Jos etsitte viihdyttävää ja syvämieteistä luettavaa, niin kokeilkaa tätä

Tuli mieleen, että nyt kun on kesä ja ihmiset lukevat jostain tuntemattomasta syystä kesällä dekkareita, niin Helena von Zweigberk tuolta Ruotsin puolelta kirjoittaa eksistentialistisia ja psykologiseen trilleriyteen viittaavia rikosromaaneja.

Hän on siinä mielessä hengenheimolaiseni, että hän tuo kehiin hiukan epäseksikkäästi Ruotsin luterilaisen kirkon normipapin, liberaalin naisteologin jonka sisäiset pähkäilyt uskon kysymysten parissa muodostavat yhden sivujuonteen näissä tarinoissa.

Ihmisten traagiset elämänkohtalot ja myötätunto kärsivää ihmiskuntaa kohtaan muodostaa näiden romaanien pohjavireen. Huumoria ei juuriaan viljellä.

Näitä dekkareita lukiessa kiinnitin huomiota siihen, että sosiaalisesti vähän kömpelö Ingrid-pappi tonkii sisintään ja nostelee sieltä esiin reaktiotapoja ja ahdistuksenaiheita, joista olen kuvitellut, ettei kenelläkään maailmassa ole sellaisia, paitsi minulla. Olen joskus kyllä yrittänyt puhua niistä asioista, ja kaverit ovat puistelleet päätään silmät tyhjinä ja ymmyrkäisinä. Mutta siis tuo söpön näköinen blondi on jostain syystä törmännyt samoihin ilmiöihin. Ei tietenkään välttämättä omakohtaisesti, mutta jokin kontaktipinta on pakko olla olemassa, eihän sellaisista asioista muuten voisi uskottavasti kirjoittaa.

Käännetyt teokset:
Kun Jumala sulki silmänsä, (Elegian arvio kirjasta täällä)
Rakkaus viiltää syvältä,
Joka häpeää kantaa,
Kuka jäljelle jää

Sekä ihmissuhdeproosaa: Tulivuoren partaalla.

Jos etsitte viihdyttävää ja syvämieteistä luettavaa, niin kokeilkaa tätä

Sotilasseksiä

Sami Hilvon Viinakorttihan on selvästi suomalaisten Brokeback Mountain, vai luulenko minä vain. Kahden miehen romanttinen rakkauselämä joka jatkuu vuosikymmenestä toiseen porvarillisten kulissiperheiden varjossa ja päättyy traagisesti homofobiseen tekoon. Kuten Brokeback Mountainissa tässäkin oli paidalla keskeinen sija. BM kertoi kahdesta cowboysta, viinakortti suomalaisista sotilaista.

Minulla on pääkopassa jotain liikahtanut uuteen asentoon, sillä homoerotiikka ei enää kolissut, kuten vielä BM:n aikoihin. Viinakortin kauniisti kuvatut seksikohtaukset tuntuivat hiukan korneilta. Yleensäkin rakkauskohtaukset nykyään enemmän nolottavat kuin innostavat. Nuorena oli toisin tietysti, silloin pieni kömpelyys ei paljon haitannut. Tähän ikään mennessä vaan on niitäkin ehtinyt nähdä ja lukea niin tuhannen sata erilaista samanlaista, että saa kirjailija olla melkoinen velho jotta pystyisin eläytymään. Pidän kirjaa aiheeltaan kiinnostavana kyllä ja ammattitaidolla tehtynä.

Hilvolla on blogikin. Ja tästä kirjasta on blogeissa meuhkattu paljon. Esimerkiksi täällä, mistä pöllin tuon Hilvon blogiosoitteenkin.

Sotilasseksiä

Kuri tottelee lihaa, eli lomalla ollaan

Olen käyttänyt kesälomaviikon kohottamalla henkistä kuntoani, eli olen lukenut kirjoja ihan sikana, sikäli kuin kirjailijan sallitaan ilmaista asioita näin vulgaarilla tavalla. No minähän olen kesälomalla, enkä kai koskaan ole väittänyt olevani erityinen älykkö ja tyylitaituri, joten menköön.

Viimeksi sain päätökseen Miina Supisen Liha tottelee kuria, joka huvitti minua, vaikka mietinkin että mistä kirja oikeastaan kertoo. Koin sen jotenkin niin, että kirjailija on selaillut aikakauslehtien henkilöhaastatteluja, hänen mielikuvituksessaan nuo paperinukkehahmot ovat repäisseet itsensä irti lehden tyylikkäästi taitetulta sivulta ja jatkaneet elämää siitä mihin toimittajan kirjoittamassa jutussa jäätiin. Kysymyksessä on eräänlainen metaromaani, joka kommentoi median luomaa ja ylläpitämää käsitystä ihmisten elämästä ja todellisuudesta. Luonnollisesti olen aika lailla oppositiossa tämän todellisuuskäsityksen kanssa.

Kun tuolla aikaisemmin oli vähän puhetta teknisen suorituksen ja tarinan välisestä suhteesta romaanissa, niin täytyy myöntää että Liha jne on teknisenä suorituksena napakymppi.

Punttisalitouhut roinaamisineen olivat kiehtova säie. Siihen nähden kuinka armotonta meno kirjassa oli, tapahtui henkilöhahmoissa loppupuolella hiukan yllättävää pehmenemistä, joka sai epäilemään, että ehkä kirjailija on salaa kuitenkin aikamoinen romantikko. Tai tahtoisi ainakin olla.

Kuri tottelee lihaa, eli lomalla ollaan

Kesälomaa ja painajaisia

Blogisisko oli arvioinut Eksyneet. Kiitos! Hän on jopa tehnyt pienen rinnastuksen Emma-kirjoihini, siitä aivan erityinen kiitos. Emma-kirjoja luettiin aika paljon johonkin aikaan. Tytöt tekivät niistä kirjaesitelmiä koulussa. Miten kaukaiselta tuo aika tuntuukaan nyt, vaikka ei ensimmäisen ilmestymisestä (Emma ja naapurin Romeo) ole kuin kymmenen vuotta. Mutta maailma on muuttunut niin hektiseksi. Minusta itsestänikin tuntuu, että maailma oli kivikautinen kymmenen vuotta sitten. Aina silloin tällöin Emmoja joku vielä lukee ja lähettää viestin, se ilahduttaa tietysti.

Olen vähän jämähtänyt Haydenin Auringonkukkametsän kanssa, mutta lukiessani sitä minulle on kirjastunut, että ei ihmisen kyllä tarvitse olla teknisesti taitava kirjoittaja menestyäkseen kirjailijana. Olen ehkä ihan liikaa omassa tuotannossani keskittynyt siihen tekniikkapuoleen. Vaikka olen jollakin tavalla ymmärtänytkin, että tarina on tärkein. Ehkä se on jotain käsityöläisen ylpeyttä. Mutta onkohan se kannattanut, mietin vaan.

En saanut työskentelyapurahaa suunnittelemaani hankkeeseen, joten pitääkö vaihtaa suunnitelmaa, sitäkin mietin.

