Kirjoittamisen kannalta on yhtä tuhoisaa saada apuraha kuin olla saamatta. Sekä ilahtuminen että pettymys haittaavat keskittymistä. Nyt siis tuli tieto Turun kulttuurilautakunnan myöntämästä avustuksesta. Mukavaa, että Maneerikin saa, tuo virkku teatteri, joka uskaltautui ottamaan näytelmäni ohjelmistoon. Olen täällä ihan jabadabaduu, mutta kun sellainen peli ei nyt oikeastaan vetelisi, vaan olisi tässä romaani kirjoitettavana ja toinen luettavana, oppilaiden tekstejä kommentoitavana ja muutakin keskittymistä vaativaa hommaa työn alla, kuten Birgitta-aiheiset postikortit joita tilattiin.
Liittyen tuohon apuraha-asiaan: Aloitellessani uraani yli kaksikymmentä vuotta sitten pidin itsestään selvänä, että tietenkin minä ansaitsen kaikki mahdolliset apurahat. Tyhmiä ovat jos eivät anna. Kun eivät antaneet, loukkaannuin verisesti. Nykyään apurahan myöntäpäätöstä seuraa spontaani kauhistunut kysymys: Olenko minä tämän rahan arvoinen? Mitä voin tehdä osoittaakseni, että minulle kannatti myöntää apuraha? Riittääkö muka kirjan kirjoittaminen? Maailma on täynnä kirjoja. Kirjakaupat kuolevat, mutta kustantamot ja omakustantajat ne senkun tuuppaavat kirjoja ulos tuuteistaan. Millaisella työllä voin ikinä korvata saamani tuen?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mitä mielessä!