Syyllistymisen prosessikuvaus

Mietin, että miten olennaista työelämässä mahtaa olla kissanhännänveto siitä, kuka on syyllinen. Kun projekti ns. kusee, niin sehän on jonkun vika, mutta kenen.

Olen taittajana mukana eräässä projektissa. Kirjan julkistaminen tapahtuu kirjamessuilla. Siitä on sovittu jo toista vuotta sitten. Sanoin aikoinaan, että haluan aineiston jo keväällä. Kerroin myös missä muodossa sen haluan.

Toiveistani huolimatta sain aineiston viikko sitten, elokuun toiseksi viimeisenä päivänä, kuukausi ennen kirjan julkistamista.

Voisin tässä huomauttaa, että aineiston ilmestyminen tuli minulle yllätyksenä. Olin luullut, että aineisto oli annettu jollekin toiselle, ja minulle oli unohdettu ilmoittaa asiasta. Nykyäänhän ei selvästikään ole tapana ilmoittaa tällaisista jutuista.Voisin myös kertoa, ettei aineisto ole siinä muodossa kuin olin toivonut. Mukana on esimerkiksi pdf.tiedostoja, joihin on skannattu samaan kuvaan teksti ja piirustus.

Sitä paitsi en saanutkaan koko aineistoa. Kun olin olin saanut kirjan taitettua, sähköpostiini ilmestyi kymmenen uutta tekstiä, ja lupaus, että lisääkin on vielä tulossa.

Siis huom, kirjan pitäisi olla painettuna kolmen viikon kuluttua.

Välillä ajattelen, että ei ole minun vastuulla, minä vain taitan, jos taitan.

Mutta sitten ajattelen, että ammattitaitoinen taittaja olisi ehkä alkanut hätistellä saamattomia sisällöntuottajia ja huolehtinut siitä, että saa aineiston ajoissa.

Toisaalta voi olla, ettei hätistely olisi tuottanut tulosta.

En ylipäätään tiedä onko realistista kuvitella, että tällaisessa ajassa saataisiin kasattua järkevä kirja, mutta jos saadaan, löytyy varmaan ihmisiä jotka ovat valmiit keräämään kunnian itselleen. Mutta jos ei saada järkevää kirjaa kasaan, niin kenen on vika?

Miksi tunnen itseni syylliseksi jo nyt? No ei siihen syyllisen hommaan varmaan ole parempaakaan ihmistä tarjolla kuin avuton taittajaopiskelija.

Syyllistymisen prosessikuvaus

Keskisormea voisin taas näyttää, ellei se olisi niin tuhma ele

Vilniuksesta on tosiaan palattu. Kivasta matkasta myöhemmin. Katsoin tuossa vanhoja lehtiä. Perjantain Turun sanomissa esiteltiin syksyn kirjasato. Toimitus oli huomiomerkinnyt mielenkiintoiset kirjat. Tein pienen kanamaisen laskutoimituksen. 24 kirjaa oli todettu kiinnostavaksi ja haluttu nostaa esiin. Niistä 22 oli miesten kirjoittamia, kaksi naisten. Luonnollisestikaan minä en ollut kumpikaan noista onnekkaista naisista. Kyllä miehet on mestareita, kun ne ovat niin paljon mielenkiintoisempia ihmisiä ja kirjailijoita kuin naiset. Minun piti tähän pistää jokin ylevöittävä kuva jostain Vilnan kirkosta, mutta pistänkin Trakain juurella uiskennelleen nokikanan, joka sekin on aika ylevöittävä. Kannattaa katsoa tarkasti sen räpylöitä. Ne ovat kiinnostavat, vaikka ei sitä hullumpi huomaisikaan.



Kirsi Kirjanurkassaan, Sinisen linnan kirjasto ja Villiviinikin olivat lukeneet Ristiaallokkoa, Satakunnan kansassa oli ollut arvio myös, mutta sitä en nyt tähän saa. En myöskään Eksyneistä tehtyä Portin arvostelua, joka oli siis niin ihana, että varmaan kehystän sen ja pistän seinälle ja luen sen uudestaan aina kun usko omaan työhön uhkaa hiipua, eli HYVIN USEIN. Kiitos vain Liisa Rantalaiholle osallistumisesta ammatti-identiteettini nostatustalkoisiin.

Keskisormea voisin taas näyttää, ellei se olisi niin tuhma ele

Murskana taas, mutta näillä mennään

Kirjailijavieraiden haaliminen on oikeastaan kamalaa, koska joudun nyt katselemaan toisesta vinkkelistä sitä prosessia, jossa valitaan että kuka olisi kiinnostava ja edustava kirjailijavieras, ja kuka ei.

Minusta on tuskallista jäädä itse seinäruusuksi, kun kiinnostavia persoonia kutsutaan esiintymään. Mutta vielä tuskallisempaa minusta on valita, että ketä pyydän, ketä en. Näin siitäkin huolimatta, ettei kesäyliopiston kirjailijavieraana esiintyminen ole kirjailijalle mikään rahasampo.

Ja muuten. Tilasin Terhi Rannelan Kirjoita nuorille oppaan, koska tankkaan nyt materiaalia johdantoluentosarjojani varten. Huomasin, että olen suurin piirtein ainoa säännöllisesti julkaiseva kotimainen nuorille kirjoittava kirjailija, joka ei ole millään tavalla mukana kirjassa. Käykö vähän itsetunnon päälle, mitäs luulette.