Viime yönä näin sellaista unta, että uutta kirjaani jonka nimi oli 206 Eurooppa, ylistettiin kaikkialla. Katselin televisio-ohjelmaa, jossa kirjastani keskusteltiin sivistyneesti. Olin ensin valtavan iloinen, mutta vähitellen aloin epäillä. Miksi minä en muistanut olleenkaan kirjoittaneeni sellaisia juttuja, joista ihmiset puhuivat? Yhtäkkiä totuus kirkastui. Minun kansieni sisälle oli vahingossa joutunut jonkun toisen kirjoittama kirja.

Kesälomaa ja painajaisia

Kuristava sääli ja omantunnon olemus

Aloitin lomani lukemalla Stefan Zweigin romaanin Malttamaton sydän. Kun 28 vuotta sitten olin nuori synkkä opiskelijatyttö ja tapasin Hämeenportin tupakankatkuisessa hämärässä mieheni, joka silloin oli synkkä paluumuuttaja Ruotsista, hän kertoi minulle tästä kirjasta, että siinä on nuori sotilas, joka säälii rampaa tyttöä ja joutuu sen vuoksi henkiseen kurimukseen.

Kiinnostuin miehestä, joka oli vaikuttunut noin kohtalokkaalta kuulostavasta romaanista. Kiinnostuin myös romaanista. Mutta koska emme kumpikaan aavistaneet, että kirja oli käännetty suomeksi (Lauri Hirvensalo 1951) se jäi minulta lukematta. Siihen aikaan asioita ei vielä voinut tarkistaa samalla tavalla kätevästi netistä kuin nykyään.

Sain siis vasta nyt käsiini Zweigin romaanin suomennoksen. Kirja kertoo 25 vuotiaasta sotilaasta, joka päivällisillä kohteliaisuuttaan hakee tanssimaan isännän tytärtä tietämättä, että tämä on rampa. Kaikki järkyttyvät tapahtumasta, ei vähiten nuorukainen itse. Hän lähettää seuraavana päivänä tytölle kukkia ja pahoittelee tapahtunutta. Hän saa tytön isältä kutsun vierailulle. Alkaa hyvillä aikomuksilla katettu tie kohti helvettiä.

Kirjassa viitataan monesti Tuhannen ja yhden yön satuun, jossa mies säälii tien varressa avuttomana anelevaa vanhusta, nostaa tämän reppuselkään viedäkseen majapaikkaan, mutta vanhus onkin noita, joka liimautuu miehen selkään ja julmasti pakottaen pitää tätä juhtanaan. Samanlainen kuvio käynnistyy nuoren miehen ja tytön välille, mutta kirjassa on myös hetkiä jolloin osat vaihtuvat.

Mietin lukiessani onko tämäkään kirja enää poliittisesti korrekti, koska se perustuu siihen itsestään selvään ajatukseen, ettei rampaa naista voi kukaan mies rakastaa. (Ylipäänsä sana rampa lienee nykään kyseenalainen) Rampa nainen on tuomittu jäämään vaille rakkautta. Siksi hän tarraa niin julmasti kiinni hyväntahtoiseen mieheen, joka säälii häntä. Ei kai tällaista kirjaa nykyään enää voisi kirjoittaa, vaikka en usko ulkonäön ja terveyden merkityksen ollenkaan vähentyneen sukupuolista rakkautta etsittäessä.

Kirja on siis tutkielma säälistä, jota romaanin mukaan on kahdenlaista. Tunteilevaa, heikkoluonteista ja malttamatonta, joka pyrkii nopeasti irrottautumaan vieraan onnettomuuden aiheuttamasta kiusallisesta mielenliikutuksesta, sekä luovaa sääliä, joka kärsii toisen kanssa voimiensa äärirajoille asti, ja senkin yli.

Kirja on myös tutkielma omastatunnosta, joka sekin taitaa tätä nykyä vähän ongelmallinen sana. Kuinka monella nykyajan ihmisellä vielä on omatunto? Tämän kirjan päähenkilö pääsee pinteestä, kun ensimmäinen maailmansota pyyhkii tieltään koko vanhan maailman. Ihmiset, jotka tietävät hänen heikkoutensa, ovat kuolleet. Hänet palkitaan kunniamerkein. Mutta yksikään rikos ei unohdu niin kauan kuin omatunto siitä tietää.

Stefan Zweig oli itävaltalainen juutalainen pasifisti. Kun rotuopit levisivät Itävaltaan hän lähti ensin Englantiin ja päätyi lopulta Brasiliaan. Kansallisuuskiihkoilu ja toinen maailmansota oli hänelle liikaa, Euroopan henkinen pimeys masensi hänet ja hän päätyi vaimonsa kanssa itsemurhaan.

Kuristava sääli ja omantunnon olemus

Tuhat loistavaa kusipäätä

Tuhat loistavaa aurinkoa löytyi lehtikasojen alta nyt kun haeskelin mökille lukemista. Olin joskus ostanut pokkarin jostain alesta.

Romaani kertoo maailman surkuteltavimmista ihmisolennoista, naisista Afganistanissa. Kirjoittaja on Afganistanista Yhdysvaltoihin muuttanut Khaled Hossein. Uppoutuessani tarinaan mietin kuinka ne oikein tekevät sen, kirjoittavat näin ahdistavista ja surullisista asioista romaaneja jotka liikuttavat ja pistävät miettimään, sen lisäksi että lukeminen on nautinto.

Googlettelin kirjaa. Huomasin, että eri puolilla olikin jo todettu kirjan olevan viihdettä. “A Thousand Splendid Suns is popular fiction of the first rank, which is plenty good enough, but it is not literature and should not be mistaken for such.” (Washington post) Se siis kuvaa tärkeitä asioita, tekee sen niin taitavasti että se viihdyttää, mikä siis tarkoittaa ettei kirja ole oikeaa kirjallisuutta, eikä sitä saa erehtyä pitämään sellaisena. Lisägooglettelu osoitti, että asia oli pohdituttanut myös suomalaisia. Onko tämä nyt taidetta vai viihdettä vai mitä tämä on.

Hosseinin kirja on ollut myyntimenestys, joten tuskinpa asia häntä jurppii, mutta huomasin itse jälleen ärsyyntyväni. Ehkä se vain on tuo ihmisen tarve lokeroida ja arvottaa ne lokerot, joka tulee näissä kohdin aina näkyviin. Ja jostain syystä minun on vaikea sietää tuota arvottamista, silloinkin kun se ei kohdistu minuun.

Tuhat loistavaa kusipäätä

Nuortenkirja kirvoitti nämä uskontotieteelliset pohdinnat

Luin kirjan Näytääkö pääni tässä isolta. Se on Randa Abdel-Fattahin nuortenkirja tavallisesta australiaistyttö Amalista, joka lukee Cosmoa, haaveilee ihanasta pojasta samassa luokassa. Hän on myös muslimi ja päättää alkaa käyttää huivia, ja siitäkös soppa syntyy.

