Jätä se, älä jätä sitä

Istuin jokin aika sitten seurueessa, johon kuului kolme eronnutta ja nuori äiti joka vasta pohti pitäisikö hänen erota. Eroa pohtiva kertoi kotielämänsä ongelmatilanteista.
- Jätä se! eron jo läpikäyneet kannustivat häntä.

Tuo lause toistui illan aikana monta kertaa. Miksi sellaisen kanssa jatkat. On kaikille parempi kun eroatte. Lapsillekin on parempi kun eroatte. Lasten tähden jätä se. Itsesi tähden jätä se. Jätä se, jätä se, jätä se.

Minulla oli mielessä, että ehkä liittoa kuitenkin kannattaisi vielä jatkaa. Lapset ovat pieniä, liitossa oli selvästi ollut rakkautta ja kiintymystä. Mutta koin, ettei minulla ole oikeutta puuttua asiaan. En tiedä millaista heidän perhe-elämänsä on. En tiedä kumpi on lapsille suurempi trauma, vanhempien ero, vai vanhempien avioliitto.

Tuo illanvietto jäi kummittelemaan mieleeni. Kun yhtenä iltana kerroin siitä kaverilleni, hän (eronnut) sanoi heti, että tietenkään minulla ei olisi ollut oikeutta kannustaa nuorta äitiä jäämään huonoon avioliittoon. Hänestä on oikein kannustaa ihmisiä pois huonoista liitoista.

Mutta jos minä en voi ulkoapäin nähdä jonkin liiton kaikkia ongelmia, niin voisiko myös olla niin, että ihmiset eivät ulkoapäin pysty myökään näkemään liittojen hyviä puolia?

Jos meillä ei ole oikeutta kannustaa ihmisiä pysymään liitoissa, niin onko meillä oikeutta myöskään kannustaa ihmisiä eroamaan?

Tämä postaus ei liity siihen onko oikein vai väärin erota ja onko lapsille hyvempi vai pahempi olla avioerolapsi vai huonon avioliiton lapsi, vaan siihen kuinka ympäröivä kulttuuri vaikuttaa meihin ja saa asiat näyttämään siltä, että eroon kannustaminen on jotenkin neutraalia ja normaalia, mutta avioliitossa pysymiseen kannustaminen on puuttumista ihmisten itsemääräämisoikeuteen ja kaikkea muuta valtavan kyseenalaista.

Jätä se, älä jätä sitä

Kirjahyllyn nuuskija

Kun menee kylään, saako ihmisen kirjahyllyä tutkia? Tämä kysymys ei ollut koskaan noussut tietoiseen mieleeni asti, ennen kuin viikonloppuna luin lehdestä, että läntisessä naapurissa tästä asiasta keskustellaan kiihkeästi ja tapakouluttajat antavat ohjeita.

Mikäli ymmärsin oikein, kyläpaikan kirjahyllyä ei ole sopivaa mennä noin vain tutkimaan, vaan kannattaa kysyä lupa ensin.

Pyydän nyt anteeksi kaikilta, joiden kirjahyllyjä olen tutkinut lupaa kysymättä. En ole tarkoittanut nuuskia, että millaisia kirjoja ko. ihmisellä on, vaan ainoastaan onko siellä jotain minkä ehkä haluaisin lukea. Minkä hän voisi esim. lainata minulle ja minä tietenkin palauttaisin sen takaisin hyväkuntoisena ja muutaman rakentavan ääneen lausutun kommentin kera.

Tämä oli taas heräämisen hetki. Mutta siis anteeksi kaikki te joiden kirjahyllyjä olen elämäni aikana nuuskinut. En tarkoittanut nuuskia elämäänne ja salaisuuksianne.

Kirjahyllyn nuuskija

Vihalaput ja muut laput

Pyydän maailmankaikkeudelta anteeksi, että postaan nyt ihan solkenaan, mutta ihastuin huomatessani, että on olemassa blogi joka esittelee ruotsalaisten vihalappuja, vai kuinka tuo Arga lappen pitäisi kääntää. Itse koen kauhean luontaantyöntäväksi kun huomaan, että esimerkiksi taloyhtiön portinpieleen on ilmestynyt lappu, jossa sanotaan suurin piirtein niin että Hei älä kuseta sitä koiraasi tässä. Vihalappu ei kohdistu minuun, mutta silti se tekee minut levottomaksi. Se tekee levottomaksi, vaikka en minäkään nyt suorastaan kutsu kaikkia Turun koiria oman porttini pieleen kusemaan. Mutta yhtäkkiä tajusin, että persoonattomassa kaupunkiympäristössä tuollaiset viestit ovat kuitenkin jonkinlaisia elonmerkkejä. Niiden taustalla on tarinoita.

Ja sitten tuli mieleen, kun olin nuorena typynä ravintolassa. Menin käymään toiletin puolella ja kun palasin takaisin, oli kaljalasin alla lappu. Tule huoneeseeni, pikkuhissillä oven pielestä. En käy käsiksi. Terveisin naapuripöydän kaveri.