Ps.

Ristiaallokko oli oli arvioitu Saunaihossa.

Murskana taas, mutta näillä mennään

Piti tehdä omia töitä, mutta tässä sitä taas märehditään vääryyksiä käsi poskella

Kävin viemässä esitteitä myös Topeliuksen kouluun. Topeliuksen koulu on mukana samassa hankkeessa josta yritän tiedottaa. Topeliuksen koulu on kirjallisuuspainotteinen ala-aste, ja sijaitsee ihan Turun linnan naapurissa. Se on myös ihan minun naapurissani. Vein mukanani Reetta ja linnan vangit kirjan. Eivät olleet koskaan kuulleetkaan. En tosin olettanutkaan, koska Turussa ilmeisesti alvariinsa ilmestyy paikalliseen maisemaan kiinnittyviä lastenseikkailukirjoja jotka ovat LukuVarkaus-ehdokkaina. Ainakin päätellen siitä innokkuudesta, jolla paikalliset mediat ovat aiheeseen tarttuneet.

Ihan oikeasti tajuan, että minun markkinointiviestintätaidoissani on vikaa, enkä osaa kovin paljon tehdä asioiden hyväksi. Nytkin ujouttani, arkuuttani, tai jostain muusta syystä jätin palopuheet pitämättä.

Minulla on muutenkin taas sellainen vähän ikkunaan päin lentäneen olo. Tiedätte ehkä sen tunteen, kun on luullut tehneensä jotain tosi hienoa ja hauskaa ja sitten muut suhtautuvat siihen kuin roskaan. En puhu tuosta Reetta-kirjasta , enkä muustakaan kirjasta, vaan yhdestä toisesta jutusta, jonka suhteen yritän nuoleskella haavojani.

***

Lisäys: Bändäriydestä kyselevä postaukseni poiki ainakin yhden aiheeseen liittyvän avautumisen Päivien kimalluksessa. Erittäin kiinnostava, monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä herättävä teksti.

Piti tehdä omia töitä, mutta tässä sitä taas märehditään vääryyksiä käsi poskella

Projektijuhta yrittää irrottautua

Samaan aikaan, kun olen potenut elämäni sitkeintä flunssaa yskineen ja silmätulehduksineen olen ollut työllistetympi kuin koskaan. Allekirjoittaessani työsopiusta en osannut täsmällisesti ilmoittaa, että mitä teen, mitä jätän tekemättä, koska minulla ei ollut selkeää käsitystä siitä mitä vuosi toisi tullessaan. Kukaan muukaan ei tiennyt.

Minulla oli se käsitys, että teen muutaman esitteen ja kirjoitan muutaman tiedotteen ja ylläpidän hankkeen nettisivuja sekä Facebook-sivuja. Joskus tuossa helmi-maaliskuun vaihteessa yhtäkkiä tajusin, mitä tarkoittaa että tehtäväni on hankkeen tiedottaminen ja markkinointi. Toukokuussa on kaksiviikkoiset festarit. Erittäin ikävää, jos siellä ei ole yleisöä.

Nyt kulttuuripääkaupunkivuonna ihmiset ovat täynnä kulttuuria. Kun alan puhua hankkeesta, he sanovat, ei ei ei jaksa, on kaikkea liikaa liikaa liikaa, ei voi revetä joka paikkaan. Varsinkin opettajat, jotka voisivat tuoda festareille oppilaansa, alkavat melkein itkeä, kun heitä pyytää tiedottamaan mahdollisuudesta.

Kirjapanon heppu toi eilen neljätuhatta kappaletta postikortteja ja esitteitä. Olen nyt mökillä, hakkaan halkoja ja pohdin kuinka levitän neljä tuhatta esitettä. En osannut sitäkään nähdä ennalta, että ellen organisoi esitteiden levitystä, ne unohtuvat jonkun hanke-ihmisen tuolin alle, kuten puolitoista vuotta sitten tekemilleni esitteille kävi.

Ohjausryhmässä keksitään kaikkea jännää, kuten värikkäät lakanat ikkunoihin. jokaiselle osahankkeelle omansa. Ja kutsukortti avajaisiin. Kukaan ei ole sanonut, että minun pitää ne tehdä. Mutta jos minä en niitä tee, kuka muu ne tekee. Joten olen silmät vuotaen viettänyt ympyriäisiä vuorokausia tietokoneen ääressä. Olen niin kasvanut kiinni tähän aparaattiin, etten mökilläkään osaa olla tästä erosta. Voi elämän kevät.

Projektijuhta yrittää irrottautua

Olenko eräänä päivänä kirjallisuuden Soini

Soinin vaalimenestyksen kautta sain uuden näkökulman myös omaan uraani kirjailijana. Soinihan on ollut aina Soini, ja vetänyt johdonmukaisesti samaa linjaa koko poliittisen uransa ajan. Hän on alusta asti ollut älykäs, nokkela, kyvykäs kansan syvien rivien tuntojen tiivistäjä ja kiteyttäjä. Mutta puoluekannatus on ollut minimaalista. Kun yhteiskunta ympärillä on hallituksen pitkäjänteisen kurjistamispolitiikan ym. asioiden vuoksi muuttunut, yhä useammat ovat alkaneetkin nähdä Soinin todellisena vaihtoehtona, ja mitä näemmekään, Soinin suosio pompsahti pilviin.

