Huviretki Helsinkiin ja Tampereelle on nyt suoritettu.
Ensiksi Helsingistä. Tunsin olevani ulkomailla, varmaankin koska kaupungissa oli niin paljon ulkomaalaisia. Esimerkiksi voimistelijoita. Kun menin hotelliin, vastaanottovirkailija alkoi puhua englantia ja aloin vaistomaisesti itsekin sölkätä englanniksi. Mutta hyvinhän se meni. Kerrossiivoojan kanssa oli vaikeampaa, koska hän puhui vain venäjää. Meni vähän aikaa, että mietin voiko hanavettä juoda ym. ennen kuin muistin että siis minähän olen kuitenkin edelleen Suomessa.
Piti mennä kaikkiin museoihin, mutta meninkin syömään ja ravintolassa suomalaiset tarjoilijatytöt olivat korvautuneet ilmeisesti virolaisilla korstoilla, aksentin perusteella arvelin. Miehiä olivat joka tapauksessa, sellaisia tatuoituja karjuja joita ennen näkyi vain Turun sataman kapakoissa. Ei siinä mitään, suomella pärjättiin ja ruoka oli hyvää.
Sitten piti ottaa päiväunet hotellissa. Illalla menin elokuviin ja katsoin Idan, joka jäi Turussa näkemättä. Lumoava taidonnäyte todetaan tuossa linkittämässäni arvostelussa. Mielestäni elokuva kertoi siitä, että väistelläänkö vaikeita asioita, vai kohdataanko ne. Ja miten syvälle asioiden kohtaamisessa mennään, mennäänkö ihan juuriin asti. Minulla oli ennakkoluuloja elokuvan mustavalkoisuutta kohtaan, mustavalkoiset elokuvat ovat usein mielestäni jotain taidekikkailua elleivät sitten ole aidosti vanhoja. Mutta tämä elokuva oli äärettömän kaunis myös kuvallisesti.
Kun tulin ulos elokuvateatterista (Kino Engel) jouduin keskelle sveitsiläisten punanuttuisten voimistelevien ja yhteislaulavien nuorten armeijaa. Se täytti valehtelematta koko kadun. He hoilottoviat laurentsiaa ja menivät välillä kyykkyyn. Laulu tuntui tutulta, mutta en ymmärrä miksi. Joka tapauksessa minulle tuli sellainen olo, että eikö se äskeinen elokuva loppunutkaan, se vain sai värit ja ehkä genrekin vähän vaihtui. Nyt pitää jatkaa työhommia ja jätän Tampereen osuuden raportoimatta, tai palaan siihen myöhemmin.
Ensiksi Helsingistä. Tunsin olevani ulkomailla, varmaankin koska kaupungissa oli niin paljon ulkomaalaisia. Esimerkiksi voimistelijoita. Kun menin hotelliin, vastaanottovirkailija alkoi puhua englantia ja aloin vaistomaisesti itsekin sölkätä englanniksi. Mutta hyvinhän se meni. Kerrossiivoojan kanssa oli vaikeampaa, koska hän puhui vain venäjää. Meni vähän aikaa, että mietin voiko hanavettä juoda ym. ennen kuin muistin että siis minähän olen kuitenkin edelleen Suomessa.
Piti mennä kaikkiin museoihin, mutta meninkin syömään ja ravintolassa suomalaiset tarjoilijatytöt olivat korvautuneet ilmeisesti virolaisilla korstoilla, aksentin perusteella arvelin. Miehiä olivat joka tapauksessa, sellaisia tatuoituja karjuja joita ennen näkyi vain Turun sataman kapakoissa. Ei siinä mitään, suomella pärjättiin ja ruoka oli hyvää.
Sitten piti ottaa päiväunet hotellissa. Illalla menin elokuviin ja katsoin Idan, joka jäi Turussa näkemättä. Lumoava taidonnäyte todetaan tuossa linkittämässäni arvostelussa. Mielestäni elokuva kertoi siitä, että väistelläänkö vaikeita asioita, vai kohdataanko ne. Ja miten syvälle asioiden kohtaamisessa mennään, mennäänkö ihan juuriin asti. Minulla oli ennakkoluuloja elokuvan mustavalkoisuutta kohtaan, mustavalkoiset elokuvat ovat usein mielestäni jotain taidekikkailua elleivät sitten ole aidosti vanhoja. Mutta tämä elokuva oli äärettömän kaunis myös kuvallisesti.
Kun tulin ulos elokuvateatterista (Kino Engel) jouduin keskelle sveitsiläisten punanuttuisten voimistelevien ja yhteislaulavien nuorten armeijaa. Se täytti valehtelematta koko kadun. He hoilottoviat laurentsiaa ja menivät välillä kyykkyyn. Laulu tuntui tutulta, mutta en ymmärrä miksi. Joka tapauksessa minulle tuli sellainen olo, että eikö se äskeinen elokuva loppunutkaan, se vain sai värit ja ehkä genrekin vähän vaihtui. Nyt pitää jatkaa työhommia ja jätän Tampereen osuuden raportoimatta, tai palaan siihen myöhemmin.
Tekstit