En mennyt pikkuhissillä mihinkään. Minua ei kiinnostanut naapuripöydän kaveri joka ei kävisi käsiksi. Vai oliko siinä joku muu vika. Minulla ei ollut käsitystä naapurin pöydän kaverin ulkomuodosta. Mutta vieläkin kaivelee, että mikä oli saanut hänet kirjoittamaan tuon lapun. Olisiko sittenkin pitänyt mennä. Onko säälittävää, että vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin muistan tuollaisen asian niin tarkasti.

Vihalaput ja muut laput

Ihmiskunnan ihmeitä

Turun linnan sisäpihalla esitetään elokuussa parikin oopperaa ja minut kutsuttiin katsomaan millaisia jättirakennelmia linnan pihalle pystytetään.

Miehet kiipeilivät telineissä kuin apinat. Veti hiljaiseksi katsoa sivusta, kun ihmiset täydellisen keskittyneinä ja tavoitesuunntautuneina puuhasivat katsomoa pystyyn. Miten se ylipäätään on mahdollista, kun toisaalta tuntuu, etteivät ihmiset edes yksinkertaisia asioita pysty sopimaan keskenään, eivätkä pitämään kiinni sopimuksistaan.

Etenin siitä sitten katsomaan Kuolema-näyttelyä, joka olikin todella mielenkiintoinen ja sopivan pieni, niin että kaltaiseni kulttuurikääpiökin jaksoi sen katsoa ja jopa lukea näyttelytekstit. Erityisesti puhutteli pyövelien kohtalo. Ihmisten teloittamisen lisäksi he teurastivat myös elukat ja tyhjensivät paskahuusit. Kiitokseksi näistä hankalista ja välttämättömistä töistä he saivat ihmisten halveksunnan, joka kohdistui, totta kai, myös pyöveliparan perheeseen.

Usein pyövelit olivat entisiä vankeja, jotka saivat vapauden sitä vastaan, että toimivat pyöveleinä. Näytillä oli parikin kirvestä, joilla oli aikoinaan päitä katkottu. Aika hurjalta tuntui katsella tuollaisia esineitä. Mielellään sitä ajattelisi, että ne ajat ovat ohi, enää eivät pyövelit hujauttele poikki ihmisparkojen kauloja, mutta siis mitään takeitahan ei tästä ole.

Hellämielinen pyöveli saattaisi olla ihan mukava hahmo jossakin tarinassa.

Hassua sinänsä, että minut tosiaan kutsuttiin katsomaan oopperakatsomon rakentamista. Ne ovat joitakin toisia ihmisiä, joita sitten kutsutaan katsomaan se ooppera.

ps. kuvan otti Salme, jolla kyllä olisi itselläänkin blogi, mutta joka ei ole aikoihin viitsinyt blogata.

Ihmiskunnan ihmeitä

Kaikkee hyvää

- No hei, pitkästä aikaa! mitä sulle kuuluu?
- Kiitos ihan hyvää. Siis mä opiskelen nykyään ja mulla on kaksi lasta, kuuden ja neljän vanhat. Täs on niiden kuvat.Kaks vuotta sitten erosin.
-Voi miten suloisia. No siis mullakin on nykyään lapsi, se on kahden. Tässä on sen kuva. Mä erosin vuosi sitten.
- Voi kun söpö. Ootko sä kuullut Mirasta jotain?
- Miralla menee tosi hyvin. Se aloitti jokin aika sitten uudessa työpaikassa. Sekin eros vuosi sitten.
- Voi että tosi kiva nähdä pitkästä aikaa. Sano Miralle terveisiä ja kaikkee hyvää sulle jatkossakin.
- Hei samoin.

***

Tällainen keskustelu osui korvaan kahvilassa. Maailma on tosiaan muuttunut, kun ero puolisoiden välilläkin mahtuu nykyään kategoriaan "kaikkea hyvää". Mitäs sitä tosiaankaan suremaan jos ero tulee, vaan silti kaltaiseni vanha kääpä alkaa taas pohtia. Mutta ennen kuin jatkan pohtimista toivotan hyvää juissia, taivaalta on luvassa mehua taas ihan taattuun suomalaisen juhannuksen tyyliin.

Kaikkee hyvää

Lahjakkuus

Tänään herätessä mietin lahjakkuutta. Kun ihminen on lahjakas luemme nämä lahjat hänen omaksi ansiokseen. Hän useimmiten tuntuu itsekin ajattelevan lahjakkuudestaan niin. Hän on niin hyvä koska hän on niin hyvä.

Mutta lahjakkuushan on jotain, mikä koituu ihmiselle täysin ilman hänen omaa ansiotaan. Joku vain syntyy tänne erityisellä lahjakkuudella varustettuna. Ei ihminen siihen itse vaikuta, että onko hän lahjakas vai ei. Siihen tietysti voi vaikuttaa, että kuinka lahjojaan jalostaa.

Voisi kuvitella, että oikein lahjakas ihminen kokisi lahjansa velvoittavana. Kun on ollut niin onnekas ja saanut niin monia ihmeellisiä lahjoja, niitä pitäisi käyttää muiden palvelemiseen. Tuntuu, ettei monikaan ajattele näin, ainakaan tosissaan. Eikä tämänhetkinen kulttuurimme siihen myöskään kannusta, vaan päin vastoin. Olet lahjakas, joten kahmi itsellesi niin paljon kuin ehdit ja pystyt, ja me muut hurraamme, kannustamme ja haaveilemme millaista olisi olla sinun veroisesi.