Ja tästä siis vedin rinnastuksen kirjallisuusmaailmaan. Kirjan suosioonkaan ei vaikuta pelkästään kirja, vaan konteksti johon kirja ilmestyy. Maailma kirjan ympärillä. Kirjan hyvyyttä tai huonoutta ei määritä pelkkä tarina, miten se on kirjoitettu, millainen paketti luotu, vaan maailma kirjan ympärillä, maailma joka joko löytää kirjasta itsensä, tai ei löydä.

Minulla on joitakin lukijoita, niin kuin Soinillakin on aina ollut kannattajia, mutta ympärillä oleva yleinen ilmapiiri ei ole vielä osunut oikein yksiin minun kirjojeni ilmapiirin kanssa. Nähtäksi jää, saanko joskus kokea samanlaisen ylösnousemuksen kuin Soini, vai pitääkö tyytyä hengissä selviytymiseen.

Olenko eräänä päivänä kirjallisuuden Soini

Väsynyt

Voi huokaus sentään miten uuvuttavia vääntöjä syntyi noiden edellisten postausteni innoittamana. En uskalla enää kirjoittaa Kierkegaardista enkä Sartresta.

Hyvä, että joillakin oli hauskaa, mutta minulle tuli lamauttava uupumus. Illan Photoshoptunnilla yritin säätää rgb-kanavia ja koko ajan sydän tuntui siltä kuin viiden litran pussi kuumaa vettä olisi ollut rintakehän sisäpuolella.

En mennyt kurssilla muiden kanssa kahville, tuijotin vain ruutua ja mietin miten ihmeessä turkoosin meren saisi vähemmän turkooksiksi, ja miksi se pitäisi saada vähemmän turkoosiksi, kun minusta kuva oli kaunis sellaisenaan. Silmäni ei selvästikään ole vielä harjaantunut. Opettaja seisoo välillä vieressä ja kilistelee avainnippua taskussa. Muistutan itselleni, että olen maksava asiakas, eikä minua voi pistää nurkkaan sen vuoksi, että taas käytin brightness/contrast työkalua, vaikka ei saisi.

Mutta se pieni koululainen, joka ei saanut kavereita ja jota opettaja piti idioottina on edelleen elossa tämän aikuisen ihmisen sisällä. Kuume ja kurkkukipu, vaikka ovatkin arkipäiväisiä vaivoja, ovat jättäneet jälkeensä alakulon, tunteen omasta mitättömyydestä ja siitä että elän vihamielisessä maailmassa joka ei tunnista omaa vihamielisyyttään.

Koska olin kurssilta pois ensimmäiset kaksi viikkoa, muut ovat sillä välin ehtineet tutustua toisiinsa. He tuntevat toisensa ja ovat sopineet keskenään kuljetuksista. Minua he katsovat kuin ylimääräistä, joka tietysti olenkin. Kun muut lähtivät Turkuun kimppakyydissä, minä lähdin bussipysäkille. Bussi oli tietysti juuri mennyt, ja seisoin pimenevässä Kaarinassa odotellen puoli tuntia kunnes seuraava auto suvaitsi tulla.

Kyyti maksaa 3.30, eikä lippu kelpaa vaihtoon, joten kävelin torilta kotiin. Jossain Anttilan kohdalla tajusin, ettei flunssa ole vieläkään hellittänyt ja sain käyttää jonkin verran tahdonvoimia etten tilannut itselleni taksia. Mietin koko matkan, että miksi olen ottanut itselleni vielä tällaisenkin riesan. Olen tietysti kiinnostunut graafisesta suunnittelusta, mutta miksi sitä ei voi harrastella hiljaa itsekseen, miksi piti nyt mennä vielä tällaisellekin kurssille.

Mutta koko elämä on kurssia, ja julkaisugraafikkokurssissa on se hyvä puoli, että siellä tulee jatkuvasti eteen uusia asioita, kuin taas noissa edellisissä keskusteluissa ei tullut esiin mitään uutta.

Väsynyt

Etanan matka pitkälle

Uusi Pori oli julkaissut kuvallisen jutun LukuVarkaus-ehdokkaista. Juttu oli tehty paikallishenkeä kunnioittaen, eli koska minä olen ehdokkaista se porilainen, juttuun oli pistetty minun valokuvani.

Porissa asuvan äitini puhelin oli alkanut piristä, ystävälliset ihmiset olivat halunneet onnitella häntä. Äiti oli sanonut, että ei kannata vielä onnitella. Ei ole takeita siitä, että juuri minun kirjani saisi palkinnon.

Äidille oli sanottu, että ehdokkaaksi pääseminen on jo niin hieno juttu. Ajatella että tytär on päässyt jo noin pitkälle! Äiti oli alkanut miettiä, että oliko se hienoa, pitäisikö pelkästä ehdokkuudesta iloita?

Minulle tuli vähän masentunut olo. Tajusin, että pitkälle pääseminen tarkoittaa tosiaan sitä, että voittaa merkittäviä palkintoja. Ehdokkuus ei paljon ratkaise. Sitä paitsi kuka tahansa kirjallisuuselämää seuraava voisi kertoa, etten ole päässyt edes yhtä pitkälle kuin ne joiden kirja on ollut Junior Finlandian ehdokkaana, puhumattakaan sitten heistä jotka ovat tavoitelleet aikuisten Finlandiaa.

