Väsynyt

Voi huokaus sentään miten uuvuttavia vääntöjä syntyi noiden edellisten postausteni innoittamana. En uskalla enää kirjoittaa Kierkegaardista enkä Sartresta.

Hyvä, että joillakin oli hauskaa, mutta minulle tuli lamauttava uupumus. Illan Photoshoptunnilla yritin säätää rgb-kanavia ja koko ajan sydän tuntui siltä kuin viiden litran pussi kuumaa vettä olisi ollut rintakehän sisäpuolella.

En mennyt kurssilla muiden kanssa kahville, tuijotin vain ruutua ja mietin miten ihmeessä turkoosin meren saisi vähemmän turkooksiksi, ja miksi se pitäisi saada vähemmän turkoosiksi, kun minusta kuva oli kaunis sellaisenaan. Silmäni ei selvästikään ole vielä harjaantunut. Opettaja seisoo välillä vieressä ja kilistelee avainnippua taskussa. Muistutan itselleni, että olen maksava asiakas, eikä minua voi pistää nurkkaan sen vuoksi, että taas käytin brightness/contrast työkalua, vaikka ei saisi.

Mutta se pieni koululainen, joka ei saanut kavereita ja jota opettaja piti idioottina on edelleen elossa tämän aikuisen ihmisen sisällä. Kuume ja kurkkukipu, vaikka ovatkin arkipäiväisiä vaivoja, ovat jättäneet jälkeensä alakulon, tunteen omasta mitättömyydestä ja siitä että elän vihamielisessä maailmassa joka ei tunnista omaa vihamielisyyttään.

Koska olin kurssilta pois ensimmäiset kaksi viikkoa, muut ovat sillä välin ehtineet tutustua toisiinsa. He tuntevat toisensa ja ovat sopineet keskenään kuljetuksista. Minua he katsovat kuin ylimääräistä, joka tietysti olenkin. Kun muut lähtivät Turkuun kimppakyydissä, minä lähdin bussipysäkille. Bussi oli tietysti juuri mennyt, ja seisoin pimenevässä Kaarinassa odotellen puoli tuntia kunnes seuraava auto suvaitsi tulla.

Kyyti maksaa 3.30, eikä lippu kelpaa vaihtoon, joten kävelin torilta kotiin. Jossain Anttilan kohdalla tajusin, ettei flunssa ole vieläkään hellittänyt ja sain käyttää jonkin verran tahdonvoimia etten tilannut itselleni taksia. Mietin koko matkan, että miksi olen ottanut itselleni vielä tällaisenkin riesan. Olen tietysti kiinnostunut graafisesta suunnittelusta, mutta miksi sitä ei voi harrastella hiljaa itsekseen, miksi piti nyt mennä vielä tällaisellekin kurssille.

Mutta koko elämä on kurssia, ja julkaisugraafikkokurssissa on se hyvä puoli, että siellä tulee jatkuvasti eteen uusia asioita, kuin taas noissa edellisissä keskusteluissa ei tullut esiin mitään uutta.

Väsynyt

Miksi me kunnioitamme naisvihaajia?

Avioliitto on naisen tappava ase." Kun rakkauden harhakuva on kerran haihtunut ja lajinsäilytysvietti tyydytetty eli lapsilauma siitetty, jää vain äkäpussin ja syöttökukon synkkä vuoropuhelu." Näin viehättävästi kuvaa avioliittoa Schopenhauer, jonka Pessimistin elämänfilosofian lainasin lukiolaisena Porin kirjastosta hauskana pitämäni nimen vuoksi. Etsin sieltä sitaatteja, joihin nojautuen saatoin puolustaa omaa elämänfilosofiaani, jonka sisältö oli suurin piirtein se, että kaikki on paskaa ja on vanhemmilta helvetin suuri vääryys siittää maailmaan viattomia ihmisiä kärsimään kusipäiden keskelle.

Schopenhauerin pessimismi ja naisviha voisi pelkästään naurattaa ellei kysymys olisi filosofista, jonka ajatukset ovat vaikuttaneet laajasti. Ne ovat myös rikastaneet kirjallisuutta, esim. Proust, Mann ja Houellebeq ovat kylväneet pessimistisiä aatteita Schopenhauerin inspiroimina.

Meillä on siis Schopenhauerissa esikuva, joka siitettyään vahingossa lapsen, kirjoittaa sen kuoltua päiväkirjaansa, että "onneksi äpärä kuoli imeväisiässä." Kerran hän tönäisi ärsyttävän naisen alas portaita niin että tämä loukkaantui vakavasti. Schopenhauer tuomittiin maksamaan naiselle kuukausittaista korvausta. Kun nainen lopulta kuoli, Schopenhauer kirjoitti päiväkirjaansa: Nainen kuoli, kärsimys päättyi.

Luen siis edelleen kirjaa Filosofit ja rakkaus.

Olen alkanut ihmetellä keskeisten filosofian klassikoiden naisvihamielisyyttä. Mietin myös kannattaako ottaa vakavasti sellaisen ihmisen elämänohjeita, joka itse on niin onneton. Schopenhauerin mielestä olennon ainoa onni on olla koskaan syntymättä. Hänen ajatuksensa tulevatkin lähelle joitakin itämaisia filosofioita, kuten buddhalaisuutta.