Kirja on kirjoitettu reippaaseen nuortenkirjatyyliin ja sivuaa osuvasti tämän meidän länsimaisen yksilönvapautemme yllättävän ahtaita rajoja. Sinulle on kaikenlainen itsesi toteuttaminen ja ilmaiseminen sallittua, kunhan se ei liity uskontoon.

On suorastaan rikos ihmisyyttä vastaan jos nuori nainen päättääkin, ettei harrasta esiaviollista seksiä, ja rukoilee viisi kertaa päivässä. Sellainen ei voi olla normaalia. Joku varmaan pakottaa hänet sellaiseen elämään. Soppaa hämmentää hyvin vielä sekin, ettei hyvä-paha akseli mene selkeästi erilaisten kuppikuntien mukaan. Amalin vanhemmat ovat fiksuja, mutta muslimien joukosta löytyvät myös ne pahimmat kusipäät. Ja naapurin ärsyttävä kristitty kreikkalainen on lopulta ihan sympaattinen tyyppi.

Olen miettinyt onko islamin ilmestyminen meidän maallistuneeseen yhteiskuntaamme ollut vaikuttamassa uskonnottomien, ateistien, vapaa-ajattelijoiden ym esiinnousuun. Heillähän ei tavallaan ollut syytä lattean luterilaisuuden keskellä kauheasti rymistellä. Ihmiset kuuluivat kirkkoon, mutta juuri kukaan ei ottanut kirkon uskoa tosissaan, siksi sitä oli turha kauheasti vastustaakaan. Ajateltiin että uskonto on passee. Nyt muslimien myötä on herätty huomaamaan, ettei uskonto olekaan passee. On herätty oikein kampanjoimaan ihmisten uskonnollisuutta vastaan. Luterilainen valtakirkko on tietenkin tulilinjalla kokonsa puolesta.

Nyt kun uskontorintamalla rytisee, voi olla että nousee yhä uusia ääriliikkeitä. Ei pelkästään islamin joukosta, vaan myös kristillisistä piireistä. Ja tietenkin myös näiden kummankin uskonnon ulkopuolelta.

Elämme jännittäviä aikoja.

Nuortenkirja kirvoitti nämä uskontotieteelliset pohdinnat

Sukka-Sören on lempparini

Onkohan Kierkegaardin ja Reginen rakkaustarinasta kirjoitettu jo romaaneja ja tehty elokuvia, tietääkö joku?

Kun Kierkegaard ensimmäisen kerran tapasi Reginen, tämä oli neljäntoista. Heillä oli yksitoista vuotta ikäeroa. Kööpenhaminan erakko rakastui. Hän alkoi piirittää tyttöä hienovireisesti ja kosi tätä muutaman vuoden kuluttua. Tyttö suostui kosintaan. Kierkegaard kirjoitteli tytölle helliä viestejä, piirteli tälle kuvia. Yhdentoista kuukauden jälkeen hän ilman selitystä palautti Reginelle sormuksen.

Regine otti kihlauksen purkamisen vakavasti ja uhkasi itsemurhalla. Seurustelu jatkui pari kuukautta, mutta päättyi eroon.

Joitakin vuosia myöhemmin Kierkegaard tajusi tehneensä virheen. Hän valmistautui kosimaan uudestaan, mutta silloin kävi ilmi, että Regine oli jo lupautunut toiselle miehelle.

Kierkegaard on tullut tunnetuksi filosofina, joka kääntyy ihmisen sisäisen todellisuuden puoleen ja etsii sieltä vastausta olemassaolon peruskysymyksiin. Hän pohti paljon uskonnollisia kysymyksiä ja pitää kristinuskoa suurimpana mahdollisena paradoksina, joka on mahdollista omaksua vain uskon hypyllä. Minusta hän onkin ehkä protestanttisella puolella syvällisin ajattelija tässä kohtaa.

Vaikka avioliitosta ei mitään tullutkaan, Sörenillä oli kotona pieni Reginelle pyhitetty palisanterikaappi. Regine oli joskus kihlausaikana ilmoittanut toiveenaan, että voisi jäädä Sörenin luo "vaikkapa kaappiin asumaan". Kaapista oli juuri tuon kommentin vuoksi jätetty hyllyt pois.

Kaapin sisälle oli säilötty kaikki Regineen liittyvä. Kaikista julkaisemistaan kirjoista Sören oli teettänyt kaksi nahkakantista kappaletta, yhden Reginelle, yhden itselleen. Siellä oli myös kirje, jossa Sören testamenttasi omaisuutensa Reginelle. Tämä kuitenkin huoli ainoastaan omat kirjeensä, sekä joitakin esineitään. Päiväkirjassaan Sören kirjoitti, että hänen kirjailijantyönsä on Reginelle omistettu monumentti. " Mitä tulee ikuisuuteen, toivon, että me siellä ymmärrämme toisiamme ja että hän antaa minulle anteeksi."

Sören ei kyennyt rakkaudessaan sovittamaan yhteen arkista ja ikuista, mutta hänen ratkaisunsa oli hyvin erilainen kuin vaikkapa Sartrella, joka ei edes erityisesti pitänyt seksistä, mutta katsoi silti asiakseen maata kaikki opiskelijatytöt ja muut tarjokkaat. "Vain pikku nautinto lopussa, mutta varsin surkea sekin."

" Kierkegaard oli kiistatta paljosta velkaa onnettomalle uhrilleen. Reginen kohtaaminen ikään kuin sytytti hänet olemassaoloon. Hänen piinattu mielensä kuitenkin päätti, että rakastaakseen "absoluuttisesti", kyetäkseen viettämään häitään ikuisuudessa, hänen oli omistauduttava Jumalalle, eli Rakkaudelle itselleen. Hän ei olisi voinut tyytyä määräaikaissopimukseen, jonka keston olisi sanellut elämä."

Se ehkä näitä kaikkia filosofeja yhdistääkin, että he yrittävät olla niin absoluuttisia.Joko rakastaa täydellisesti, tai maata kaikki maailman naiset kerralla. Minulla on siinä mielessä helpompaa, että tyydyn omaan vajavaisuuteeni. En yritä piiskata itseäni suurenmoisiin nautintoihin, enkä saavutuksiin.

***

Tähän päättyvät postaukseni kirjasta Filosofit ja rakkaus.

Sukka-Sören on lempparini

Miksi me kunnioitamme naisvihaajia?

Avioliitto on naisen tappava ase." Kun rakkauden harhakuva on kerran haihtunut ja lajinsäilytysvietti tyydytetty eli lapsilauma siitetty, jää vain äkäpussin ja syöttökukon synkkä vuoropuhelu." Näin viehättävästi kuvaa avioliittoa Schopenhauer, jonka Pessimistin elämänfilosofian lainasin lukiolaisena Porin kirjastosta hauskana pitämäni nimen vuoksi. Etsin sieltä sitaatteja, joihin nojautuen saatoin puolustaa omaa elämänfilosofiaani, jonka sisältö oli suurin piirtein se, että kaikki on paskaa ja on vanhemmilta helvetin suuri vääryys siittää maailmaan viattomia ihmisiä kärsimään kusipäiden keskelle.