Kun muistelen ensimmäisiä novellejani, jotka kirjoitin Arvinkadun hellahuoneessa pesukoneen viereen viritetyn pöydän ääressä ja vein suurin toivein postiin menestyäkseni Reginan eroottisen novellin kirjoituskilpailussa, niin mielestäni olin päässyt pitkälle jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinen novellini julkaistiin lehdessä. Sain siitä rahaa, jolla ostin siistit vaatteet mennäkseni työhaastatteluun.

Kun ensimmäinen kirjani julkaistin, tunsin olevani taas paljon pidemmällä. Siitä tosin seurasi massiivinen pettymys, mutta kun selviydyin pettymyksestäni ja julkaisin Kesän kummitustalossa, tunsin päässeeni taas pitkälle.

Vuonna 1999 päätin lopettaa kirjoittamisen ja lähdin Tampereelle opiskelemaan uutta ammattia. Vuonna 2001 ilmestyi kuitenkin Emma ja naapurin Romeo. Koska olin jo kerran luopunut kirjoitushaaveistani ja ura sitten kuitenkin jatkui, tunsin taas päässeeni pitkälle.

Kirjoitin emmoja kuusi kappaletta, pari muuta tyttökirjaa ja pari lastenkirjaa päälle, nimittäin Sisu Tähtiset Wsoylle sen seurauksena, että menestyin Wsoyn lastenkirjakisassa. Ne julkaisiin 2004 ja 2005. Silloinkin tunsin päässeeni pitkälle.

2006 tulin elämässäni henkiseen umpikujaan ja otin toistamiseen käsittelyyn sen mahdollisuuden, että lopettaisin kirjoittamisen. Kustantamoni suhtautui myötämielisesti älyvapaaseen ideaani kirjoittaa luterilaiseen kirkkoon liittyvä humoristinen ihmissuhdedraama. Tein trilogian ja tunsin päässeeni pitkälle.

Lastenkirjapuolella siirryin askelen fantasian puolelle. Reetta ja linnan vangit näki päivänvalon ja Eksyneet näkevät unia hyväksyttiin julkaisuohjelmaan.Reetasta otettiin toinen painos. Ymmärrätte varmaan, että tunsin päässeeni pitkälle.

Kun tuli tieto LukuVarkaudesta, ajattelin että se on taas pieni askel eteenpäin tiellä, jota olin päässyt jo todella pitkälle. Mutta nyt tajusin, etten ehkä olekaan ns. urani aikana liikkunut mihinkään. Tuli mieleen Repe Helismaan laulu etanasta, joka lähetettiin hakemaan viinaa. Kun etana viipyi matkalla, kaverit alkoivat soimata Etanaa hitaaksi. Silloin etana huusi eteisestä, että jos te haukutte minua tuolla tavalla, en lähde ollenkaan!

Tottahan minäkin olen sen huomannut, että kirjallinen elämä pyörii palkintojen ympärillä, ja nykyään ehkä yhä enenevässä määrin myös ulkonäön ympärillä. Jos ei ole palkintoja, on hyvä hankkia ulkonäköä, koska se auttaa. Nuoruus olisi tietenkin myös valttia.

Etanan matka pitkälle

Hahhaa, olin oikeassa, joku muu on söhlännyt

Metsästäessäni kadonneita palkkarahoja huomasin lähtökohtaisesti olettavani, että vika on minussa. Yleensähän se aina on. Kun viidennen kerran kävin tiliotetta läpi etsien sieltä merkintää rahasta, joka sinne kuulemma oli siirretty, ja kuudennen kerran tarkistin tilinumeron, mietin kuumeisesti millä tavalla olen voinut aikaan saada tämän virheen. En voinut ajatella, että joku muu olisi tehnyt virheen, koska syy yleensä aina on minussa.

Huomaan muidenkin luonnostaan ajattelevan, että juuri minä olen syyllinen. Minä varmaan viestitän tätä periaatetta jollakin nonverbaalisella nerokkaalla menetelmällä. Kaikki tuntuvat olevan aina yksimielisiä sen suhteen, että juuri minä olen hajamielinen, huolimaton, nukahtelen sopimattomissa paikoissa, jopa silloin kun on omista rahoistani kysymys.

Kun sitten pitkän setvimisen kautta selviää, että vika ei tällä kertaa ollutkaan minussa, en löydä itsestäni minkäänlaista ärtymystä enkä kiukkua sitä ihmistä kohtaan, joka on söhlinyt asian. Päinvastoin, tekee mieli korkata skumppapullo ja heittää kannat kattoon. Vika ei ollutkaan minussa hei kuulitteko te. Olen lähettänyt laskun oikeaan paikkaan, oikealle ihmiselle ja tilinumerokin oli oikea. Olen syytön syytön syytön, kuuletteko. Ihana tunne. Ja rahaakin siis tulossa taas.

Hahhaa, olin oikeassa, joku muu on söhlännyt

Projektityöläinen

Ajoittain ihminen joutuu tilanteeseen, jolloin hän kysyy itseltään onko hänelläkin oikeus käyttää järkeä. Jos nimittäin joku asia on annettu hänelle hoidettavaksi, ja hän on sitten yrittänyt kuunnella ja ottaa huomioon kaikkien mahdollisten asianosaisten mielipiteet, joita on yhtä monta kuin asianosaisiakin, sen lisäksi että asianosaiset ovat itsensäkin kanssa erimielisiä aina välillä, niin saako jossain vaiheessa tulla se hetki, jolloin työjuhta voi todeta että nyt riittää. Hänelläkin on järki päässä, ja se saattaa olla ihan yhtä hyvä järki kuin jollakin toisellakin ihmisellä.

