Torstaina illalla menin messuun. Istuessani siellä afrikkalaisten, vietnamilaisten, filippiiniläisten jne seurassa, ajattelin miten ironista on, että sen jälkeen, kun katolilaisuus kuoleman ja omaisuuden menettämisen uhalla häädettiin reformaation jälkeen Suomesta, se hiipi 1800-luvun myötä tänne itäistä reittiä, siis Venäjältä. Sen alku on puolalaisten sotilaiden, italialaisten posetiivarien, lasinpuhaltajien ja kulkukauppiaitten ja saksalaisten panimoalan työntekijöiden tarpeessa saada oman uskontonsa mukaista sielunhoitoa. Ja kun Suomi ei enää ollut osa katolilaisuuden suhteen vainoharhaista Ruotsia, kaikki olikin yhtäkkiä mahdollista. No ei enempää tuosta asiasta.
Torstaista vielä. Menin aikaisin nukkumaan ja nukuin suhteellisen yhtenäisesti, mutta heräsin viideltä. Yhtäkkiä vain olin ihan hereillä ja makasin sängyssä katsellen kattoa. En ajatellut mitään erityistä, lepäsin vain. Sitten soi puhelin.
Kun näin, että soittaja oli veljeni, tiesin heti, mitä asia koskisi. Mutta kun vastasin puhelimeen ja hän sanoi: No ei tässä mitään, täältä äidin luota vaan soittelen, niin hetken ehdin jo luulla, että jokin ihan muu asia oli saanut hänet soittamaan puoli kuudelta perjantai aamuna. Mutta sehän se asia sitten oli, mitä olin jo odottanutkin.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä sitten tosiaan sain ne unelmieni viimeiset sanat. Nimittäin kun viimeksi lähdin äidin luota, hän täysin yllättäen sanoi jotain liikuttavaa. Ajattelin sillä hetkellä, että jos elämä olisi elokuvaa, niin tämän tarinan pitäisi loppua näihin sanoihin.
Mietin viivyttelinkö minä seuraavaa käyntiäni siksi, että en halunnut noiden viimeisten sanojen korvautuvan toisilla viimeisillä sanoilla, jotka eivät olisi yhtä täydellisiä. Samalla tunsin murhetta siitä, että ne täydelliset viimeiset sanat tulivat vasta nyt. Entä jos ne olisi sanottu minulle silloin, kun meillä oli vielä yhteistä aikaa.
Vasta nyt ymmärrän, miksi me sanomme, että joku tekee kuolemaa. Kuolemaa todella tehdään. Kaikki jotka ovat siinä lähellä, joutuvat mukaan samaan tekemisen pyörteeseen, eikä siitä ole pääsyä ennen kuin se on tehty valmiiksi.
Kun ihminen vedetään tästä maailmasta pois siihen toiseen ulottuvuuteen, hänet kiskotaan täältä juurineen. Ja koska hänellä on juurensa meissä kaikissa, jotka vielä olemme täällä, me joudumme kokemaan sen irti repimisen tuskan. Ihmistä on heilutettu kaksi kuukautta niin kuin poisvedettävää hammasta, ja minä olen osa sitä leukaa, josta se hammas on vedetty. Mutta nyt se on ohi.
Torstaista vielä. Menin aikaisin nukkumaan ja nukuin suhteellisen yhtenäisesti, mutta heräsin viideltä. Yhtäkkiä vain olin ihan hereillä ja makasin sängyssä katsellen kattoa. En ajatellut mitään erityistä, lepäsin vain. Sitten soi puhelin.
Kun näin, että soittaja oli veljeni, tiesin heti, mitä asia koskisi. Mutta kun vastasin puhelimeen ja hän sanoi: No ei tässä mitään, täältä äidin luota vaan soittelen, niin hetken ehdin jo luulla, että jokin ihan muu asia oli saanut hänet soittamaan puoli kuudelta perjantai aamuna. Mutta sehän se asia sitten oli, mitä olin jo odottanutkin.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä sitten tosiaan sain ne unelmieni viimeiset sanat. Nimittäin kun viimeksi lähdin äidin luota, hän täysin yllättäen sanoi jotain liikuttavaa. Ajattelin sillä hetkellä, että jos elämä olisi elokuvaa, niin tämän tarinan pitäisi loppua näihin sanoihin.
Mietin viivyttelinkö minä seuraavaa käyntiäni siksi, että en halunnut noiden viimeisten sanojen korvautuvan toisilla viimeisillä sanoilla, jotka eivät olisi yhtä täydellisiä. Samalla tunsin murhetta siitä, että ne täydelliset viimeiset sanat tulivat vasta nyt. Entä jos ne olisi sanottu minulle silloin, kun meillä oli vielä yhteistä aikaa.
Vasta nyt ymmärrän, miksi me sanomme, että joku tekee kuolemaa. Kuolemaa todella tehdään. Kaikki jotka ovat siinä lähellä, joutuvat mukaan samaan tekemisen pyörteeseen, eikä siitä ole pääsyä ennen kuin se on tehty valmiiksi.