Schopenhauerin pessimismi ja naisviha voisi pelkästään naurattaa ellei kysymys olisi filosofista, jonka ajatukset ovat vaikuttaneet laajasti. Ne ovat myös rikastaneet kirjallisuutta, esim. Proust, Mann ja Houellebeq ovat kylväneet pessimistisiä aatteita Schopenhauerin inspiroimina.

Meillä on siis Schopenhauerissa esikuva, joka siitettyään vahingossa lapsen, kirjoittaa sen kuoltua päiväkirjaansa, että "onneksi äpärä kuoli imeväisiässä." Kerran hän tönäisi ärsyttävän naisen alas portaita niin että tämä loukkaantui vakavasti. Schopenhauer tuomittiin maksamaan naiselle kuukausittaista korvausta. Kun nainen lopulta kuoli, Schopenhauer kirjoitti päiväkirjaansa: Nainen kuoli, kärsimys päättyi.

Luen siis edelleen kirjaa Filosofit ja rakkaus.

Olen alkanut ihmetellä keskeisten filosofian klassikoiden naisvihamielisyyttä. Mietin myös kannattaako ottaa vakavasti sellaisen ihmisen elämänohjeita, joka itse on niin onneton. Schopenhauerin mielestä olennon ainoa onni on olla koskaan syntymättä. Hänen ajatuksensa tulevatkin lähelle joitakin itämaisia filosofioita, kuten buddhalaisuutta.

Mutta kuten sanoin, syntymättä jäämisen ihanuus ei ole ollut vieras ajatus minullekaan. Edelleen ajoittain tunnen houkutusta. Maailmassa näyttäisi olevan niin paljon kärsimystä, että olisi ollut parempi, kun kukaan meistä ei olisi syntynyt. Mutta tosiasia on, että me olemme täällä ja että meitä tulee koko ajan lisää. Syntymättömyyden haikailu, ja sen toteaminen että kaikki on kärsimystä, ei näytä tuovan ihmisen elämään positiivista lisäarvoa. Se ei myöskään näytä synnyttävän yhteiskuntia, joissa taisteltaisiin tasa-arvon ja kaikkien yhtäläisten ihmisoikeuksien puolesta edes siinä määrin kuin täällä protestanttisessa pohjolassa.

Vuonna 1818 Schopenhauer sai suurin ponnistuksin valmiiksi kirjansa Maailma tahtona ja mielteenä. Hän jätti teoksensa kustantajalle ja lähti Italiaan lepäämään. Palattuaan Saksaan suurin odotuksin vuonna 1819 hän sai huomata, ettei kirjaa oltu myyty yhtään kappaletta. Kukaan ei ollut edes kuullut siitä. Sattuneista syistä voin hyvin kuvitella, miltä Schopenhauerista silloin tuntui.

Wikipedia kertoo Schopenhauerista.

Miksi me kunnioitamme naisvihaajia?

Filosofit ja rakkaus

Olen miettinyt miksi elämäntehtäväkseni on muodostunut kirjoittaa rakkaudesta.

Se on ollut vaikea kakku, koska eihän rakkaudesta voi nykykäsityksen mukaan uskottavasti kirjoittaa kuin murheellisia tarinoita, joissa rakkaus kuolee ja onnea maistaneet ihmiset putoavat arkiseen helvettiin, josta ainoastaan ero, tai pahemmassa tapauksessa kuolema ja hajoaminen heidät pelastaa.

Iloinen promiskuiteetti siintää monella haaveissa, koska se tuntuisi tarjoavan ulospääsyn rakkauden helvetistä. Sen tiellä on kristillinen moraalipeikko, jota ei saada hengiltä tarpeeksi nopeasti, ja kenties myös mustasukkaisuuden mato, josta ei ehkä voi syyttää pelkästään kirkkoa. Ankaralla tunne-elämän karaisuohjelmalla yhden illan suhteineen ja muine kokeiluineen ne kuitenkin saadaan turtumaan. Mikäli psyyke kestää.

Mehän kaikki tiedämme mitä on romantiikka. "Kaislahammeisiin sonnustautuneet vastaanottajat ja verovapaa hedelmäkori vastanaineille. Ilmastoituja tunne-elämyksiä käsi kädessä Halonginlahden auringonlaskua ihaillen... "Kuvaelman jatkonkin olemme tietävinämme. "Paria kuukautta myöhemmin turistiluokan rakastavaiset heittelevät jo toisiaan astioilla. Rakkaudella on viimeinen käyttöpäivänsä...Nykyajan itsenäiset ihmiset tietävätkin, mitä romanttinen rakkaus todellisuudessa tarkoittaa: kampaamoapulaisille suunnattua roskaa."

En ole koskaan ymmärtänyt mistä oma käsitykseni, että perustavanlaatuisinta maailmassa on rakkaus, on peräisin. Mistä olen sen omaksunut, ja miksi se istuu minussa niin sitkeästi. Olen sentään 52 vuotias, ja olen enemmän kuitenkin ironiaan ja sarkasmiin taipuvainen tarkkailija kuin romanttinen tuulihattu. Sen ajatuksen varassa olen kuitenkin elänyt tähän päivään asti. Elän niin kauan kuin rakkaus elää minussa.

Olen kuvitellut ajautuneeni kirjoittamaan rakkaudesta, koska tulin alalle työn perässä, en niinkään polttavasta sanomisenhalusta. Minulla ei aloittaessani ollut suuria taiteellisia päämääriä, ne ovat työn myötä kasvaneet sisälle kirjoittamiseeni. Mutta ehkei se tosiaan olekaan sattumaa, että olen valinnut viihdekirjallisuuden yhdeksi keskeiseksi ilmaisumuodokseni. Minkään muun kirjallisuudenlajin sisällä ei ole ollut pitkään aikaan mahdollista kirjoittaa rakkaudesta niin, että uskoisi sen voittavan maailman.

Vielä toistaiseksi se on ollut sallittua myös lastenkirjoissa, mutta miten pitkään. Minua kaivelee vieläkin, että kriitikko toivoi lisää verisiä yksityiskohtia kahdeksanvuotiaille suunnattuun kirjaani.

Kirjoittaessani rakkaudesta olen välillä kokenut olevani samassa tilanteessa kuin "neitsyyttään vaaliva henkilö bordellissa...Yritys istuu huonosti tunnelmaan, eikä saa kannatusta." (Allan Bloom)

Boldatut pätkät siis kirjasta Filosofit ja rakkaus. Kirjoittajina Aude Lancelin ja Marie Lemonnier. Kirjassa vertaillaan suurten filosofien rakkauskäsityksiä ja arvioidaan ovatko he eläneet omien käsitystensä mukaan.