Projektityöläinen

Vuorinen ja Kirjailijaliitto

Apuraha-asiat ovat taas puhuttaneet kirjailijoita ja ihmisiä, ehkä myös apinoita. Kun luin Juha Vuorisen aiheeseen liittyvää tylytystä, kiinnitin huomiota siihen, ettei häntä omien sanojensa mukaan ole hyväksytty Kirjailijaliittoon heikkojen taiteellisten ansioittensa vuoksi.

Minulla on sivistyksessä Juha Vuorisen mentävä aukko. En ole lukenut hänen kirjojaan, koska niissä ei vaikuttaisi olevan sisältöä joka vetäisi minua puoleensa, mutta siitä huolimatta pidän kummallisena jos häntä ei ole hyväksytty Kirjailijaliiton jäseneksi. Järkeni mukaan ihmisen, joka julkaisee kirjoja ja jolle tämä hassu sijaistoiminto on merkittävä tulonlähde, pitäisi olla Kirjailijaliiton jäsen. Olettaen, että ihminen itse sitä toivoo. Se että hänen kirjansa kiinnostavat monia lukijoita, joskaan eivät minua, osoittaa mielestäni että ne ovat riittävän korkeatasoisia.

Ymmärrän, että asiasta päättäneiden mielestä Vuorisen kirjat ovat jotenkin kyseenalaisia. Ehkä ne ratsastavat ihmisen alhaisilla vieteillä ja tekevät sen suorasukaisesti vedoten siten lukijoihin, jotka eivät ole kiinnostuneita hengittämään sitä kirjallista yläpilveä, jota esim. taannoisessa Turun sanomien kirjallisuusblogijutussa suitsutettiin.

Ok, ymmärrän tämän. Minustakin ihmisten kannattaisi lukea mieluummin fiksuja kirjoja kuin vähemmän fiksuja. Mutta eikö ole kuitenkin niin, että kaikkia meittiä tarvitaan, ja kirjojen lukemisen ollessa monella tavalla uhanalainen harrastus, pitäisi aina iloita, kun luetaan kirjoja, vaikka ne kirjat olisivat vähän tyhmempiäkin. Ja tukea ihmistä, joka pystyy kirjoillaan houkuttelemaan lukemisen pariin porukkaa, joka ei ehkä muuten kirjaan tarttusi.

Painotettakoon tässä, että kirjoitan asiasta, josta en tiedä mitään. Kommentoin ainoastaan tuota Vuorisen blogijuttua.

Jos joku ihmettelee, että miksi päivittelen blogiani tähän aikaan yöstä, niin uskokaa huviksenne, sitä ihmettelen minäkin.

Vuorinen ja Kirjailijaliitto

Joulupingviinit

Ystävä kertoi, miten hänen lapsensa koulun joulujuhlassa ainoat joulukoristeet olivat olleet tonttulakkiset pingviinit. Piti ihan höristää korvia, että kuulinko oikein.

Erityisesti kristilliset jouluperinteet hiertävät joidenkin mieltä. Siksi suvaitsevuuden nimissä on kamutettu seimet ja enkelit, ja tuotu pingviinit tilalle. Hieno valinta, koska ne ovat paitsi sympaattisia, myös täysin neutraaleja. Ne ovat siellä kaukana etelämantereella, eikä niihin ole kytkeytynyt minkään uskonnon, eikä kulttuurin symboliikkaa.

Jääkarhukin olisi jo ongelmallisempi, koska se asuu pohjoisnavan tuntumassa, missä joidenkin mielestä asuu joulupukkikin, joka puolestaan taas on jotain velkaa kristilliselle pyhimykselle Pyhälle Nikolaukselle. Minkä muistaminen ja ajatteleminen taas ei tietenkään sovi, koska meidän uusi uskontomme ja pakkomme on neutraalius. Ei kulttuurisia erityispiirteitä, ei uskontoa, niin hyvä tulee ja maassa rauha. Sillä ei niin ole väliä, että samalla katkaistaan juuret, ja tukahdutetaan iso osa siitä, mikä antaa elämään sisältöä ja merkitystä.

Joulu on kulttuurinen sekametelisoppa, jonka ytimessä on ajatus inkarnaatiosta. Jouluna Jumala syntyy ihmiseksi. Joitakin ihmisiä tämä ajatus loukkaa. Se on ollut loukkaus alunperinkin, ja onkin oikeastaan ihme, että näin loukkaavasta ajatuksesta syntyi suuri maailmanuskonto ja koko länsimainen sivilisaatio on kehittynyt nykyiseen mittaansa sen suojissa.

Neuvostoliiton ja Berliiininmuurin murtumiset olivat pikkujuttuja sen kulttuurisen murroksen rinnalla mikä nyt on meneillään. Kristilliset arvot korvataan Big Brother talon etiikalla. Onneksi minulla ei ole jälkeläisiä, joiden puolesta pitäisi olla huolissaan. Muiden lapsia käy sääliksi.

Joulupingviinit

Ei kai me kysellä lupia?

Jälkijättöisesti tuli mieleen, että saatuaan Finlandiapalkinnon Rimminen sanoi haastattelussa, että palkinto on hänelle lupa kirjoittaa. En usko, että hän oikeasti ajattelee niin.