Vielä hirmuisemman vankilan näyttelijät eivät ole lahjakkaita tässä mielessä. He eivät ole lahjakkaita esimerkiksi siinä, että oppisivat vuorosanansa nopeasti ja olisivat loistavia roolin sisäistäjiä. Laulajina he eivät välttämättä pärjäisi Idolseissa tai Tenavatähti-kisoissa. Mutta itsensä voittajina he lyömättöminä.

Siis Vielä hirmuisempi vankila tänään klo 17.30 Turun työväenopistolla, Kaskenkatu 5

Tervetuloa!

Lahjakkuus

Kyllä kansa tietää, että rikos se on mikä kannattaa

Vennamo aikoinaan halusi pistää rötösherrat kuriin, mutta Smp:n perilliset sen sijaan haluavat rötöstelijöitä kansanedustajiksi. Tänäisen Turun sanomien jutun perusteella useammallakin perussuomalaisella kansanedustajalla on tilillään rikoksia. Lain mukaan kansanedustajien pitäisi olla hyvämaineisia, mutta kansa on puhunut, ja se haluaa rötöstelijöitä päättämään yhteisistä asioista. Löytyy toki muistakin puolueista lain väärälle puolelle lipsahtelijoita, ei sillä. Mutta mitä se kertoo meistä kansalaisista, että haluamme äänestää rötöstelijöitä eduskuntaan ajamaan meidän kilttien tavallisten ihmisten asioita.

Kyllä kansa tietää, että rikos se on mikä kannattaa

kummallisia asioita

Kaveri ehdotti, että viisikymppisistä bändäreistä kannattaisi ehkä kirjoittaa. Naisista, jotka jättävät perheensä ja lähtevät kiertämään Suomea bändin perässä. He ovat jokaisella keikalla ja kärkkyvät soittajapojilta huomiota ja halauksia ja sulka hattuun on, jos pääsevät samaan sänkyyn.

Varmaan olen kuullut tällaisista naisista aikaisemminkin, mutta ohittanut asian niin kuin ohitetaan sellainen juttu, joka on täysin oman kokemusmaailman ulkopuolella. Minussa ei ollut bändäriainesta edes murrosikäisenä. Saatoin pistää Cliff Richardin julisteen seinälle ja siinä kaikki. En ole koskaan hihkunut hurmiossa yhdessäkään konsertissa puhumattakaan, että alkaisin ihailla jotain tyyppiä ja elää hänen satunnaisista huomionosoituksistaan. Minusta olisi nöyryytyksen huippu ottaa vastaan halaus esiintyvältä taiteilijalta joka on kymmeniä kertoja nähnyt minut keikallaan eturivissä.

Mitä nämä bändärinaiset ovat? Mikä saa heidät palvomaan jotain muusikkoa? Mitä muuta he tekevät kuin kiertävät bändin perässä? Ovatko nämä samat naiset kuitenkin tunnollisia sosiaalityöntekijöitä, kirjastovirkailijoita ja opettajia, ja kenties vielä korvaamattomia mummoja lapsenlapsille, vai onko heidän koko elämänsä bändäriyttä? Haluaisin ymmärtää.

Toinen käsitysmaailmani ulkopuolinen asia on kuninkaallinen häähömpötys. Ketä voi kiinnostaa joku Kate ja William ja heidän pramea hääjuhlansa? Ihmisten kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota omiin läheisiinsä ja siihen kuinka heidän kanssaan eletään sovussa vuodessa toiseen ja lopettaa höperehtiminen television ääressä.

kummallisia asioita

Vaadin Suomea takaisin ihmisille

Eilisessä teemaillassa kakkosella sivuttiin "maahanmuuttokriittistä" Hommafoorumia, jota oli edustamassa maltillisesti esiintyvä Matias Turkkila. Hän toi tullessaan kysymyksen olisiko parempi, jos avoimen rasistiset kommentit sallittaisiin.

Tiedän, että ihmisillä on paljon ns. maahanmuuttokriittisyyttä. Julkisuus saattaa vielä helliä mielikuvaa, että rasistiset mielipiteet ovat syrjäytyneiden miesten etuoikeus. Mutta myös korkeasti koulutetuissa on paljon rasistisista ajatuksista viehättyneitä. Myös naisissa. Ihmiset, jotka joutuvat tekemisiin maahanmuuttajien kanssa, esimerkiksi opettajat, saattavat tuntea nahoissaan, että nykylinja ei toimi, ja silloin vaikuttaa loogiselta vaihtoehdolta vaatia, että pakolaishanat kiinni.

Minulle on jäänyt mieleen eräs kokous kahdenkymmenen vuoden takaa. Kokous liittyi mihin liittyi, mutta pöydän ääressä alettiin keskustella myös Suomen pakolaispolitiikasta, joka oli silloin muuttumassa. Uusi pakolaislinja ei miellyttänyt kaikkia. Silloin yksi, muistaakseni Helsingistä saapunut naispuolinen konsultti sanoi suurin piirtein näin: Älkää höpsikö. Rajat auki vaan, kaikki halukkaat tänne, niin tulee kauniita lapsia.