Filosofit ja rakkaus

Makaaberia menoa majakkasaarella

No joo, tässä se taas nähdään, ei pitäisi kinuta kirjoja luettavaksi, koska voi saada luettavaksi kirjan, josta ei sitten kuitenkaan haluaisi sanoa mitään, mutta on vähän pakko.

Pekka Mannisen esikoisteos Kiimakankaan (2010) Suomen historian käännekohtien satiirinen tarkastelu on nyt vaihtunut trilleriin.

Peilin tapahtumat sijoittuvat majakkasaarelle. Vastentahtoisesti abortin tehnyt uskonnollinen Mirjam on linnoittautunut sinne hoitamaan lampaita. Hän suunnittelee elävänsä siellä erakkona talven yli, mistä syystä aloin odottaa jonkinlaista naisellista Robinson Crusoe tarinaa. Tournier pisti Perjantaissaan aikoinaan vanhan saaritarinan uusiin puihin, mutta onko vastaavaa tarinaa kirjoitettu naisnäkökulmasta, tiedättekö? Millainen olisi naispuolinen Robinson Crusoe? Kävisikö hänelle niin kuin Mirjamille, hänen lampaansa tapetaan ja rantaan ajautuu pienokaisen ruumis. Mirjam puuhastelee raatojen kanssa ja romaani saa yllättävän makaabereja sävyjä. Vauvan ruumiin hän puhdistaa ja yrittää saada sen hajuttomaksi viedäkseen kirkolle kastettavaksi. Mutta eivät omituiset tapaukset tähän jää, sillä saarelle rantautuu juhlijoiden porukka, joka harrastaa sukupuolista hurjastelua alkaen Mirjamin lampaiden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kaikenlaista muutakin vastenmielistä tapahtuu.

Mannisen Peili ammentaa uskonnollisista teemoista, ja tekee sen siihen tyyliin kuin länsimaisessa kirjallisuudessa on viime vuosikymmeninä ollut tapana. Eli kristinusko liitetään pahuuteen tai hulluuteen tai sekä että. Tässä kai lähinnä hulluuteen.Ymmärrän, että syyllisyys abortista pistää Mirjamin vehtaamaan vauvavainajan kanssa.

Luin tämän kirjan, koska ennakkomarkkinointi painotti uskonnollisia teemoja, mutta niissä ei kyllä menty kovin syvälle. Kokonaisuutena kirja ei mielestäni toimi. Se saa ensin jonkinlaisia trillerin sävyjä, mutta niitä ei kehitellä ja kerronta luiskahtaa makaaberin puolelle. Mietin mihin kirjailija on kirjallaan tähdännyt. Onko tämä jotain meidän pinnallisen elämäntapamme kritiikkiä kenties? Haluaako hän pysäyttää meidät äärimmilleen kärjistämällä? Minusta hän ei onnistu, mutta makuasioitahan nämä ovat.

Makaaberia menoa majakkasaarella

Veljen vaimo

Kun tuli mahdollisuus saada vuoden odotetuimmaksi esikoiseksi mainittu teos ilmaiseksi mikäli suostun sanomaan siitä jotain, tartuin tietysti oikopäätä haasteeseen. Olen seurannut Henna Helmin etenemistä julkisella urallaan ja minua on eniten kiinnostanut miten pitkälle pelkkä julkisuus kantaa. Oma tienihän on ollut varsin toisenlainen. Omasta esikoiskirjastani ei kukaan kirjoittanut mitään, minusta tuntui silloin ettei kukaan edes lukenut sitä, ja se on alkanut tulla eri yhteyksissä minua vastaan vasta nyt, 17 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Henna Helmi on esiintynyt kirjailijana ennen kuin hän on julkaissut yhtään kirjaa, minun on taas vieläkin vaikea nikottelematta tunnustaa olevani kirjailija. Olemme siis erilaiset.

Henna Helmin blogin perusteella sai sen kuvan, että luvassa on jotain aivan erilaista, viihdettä joka onkin syvällistä jne. Kanttakin tehtiin huolellisesti, joten odotukset olivat korkealla. Omasta mielestäni lopputuloksena on tavanomainen viihdepaketti, joka toivoakseni löytää lukijansa, sillä kirjat on tehty luettavaksi.

En ryhdy tekemään varsinaista kirjallisuusarviota, mietin vain lukiessani, että kehen tämän teoksen rinnastaisin ja mieleeni tuli Pirjo Tuomisen Kokemäenjoki-sarja, (Suuren joen maa, Kuningasväylä ja mikä se kolmas vielä olikaan) josta hän totesi, että siinä päähenkilönä on maisema, eivät niinkään henkilöt. Veljen vaimossa on jotain samaa. Päähenkilönä on perhe, ihmiset jäävät vähän varjomaisiksi. Kirjoittajaohjaajana kiinnitän huomiota kerrontatekniikkaan, joka mielestäni on kuormitettu turhaan takaumilla ja niiden tuomilla pluskvamperfekteillä. Mutta ehkä tämä ei haittaa normilukijaa, minä olisin Dan Browniltakin virtaviivaistanut hänen dialogejaan, mutta hyvin on poika myynyt ilman minun neuvojanikin.

Ina totesi, että Henna Helmin blogi on kirjaa kiinnostavampi. Arvatkaapa kuulostaako tutulta. Noin minullekin joskus aina sanotaan. Se saattaa olla totta, tai sitten ei.

Veljen vaimo

Kauimpana kuolemasta, vaikka loppu on lähellä

Pidän paljon Hirvosen kirjoitustyylistä, pidän kirjan kohtalokkaan haikeasta tunnelmasta, pidän pinnan alla kihisevästä kiukusta, joka on ovelasti kätketty monipolvisten adjektiivijuoksutusten ja kielikuvien uumeniin. Pidän siitä että melkein koen lukiessani olleeni itsekin Sambiassa. Mutta miksi minusta tuntuu kuin kirjan juoni olisi kryptattu? Siksi en ole päässyt kirjassa vielä ihan loppuun.

Ei kirja mitenkään mahdottoman hankala ole, mutta se pitäisi lukea keskittyneessä mielentilassa, johon minusta ei oikeastaan ole. Ei varmaankaan ole koskaan ollut, mutta epäilen, että viime vuosina keskittymiskykyni on entisestään heikentynyt. Johtuneeko siitä, että olen liikaa lueskellut juttuja netistä, ja alkanut työskennellä pelkällä otsalohkolla.

Jostain syystä Hirvosen kirja rinnastuu mielessäni Larssonin Miehet jotka vihasivat naisia dekkariin. Molempien kirjojen keskeisenä virityksenä on kiukku sen vuoksi, mitä naiset ovat saaneet maailmassa kokea sen vuoksi että ovat naisia. Larssonin kirjan naisviha tuntui jotenkin liian paksulta, vaikka en sinänsä epäilekään etteikö maailmassa olisi miehiä jotka vihaavat naisia yhtä silmittömästi. Hirvosen kirjan kiukku melkein katoaa virtaviivaiseen, soljuvaan kieleen.

