Minulla on mielikuva, että joissakin klassikkoromaaneissa, jotka kertovat elämästä 1800-luvun loppupuolen Euroopassa, valvotaan kuolinvuoteiden äärellä. Jostain minulle ainakin on jäänyt voimakas mielikuva hiljaisesta huoneesta, vuoteessa lepäävästä sairaasta, joka hourii hiljaksiin. Vuoteen ääressä kynttilän tai öljylampun valossa valvoo naispuolinen omainen, tai muu sukulainen, mahdollisesti tietysti myös palvelijatar. Hän pyyhkii kärsivän otsaa kostealla kankaalla, muun ajan tekee käsitöitä, tai kenties lukee Raamattua tai rukouskirjaa. Kun kuoleva yrittää sanoa jotain, hoitaja kumartuu lähemmäksi kuullakseen nuo kallisarvoiset viimeiset sanat.
Vai muistanko ihan omiani. Jostain mielen pohjalta kuitenkin nousee tällaisia eräällä tavalla viihtyisiäkin kuvia. Vertaan mielikuvia omaan todellisuuteeni, jossa pyörähdän kuolinvuoteen äärellä mahdollisimman usein, mutta olen kumman kyvytön pysähtymään kovin pitkäksi aikaa. Pari kolme tuntia kerrallaan, on vaikea jäädä pidemmäksi aikaa olemaan.
Toisaalta tuntuu tyhmältä käydä muutaman päivän välein, kun joka käyntiä seuraa vuorokauden verran hallitsematonta ja puuskamaista surua joka hyökyy pintaan katsomatta tilanteen soveliaisuutta. Tuntuu, että samalla vaivalla voisi mennä sinne pidemmäksi aikaa olemaan. Kun en kuitenkaan pysty nyt tekemään mitään kovin järkevää, niin miksi en ottaisi virkkuutyötä mukaan ja asettuisi kuolinvuoteen äärelle niin kuin nuo romaanien hiljaiset sankarittaret. Minulla ei kylläkään ole virkkauksia olemassa, mutta ainahan voisin aloittaa. Toisaalta tämä ratkaisu vaatisi eräitä muitakin järjestelyjä, mutta suurin hidaste ehkä sittenkin on oma haluttomuuteni niin suureen henkiseen ja ajalliseen satsaukseen. En edes kysy olenko itsekäs, koska myönnän auliisti että olen itsekäs.
Tästä tilanteesta ja siihen liittyvistä tapahtumista ei kannata puhua ihmisille, kukaan ei halua kuulla, siksi kirjoitan siitä salakavalasti blogiin. Ympärilleni on laskeutunut hiljaisuus. Kun oma varsinainen työni on tässä tilanteessa mahdotonta, olen ajautunut muihin prosesseihin, kuten purkanut keittiön katosta pinkopahvit pois. Huomenna paneelikatto maalataan.
|
Tästä alkoi pinkopahvin repiminen |
|
Repiminen oli yllättävän nopeaa |
|
Mielessä kävi, että tarvitaanko maalia edes, mutta päätettiin sitten, että kyllä tarvitaan |
Muistiinpanoja tästä elämästä
Kirsti, voimia!
VastaaPoistaKiitos!
PoistaSanotaan, että kuolema on luonnollinen osa elämää. Minä sanoisin ennemmin, että väistämätön osa elämää. Olen aina kokenut, että on osuvasti sanottu suuressa Kirjassa kuoleman olevan vihollisista viimeinen. On luonnollista olla neuvoton ja surullinen kuoleman läheisyydessä. Jaksamista tilanteessasi.
VastaaPoistaKiitos! Kyllä se tosiaan viholliselta tuntuu, koska erottaa ihmiset toisistaan.
PoistaSurullista, jos et voi puhua näistä tunteistasi ihmisille. Onko ihan varma, etteivät ihmiset halua kuulla?
VastaaPoistaKuoleman lähestymisen seuraaminen on yhtä helvettiä, kaikenlaiset tunteet tulevat pintaan. Pääasia on tuntea, vaikka sekin on niin ärsyttävän rankkaa.
Kai sitä nyt joillekin voi puhua mutta toisille ei. On ihmisiä joita tällaiset jutut ahdistavat ja toisia joilla on oma kuppi liian täys. Mutta totta puhut kun sanoit että ei tässä voi kuin tuntea ne kaikki ikävät tunteet. .
PoistaTotta, moni ei halua tai jaksa kuulla. Toivon, että lähellesi tulee ihmisiä, joilla on sydän auki. Tiina
VastaaPoistaKiitos Tiina!
VastaaPoista