Vaikka nainen oli avosylin toivottamassa pakolaisia Suomeen, koin hänen kommenttinsa kylmäverisen rasistisena. Sen rasismi vain oli käänteistä. Me suomalaiset olemme rumia ja kankeita. Tuodaan tänne mustaihoisia ja johan porukka kaunistuu ja vilkastuu. Ehkä meistä tulee jopa musikaalisia.

Mietin kuinka paljon tällaista asennetta on ollut. Minulle on jäänyt omista opiskeluajoista mieleen, että oli aika montakin tutun tuttua, joita ei huvittanut seurustella moukkamaisten suomalaisten kanssa. He kiertelivät maailmaa ja tulivat välillä kotiin käymään eteläamerikkalaisten tai intialaisten poikaystäviensä kanssa. Ja kun sanon, että heitä ei huvittanut seurustella suomalaisten kanssa, tarkoitan, että juuri noin he itse sanoivat. Kysymys ei siis ollut minun tulkinnastani.

Olen itse ollut mukana parissakin maahanmuuttajaprojektissa ja nähnyt, ettei kotouttaminen etene kovin hyvin kaikkien kohdalla. Lähtömaiden ongelmat seuraavat mukana ja ihmiset elävät pelon vallassa. Mutta oma näkemykseni on, ettei meillä ei ole paluuta maailmaan, jossa Suomi on vain suomalaisille, koska sellaista maailmaa ei ole koskaan ollutkaan. Suomalaiset ovat itsekin levittäytyneet maailman kaikille kolkille, ja vaikka he epäilemättä ovat olleet suureksi siunaukseksi maailmalle, niin kyllä heistä todennäköisesti on ollut harmiakin.

Mutta siis Matias Turkkilan kysymykseen sanoisin, että mielestäni rasistiset mielipiteet pitäisi ottaa avoimeen käsittelyyn. Pitäisi miettiä mistä ne kertovat. Maahanmuuton mukanaan tuomat ongelmat ovat todellisia, eivätkä ne poistu sillä, että ongelmista ääneen puhuvat leimataan ja/tai vaiennetaan.

Vaadin Suomea takaisin ihmisille

Tunnustus + älkää unohtako äänestää--->

Sain Anulta tämän. Kiitos! Palkintoon liittyy velvoite kertoa seitsemän asiaa itsestä. Olen aikaisemminkin saanut tämän kovasti arvostamani palkinnon. Vilkaisin mitä olen silloin tunnustanut ja tekin voitte tehdä niin. Olen näköjään kertonut syöväni jäisiä raakoja pullia. Mielestäni tuo tunnustusten lista on edelleen aika kattava.

Listassa mainitaan myös alemmuuskompleksini ja se onkin asia jota olen taas miettinyt viime aikoina. Sehän on minulla aika paha. Se juontaa juurensa kouluajoilta, jolloin minulla oli lukihäiriö ja opettajani piti minua idioottina. Osittain lukihäiriön vuoksi, mutta osittain myös siksi että olin punkero lapsi.

Punkerosta lapsesta tuli mieleen nuori valokuvaaja Liu Susiraja Nyt-liitteen jutusta. Nuori nainen oli ripustanut sukkahousut tisseihinsä. Koska olen koko ikäni kärsinyt siitä, että olen ylipainoinen, minusta kieltämättä oli raskasta katsoa rumaksi laittautunutta punkeroa naista lehden kannessa.

Jostain syystä aloin miettiä Miina Savolaisen projektia Maailman ihanin tyttö. Oliko tyttöjen joukossa yhtään ylipainoista? En muista nähneeni yhtään sellaista kuvaa.

Nyt-liitettä katsellessa ensimmäinen ajatus oli, että miksi valokuvaaja haluaa kuvata itsensä mahdollisimman rumana. Seuraava ajatus oli, että mitä väliä sillä on, jos ihminen on ruma. Mikä pakko kaikkien olisi olla kauniita?

Liulla ura on siis nosteessa, kun hän kuvaa itseään rumana ja lihavana. Onko tämä moderni ja jotenkin salonkikelpoinen muoto entisaikojen sirkusten friikkinäytöksistä partaisine naisineen?

***

Huomatkaa, että kirjannimiäänestys jatkuu. Äänestäkää! Äänestäkää! Maanantaina nimiasia lyödään lukkoon.

Tunnustus + älkää unohtako äänestää--->

Ei kai me kysellä lupia?

Jälkijättöisesti tuli mieleen, että saatuaan Finlandiapalkinnon Rimminen sanoi haastattelussa, että palkinto on hänelle lupa kirjoittaa. En usko, että hän oikeasti ajattelee niin.

Kaikki me tietysti haikailemme tunnustusta, vaikka siinä varmaankin on temperamentista riippuvia eroja, että miten tärkeää se meille on. Sosiaaliselle ihmiselle tunnustuksen saaminen on tärkeämpää kuin vähemmän sosiaaliselle. Mutta koska kaikki olemme jonkin verran sosiaalisia, haluaisimme kaikki muilta ihmisiltä tukea sille mitä teemme. Mutta jos meillä on intohimo kirjoittamiseen, emme tarvitse siihen keneltäkään lupaa. Kirjoitamme, vaikka meitä nimenomaan kiellettäisiin kirjoittamasta. Vaikka meidät tehtäisiin naurunalaiseksi sen vuoksi, että kirjoitamme. Näin ainakin itse ajattelen.