Mietin mistä syystä kirjat pitää kirjoittaa tällä tavalla tarkoituksellisen hämäriksi. Käsitän nimittäin, että hämäryys on tietoinen ratkaisu. Katoaisiko kirjasta jotain, jos juoni olisi selkeämpi? Ehkä hämäryys antaa romaanille salaperäisyyden lumoa. Jos kirjoittaisi selkeämmin, pitäisi ehkä enemmän panostaa juonen kommervenkkeihin. En tiedä, mietin vain.

Kauimpana kuolemasta, vaikka loppu on lähellä

Katso ihmistä

Kirjoittajan tie on kaita. Polun toisella puolella vaanii liika selittäminen, ja toisella puolella asioiden jättäminen hämärään. Kuinka paljon pitäisi kertoa, kuinka paljon jättää kertomatta, se riippuu lukijasta. Se mikä toiselle on liian hämärää, on toiselle juuri sopivan, ihanan salaperäistä.

Minulle Mangopuun lukeminen muistutti modernin tanssiesityksen katsomista. Saan vaikutelmia, eläydyn tunnelmaan, on hetkiä jolloin ymmärrän selkeästi mitä tapahtuu, mutta sitten on taas jaksoja jolloin otteeni tarinaan lipsuu. Kaiken aikaa aivoni työskentelevät ahkerasti, koska haluan ymmärtää. Käsiohjelman lukeminen saattaa auttaa tanssiesityksen seuraamista, kirjan tulkitsemista helpottaa saamani etukäteistiedot. On kysymys nuoren ihmisen liittymisestä Hare Krisna-liikkeeseen, kilvoittelusta uskonnollisessa yhteisössä, krisnatietoisen avioliiton erityisongelmista, tavanomaisista parisuhdeongelmista, elämästä neljässä maassa, ja oman itsen löytämisen vaikeudesta. Voi olla, että ajoittaiset ymmärtämisvaikeudet johtuvat siitä, että luin kirjan pienissä pätkissä.

Ostin kerran oranssikaapuiselta pojalta kirjan, ja luinkin sen ymmärtääkseni mistä Hare Krisna-liikkeessä on kysymys. En varmaan ihan ymmärtänyt, mutta minulle tuli vaikutelma, että Hare Krisna-ihmiset eivät kestä omaa ihmisyyttään, josta ruumiillisuus on yksi aika iso osa. On paljon epäpuhdasta, josta pitää vapautua. Mikäli ymmärsin Mangopuuta oikein, naisen pitäisi mennä suihkuun pikkuhousut jalassa, koska vettä loukkaa jos se joutuu häpykarvoihin. Vai oliko se kenties kirjailijan omaa fabulointia? Kun olen joskus jutellut joidenkin itämaisiin filosofioihin innostuneiden kanssa, minulle on tullut vaikutelma, että itse asiassa heidän vain on hyvin vaikea nöyrtyä olemaan lihaa ja verta olevia olentoja, jotka vihaavat ja rakastavat, pelkäävät, toivovat, iloitsevat. He haaveilevat olotilasta, jossa tunteilla ei ole heihin valtaa. Se on ymmärrettävä toive, sillä tunteet voivat olla repiviä, ja pitää ihmistä vallassaan. Luulen, että samanlaisia toiveita on ajoittain vähän kaikilla.

Mangopuun juurella suuret, repivät tunteet ovat latentteina. Niihin viitataan, mutta niihin ei mennä sisälle. Ehkä asiat on käsitelty ja ne on jätetty taakse, ja siitä voi olla helpottunut kirjoittajan puolesta. Kun päähenkilö rouhii ihoaan saksilla, tapahtumat kuvataan etäännytetysti, niin kuin ne eivät olisi itselle tapahtuneetkaan. Kaikki vaikuttaa kivuttomalta ja runolliselta. Mietin olisiko minut lukijana voinut päästää vähän enemmän iholle? Kirjan kansi on hyvin kaunis, ja tarina lukemisen arvoinen.

Katso ihmistä

Onko tuotesijoittelu avain kirjan menestykseen?

Ihan nopeasti Stig Larssonista. Olen nyt vähän edennyt kirjassa, ja pistin ylös pari asiaa, jotka tähän mennessä ovat häirinneet.

Kirjojen tuotesijoittelu. Miksi romaanissa pitää esitellä jonkin tietokonemallin erityisominaisuuksia ja teknisiä tietoja? Tuntuu kuin lukisin tietyn tietokoneputiikin tuotekatalogia. Sponsoroiko ko. laitevalmistaja kenties Larssonia, vai mistä tuulee? Elokuvat ja televisiosarjat ovat täynnä tuotesijoittelua, ja käsittääkseni sitä on juuri sen vuoksi, että firmat sponsoroivat näitä kulttuurituotteita. On tietenkin museaalista ärsyyntyä tällaisesta asiasta. Onkin oikeastaan aika kummallista itsekin lukeutua viihdekirjailijaksi, ja samalla vastustaa markkinatalouden tunkeutumista joka rakoon. Kieltämättä olen muidenkin menestyvien viihdekirjailijoiden kirjoissa joskus kiinnittänyt huomiota tähän tuotesijoitteluasiaan, ja heräsin miettimään, että siksikö he ovat suosittuja, että he tuotesijoittelevat? Kirjailija esittelee firmojen tuotteita kirjoissaan, ja nämä firmat vastalahjaksi hommaavat kirjailijalle näkyvyyttä? Tai jotain muuta sellaista. Näinkö se menee? Valaiskaa minua.

Toinen prostestinaihe on miksi tarina pitää katkaista paatoksellisilla luennoilla Ruotsin holhouslain epäkohdista 80-luvulla ja sitä ennen ja jälkeen? Tällaisten asioiden pitäisi tulla esiin tarinassa, siinä mitä tapahtuu, ihmisten välisissä jännitteissä. Jos tällaisia asioita pitää luennoida, mennään yli siitä missä aita on matalin, ja romaani on minusta kömpelösti kirjoitettu.

Minulla on muutakin mutinan aihetta kirjasta, mutta ehkä pitää jättää sanomatta vielä tässä vaiheessa, koska en edelleenkään ole lukenut kirjaa loppuun asti. Kommentoin aiheesta sitten, jos joskus jaksan ahertaa Larssonin loppuun.

Onko tuotesijoittelu avain kirjan menestykseen?

Susu Petalin Sairaalapäiväkirja on ilmestynyt!!!

Yläpuolella on kuva tytöstä, joka ratsastaa ponilla. Se on Susu Petalin äskettäin ilmestyneen Sairaalapäiväkirjan viimeinen kuva. Susu kirjoittaa, että siitä huomaa ettei hän maalaa kuvaa itselleen. Olin juuri ehtinyt ajatella, että siinäpä suloinen kuva, joka kuvastaa kirjoittajan sisäistä elpymisprosessia.

