Lapsena heiteltiin leipiä. Siis etsittiin litteä kivi ja heitettiin se veteen sellaisessa kulmassa, että kivi ei heti molskahtanutkaan pohjaan, vaan veden pintaan osuessaan poukkasi eteenpäin, kerran, kaksi, kolme, neljäkin kertaa. Tuntui jännittävältä, kun sai kiven pomppimaan veden päällä.
Joskus koen, että olen vähän kuin kivi, jonka suuri käsi on viskannut lentoon. Osun veden pintaan ja luulen, että nyt molskahdan pohjaan. Mutta en molskahdakaan, vaan veden pintajännite riittää vielä pieneen pomppuun. Mutta tiedän, että loputtomasti sitä vauhtia ei riitä. Jokin pomppu on viimeinen ja silloin kiven on aika vajota pohjaan.
Olen nyt taas kerran siinä vaiheessa jolloin mietin, että mitä seuraavaksi. Vieläkö kivi uhmaa painovoimaa ja nousee lentoon, vai joko se vajoaa pohjaan.
Tekstit