Ei kai me kysellä lupia?

Vaikuttavaa taidetta

Eilen huomio kiinnittyi siihen, että jokaisessa uutislähetyksessä mainittiin Ars Fennican saaja. Ehkä Junior Finlandiakin mainittiin jossakin uutislähetyksessä, ei vain osunut minun silmiini.
Palkintosummilla on käsittääkseni eroa 4000 euroa.

Jos Ars Fennica ei olisi osunut samalle päivällä, Junior Finlandia olisi voinut saada vähän enemmän huomiota, ehkä.

Kummalla mahtaa olla suurempi vaikutus ihmiselämään, nykytaiteella, vai lastenkirjallisuudella? Kumpi on vaikuttavampaa? Epäilen vahvasti, että vaikka Kiasman kävijämäärät voivat olla suuria, ja moni ehkä kävelee läpi huoneen jossa Sandisonin sanat seilaavat seinissä ja katossa jonkin tietokoneohjelman mukaan, niin lastenkirjallisuus peittoaa modernin taiteen vaikuttavuudessa mennen tullen.

Joten kysymys kuuluu, miksi uutistoimituksissa vallitsee niin voimakas konsensus sen suhteen, että nykytaiteen palkinto on suurempi uutinen kuin lastenkirja? Haluaisin ymmärtää.

Minun verovarojani saa kyllä käyttää Kiasman ylläpitämiseen, ja olen itsekin käynyt siellä muutaman kerran. Minä vain en ymmärrä, miksi ne siellä esiteltävät teokset ovat tärkeämpiä kuin lastenkirjat. Johtuu ehkä siitä, etten tunne ketään, joka olisi kokenut saavansa niistä teoksista tärkeitä rakennusaineita elämäänsä. Sen sijaan tunnen ja tiedän valtavasti ihmisiä, joille lapsuudessa luetuilla kirjoilla on ollut koko elämälle suuntaa antava merkitys.

Kävi muuten niin, että kun makasin flunssahalluissani sohvalla, puhelin soi, ja joku kysyi saisiko hän puheessaan siteerata blogikirjoitustani tilaisuudessa, jossa FJ jaetaan. Puhuimme siinä hetken lastenkirjallisuuden asemasta ylipäätään. Voi olla, että innostuin saarnaamaan. Joka tapauksessa unohdin, jälleen kerran, ottaa nimen ylös, ja varmistaa olinko ymmärtänyt oikein. Voi olla, että puhelinsoitto oli pelkkä hallusinaatio sekin. Eihän minulle juuri kukaan ikinä soita.

Vaikuttavaa taidetta

Raha ratkaisee

Eilinen A-talk Tämä ei ole mainos, synnytti oivalluksen.

Nuoret toimittajat Anna Sojunen ja Melissa Heikkilä olivat kiinnittäneet huomionsa siihen, miten toimituksellinen aineisto ja maksetut mainokset ovat naistenlehdissä iloisesti sekaisin. Toisella sivulla on mainos, toisella sivulla on samanlaisia tuotteita, mutta sitten ei kysymyksessä olekaan mainos. Keskustelijat selvittivät asiaa. Maahantuojat lähettelevät toimituksille tuotteita. Toimittajat valikoivat esiteltäviksi tuotteita, joiden ajattelevat voivan kiinnostaa lehden lukijoita, ja tästä ei peritä maksua, koska kiitollisina huomiosta firmat sitten ostavat lehdistä mainostilaa, mikä taas on lehden kannalta olennaista, koska mainosten avulla lehden hinta voidaan pitää huokeana.

Näin siis kumpikin hyötyy. Kun lehti ilmaiseksi mainostaa tiettyjä tuotteita, se saa myös maksullisia mainossopimuksia.

Katsellessani ohjelmaa tajusin (todellakin vasta nyt!), että tämä sama mylly pyörii tietenkin myös kirjallisuudessa. Kirjailijan kirjoja arvostellaan lehdessä ja hän pääsee helpommin esittelemään rakkauselämäänsä, masennustaan tai vaatekaappiaan, mikäli hänen kustantamonsa ostelee lehdistä mainostilaa. Jos kustantamo ei mainostilaa juuri ostele, mitä järkeä lehden on tuhlata ruutia moiseen turhakkeeseen?

Bisneslakien ohella suhdetoiminta on toki ollut kirjallisuusmaailmassa aina tärkeässä roolissa. Olisi tärkeä henkilökohtaisella tasolla tuntea avainhenkilöt, ja saada joku tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen tahtomaan, että juuri minun pitäisi joka paikassa pullahtaa esille kuin korkki veden pinnalle. Mutta sitä mukaa, kun viimeisetkin pidäkkeet on purettu markkinatalouden tieltä, voi olla että suhdetoiminnan merkitys vähenee, ja rahan merkitys kasvaa entisestään.