Kun näin kuvan, minulle tuli heti mieleen eräs toinen kuva, nimittäin tämä:

Tämä on kuvitusta Reetta ja linnanvangit kirjasta. Kuvaa ei ole tehty minulle eikä minusta, mutta silti ajattelen sitä katsellessani, että se on jonkinlainen voimakuva minulle. Linnanvangeissa on niitä monta. Susunkin kirjan kuva voisi olla voimakuva, vaikka kirjan tarina päättyy hauraaseen toivoon elpymisestä, ei ylenpalttiseen voimaantumiseen.

Jos sairastat masennusta, tai haluat ymmärtää mitä masennus tekee ihmiselle, niin Susu Petalin runo- ja kuvateos Sairaalapäiväkirja on sinulle.

Lyhyistä, ilmavasti taitetuista proosarunoista ja niitä kuvittavista maalauksista muodostuu juonellinen kuvaus yhden ihmisen matkasta päiväsairaalasta päivystyksen kautta suljetulle osastolle, ja sieltä ulos. Jotkut kuvat ovat hämmästyttävässä kontrastissa teksteihin, mikä tietysti tekee kirjasta eloisan ja nautittavan dokumentin.

Susu Petalin Sairaalapäiväkirja on ilmestynyt!!!

Valoisa kirja palautti mieleen lapsuuden syöverit

Piruettiystävyys osuu hermooni, sillä ekalla luokalla minulla oli kiva kaveri, Anne, ja hän tanssi balettia. Hän sanoi, että voisin tulla mukaan balettikouluun. Ehdotin tanssiharrastuksen aloittamista äidilleni, mutta hän sanoi, etten voi tanssia balettia, koska olen lihava. Niin minä en sitten mennyt balettikouluun, enkä minä sitten enää myöskään ollut Annen ystävä.

Kannoin vuosikaudet kaunaa äidilleni siitä, ettei hän päästänyt minua balettikouluun. Nyt tietenkin ymmärrän, että jos hän olisi päästänyt minut balettikouluun, olisin saanut itkeä toisenlaisia kyyneliä, koska eihän siitä olisi mitään tullut tietenkään. Jos on maailma ylipäätään säälimätön pulskia tyttölapsia kohtaan, niin baletin maailma on sitä potenssiin korotettuna. Balettimaailman ankaruus tulee kirjassa ilmi hienovaraisesti, mutta selkeästi kuitenkin.

Olen kokenut Kirsti Kuroseen nimeen perustuvaa maagista yhteyttä. Minun kokemuspiirissäni Kirsti on ollut harvinainen nimi. Elin läpi koulu- ja opiskeluvuosieni törmäämättä yhteenkään Kirstiin, Kirsejä sen sijaan on tullut vastaan useita. Tapasin Kirsti Kurosen ensimmäisen kerran Tiina- tyttökirjaseminaarissa Tampereella, ja rekisteröin hänestä ensimmäiseksi juuri nimen. Suomen Markuilla on ollut tapana kokoontua Porin liepeillä Noormarkussa, ja voin ymmärtää yhteydentunteen, jonka sama nimi saattaa synnyttää.

Luin kaimani kirjoittamia Vili Voipio-kirjoja, ja haikailin niiden hilpeää, ahdistusvapaata maailmaa. Kaikenlainen jossittelu on tietenkin turhaa, mutta toisaalta, minä en olisi kirjoittanut yhtään kirjaa ilman jossitteluja. Siksipä paljastan tässä jossitteluni. Kaimani, ja hänen kirjoittamansa kirjat saavat minut jostain osin käsittämättömästä syystä aina miettimään millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos en olisi ollut lihava lapsi.

Tietyllä tavalla Piruettiystävyys ja Reetta ja linnan vangit ovat sukulaiskirjoja, koska kummassakin on liikunnallinen tyttö, jolla on ulkonäköpaineita.

Kurosen kirjoissa ihmisillä saattaa kyllä olla ongelmia itsensä kanssa, mutta he ovat suorasukaisessa ja positiivisessa suhteessa ulkopuoliseen maailmaan ja muihin ihmisiin. Vaikka he voivat olla hankalia, heitä ymmärretään ja he saavat muilta tukea. Samalla kun tällaiset tarinat lohduttavat, ne myös muistuttavat asioista, joita ilman olen joskus joutunut pärjäämään.

Vaikka elämässäni kaikki on hyvin, lapsuutta ja nuoruutta on silti aina muisteltava hyvin varoen, etteivät pedot herää.

Valoisa kirja palautti mieleen lapsuuden syöverit

Ujous

Luin Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia.

Minulla on salainen suhde Tammiseen, sillä olen debytoinut samana vuonna kuin hän. Muistan miten Parnassossa julkaistiin etukäteen juttu neljästä merkittävästä tulevasta esikoiskirjasta, ja Tamminen oli yksi niistä. Tajusin yhtäkkiä esikoiskirjailijoiden pyyhkineen ohitseni oikealta ja vasemmalta, kun minä olin kykkinyt lähtöruudussa ja odotellut kilpajuoksun alkamista.

Tamminen on julkaissut kahdeksan kirjaa. Minun näkökulmastani hän on saanut valtavasti positiivista huomiota, mutta kirjassaan hän listaa kokemansa tölväisyt, ja toistaa parin kriitikon pilkalliset sanakäänteet sanasta sanaan. Hän, samoin kuin idolinsa Veijo Meri kuuluvat siihen käsittämättömään ihmisryhmään, joka säilöö lehtileikkeitä mappeihin.

Lukiessa minut valtasi haikeus. Mitäpä jos minäkin ryhtyisin kokoamaan leikekirjaa! Olisipa tosiaan vinhaa palata nuuskimaan menneitä saavutuksiaan, tai kaltoinkohtelujaan joinakin unettomina öinä, tai vapaa-ajanongelmaisina iltoina.

Kävin paperikaupassa siinä tarkoituksessa, että ostaisin hienon mapin. Mutta sitten hurahdin värillisiin klemmareihin, värillisiin papereihin ja uuteen niitojaan, ja mappi unohtui.

Tammisen esikoiskirja oli nimeltään Elämiä. Kokoelma lyhyitä elämäkertoja, ehkä jostain vähän samanlaisesta maisemasta kotoisin kuin Gösta Sundqvistin sanoitukset. Käytin niitä materiaalina kirjoituskursseilla, ja hauskoja juttuja ihmiset niiden kirvoittamina kirjoittivatkin.

Tamminen on koko ikänsä kärsinyt ujoudesta, ja huomattavan moni kokoelman jutuista esittelee ujoutta ja sen seurauksia. Monet ujouden aiheuttamat kommellukset ovat minulle tuttuja. Olen tehnyt samanlaisia poistumisia juhlallisista tilaisuuksista, ja päätynyt ryntäilemään ympäriinsä yhtä naurettavasti. Muistan miten näin hänet kerran Turun kirjamessuilla istumassa kirjakaupan typötyhjällä osastolla vieressään pino myytävänä olevia kirjoja. Hassua kyllä, Tamminen raportoi tämän kokemuksen kirjassaankin. Ehkä se oli juuri niin piinallista kuin miltä se näyttikin. Ja ehkä se näytti mielestäni piinalliselta, koska sekin kokemus on niin tuttu.