Kaikki me tietysti haikailemme tunnustusta, vaikka siinä varmaankin on temperamentista riippuvia eroja, että miten tärkeää se meille on. Sosiaaliselle ihmiselle tunnustuksen saaminen on tärkeämpää kuin vähemmän sosiaaliselle. Mutta koska kaikki olemme jonkin verran sosiaalisia, haluaisimme kaikki muilta ihmisiltä tukea sille mitä teemme. Mutta jos meillä on intohimo kirjoittamiseen, emme tarvitse siihen keneltäkään lupaa. Kirjoitamme, vaikka meitä nimenomaan kiellettäisiin kirjoittamasta. Vaikka meidät tehtäisiin naurunalaiseksi sen vuoksi, että kirjoitamme. Näin ainakin itse ajattelen.

Ei kai me kysellä lupia?

Ratkaisuehdotus

Mitä Finlandia kohuun tulee, niin miksi Salmelalle ei lätkäistä Suomen kansalaisuutta. Jos säännöissä sanotaan, että kilpailuun osallistuvan on oltava Suomen kansalainen, niin tehdään siitä sellainen. Ei kai se ole temppu eikä mikään. Eikö jonkun urheilijankin kohdalla toimittu näin? Voihan se tietysti vaikuttaa vähän typerältä, mutta aika typerää sekin on, että tehdään hienot säännöt joita ei sitten aiotakaan noudattaa. Ja sitten vain hämmästellään että kylläpäs sattui.

Niin, terveisiä vaan Orivedeltä, johon en ole sen kummemmin ehtinyt tutustua. Ei eilenkään kuuden jälkeen huvittanut lähteä tuonne pimeään hapuilemaan. Onneksi on keväälläkin kurssiviikonloppuja. Pitää ehkä siirtää leprasairaalan etsiminen toukokuulle. Muutamalta paikalliselta olen kysellyt tietävätkö sairaalasta. Eivät ole osanneet neuvoa, mutta ovat arvelleet, että ei se ehkä enää ole toiminnassa. No ei tosiaan, 50-luvulla sieltä siirrettiin viimeiset potilaat pois.

Ratkaisuehdotus

Se vaan on niin vaikeeta

Olen yrittänyt saada paikallisia medioita kiinnostumaan edes postimerkin kokoisen kommentin verran kirjastani Reetta ja linnan vangit.

Kirjahan täyttää peräti kaksi uutiskriteeriä. Se on paikallinen. On ihmisiä, joita kiinnostavat kirjat, jotka liittyvät heidän kotiseutuunsa. Tämä ryhmä on yllättävän suuri ja elinvoimainen. Kirja on myös jossain määrin poikkeuksellinen, koska Turun linnaan liittyviä saturomaaneja ei julkaista jatkuvalla syötöllä. Tässä on vielä se bonus, että tarinasta saa puolivahingossa myös pienen historiallisen tietopaketin esimerkiksi noituudesta, kahvista, Turun linnasta vankilana ja menneisyyden käymäläkulttuurista.

Mutta siis vielä ei ole tärpännyt. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ymmärrän tietysti toimituksia, tänä vuonna ilmestyy jälleen n. 1400 lasten - ja nuorten kirjaa. Mutta jos ajattelemme turkulaisen median näkökulmasta, ja oletamme, että paikallisuus kuuluisi jotenkin heidän toimenkuvaansa, niin miten monta turkulaiseen paikallishistoriaan sukeltavaa lastenkirjaa on mahtanut ilmestyä?

Joo, olen taas vähän äkämystynyt. Mutta myös yllättynyt kuultuani, että Reetta-kirjojen laarin pohja on jo näkyvissä. Isona pitämäni painos on kohta myyty loppuun ja kirja on ollut markkinoilla vasta pari kuukautta. Akateeminen kirjakauppakin heräsi jälleen ja alkoi ehdotella minulle Kohtaamispaikkaa joulukuussa 4.12 klo 14. Siis Turun Hansakorttelissa. Lupasivat tällä kertaa pistää oikein ilmoituksen lehteen. En odota tilaisuudesta suuria. Luultavasti saan taas esitelmöidä hyllyille ja seinille, mutta tartuin tilaisuuteen, koska näin saan maksetun ilmoituksen lehteen. Rahahan ei haise, turkulaisten medioidenkaan nenuissa.

Ai niin, Ylen uutisiin Reetan kansi sentään pääsi.

Se vaan on niin vaikeeta

aarghhhh!

Olen monta viikkoa yrittänyt lukea Larssonin dekkaria, ja ihmetellyt miksi se on huono. Mutta eihän se voi olla huono, olen sanonut itselleni, koska Hesaria myöten sitä on kehuttu niin paljon. Se on suurenmoinen menestys. Olen ajatellut, että kunhan luen riittävän pitkälle, huomaan että se on oikeasti hyvä. Olen tietysti huomannut, että se on yhteiskunnallinen dekkari. Mutta miten paljon voi antaa anteeksi aiheen vuoksi, jos kirja on kirjoitettu kökkömäisesti?

Tuon edellisen postauksen kommenttiketjuun ilmestyi pari samaa asiaa ihmettelevää kommentaattoria. Siis että sanovat arvovaltaiset tahot mitä tahansa, Larsson on huono.
Johduin siitä jälleen miettimään sitä kummallisuutta, miten jotkut kirjailijat pääsevät siihen asemaan, että heitä pelkästään kehutaan. Jos joku ei tykkää, hän on hiljaa.