Raha ratkaisee

Pööö, Alma Kartano rulettaa jälleen

Katselin äsken ykköseltä ns. dokumentin Pimeän puolella, jossa Hannu Lauerma kauhisteli Kartanolaisiksi nimetyn uskonlahkon touhuja Satakunnassa. Jostain oli taas kaivettu Matti Kamppinenkin äimistelemään miten hulluja jotkut ihmiset ovat.

Dokumentti oli iltapäivälehtitasoa. Kerrotaan mitä hullua jotkut ihmiset ovat tehneet, ja sitten sanotaan että he tekivät tuollaista, koska olivat hulluja.

Olin töissä Huittisissa 90-luvun alussa, ja silloin syrjäkylillä liikkuessani sain kuulla tarinoita erikoisesta lahkosta, joka oli vaikuttanut siellä päin. Jutut vaikuttivat kirjaani Usko, toivo ja kuolema. Minua kiinnostaa edelleen asia, johon dokumentissakin viitattiin. Odotin, että kun asiaan sentään viitattiin, sitä olisi edes hiukan pohdittu. Mutta kun ei.

Alma Kartanon veli oli punikki. Kun tiedämme, millainen yhteiskunnallinen ilmapiiri oli kansalaissodan jälkeen, niin miksi dokumentin käsikirjoittajat eivät olleet vaivautuneet miettimään olisiko se kenties vaikuttanut johonkin. Mitä kertoi sisällissodan runtelemasta pitäjästä, että juuri siellä syntyi tällainen liike? Ei se syntynyt siksi, että ihmiset olivat hulluja, se syntyi järkytyksistä ja paineista, joita ihmiset olivat joutuneet kokemaan. Risto Alapuro kirjassaan Suomen synty selittää aika seikkaperäisesti miten Huittisissa hillottiin ihmisiä kansalaissodan loppuselvityksissä. Tarkoitan siis ns. valkoista terroria. Kirkko asettui oikopäätä valkoisten puolelle. Alma Kartanon julistuksessa helvetin takaseinä on muurattu luterilaisen kirkon pappien pääkalloista. Voisiko näillä asioilla olla jokin yhteys?

En tarkoita väittää, että oikeasti Alma Kartano olikin vain suuri, väärinymmärretty hyväntekijä. Tarkoitan vain, että ymmärrys ei tämmöisistä "dokumenteista" lisäänny. Dokumentti oikeastaan liittyy samaan ilmiöön, jota on kritisoivinaan. Paha projisoidaan itsen ulkopuolelle helppoon kohteeseen, syntipukkiin jonka tolkuttomuutta voidaan hämmästellä. Hämmästellessä sopii nauttia siitä ylemmyydentunteesta, että me itse olemme niin järkeviä.

Mutta entäpä jos meissä kaikissa asuu pieni Alma Kartano?

Ps. Vanhalla häiriksellä postasin tästä aiheesta syyskuussa 2005. Katsoin huvikseni blogin tilastot, ko. dokumentin aikana blogissa oli käyty melkein 250 kertaa hakusanalla Alma Kartano. Kyllä televisio vaan on tehokas.

Pööö, Alma Kartano rulettaa jälleen

Ympäri leikataan ja yhteen tullaan, huhhah hei

Katselin äsken Teemalta dokumenttia, jossa kerrottiin, että naisten alapääkirurgia lisääntyy Yhdysvalloissa huimaa kyytiä. Naiset haluavat leikkauttaa tavaransa vähän edustuskelpoisemman näköiseksi, ja toivovat leikkauksen antavan kyvyn myös nauttia seksistä värisyttävällä tavalla. Mitään todisteita ei ole, että leikkaus lisäisi seksi-iloja, mutta hinku leikkuupöydälle on kova siitä huolimatta, eikä se ole ihan halpaakaan.

Kyllä tämä kapitalismi ja markkinatalous on loistava systeemi. Sillä aikaa kun me kauhistelemme somalien ja muiden afrikkalaisperäisten etnisten ryhmien barbaarista tapaa ympärileikellä tyttöjä, oma naisväki ihan aikuisten oikeasti menee vastaaviin leikkauksiin ihan omasta halusta, ja vielä maksaa siitä. No tietenkin leikkaus tehdään nukutuksessa, tai ainakin puudutetaan, mutta leikkauksesta saattaa silti jälkivaikutuksena olla kroonisia kiputiloja.

Eläköön rationaalinen, emansipoitunut länsimainen nainen.

Ympäri leikataan ja yhteen tullaan, huhhah hei

Voisko ihmiset joskus kiinnostua muustakin kuin seksistä? Joo tottakai, Twitteristä!

Aila Meriluodon kasvot tuntuvat nyt tulevan vastaan joka puolella kera sen järistyttävän tiedon, että hänellä on ollut elämänsä aikana paljon seksiä, ja hän on jopa nauttinut siitä. Ehkäpä hän on ottanut vähän revanssia, koska oli nuorena estynyt. Tuo ei ole minun tulkintani, vaan luin sen jostain lehdestä.

