Kiistelty aihe

Vakaumus lopetti kätilön unelmatyön, kirjoitetaan iltapäivälehdessä.

Kuulin, että näitä tarinoita terveydenhuoltohenkilökunnan ahdingosta Suomessa kerrotaan nyt Euroopan unionin tasolla. Siellä ei ole tiedetty, että Suomessa kaikkien kätilöiden ja gynekologien on pakko osallistua aborttiin.

Huvittavaa oli, että sosiaalisessa mediassa eräs tuohtunut henkilö kirjoitti, että onhan se nyt parempi että tehdään abortti kuin se, että lapsi myöhemmin kuolee. Voiko joku tosiaan ajatella, ettei abortissa kukaan kuole.

Eikö siitä voisi päästä yhteisymmärrykseen, että jokin siinä kuolee. Ilman, että saa itse päättää haluaako kuolla.

Ei tämä elämä minustakaan aina ole herkkua ja varsinkin nuorena ajattelin monta kertaa, että parempi olisi ollut jäädä syntymättä. Voi olla, että sitten kun olen vanha ja avuton, tulevat samat ajatukset mieleen ja kadun syntymääni. Mutta ainakin saan sitten itse päättää, että teenkö itsemurhan, joku toinen, siis lähinnä äitini ja häntä hoitava lääkäri eivät minua murhanneet. Olen pahoillani siitä, että joudun kirjoittamaan aiheesta vähän groteskiin tyyliin, mutta minua suututtaa tämä aihe. Monestakin syystä, mutta muun muassa siksi, että tunnen ihmisiä, jotka eivät voi toimia ammatissaan, siis kätilöinä tai gynekologeina siksi, että kokevat abortin viattoman lapsen tappamisena. En vaadi kiristyksiä aborttilakiin, ainoastaan olisi minusta kohtuullista myöntää työntekijälle omantunnonvapaus päättää osallistuuko tällaiseen operaatioon, vai ei.

En ole poliitikko enkä kansalaisaktivisti, joten kauhean paljon en välitä höyrytä tästä aiheesta. Mutta nyt oli pakko lausua muutama sana, koska koin itseni niin ajankohtaiseksi. Arpapeliä romaanin, joka heinäkuussa ilmestyy, päähenkilö on gynekologi joka ei voi tehdä abortteja. Romaani ei pääsiassa käsittele tätä dilemmaa, se vain muodostaa eräänlaisen taustan ja reunaehdon sen tapahtumille.

Kiistelty aihe

Pyhä Kirsti

Olen ollut leirillä kokkina, siksi tämmöinen epänormaali hiljaisuus blogirintamalla.

Tein Stella Mariksessa vapaaehtoistyönä ruokaa 50:lle ihmiselle. Porukka oli monikansallista. Oli vietnamilaisia, italialaisia, puolalaisia, ranskalaisia, Afrikan maista. Tarjolla oli tavanomaista suomalaista mättöruokaa, jonka kuvittelin uppoavan nuorisoon. Ja hyvin se upposikin, perunarieskoja myöten.

Työpäivä alkoi 6.30 ja päättyi illalla noin 22.30. Kun päivän päätteeksi kaaduin sänkyyn ja nostin särkevät koipeni pystyyn ainoa ajatukseni oli: tämä on mahtavaa. Mahtavinta mitä olen koskaan tehnyt. Teen jotain konkreettista, ruokin ihmisiä. Miksi en aina tee jotain tällaista sen sijaan, että kirjoitan tarinoita, joita ihmiset eivät edes ymmärrä.

Jotkut ehkä ymmärtävät, mutta eivät kovin monet. Ja koska monet eivät ymmärrä, koen jatkuvasti outoutta, vierautta, yksinäisyyttä tässä omassa ajassani, joka siis ei oikeastaan ole minun aikani. Minun aikani on jokin toinen, ajaton aika.

