Aamulla herätessä mietin sitä, että koko kirjailijantaipaleeni ajan aivan sen alkuhetkistä asti olen pohtinut kirjoittamiseni kautta rakkautta. Tai oikeastaan etsinyt vastausta kysymykseen onko rakkaus kaiken elämämme pohja, vai onko se vain illuusio. Omissa kirjoissani on aina ns. onnellinen loppu siinä mielessä, että tarinan kulun myötä henkilöni ymmärtävät rakkaudesta jotain. Eivät he yleensä mitään valtavaa valaistusta saa, mutta he tajuavat, että rakkaus on totta ja että heillä itsellään on tehtävä. Heidän tehtänsä on estää rakkauden sammuminen.
Rakkaus on ikuista, kohteet vain vaihtelevat, oli niihin aikoihin suosittu sutkaus. Mutta minä tosikkona ajattelin, että ei se ole rakkautta jos kohde vaihtuu. Rakkaus ei hylkää.
Silloinkin kun aloittelin kirjoittajana, ja väänsin metrikaupalla eroottista novellia Reginaan, minulla oli alitajuinen tarve saattaa henkilöni sellaisille urille, missä he alkaisivat korjata rikkoutuneita ja sotkeutuneita suhteitaan ja löytäisivät taas sen verran luottamusta toisiinsa, että motivoituisivat puhaltamaan hehkua yhteiseen sammahtaneeseen hiillokseen. Vuosien myötä tämä alitajuinen motiivi on käynyt yhä ilmeisemmäksi ja pakottavammaksi.
Samalla olen huomannut, että tällainen ajatus on käynyt yhä naurettavammaksi, epärealistisemmaksi ja että sitä pidetään nykyään jopa epäinhimmillisenä. Kun liitto on onneton, pitäisikö siihen muka jäädä. Ei tietenkään, pitää erota ja etsiä onnea toisaalta. Kun ura ja rakkaus ovat vastakkain, pitääkö muka valita rakkaus. Ei tietenkään, pitää tietenkin valita ura, sillä seksikumppaneita tulee ja menee, mutta mahtavat työpaikat ovat harvinaisuuksia.
Suosittua romanttista viihdettä on sellainen, mikä minun mittapuussani ei ole kovin romanttista. Ajatellaan nyt vaikka suosikkisarja Sinkkuelämää. Miehet ovat siinä naisille nautintovälineitä. Jos on jotain rakkautta ilmassa, niin suhde tietenkin epäonnistuu tai ei pääse edes alkamaan. Tuotesijoittelu vie paljon tilaa kokonaisuudesta.
Minä olen tyhmä, naiivi, vanhanaikainen, tylsä, kiltti, lälly, ja niin merkityksetön että minun kirjani voidaan unohtaa. Ainoastaan kirjastonhoitajat muistavat minua ja ne ihmiset, jotka vielä käyttävät kirjastoa kirjojen lainaamiseen. Eivät pelkästään polkupyörien tms. Tätä on jatkunut yli 20 vuotta. Vieläkö tätä pitää jatkaa. No näköjään. Nyt en jaksa jatkaa enempää, koska pitää jatkaa hommia. Toinenkin Hemming-asiantuntija ilmaisi tyytyväisyytensä käsikirjoitukseen. Nyt pitää saada vielä Museovirastolta käyttölupa yhteen kuvaan, sitten pistän kässärin kustantajalle.
Rakkaus on ikuista, kohteet vain vaihtelevat, oli niihin aikoihin suosittu sutkaus. Mutta minä tosikkona ajattelin, että ei se ole rakkautta jos kohde vaihtuu. Rakkaus ei hylkää.
Silloinkin kun aloittelin kirjoittajana, ja väänsin metrikaupalla eroottista novellia Reginaan, minulla oli alitajuinen tarve saattaa henkilöni sellaisille urille, missä he alkaisivat korjata rikkoutuneita ja sotkeutuneita suhteitaan ja löytäisivät taas sen verran luottamusta toisiinsa, että motivoituisivat puhaltamaan hehkua yhteiseen sammahtaneeseen hiillokseen. Vuosien myötä tämä alitajuinen motiivi on käynyt yhä ilmeisemmäksi ja pakottavammaksi.
Samalla olen huomannut, että tällainen ajatus on käynyt yhä naurettavammaksi, epärealistisemmaksi ja että sitä pidetään nykyään jopa epäinhimmillisenä. Kun liitto on onneton, pitäisikö siihen muka jäädä. Ei tietenkään, pitää erota ja etsiä onnea toisaalta. Kun ura ja rakkaus ovat vastakkain, pitääkö muka valita rakkaus. Ei tietenkään, pitää tietenkin valita ura, sillä seksikumppaneita tulee ja menee, mutta mahtavat työpaikat ovat harvinaisuuksia.
Suosittua romanttista viihdettä on sellainen, mikä minun mittapuussani ei ole kovin romanttista. Ajatellaan nyt vaikka suosikkisarja Sinkkuelämää. Miehet ovat siinä naisille nautintovälineitä. Jos on jotain rakkautta ilmassa, niin suhde tietenkin epäonnistuu tai ei pääse edes alkamaan. Tuotesijoittelu vie paljon tilaa kokonaisuudesta.
Minä olen tyhmä, naiivi, vanhanaikainen, tylsä, kiltti, lälly, ja niin merkityksetön että minun kirjani voidaan unohtaa. Ainoastaan kirjastonhoitajat muistavat minua ja ne ihmiset, jotka vielä käyttävät kirjastoa kirjojen lainaamiseen. Eivät pelkästään polkupyörien tms. Tätä on jatkunut yli 20 vuotta. Vieläkö tätä pitää jatkaa. No näköjään. Nyt en jaksa jatkaa enempää, koska pitää jatkaa hommia. Toinenkin Hemming-asiantuntija ilmaisi tyytyväisyytensä käsikirjoitukseen. Nyt pitää saada vielä Museovirastolta käyttölupa yhteen kuvaan, sitten pistän kässärin kustantajalle.
Tekstit
Näin hiljan t-paidan "Rakkaus on syy miksi olemme täällä". Vaikka voisin väittää vastaan monin tavoin, niin olen voimaton väittämään, joten kai siinä rakkaudessa edelleen jotain ideaa on, vaikka oma uskoni onkin mennyt. Televisiosarjoissa taas on se, että niiden pitää olla liikkeessä. Pitää olla aina tutustumassa tai eroamassa, koska oletus on, ettei siinä välillä ole mitään mielenkiintoista. Kirjojen en ole havainnut olevan tässä juuri sen "parempia" kuin sarjatkaan. Pieni talo preerialla tulee esimmäisenä mieleen sellaisesta, jossa uskotaan siihen että välitila on mielenkiintoisin osa.
VastaaPoistaKääk, Pieni talo preerialla, sinnekö tällä linjalla päädytään. Niin joo liikkeessä on oltava. Kirjoissa jostain syystä on niin, että jos pari alussa rakastuu, sitten riitelee ja sitten eroaa, se on todellisuuden rehellistä syväluotausta ja taidetta. Mutta jos pari alussa riitelee ja lopussa löytävät toisensa ja oppivat elämään yhdessä, niin se on epärealistista lällärikamaa. En tajua miksi, liikettähän siinäkin on.
VastaaPoista