Lyököhän leiville?

Tuosta Hemmingistä vaan sen verran, että vaikka siihen tulee minun omin kätösin tekemäni piirroskuvitus, halusin mukaan myös ilmakuvan Kuusiston raunioista. Minulle oli jostain päätynyt sellainen ja kuvassa luki, että Museovirasto.

Ihme kyllä tajusin, että minun pitää hankkia oikeudet kuvan käyttöön, joten aloitin kirjeenvaihdon Museoviraston kanssa. Kolmen ihmisen kanssa tuli vaihdettua sähköpostia, kun kukaan ei oikein tiennyt, että millaiset oikeudet Museovirastolla on kuvaan. Lopulta joku välkky totesi, että helpointa olisi kysyä kuvaajalta itseltään.

No tämä olisi minun tietenkin pitänyt itsekin oivaltaa. Ryhdyin kirjeenvaihtoon kuvaajan kanssa. Kuvaaja oli sitä mieltä, että haluamani kuva on huono ja epätarkka ja vanha. Hänellä on samasta kohteesta uusia parempia kuvia. Minä siinä sitten selittämään, että tykkään juuri tästä. Hän vastaa lähettämällä linkkejä tosi hyviin uusiin kuviin ja kyselemällä eikö kuitenkin tämä kävisi, tai sitten tämä. Minä siinä sitten tiukkana, että siis tahdon tuon haalistuneen epätarkan, saanko sen ja mihin hintaan.

Hinta tulee olemaan siinä satasen pintaan. Tarkistettuani vielä, että kuvalle löytyy maksajaksi joku muu kuin minä, voin olla tyytyväinen päivän saldoon. Vai olenko sittenkään. Mistä tuli tuo päähänpisto saada mukaan kyseinen valokuva. Kauhea vaiva vanhasta valokuvasta, jonka lukija todennäköisesti ohittaa sen kummempia miettimättä. Teen kirjaa 2000 euron apurahalla, mistä kiitos kaupungin kulttuurilautakunnalle, ja täytyy sanoa että kyllä on taas tullut säädettyä koko rahan edestä.

Lyököhän leiville?

Merkityksetön lälly purkautuu jälleen

Aamulla herätessä mietin sitä, että koko kirjailijantaipaleeni ajan aivan sen alkuhetkistä asti olen pohtinut kirjoittamiseni kautta rakkautta. Tai oikeastaan etsinyt vastausta kysymykseen onko rakkaus kaiken elämämme pohja, vai onko se vain illuusio. Omissa kirjoissani on aina ns. onnellinen loppu siinä mielessä, että tarinan kulun myötä henkilöni ymmärtävät rakkaudesta jotain. Eivät he yleensä mitään valtavaa valaistusta saa, mutta he tajuavat, että rakkaus on totta ja että heillä itsellään on tehtävä. Heidän tehtänsä on estää rakkauden sammuminen.

Rakkaus on ikuista, kohteet vain vaihtelevat, oli niihin aikoihin suosittu sutkaus. Mutta minä tosikkona ajattelin, että ei se ole rakkautta jos kohde vaihtuu. Rakkaus ei hylkää.

Silloinkin kun aloittelin kirjoittajana, ja väänsin metrikaupalla eroottista novellia Reginaan, minulla oli alitajuinen tarve saattaa henkilöni sellaisille urille, missä he alkaisivat korjata rikkoutuneita ja sotkeutuneita suhteitaan ja löytäisivät taas sen verran luottamusta toisiinsa, että motivoituisivat puhaltamaan hehkua yhteiseen sammahtaneeseen hiillokseen. Vuosien myötä tämä alitajuinen motiivi on käynyt yhä ilmeisemmäksi ja pakottavammaksi.