Kun ihminen vedetään tästä maailmasta pois siihen toiseen ulottuvuuteen, hänet kiskotaan täältä juurineen. Ja koska hänellä on juurensa meissä kaikissa, jotka vielä olemme täällä, me joudumme kokemaan sen irti repimisen tuskan. Ihmistä on heilutettu kaksi kuukautta niin kuin poisvedettävää hammasta, ja minä olen osa sitä leukaa, josta se hammas on vedetty. Mutta nyt se on ohi.
Tekstit
kirsti
VastaaPoistaolemme tottuneet ajattelemaan, että ainoastaan lapsi voi olla orpo, mutta voihan aikuinenkin jäädä orvoksi, kun vanhempi kuolee.
kun isä kuoli, veljeni pystyi nopeasti palauttamaan mieleensä hyviä, lohduttavia muistoja. minun suruni oli paljon raskaampi. nykyisin suru ei enää tunnu repivältä vaan on jo lähellä sitä haikeaa muistelusurua, jota veljenikin tunsi.
luulen että suru on rakkauden yksi muoto. sitä surun muotoa lähetän sinulle.
meri
Kiitos meri!
VastaaPoistaTule tänne orpo ressukka, mieheni sanoi, kun tulin kotiin järjesteltyäni päivän hautausasioita. Eli hänelläkin spontaanisti ajatus orpoudesta tällaisessa tilanteessa.
Varmaankin riippuu ihmisen temperamentista, mutta myös siitä millainen suhde on ollut vainajaan, että millaiseksi suru muodostuu. Itselläni on aika paljon katumuksen tunteita, vaikka toisaalta ymmärrän, etten pystynyt toimimaan toisella tavalla. En tarkoita niinkään viime kuukausia tai vuosia vaan ylipäätään elämässä. Jos tästä puhuu, ihmiset alkavat pontevasti selittää katumustani pois. Ei ole mitään katumisen aihetta. Mutta kadun silti. Toisaalta tunnen myös sen, että kaikki mennyt on pyyhitty pois ja on vain lempeän haikea suru.
Lämmin osanottoni.
VastaaPoistaMiehesi teki minullekin saman, kun tapasin hänet ja sinut ensimmäistä kertaa isäni kuoleman jälkeen. Sanoi, että mitäs me täysorvot ja halasi.
Niinkö teki :-) Hän on kyllä viljellyt tätä täysorpo ajatusta siitä lähtien, kun itse jäi orvoksi noin kymmenen vuotta sitten.
PoistaTätä tekstiä luki kyynelten läpi. Olet näillä merkinnöilläsi onnistunut tuomaan tämän vaiheesi tosi lähelle lukijoita. Monta kertaa lukiessani, on mieleen tullut, että kirjoittaisitpa surukirjan. Sellaisen erilaisen, joka ei selittele eikä järjestele toisen surua hyvään pakettiin, vaan toteaa, havaitsee ja pienin elein myös lohduttaa. Voimia surun ja menetyksen läpi kulkemiseen. P.H
VastaaPoistaKiitos P.H. Kuka tietää, ehkä yritänkin kirjoittaa sellaisen kirjan, aikanaan...
PoistaNyt se on ohi. Kun saat kuolemaan liittyvän byrokratian (jota on paljon) ja muun hoidetuksi, alkaa toisenlainen elämä. Orpona kyllä, mutta vapaana kuolemantekemisen raskaista viikoista.
VastaaPoistaMiten hienoa, että kuitenkin sait ne viimeiset sanat.
Anneli
Tämäkin piti sanoa: minulla oli sama kokemus äitini kuollessa. Heräsin yöllä yhden aikaan ja minusta tuntui, että pitäisi soittaa hoitokotiin. Mitä tyhmyyksiä, älä hörhöile, sanoin itselleni. No, äiti oli kuollut juuri siihen aikaan, selvisi aamulla. sama
VastaaPoistaEi kai se ole mikään ihme, jos läheisen ihmisen liukumisen pois tästä ajasta aistii jollakin tavalla. Tietenkin voi ajatella, että ihan vaan sattumalta heräsit siihen aikaan ja on luonnollista kokea, että pitäisi soittaa äidille. Mutta itse ajattelen, että ihmisen on kyllä myös mahdollista jollakin tasolla aistia nämä asiat.
PoistaToisenlainen elämä tosiaan. Toivon ja odotan sitä. Niin noista viimeisistä sanoista vielä, että oli kummallista miten selkeästi hän puhui, vaikka toisaalta olin jo tottunut pitämään häntä hyvin dementoituneena. Välillä tulee semmoinen olo, että kuvittelinko minä sen keskustelun, mutta ei, kyllä se tapahtui oikeasti.
Osanotto suruusi.
VastaaPoistaEi se ole koskaan ohi. Ei kuolleista pääse eroon. He kulkevat kanssamme elämämme loppuun asti. Onneksi, sillä suhde kuolleeseen omaiseen saa kypsyä.
Niin se on. Kiitos.
VastaaPoista