Nauroiko Strindberg koskaan itselleen?

Jatkan televisio-ohjelmien mainostusta. Aihe on sentään kirjallinen, katsoin Nuori Strindberg sarjan ja se lienee nyt nähtävissä netissäkin. Käsikirjoitus on aika hienosti osunut taiteilijoiden keskeiseen dilemmaan. Toisaalta ollaan tietoisia omasta erinomaisuudesta ja halutaan olla kuolemaan asti uskollisia omalle näylle. Samalla kiihkeästi janotaan portinvartijoiden tunnustusta, ja jos sitä ei tule, pyörivät itsetuhoiset aatokset herkästi mielessä.

Strindbergin epäonninen kuvataiteilijakollega toteaa, että pahinta on miten hän kokee pettäneensä ne, jotka ovat uskoneet häneen. On ollut ihmisiä, jotka ovat uskoneet, että hänestä vielä tulisi jotain ja vähitellen he joutuvat huomaamaan, ettei hänestä tulekaan mitään.

Muistin ihmisen, joka joskus puhui minulle melkein samalla tavalla. Hän teki väitöskirjaa, jota hän ei oikeastaan olisi enää viitsinyt tehdä, mutta oli pakko, koska niin monet odottivat sitä ja se tulisi tuomaan merkittävää uutta tietoa näiden elämään.

Mietin silloin samoin kuin nyt, että minusta ei kukaan ole onneksi odottanut koskaan mitään suurta, niinpä en ole koskaan joutunut tuottamaan suurta pettymystä. En myöskään ole joutunut itse pettymään. Aina kun olen saavuttanut jotain ihan pientä, kuten tuottanut lukijalle ilon, jonka hän on halunnut ilmoittaa minulle, se on ollut kotiin päin, suuri menestys.

Nauroiko Strindberg koskaan itselleen?

Selvisin tästäkin joulusta tavalla tai toisella

Joskus, kun menen vieraaseen huusholliin, hätkähdän, että ai näinkin voi tehdä. Siis kutsua ventovieraat ihmiset kylään, kertoa iloisesti, että on tehty joulusiivo, vaikka minun mielestäni kaikki on heikun keikun. Taulut vinossa, kynttilät sen näköisiä, että ovat haalistuneet jaloissaan viime joulusta asti, tai kenties pidempäänkin. Pitkin hyllyjä ja pöytiä on vaate- kirja- ja paperikasoja.

Tuota kaikkea löytyy meiltäkin, ja joskus karaisen itseäni päästämällä ihmiset kotiini, mutta koen aina käveleväni romukasojeni keskellä jotenkin ahdistuneen robottimaisesti. Minusta voisi tulla ulos konemaista syntetisaattoriääntä joka selostaisi, olen boheemi taiteilija siitä tämä johtuu, näettekö, en piittaa poroporvarillisuudesta. Toisin sanoen piittaamattomuuteni on päälleliimattua, epäaitoa. Siksi onkin hämmästyttävää vierailla poroporvarien huushollissa ja törmätä boheemiuteen johon en itse tule koskaan yltämään, kiitos kotikasvatukseni.

Selvisin tästäkin joulusta tavalla tai toisella

Kirjallista joulua

Ihmeellistä, luin romaanin ihan yhdessä hujauksessa!

Kysymyksessä on Tao Linin Suomen taivaan alla. Suosittelen! Terävää erittelyä sekä suomalaisuudesta että myös muutoksesta joka on meneillään Kiinassa. Aion lukea Taon muutkin kirjat. Kiina on myllerryksessä ja kun niin suuri maa myllertyy, koko maapallo kohta rutisee ja ryskyy liitoksissaan. Opiskeluaikoina minulla oli erityisalana Kiinan uskonnot ja olin erityisen vaikuttunut taolaisuudesta. Tao pohtii enemmän konfutselaisuutta ja toisaalta myös kristinuskoa. Suomen taivaan alla on romaani, mutta luin sitä aika dokumentaarisena kuvauksena maahanmuuttajan sopeutumistaistelusta. Missähän Tao nyt luuraa, tekisi mieli pistää hänelle viestiä. No ehkä juhlin joulut ensin. Eli hyvää joulua!

Kirjallista joulua