Samalla olen huomannut, että tällainen ajatus on käynyt yhä naurettavammaksi, epärealistisemmaksi ja että sitä pidetään nykyään jopa epäinhimmillisenä. Kun liitto on onneton, pitäisikö siihen muka jäädä. Ei tietenkään, pitää erota ja etsiä onnea toisaalta. Kun ura ja rakkaus ovat vastakkain, pitääkö muka valita rakkaus. Ei tietenkään, pitää tietenkin valita ura, sillä seksikumppaneita tulee ja menee, mutta mahtavat työpaikat ovat harvinaisuuksia.

Suosittua romanttista viihdettä on sellainen, mikä minun mittapuussani ei ole kovin romanttista. Ajatellaan nyt vaikka suosikkisarja Sinkkuelämää. Miehet ovat siinä naisille nautintovälineitä. Jos on jotain rakkautta ilmassa, niin suhde tietenkin epäonnistuu tai ei pääse edes alkamaan. Tuotesijoittelu vie paljon tilaa kokonaisuudesta.

Minä olen tyhmä, naiivi, vanhanaikainen, tylsä, kiltti, lälly, ja niin merkityksetön että minun kirjani voidaan unohtaa. Ainoastaan kirjastonhoitajat muistavat minua ja ne ihmiset, jotka vielä käyttävät kirjastoa kirjojen lainaamiseen. Eivät pelkästään polkupyörien tms. Tätä on jatkunut yli 20 vuotta. Vieläkö tätä pitää jatkaa. No näköjään. Nyt en jaksa jatkaa enempää, koska pitää jatkaa hommia. Toinenkin Hemming-asiantuntija ilmaisi tyytyväisyytensä käsikirjoitukseen. Nyt pitää saada vielä Museovirastolta käyttölupa yhteen kuvaan, sitten pistän kässärin kustantajalle.

Merkityksetön lälly purkautuu jälleen

On vapauttavaa tulla vedetyksi ulos omasta itsestä

Olen ollut lomalla, paitsi että olen muokannut Pientä kirjaa Hemmingistä, ja se olisi tarkoitus saada ulos vielä tämän syksyn aikana. Käsikirjoitus on nyt toisella esitarkistajalla ja katsotaan mitä hän sanoo, ensimmäinen sen jo hyväksyi. Hemmingin elämässä on episodeja, joista kutkuttaisi tehdä sarjakuvia, mutta tämä kirja on eräänlainen kuvitettu essee, ei sarjakuvateos.

Muuten olen lomaillut, mikä on tarkoittanut rankkaa fyysistä työtä, olin mm. viikon köksänä Stella Maris nimisessä leirikeskuksessa Lohjalla. Työpäivät alkoivat noin 7.15 ja jatkuivat n. 22.30 asti, mutta iltapäivällä saattoi kyllä olla parin tunnin lepotauko, jonka käytin poimimalla metsästä mustikoita. Leirillä oli nelisenkymmentä teiniä ehkä kymmenestä eri maasta. Henkilökunta oli puolalais-ranskalais-ruandalais- intialais- irlantilais-suomalainen. Suomeksi toki toimittiin, mitä nyt välillä vähän piti solkata englantia asioiden selvittämiseksi. Viikko meni ilman, että ehdin ajatella yhtään omaa henkilökohtaista ajatustani ja se jos mikä oli vapauttavaa.

Olen siis tänä kesänä kaksi kertaa päässyt totaalisesti irti itsestäni (no en kai ihan totaalisesti, mutta tuntuu siltä). Ensimmäinen kerta oli heinäkuun alun vaelluksella ja toinen kerta oli tämä ns. vahvistusleiri. (Vastaa luterilaisten riparia). Mutta  nyt, kuten sanottu, olen taas kotona ns. sorvin ääressä, enkä muuta teekään, kun ajattelen niitä omia ajatuksiani. Ehkä niihin on kuitenkin tullut jokin uusi kulma. Ainakin tunnen virkistyneeni kesän aikana.

Isä tuo pari lasta kasteelle samalla kun kuljettaa muuta tarpeellista tavaraa korvesta keskustaan (Kuvitusta Hemming-kirjasta)

On vapauttavaa tulla vedetyksi ulos omasta itsestä