Mikael Jungerkin kerskuu kirjassaan naisjutuilla. Jostain syystä naispuoliset puoluetoverit pitävät Jungerin pröystäilyä sopimattomana (tieto peräisin jommasta kummasta iltapäivälehdestä). Miksi ihmeessä? Jos iäkäs naisrunoilija saa vuotaa julkisuuteen seksikokemuksensa, niin miksi ei keski-ikäinen pomomies voisi sitä tehdä? Seksikokemusten muistelu ja kirjaaminen painotuotteeseen on saattanut olla Jungerille aivan välttämätön terapeuttinen kokemus. Ei siitä kauaa ole, kun hän oli otsikoissa saman osaston toimintaan liittyvien terveysongelmiensa kanssa.

Mutta ei tämä kirjasyksy sentään pelkkää seksiä ole. Myös Twitter-romaani on nyt julkaistu. Onkohan kirjan sisältö kiinnostava, ovatkohan tekijät kiinnostavia, jaa mutta nyt tuolla ei olekaan väliä, koska se on maailman ensimmäinen Twitter-romaani. Viis siitä vaikka se romaanina olisi yhtä jännittävä kuin puhelinluettelo.

Meillä on perheessä semmoinen ongelma, että auton takapyörä on juuttunut kiinni. Moottori siis toimii, mutta auto ei liiku, koska toinen takapyörä ei pyöri. Hinausauto varmaan pitäisi tilata, mutta kun ei millään haluaisi. Me emme nyt edes tarvitsisi koko autoa, mutta mökillä pitäisi käydä tyhjentämässä vesilukot ja nostamassa uimaraput järvessä.

Kadulle juuttunutta autoa ajatellessa tunnen samuutta. Minulla taitaa olla vähän samanlainen tilanne. Moottori käy, mutta takapyörä jumittaa. Huomenna pitäisi kuitenkin vielä mennä messuille. Turku lava 12.50.

Voisko ihmiset joskus kiinnostua muustakin kuin seksistä? Joo tottakai, Twitteristä!

Äänet tekivät villiksi

Ihmettelettekö koskaan mielihyvää, jonka ihminen saa siitä, että kuuntelee eri korkuisia ääniä?

Minä mietin sitä taas perjantai iltana, kun olin kuuntelemassa Mozartin Requiemia CCA kuoron esittämänä Mikaelin kirkossa. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, toista tuhatta ihmistä oli jättänyt normaalit ilta-askarensa, ja vaeltanut Portsaan vain kuullakseen erilaisista instrumenteista, ja eri näköisten ihmisen kurkuista ja keuhkoista lähteviä ääniä.

Requeim on toki tuttu CD:ltä, ja siinäkin muodossa se aina säväyttää, mutta jotain ihan kummallista lumousta on olla läsnä juuri siinä hetkessä, kun musiikkia tuotetaan. En muistanutkaan, miten pehmeänä ihmisäänet voivat joskus soida, ja miten jokin tietty sävelkulku voi kouraista sielua syvemmältä kuin osuvinkaan sana.

Miksi ihminen haluaa kuunnella musiikkia? Miksi hän kokee erilaisten melodioiden välittävän tunteita? Ja miksi minusta tuntui kuin olisin saanut viestin satojen vuosien takaa? Miksi minusta tuntuu, kuin tietäisin Mozartista jotain hyvin olennaista tämän teoksen kautta? Aivan kuin olisimme kumpikin tämän musiikin kautta sidoksissa johonkin ihmistä suurempaan, ja sen kautta toisiimme.

Ovatko evoluutiopsykologit löytäneet selityksen siihen, miksi ihmiset rakastavat musiikkia? Muistaakseni eivät.

Äänet tekivät villiksi

Miksi kirjallisuuslehdet kloonaavat itseään

Mikä lainalaisuus siinä mahtaa vaikuttaa, että suomalaiset kirjallisuuslehdet Kirjainta lukuunottamatta tuntuvat muistuttavan toisiaan. Kuin ne olisi tehty sille samalle kouralliselle, jota suhtautuu kirjallisuuteen elämää suurempana asiana. Noissa lehdissä kirjallisuus ei ole ajanvietettä, vaan missio joka tuottaa neroja niiden palvottavaksi, jotka näkevät päiväunia omasta neroudestaan.

Parnasso, Kaltio, Nuori voima, Lumooja, Tuli ja savu jne. Älkää nyt ymmärtäkö minua väärin. En tarkoita, että noissa olisi vikaa. Tilailen itsekin aina joitakin kirjallisuuslehtiä. Minä vain ihmettelen mistä johtuu, että ne ovat niin samankaltaisia.

Kirjain on poikkeus, joka on nyt ilmestynyt joitakin vuosia, ja jonka takaa löytyy jossain muodossa Arktinen banaani. Yritin hakea netistä Kirjaimen levikkitietoja, mutta en löytänyt Aikakauslehtien liiton sivuilta, ja lehden omat sivutkin vaikuttivat informaatioköyhiltä. Asia kiinnostaa, koska Kirjain on selvästi matalan kynnyksen kirjallisuuslehti, ja haluaisin tietää paljonko sitä luetaan.