Tässä postauksessa ei ole varsinaista pointtia. Tammisen kirjassa on hetkensä, mutta silti tulee vaikutelma kuin se olisi tehty vähän sutaisten, verrattuna joihinkin edellisiin. Silti mielestäni jokainen ihminen, joka nousee kertomaan ujoudestaan, ansaitsee kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.

Ujous

Lukupäiväkirja: Hyvä ihminen on ongelma

Olen lukenut Keltikangas-Järvisen kirjaa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kirjan alkupuolella hän toteaa, että nykyään voidaan puhua jonkin konsernin eettisistä tavoitteista, mutta eettisyyden pohtimista vierastetaan työntekijöiden kohdalla. Pitäisikö puhua lojaaliudesta, solidaarisuudesta, hyvästä käytöksestä, toisen ihmisen kunnioittamisesta. Voisiko jokin konsulttitoimisto ehdottaa anteeksipyytämistä ja anteeksiantamista ohjeeksi työpaikan ilmapiiriongelmiin, vai naurettaisiinko hänet pihalle, kuten Liisa Keltikangas-Järvinen arvelee.

Kun luin tämän, koin spontaanisti, että KJ on oikeassa. En kylläkään voi todistaa, että hän on oikeassa. Minulla vain on sellainen tunne, että me olemme erottaneet etiikan sen ytimestä, ja siirtäneet etiikan koskemaan lähinnä valintoja joita teemme kuluttajina tms. Mikä sekin on tärkeää. On hyvä ostaa luomua ja reilua kauppaa jne. Mutta me puhumme aika vähän siitä, että kuinka meidän pitäisi kohdella muita ihmisiä, siis niitä joita kohtaamme päivittäin.

KJ toteaa, että ihan tutkimuksen tasolla on paljon tutkimusta lasten ja nuorten sosiaalisista taidoista, siitä miten niitä kehitetään ja miten niissä ilmeneviä ongelmia voidaan ratkoa. Mutta aikuisten ihmisten sosiaalisia taitoja ei ole tutkittu juuri lainkaan.

Joskus olen ajatellutkin, että on hassua, kun lastentarhassa lapsia opetetaan, että kaverin leluja ei saa ryövätä, eikä ärsyttävääkään tyyppiä saa takoa hiekkalapiolla päähän, kun työelämä kuitenkin nykymaailmassa on sellainen, että jos ei ryövää, eikä käytä kyynärpäätaktiikkaa, ihmisen käy huonosti. Lastentarhan opit eivät aikuisten oikeassa elämässä päde.

KJ toteaakin, että aikuisten maailman viidakkomeininki heijastuu jo nykyajan opettajakoulutukseen. Nuoret opettajanalut ovat huolissaan erityisesti kilteistä ja sävyisistä lapsista, joita pitää kannustaa pitämään puolensa ja huutamaan kovempaan ääneen, etteivät jää jalkoihin. Nykyisessä opettajankoulutuksessa kilteistä, sävyisistä ihmisistä on tulossa ongelma. Aggressiivisuus taas koetaan järkevänä tapana saada oma tahtonsa läpi.

Aggressiivisuudesta tuli mieleen, että jossain koejärjestelyissä taaperot oli puettu niin, ettei päältä erottanut olivatko tyttöjä vai poikia. Tarkkailijoille kerrottiin lasten sukupuoli väärin, siis tyttöä sanottiin pojaksi, poikaa tytöksi. Sitten katsottiin, että miten tarkkailijat suhtautuivat lasten aggressiiviseen käytökseen. Pojiksi luultujen aggressioita pidettiin reippaana käytöksenä. Tytöksi luultujen aggressiot nähtiin ongelmana. Tosin en muista, oliko tämä juttu KJ:n kirjassa, vai luinko sen jostain lehdestä juuri nyt.

Epäilen, että Keltikangas-Järvisen hahmottelema ongelma on ajaton. Se on ollut ihmiskunnan ongelma aina. Me tiedämme sisimmässämme mikä on oikein, mutta on lukemattomia syitä olla käyttäytymättä niin. Tärkein syy siihen tietenkin on, että meidän käy huonosti, jos aina käyttäydymme hyvin. Eikö Dostojevskin Idioottikin kerro juuri siitä, mitä tapahtuu, jos joku ihminen on oikeasti hyvä?

Lukupäiväkirja: Hyvä ihminen on ongelma

Kirja muistutti perusasioista.

Olin kesän 1984 kotiavustajana. Muistan, että päivät raadoin ja illat enimmäkseen vain itkin, koska oma yksinäisyyteni sekoittui vanhusten yksinäisyyteen ja surkeuteen. Olisi pitänyt olla ponteva ja positiivinen, mutta heidän omituiset kotinsa imivät minusta mehut.

Kesästä on jäänyt vain muutama muistikuva. Vanha mies puutalo-osakkeensa keittiössä, ruskea aamutakki yllään, parta ajamatta, tupakka savuaa keltaisissa sormissa, myös silmänvalkuaiset ovat keltaiset. Tämä on viimeinen kesä, kun näen noiden syreenien kukkivan tuossa, hän sanoo. Tällaisia välähdyksiä muistan. Näitä sitten mietin iltaisin, kun olin yksin asunnolla ja kaipasin poikaystävää, joka oli Forssassa kurssilla.

Koin, että oma elämäni oli suistumassa hitaasti ja varmasti kohti samanlaista epätoivoa ja kaaosta kuin noilla vanhoilla yksinäisillä ihmisillä. Joku toinen olisi ollut siinä iässä jo aikuinen ja elämänsä parhaassa vedossa. Minä täytin sinä syksynä 26. Mutta olin rikki, ja eksyksissä, eikä poikaystävästäkään oikein ollut suunnannäyttäjäksi, hän oli keskittynyt omiin ongelmiinsa.

Kesä kotiavustajana palautui mieleen kun luin Pirjo-Liisa Tähden Rakkaudella sisaresi, joka kertoo Venäjän vallankumousta Littoisiin paenneen emigranttiperheen surkeista vaiheista. Turun seudulla tunnetaan Thiessin sisarukset, joka elivät talossaan vuosikymmenien aikana kertyneiden jätteiden joukossa ja torjuivat päättäväisesti kaiken ulkopuolisen avun.

Minulle Rakkaudella sisaresi on kertomus henkisestä osattomuudesta. Nämä ihmiset olivat rikkaita eläessään Pietarissa, mutta kun heiltä vietiin omaisuus, heillä ei ollut mitään. Ei muuta kuin kuvitelmia suuruudesta, jonka palauttamista he jaksoivat odottaa kuolemaansa asti. He uskoivat olevansa sukua Maria Stuartille, ja sukulaisuuden osoittaminen se olisikin sitten ratkaissut kaiken.

Ajattelin kirjaa lukiessani, että kannattaisi tosiaan muistaa, mikä elämässä on tärkeää. Eikä se tosiaan ole omaisuus.

Kirja muistutti perusasioista.