Kirjoituspäiviä kaipaan

Minulle täydellinen kirjoituspäivä on sellainen päivä jolloin en tapaa yhtään ihmistä. Jos on vaikka illalla meno, se häiritsee työtäni aamusta asti. Täydellinen kirjoituspäivä on siis täysin tapahtumaköyhä päivä. Valitettavasti olen sotkenut elämäni niin perusteellisesti, ettei minulla juurikaan ole sellaisia päiviä. Jos käy hyvin, huomenna se voisi onnistua. Perjantaina on sitten jo lähdettävä taas Poriin auttamaan äitiä muuttojutuissa, ja käydään sitten teatterissakin katsomassa Kuninkaan puhe.

Ensi viikolla voisivat maanantai, tiistai ja keskiviikko olla sellaisia päiviä, mutta toisaalta pitäisi ehkä taas käydä katsomassa, kun näytelmää harjoitellaan.

Elen otettiin kuvia markkinointitarpeisiin ja esittelin työhuonettani parille asiasta kiinnostuneelle. Jaan siis työhuoneen toisen ihmisen kanssa, koska en tarvitse sitä joka päivä. Kaikki tällainen sumpliminen vie energiaa.

Ja nyt, kun istun kaikessa rauhassa kotona ja voisin keskittyä leprasairaalan asioihin, niin mitä teenkään. Päivitän blogia.

Mutta nyt minulla on neljä tuntia aikaa kirjoittaa romaania ja minähän kirjoitan, vaikka mielessä pyörii iltapäivän sosiaalinen häppening.

Kirjoituspäiviä kaipaan

Apurahasyöttyrin sisäiset kysymykset

Kirjoittamisen kannalta on yhtä tuhoisaa saada apuraha kuin olla saamatta. Sekä ilahtuminen että pettymys haittaavat keskittymistä. Nyt siis tuli tieto Turun kulttuurilautakunnan myöntämästä avustuksesta. Mukavaa, että Maneerikin saa, tuo virkku teatteri, joka uskaltautui ottamaan näytelmäni ohjelmistoon. Olen täällä ihan jabadabaduu, mutta kun sellainen peli ei nyt oikeastaan vetelisi, vaan olisi tässä romaani kirjoitettavana ja toinen luettavana, oppilaiden tekstejä kommentoitavana ja muutakin keskittymistä vaativaa hommaa työn alla, kuten Birgitta-aiheiset postikortit joita tilattiin.

Liittyen tuohon apuraha-asiaan: Aloitellessani uraani yli kaksikymmentä vuotta sitten pidin itsestään selvänä, että tietenkin minä ansaitsen kaikki mahdolliset apurahat. Tyhmiä ovat jos eivät anna. Kun eivät antaneet, loukkaannuin verisesti. Nykyään apurahan myöntäpäätöstä seuraa spontaani kauhistunut kysymys: Olenko minä tämän rahan arvoinen? Mitä voin tehdä osoittaakseni, että minulle kannatti myöntää apuraha? Riittääkö muka kirjan kirjoittaminen? Maailma on täynnä kirjoja. Kirjakaupat kuolevat, mutta kustantamot ja omakustantajat ne senkun tuuppaavat kirjoja ulos tuuteistaan. Millaisella työllä voin ikinä korvata saamani tuen?

Apurahasyöttyrin sisäiset kysymykset

Kosminen yksinäisyys katsomossa

Eilen kävin Maneerissa katsomassa, kun Pappeja kyydissä näytelmää harjoiteltiin. Tunsin itseni hölmöksi siellä istuksiessani koska dramatisoinnissa on aika paljon teologiaa, ohjaaja vissiin halusi sitä siihen. Näyttelijät, jotka muuten olivat erinomaisen sujuvia ja suvereeneja kangistuivat välittömästi, kun piti suoltaa raamatunlauseita. Tuli selväksi, että moista jargonia pidettiin aikansa eläneenä, mutta se ymmärrettiin koomisena elementtinä näytelmässä.

Niinhän se tavallaan onkin, mutta oma ajatukseni on se, että asiat jotka tällä hetkellä ovat aikansa eläneitä eivät ehkä ole sitä enää sadan tai viiden sadan vuoden kuluttua. Sikäli kuin pallomme on kasassa vielä silloin. Meillä ihmisillä tuppaa olemaan ihan naurettavan lyhyt perspektiivi asioihin. Ihan kuin meidän tämä ohikiitävä nykyhetkemme olisi se maailmannaula, joka ympärille avaruus ja planeettojen kiertoradat rakentuvat.

Näyttelijöille ja luultavasti myös tulevalle yleisölle näytelmän sisältö tulee olemaan jokin aivan muu kuin se on ollut minulle, käsikirjoittajalle. Tämä ei tietenkään tullut minulle yllätyksenä, mutta jotenkin se taas kirpaisi.

Kosminen yksinäisyys katsomossa