Joskus on käynyt mielessä sellainenkin asia, että ehkä ihmiset, jotka lukevat kirjoja lähinnä rentoutuakseen ja viihtyäkseen, ovat kirjallisuudenystävinä passiivisempia kuin ihmiset jotka lukevat kirjoja sivistyäkseen ja päteäkseen seurapiireissä. (No niin, kuulen jo korvissani vastustavat huudahdukset. Onko pakko taas tehdä tuollaisia keinotekoisia jakoja. Kyllä on, uskokaa huviksenne. Mutta totta kai minä tiedän että tilanne tosielämässä on aavistuksen verran monivivahteisempi.)

Olisiko siinä syy siihen, miksi kirjallisuuslehdet ovat niin korkeakirjallisia, ja miksi karvalakkipuolen kirjallisuuslehtien puolella ei ole samanlaista tunkua, vaikka kohderyhmää on varmasti moninkertaisesti johonkin Nuoreen voimaan verrattuna. Ehkä ihmiset, jotka muovikassi kädessä koluavat kirjastojen palautushyllyjä, eivät kaipaa kirjallisuuslehden mahdollistamaa lisäinformaatiota kirjoista ja niiden kirjoittajista? Ehkä heille riittää pelkät kirjat?

Sellainen lukija olen itsekin ollut.

Siis minähän en tiedä, enkä väitä mitään. Haluan nyt vielä alleviivata, että tämä ei ole hyökkäys olemassaolevia kirjallisuuslehtiä kohtaan.

Täällä ja täälläkin mietitään, joko aika olisi kypsä uudenlaiselle kirjallisuuslehdelle.

Miksi kirjallisuuslehdet kloonaavat itseään

Heti mulle tänne söpöt jakonappulat

Sofi Oksanen päätti siis kiskoa kuiville rökäletappionsa kanssa kakistelevan Teoksen. Minun ei kannattaisi paljon tällaisista asioista kirjoitella, koska olen tyhmä ja tietämätön, eikä se tunnetusti ole hyvää brändiainesta kirjailijalle, mutta pakko vieläkin ihmetellä Teoksen tappiollisuutta. Mikään kustantamo ei nauti niin estottoman myönteisestä julkisuudesta kuin Teos. Onko niin, että kulttuurikerma on valmis auliisti ylistämään joitakin kirjoja ja kirjailijoita, mutta ostavat niitä kuitenkin kovin laiskasti, vai miten tappiot on saatu aikaiseksi?

Oksanen joka tapauksessa sanoi, että tämä oli hänelle eettinen valinta. Siitä tuli mieleen, että missä vaiheessa eettinen on alkanut korviemme välissä tarkoittaa sellaisia asioita kuin kierrätän jätteeni, vältän muovikasseja, suosin reilua kauppaa ja luomua jne. Mutta hyvin harvoin eettisyys on sitä miten kohtelen ihmisiä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä työssä, perheessä, vapaa-ajan harrastuksissa. Tämä nyt ei liity tähän kustantamojuttuun, vaan tuli mieleen ihan muuten vain. Jostain syystä usein tuntuu, että etiikasta puhuttaessa tarkoitetaan kuitenkin jotain hyvin ohutta siivua ko. asiasta.
**

Ja sitten ihan toinen asia. Viisaat bloggerin käyttäjät kertokaa miten te saatte aina postauksenne perään nuo söpöt jakonappulat, joilla sisältöä voi jakaa eri puolille. Onko se joku gadget, jotka sen tekee? Minun pitäisi osata, mutta en osaa.

Heti mulle tänne söpöt jakonappulat

Häveliäisyys haloo, mihin menit?

Eilen jäi juna-asemalta mieleen siniseen minimekkoon ja keltaisiin korkokenkiin sonnustautunut nuori nainen, joka poseerasi itselleen. Hän otti itsestään kuvia. Eikä siis vain ottanut kuvia, vaan myös otti kasvoilleen erilaisia ilmeitä, heilautteli pitkiä hiuksiaan ja käänteli päätään. Minä tietenkin tuijotin, vaikka minua on opetettu, että tuijottaminen on epäkohteliasta. Mutta onko se epäkohteliasta myös tuollaisessa poseeraustilanteessa? Hänhän esiintyi, selvästikin. Vainko itselleen, omalle kameralleen, ja niille valituille, jotka ehkä saisivat katsella hänen kuviaan esimerkiksi Facebookissa.

Sitä katsellessa tajusin, että kulttuurissa on tapahtunut syvällinen muutos, ja tajusin kuuluvani dinosaurusten aikaan.

Jotkut Facebook kaverinikin lähettelevät ja vastaanottavat omia ja kaveriensa alastonkuvia tai lähes alastonkuvia ja kommentoivat niitä vilkkaasti. Ilmoittavat himoitsevansa toista. Häveliäisyys, joka oli itsestäänselvyys vielä minun aikanani, näyttää nyt kadonneen.

Mietin voiko häveliäisyys todella kadota maailmasta. Vai onko niin, että se siirtyy seksin alueelta muille elämänalueille. Mutta jos niin on, mille alueille se on siirtymässä?

Olen sen ainakin huomannut, että ihmisten saattaa olla hyvin vaikea puhua rakkaudesta ilman ironisia, kyynisiä letkautuksia. Kiinnostavaa kyllä, vaikeinta tämä tuntuu olevan naisille. Tämä on siis vain huomio, jonka olen tehnyt.

Häveliäisyys haloo, mihin menit?