Sitten taas joku kirjailija on siinä asemassa, että kuka tahansa kehtaa missä tahansa sanoa, että hänen kirjansa on huono ja tyhmä. Ja olla lohdullisen varma siitä, ettei kukaan pidä häntä sen vuoksi kulttuurikääpiönä. Paitsi kirjan kirjoittaja, ehkä.

aarghhhh!

Voisko ihmiset joskus kiinnostua muustakin kuin seksistä? Joo tottakai, Twitteristä!

Aila Meriluodon kasvot tuntuvat nyt tulevan vastaan joka puolella kera sen järistyttävän tiedon, että hänellä on ollut elämänsä aikana paljon seksiä, ja hän on jopa nauttinut siitä. Ehkäpä hän on ottanut vähän revanssia, koska oli nuorena estynyt. Tuo ei ole minun tulkintani, vaan luin sen jostain lehdestä.

Mikael Jungerkin kerskuu kirjassaan naisjutuilla. Jostain syystä naispuoliset puoluetoverit pitävät Jungerin pröystäilyä sopimattomana (tieto peräisin jommasta kummasta iltapäivälehdestä). Miksi ihmeessä? Jos iäkäs naisrunoilija saa vuotaa julkisuuteen seksikokemuksensa, niin miksi ei keski-ikäinen pomomies voisi sitä tehdä? Seksikokemusten muistelu ja kirjaaminen painotuotteeseen on saattanut olla Jungerille aivan välttämätön terapeuttinen kokemus. Ei siitä kauaa ole, kun hän oli otsikoissa saman osaston toimintaan liittyvien terveysongelmiensa kanssa.

Mutta ei tämä kirjasyksy sentään pelkkää seksiä ole. Myös Twitter-romaani on nyt julkaistu. Onkohan kirjan sisältö kiinnostava, ovatkohan tekijät kiinnostavia, jaa mutta nyt tuolla ei olekaan väliä, koska se on maailman ensimmäinen Twitter-romaani. Viis siitä vaikka se romaanina olisi yhtä jännittävä kuin puhelinluettelo.

Meillä on perheessä semmoinen ongelma, että auton takapyörä on juuttunut kiinni. Moottori siis toimii, mutta auto ei liiku, koska toinen takapyörä ei pyöri. Hinausauto varmaan pitäisi tilata, mutta kun ei millään haluaisi. Me emme nyt edes tarvitsisi koko autoa, mutta mökillä pitäisi käydä tyhjentämässä vesilukot ja nostamassa uimaraput järvessä.

Kadulle juuttunutta autoa ajatellessa tunnen samuutta. Minulla taitaa olla vähän samanlainen tilanne. Moottori käy, mutta takapyörä jumittaa. Huomenna pitäisi kuitenkin vielä mennä messuille. Turku lava 12.50.

Voisko ihmiset joskus kiinnostua muustakin kuin seksistä? Joo tottakai, Twitteristä!

Miksi kirjallisuuslehdet kloonaavat itseään

Mikä lainalaisuus siinä mahtaa vaikuttaa, että suomalaiset kirjallisuuslehdet Kirjainta lukuunottamatta tuntuvat muistuttavan toisiaan. Kuin ne olisi tehty sille samalle kouralliselle, jota suhtautuu kirjallisuuteen elämää suurempana asiana. Noissa lehdissä kirjallisuus ei ole ajanvietettä, vaan missio joka tuottaa neroja niiden palvottavaksi, jotka näkevät päiväunia omasta neroudestaan.

Parnasso, Kaltio, Nuori voima, Lumooja, Tuli ja savu jne. Älkää nyt ymmärtäkö minua väärin. En tarkoita, että noissa olisi vikaa. Tilailen itsekin aina joitakin kirjallisuuslehtiä. Minä vain ihmettelen mistä johtuu, että ne ovat niin samankaltaisia.

Kirjain on poikkeus, joka on nyt ilmestynyt joitakin vuosia, ja jonka takaa löytyy jossain muodossa Arktinen banaani. Yritin hakea netistä Kirjaimen levikkitietoja, mutta en löytänyt Aikakauslehtien liiton sivuilta, ja lehden omat sivutkin vaikuttivat informaatioköyhiltä. Asia kiinnostaa, koska Kirjain on selvästi matalan kynnyksen kirjallisuuslehti, ja haluaisin tietää paljonko sitä luetaan.

Joskus on käynyt mielessä sellainenkin asia, että ehkä ihmiset, jotka lukevat kirjoja lähinnä rentoutuakseen ja viihtyäkseen, ovat kirjallisuudenystävinä passiivisempia kuin ihmiset jotka lukevat kirjoja sivistyäkseen ja päteäkseen seurapiireissä. (No niin, kuulen jo korvissani vastustavat huudahdukset. Onko pakko taas tehdä tuollaisia keinotekoisia jakoja. Kyllä on, uskokaa huviksenne. Mutta totta kai minä tiedän että tilanne tosielämässä on aavistuksen verran monivivahteisempi.)

Olisiko siinä syy siihen, miksi kirjallisuuslehdet ovat niin korkeakirjallisia, ja miksi karvalakkipuolen kirjallisuuslehtien puolella ei ole samanlaista tunkua, vaikka kohderyhmää on varmasti moninkertaisesti johonkin Nuoreen voimaan verrattuna. Ehkä ihmiset, jotka muovikassi kädessä koluavat kirjastojen palautushyllyjä, eivät kaipaa kirjallisuuslehden mahdollistamaa lisäinformaatiota kirjoista ja niiden kirjoittajista? Ehkä heille riittää pelkät kirjat?

