Kirjoituspöytien ääressä asioita pantiin luistamaan, esimerkiksi ruoka-annosten kalorimäärät olivat paperilla vähän toista kuin mitä ne olivat käytännön ruokajakelussa. Paavolainen mainitsee puoliviikkoraporttien summittaisuudesta. Joten minä ajattelin sen niin, että yksi ihminen saattoi siellä hyvinkin mennä läpi seulojen ja vähän kuin unohtua johonkin koloon. Joillakin leireillä lienee tapahtunut myös eräänlaisia identiteettivarkauksia, kun elävä vanki on tilaisuuden tullen ottanut kuolleelta tämän tuntolevyn ja pistänyt omansa tilalle. Oman romaanini kannalta oli jostain syystä välttämätöntä, että Raakkel pysyi Tammisaaressa.
Nyt jälkeenpäin tuntuu, että olisiko se nyt ollut kauhea vahinko, jos olisin antanut siirtää hänet vaikka Santahaminaan. Olisi hän sieltäkin pystynyt haikailemaan, että menee puhumaan tohtorille. Mutta minua jotenkin kutkutti se, että he ovat samassa leirissä, siis tämä tohtori, ja Raakkel. Niin lähellä ja niin kaukana toisistaan.
Nykyään tuntuu, että historiallisen romaanien pitäisi olla kaikilta osin ihan kuranttia historiankirjoitusta. Kirjailijoista on tullut historiantutkijoita, jotka perustavat fiktionsa lähdemateriaaliin. Jokainen nippeli pitää perustella dokumentilla, joka osoittaa, että näin se meni, uskokaa tai älkää. Perustan tämän mielikuvan lukemiini kirjailijahaastatteluihin. Tämä minun romaanini on siis toisenlainen. Siinä on taustalla oikeat lähteet, mutta olen päättänyt, että niissä on aukkoja. Koska niissä joka tapauksessa ON aukkoja. Minä vain päätin, että ne aukot ovat siellä, mitkä ovat käteviä minun kässärini kannalta. Olenko roisto?
Täällä kirjaa jo myydään.
Tekstit