Olen yrittänyt kirjoittaen käsitellä asioita, jotka ovat muuttumattomia ja pysyviä, mutta hautautumassa pintavaahdon alle, ja olen viimein menettämässä rohkeuttani, niin kai voi sanoa. Huomaan miettiväni, että mitä voisin vielä tehdä elämässä, siis jotain muuta, mille asialle voisin antaa elämäni. Mietin Elisabet Hesselbladia joka julistettiin pyhäksi viikko sitten. Tänään häntä juhlitaan Turussa. Birgittalaissisaret ovat täynnä riemua, yrittivät väkisin repiä minut mukaan lounaalle, mutta lähdin pois kahvin jälkeen, koska on hoidettavana velvollisuuksia. Elisabet oli koko elämänsä ajan kuoleman kielissä, mutta hän elvytti Birgittalais-sääntökunnan ja nyt luostareita on ympäri maailmaa.

Kahvitilaisuudessa minulle vinoiltiin, että viidenkymmenen vuoden kuluttua minut varmaan julistetaan pyhäksi, kun niin epäitsekkäästi uurastin nuortenleirillä.

Pyhä Kirsti

Jumalan hullujen päivä

Vierailin mielisairaalan suljetulla osastolla. Vein tuliaisiksi aikuisten värityskirjan. Näin tulin näyttäneeksi ainakin itselleni toteen sen mitä aikaisemmin keväällä jo arvelin, kun aikuisten värityskirjojen suosio paljastui ja kustantamot valjastivat ne vetämään liiketoimintansa ylös kirjamyynnin kannattamattomuuden suosta. Koko maailma on tätä nykyä hullujenhuone, se on suljettu osasto, josta ei ole ulospääsyä. Ainoa mitä yksilö voi tehdä, on yrittää selviytyä. Selviytymisstrategioita voi olla useitakin, mutta yksi ihan hyvä ja harmiton on värittää puukynällä mandalakuvioita. Sellaisen värityskirjan minäkin vein ystävälle. Hän sanoi ensin, ettei usko pystyvänsä keskittymään moiseen. Mutta illalla sellinsä rauhassa hän oli sitten kuitenkin jo värittänyt ensimmäisen pylpyrän.

Jos minulle olisi muutama viikko sitten kerrottu, että menisin kirjakauppaan ostamaan värityskirjan ja kynät, olisin nauranut pilkallisesti. Mutta näin se elämä meitä pyörittää.

Ystävä oli kysynyt hoitajilta, että onko sairaalassa kappeli, jossa voisi käydä hiljentymässä. Hänelle oli sanottu, että ei täällä tarvita sellaisia. Hän oli myös joutunut täyttämään kaavakkeen, jossa oli kysytty: Onko sinulla ollut uskonnollisia kokemuksia. "Pysy tässä nyt sitten selväjärkisenä", hän kommentoi. Me nauroimme. Mutta totuus tietenkin on, että virallinen hoitoideologia tulkitsee uskonnolliset kokemukset harhoina. Ne ovat ilmaus mielenterveyden järkkymisestä, eikä missään tapauksessa pidä kenenkään kohdalla vähimmässäkään määrin tukea hänen hengellisyyttään. Viis siitä, että ihmisen oma tulkinta asiasta on sellainen, että ilman Jumalaa hän olisi jo tappanut itsensä.

Illalla tein uuden vuokrasopimuksen työhuoneestani. Siihen muuttaa toinen Jumalan hullu. Hän oli antanut viimeiset sata euroaan johonkin pakolaisapuun ja luottanut, että pärjäisi itse jotenkin seuraavaan tilipäivään asti. Hän on pienipalkkainen ihminen, joka tekee paljon vapaaehtoistyötä. Ja niin sitten kävikin, että illan vapaaehtoiskeikalla joku vieras mies oli tullut ja ojentanut hänelle satasen setelin. Eli juuri saman summan kuin minkä hän oli antanut pakolaisapuun. Kyllä "Jumala on ihmeellinen", hän kommentoi. Voisi tietenkin ajatella, että on pieni riski vuokrata asunto tällaiselle ihmiselle, mutta ei voi mitään, minun sydämeni sykkii näille Jumalan hulluille, vaikkei minusta itsestäni ole samaan elämäntapaan.

Jumalan hullujen päivä