Mutta kuten sanoin, syntymättä jäämisen ihanuus ei ole ollut vieras ajatus minullekaan. Edelleen ajoittain tunnen houkutusta. Maailmassa näyttäisi olevan niin paljon kärsimystä, että olisi ollut parempi, kun kukaan meistä ei olisi syntynyt. Mutta tosiasia on, että me olemme täällä ja että meitä tulee koko ajan lisää. Syntymättömyyden haikailu, ja sen toteaminen että kaikki on kärsimystä, ei näytä tuovan ihmisen elämään positiivista lisäarvoa. Se ei myöskään näytä synnyttävän yhteiskuntia, joissa taisteltaisiin tasa-arvon ja kaikkien yhtäläisten ihmisoikeuksien puolesta edes siinä määrin kuin täällä protestanttisessa pohjolassa.

Vuonna 1818 Schopenhauer sai suurin ponnistuksin valmiiksi kirjansa Maailma tahtona ja mielteenä. Hän jätti teoksensa kustantajalle ja lähti Italiaan lepäämään. Palattuaan Saksaan suurin odotuksin vuonna 1819 hän sai huomata, ettei kirjaa oltu myyty yhtään kappaletta. Kukaan ei ollut edes kuullut siitä. Sattuneista syistä voin hyvin kuvitella, miltä Schopenhauerista silloin tuntui.

Wikipedia kertoo Schopenhauerista.

Miksi me kunnioitamme naisvihaajia?

Filosofit ja rakkaus

Olen miettinyt miksi elämäntehtäväkseni on muodostunut kirjoittaa rakkaudesta.

Se on ollut vaikea kakku, koska eihän rakkaudesta voi nykykäsityksen mukaan uskottavasti kirjoittaa kuin murheellisia tarinoita, joissa rakkaus kuolee ja onnea maistaneet ihmiset putoavat arkiseen helvettiin, josta ainoastaan ero, tai pahemmassa tapauksessa kuolema ja hajoaminen heidät pelastaa.

Iloinen promiskuiteetti siintää monella haaveissa, koska se tuntuisi tarjoavan ulospääsyn rakkauden helvetistä. Sen tiellä on kristillinen moraalipeikko, jota ei saada hengiltä tarpeeksi nopeasti, ja kenties myös mustasukkaisuuden mato, josta ei ehkä voi syyttää pelkästään kirkkoa. Ankaralla tunne-elämän karaisuohjelmalla yhden illan suhteineen ja muine kokeiluineen ne kuitenkin saadaan turtumaan. Mikäli psyyke kestää.

Mehän kaikki tiedämme mitä on romantiikka. "Kaislahammeisiin sonnustautuneet vastaanottajat ja verovapaa hedelmäkori vastanaineille. Ilmastoituja tunne-elämyksiä käsi kädessä Halonginlahden auringonlaskua ihaillen... "Kuvaelman jatkonkin olemme tietävinämme. "Paria kuukautta myöhemmin turistiluokan rakastavaiset heittelevät jo toisiaan astioilla. Rakkaudella on viimeinen käyttöpäivänsä...Nykyajan itsenäiset ihmiset tietävätkin, mitä romanttinen rakkaus todellisuudessa tarkoittaa: kampaamoapulaisille suunnattua roskaa."

En ole koskaan ymmärtänyt mistä oma käsitykseni, että perustavanlaatuisinta maailmassa on rakkaus, on peräisin. Mistä olen sen omaksunut, ja miksi se istuu minussa niin sitkeästi. Olen sentään 52 vuotias, ja olen enemmän kuitenkin ironiaan ja sarkasmiin taipuvainen tarkkailija kuin romanttinen tuulihattu. Sen ajatuksen varassa olen kuitenkin elänyt tähän päivään asti. Elän niin kauan kuin rakkaus elää minussa.

Olen kuvitellut ajautuneeni kirjoittamaan rakkaudesta, koska tulin alalle työn perässä, en niinkään polttavasta sanomisenhalusta. Minulla ei aloittaessani ollut suuria taiteellisia päämääriä, ne ovat työn myötä kasvaneet sisälle kirjoittamiseeni. Mutta ehkei se tosiaan olekaan sattumaa, että olen valinnut viihdekirjallisuuden yhdeksi keskeiseksi ilmaisumuodokseni. Minkään muun kirjallisuudenlajin sisällä ei ole ollut pitkään aikaan mahdollista kirjoittaa rakkaudesta niin, että uskoisi sen voittavan maailman.

Vielä toistaiseksi se on ollut sallittua myös lastenkirjoissa, mutta miten pitkään. Minua kaivelee vieläkin, että kriitikko toivoi lisää verisiä yksityiskohtia kahdeksanvuotiaille suunnattuun kirjaani.

Kirjoittaessani rakkaudesta olen välillä kokenut olevani samassa tilanteessa kuin "neitsyyttään vaaliva henkilö bordellissa...Yritys istuu huonosti tunnelmaan, eikä saa kannatusta." (Allan Bloom)

Boldatut pätkät siis kirjasta Filosofit ja rakkaus. Kirjoittajina Aude Lancelin ja Marie Lemonnier. Kirjassa vertaillaan suurten filosofien rakkauskäsityksiä ja arvioidaan ovatko he eläneet omien käsitystensä mukaan.

Filosofit ja rakkaus