Sellainen lukija olen itsekin ollut.

Siis minähän en tiedä, enkä väitä mitään. Haluan nyt vielä alleviivata, että tämä ei ole hyökkäys olemassaolevia kirjallisuuslehtiä kohtaan.

Täällä ja täälläkin mietitään, joko aika olisi kypsä uudenlaiselle kirjallisuuslehdelle.

Miksi kirjallisuuslehdet kloonaavat itseään

Kariston syöttyri tilittää

Nyt on Hesarissa kirjoitettu näyttävästi yhteiskunnan syöttyreistä, apurahakirjailijoista. Ihanhan tässä voi kohta olla ylpeä siitä, ettei ole koskaan saanut 1,3 tai 5 vuotista työskentelyapuraa. Pian se alkaa tuntua meriitiltä. Olin ratketa riemusta, kun Pirjo Hassinen loihe lausumaan:

Kun olen katsonut apurahojen saajien listoja, en ole huomannut yllätyksiä. Minun mielestäni se noudattaa sitä käsitystä, mitkä ovat hyviä, relevantteja kirjailijoita.

Pirjo kulta, totta kai lista sinun mielestäsi noudattaa tuota käsitystä, koska olet itse sillä listalla! Mutta minun mielestäni listalta puuttuu hyviä relevantteja kirjailijoita, ainakin yksi, hahhaa. No ehkä joku muukin. Äh, miten typerä puheenaihe. Sanon tässä yhteydessä nyt vain sen, että tuollaiset kommentit kuin Pirjo Hassisella saavat minut ajattelemaan, etteivät kirjailijat keskimäärin ehkä kuitenkaan ole kovin älykkäitä.

Kerroinko jo, että Karisto juhli näyttävästi 110 vuotista taivaltaan Helsingin Pörssitalossa eilen. Punaviini varsinkin oli ihan älyttömän hyvää. Olin jälleen rento kuin rautakanki, ja kuuntelin kateellisena miten kollegat kertoivat kiinnostavista kirjoistaan. Miksi minä en tajunnut tuota kirjoittaa, ja tuota ja tuota, kävi mielessäni kun kuuntelin syksyn kirjojen esittelyä. Tapasin myös yhden tulevan kirjailijan, Hannan, jonka fantasiaromaanin vuoksi minun fantasiaromaanini ilmestyy vasta syksyllä 2011. En ole siitä katkera kylläkään, vaikka hän taisi vähän pelästyä, kun huomautin asiasta.

Juhlat menivät hyvin, minua jopa haasteltiin kirjallisuuslehteen, mikä on aina suuri tapaus elämässäni. En ehkä ollut kauhean innostunut toimittajan valitsemasta näkökulmasta, mutta menköön. Olen kyllästynyt esiintymään hyljeksityn viihdekirjallisuuden mannekiinina, mutta sehän minä selvästikin olen. Kunpa saisin myyntilukuihini yhden nollan lisää perään, niin johan loppuisi valitus.

Kariston syöttyri tilittää

Söpö toimittaja sai kielen laulamaan

Nyt kaikella kansalla on mahdollisuus kuulla ihanaa ääntäni, sillä olen Radio Dein viikon vieras tällä viikolla. Ihmisen pitää kyllä olla tarkkana, sillä mahdollisuus päästä kuulemaan loistavia ajatuslirutuksiani menee ohi nopeammin kuin kissan aivastus. Haastis tulee ulos viiden minuutin pätkinä, ja ensimmäinen päivä siis ehti jo mennä teiltä ohi. Mutta huomenna jälleen klo 15.20 olen äänessä. Saattaa olla, että pätkät löytyvät myöhemmin ohjelma-arkistosta, en ole varma. Ainakin joitakin viikon vieraita siellä näyttäisi olevan.

Tämä oli oikeastaan rattoisin haastattelu ikinä, sillä Mikko Salmi oli rutistettavan söpö, kiinnostunut ja läsnäoleva. En sössöttänyt ja änkyttänyt ja sakoillut senoissani juuri lainkaan. Voi olla että puhuin läpiä päähäni kuitenkin. Olin niin kiihdyksissäni, kun joku halusi keskustella kanssani kirjoistani ja kirjoittamisestani.

Siihen kiinnitin huomiota, että Mikko Salmi toisteli minun kirjoittaneen seitsemän romaania, ei siis sanaakaan nuortenkirjoista. Me nuorisokirjailijathan olemme helposti herkkätunteisia tämän asian suhteen, alamme epäillä ettei nuortenkirjojamme ehkä pidetä kirjoina ollenkaan. Juuri äskettäin eräs lukuisia nuortenkirjoja kirjoittanut kollega löysi itsensä Hesarin uutuuskirjaluettelosta esikoiskirjailijana. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Mielestäni pääsin jossain välissä joka tapauksessa tuikkaamaan, että nuortenkirjat ovat suuri rakkauteni, ja että olen niitäkin kirjoittanut. Nyt tietenkin elän siinä toivossa, että kaikki vakaumukselliset kristityt vaeltavat haastatteluni kuultuaan kirjakauppoihin ja kirjastoihin ostamaan ja lainaamaan kirjojani. Kuten huomaatte, suhtaudun markkinointiviestintään intohimoisesti ja ennakkoluulottomasti.

Söpö toimittaja sai kielen laulamaan