Suomessa on taas lepraa

Uusin romaanini Lepra on nyt sitten maailmalla. Otsikko voisi tietenkin viitata siihen, että romaani on nyt saatavana kautta Suomen, mutta samalla otsikko liittyy siihen hätkähdyttävään tietoon, että lepra on tehnyt paluun Suomeen myös sairautena. Kätilöt televisiosarjassakin taisi olla jakso, jossa laivasta tuli maihin lepraa sairastava merimies. Nykyään kun ihmiset liikkuvat vapaasti, myös kaikenlaiset taudit ja vitsaukset liikkuvat vapaasti. 

Olin signeeraamassa kirjaa Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä ja oli hiukan yllättävää tajuta, että ihmiset, joiden sukua lepran kaltainen sairaus on päässyt hipaisemaan joskus 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kokevat kantavansa sen vuoksi stigmaa edelleen.

Ja sitten vielä yksi hassu huomio. Kirjan nimi on siis "Lepra". Muutama on kertonut yllättyneensä siitä, että kirja tosiaan kertoo leprasta ja leprasairaalasta. He olivat ajatelleet, että se "lepra" on vain jokin läppä.

Mistä kirjaa saa ostaa, on ns. tuhannen taalan kysymys. Sitä myydään tietenkin Arktisen banaanin nettikaupassa, mutta myös Akateeminen kirjakauppa ja Prismat myyvät Lepraa. 

Suomessa on taas lepraa

Kirjoitinko nyt pääteokseni, viimein?

Tänään tuli sähköpostiin kysymys. Lukija oli löytänyt yhdeksän vuotta sitten kirjoittamani blogipostauksen, joka liittyi Oriveden leprasairaalaan, ja kyseli onko jotain tapahtunut aiheen parissa. Olipa kiva vastata, että on totta tosiaan. Kuva, jonka tuossa näette, on tulevan kirjani kansi. 

Tuli mieleen googlettaa, että mitä olen vuosien saatossa kirjoitellut lepraprojektista blogiini. Näköjään vuonna 2004 on aihe jo askarruttanut, koska google vei minut vuodatuksenaikaiselle Häiriöklinikalle, pohdin siellä kysymystä rakastamisen ammattilaisista.  Myös hurskaan tädin rippumatto on tullut siellä huomioiduksi. Vuonna 2010 on olen tunnelmoinut tarunhohtoisesta Orivedestä. Olen harrastanut blogissani myös ns. sorsastamista, eli pyytänyt lukijoilta apuja, esimerkiksi kysymystä kloaakkirotasta yritin somen avulla selvittää. Myös lysolin olemuksen pohdinta liittyi tähän kirjaprojektiin. 

Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Lepraan littyvä prosessi alkoi, kun Oriveden diakonissoista ilmestyi Ulla-Maija Kauppinen - Perttulan väitöskirja Kutsumus, Palvelustyö, Jaksaminen. Sisaret Oriveden leprasairaalassa 1904-1953. Kuten olen selittänytkin leprasairaalan pitkäaikainen johtaja Matilda Hjon oli iso-isotätini ja sattumoisin ehdin tuntea hänet hänen maanpäällisen elämänsä aikana nimellä Olga-täti. 

Kun aloittelin kirjailijaelämääni vuonna 1992, minulle oli jo silloin selvää, että kirjoittaisin leprasairaalasta kirjan. Mutta millaisen kirjan? Muistan selittäneeni kaverille, että kirjoitan kirjan naisesta jolle lepran olemassaolo on todistus Jumalan olemassaolosta, ja kun lepraan löytyy lääke, nainen luopuu uskostaan. Sen aikaisen minäni mielestä se oli hyvä idea. 

Mutta sitten asiat lähtivät menemään toiseen suuntaan. Aloin julkaista aika erilaisia kirjoja kuin olin etukäteen kaavaillut. Päätin, etten hyljeksi mitään genreä ja kyllä sitä onkin sitten tullut kirjoitettua elämän varrella kaikenlaista. Sellaista joka kestää päivänvaloa ja sellaista mikä välttämättä ei kestä.  

Mutta ihmeiden aika ei ole ohi, koska nyt olen jo näin pitkällä. Noin 32 kirjaa olen julkaissut ja  Lepra on noin 33:s. Pääteokseni kenties?

Kirjoitinko nyt pääteokseni, viimein?

Elisabeth Hesselblad sai rahaa

Kevät on aina sitä aikaa, kun kirjailijat jännittävät millainen päätös Kirjastoapuaha-asiassa on tehty heidän asiassaan. Rahaahan jakelee Taike, ja ideana on jakaa tietty prosentti kirjastojen aineistomäärärahaa vastaavasta summasta apurahoina työsuunnitelmaa vastaan kirjailijoille joiden kirjat ovat kirjastoissa vapaasti lainattavissa.

Minulla on apurahojen ja kirjailijuuteni suhteen ollut vähän sellainen päähänpotkitun identiteetti. Ehkä se juontaa juurensa siitä, että esikoiskirjailijaseminaarissa Pentinkulman päivillä vuonna 1994 kerrottiin, että esikoisen jälkeen annetaan aina sellainen pieni alkupotkuapuraha. 

No, ei annettu minulle, ja sepä jäi kaivelemaan. En jäänyt seuraamaan, että saivatko muut.

En ole varma sainko ensimmäisen 8000 MARKAN apurahani toisen vai kolmannen kirjani jälkeen, mutta sen jälkeen olen ollut joka vuosi niiden onnekkaiden joukossa joita Taike muistaa myönteisellä päätöksellä.

Muutama vuosi sitten jakoperiaatteita muutettiin. Päätettiin luopua pienistä parin tonnin apurahoista ja ryhtyä jakamaan isompia summia harvemmille. Luonnollisesti vastustin tätä muutosta, koska oletin kohtaloni olevan karu. Mutta ei sentään. sain tänä vuonnakin myönteisen päätöksen ja kaiken lisäksi suuremman summan kuin koskaan aikaisemmin. Ja sain rahaa Elisabeth Hesselbladia koskevaan projektiin, jota pidin aika toivottomana tapauksessa apuraharaadin kannalta. Siis ketä kiinnostaa joku ruotsalainen hourupää joka tahtoo nunnaksi ja päättää elvyttää kokonaisen keskiaikaisen sääntökunnan. Tosi hienoa siis, että saan paneutua Elisabeth Hesselbladin elämään. Kuten kaikki kunnon pyhimykset hänkin on todella raivostuttava ja samalla ihastuttava persoona.

Iloa apurahasta himmentää se, että monet ovat jääneet ilman. Väkisinkin mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tuen? Tiedän ettei sitä sovi jäädä miettimään, koska sellaiset ajatukset kangistavat ja sitten jää hommat tekemättä.

Elisabeth Hesselblad sai rahaa