Olen ollut leirillä kokkina, siksi tämmöinen epänormaali hiljaisuus blogirintamalla.
Tein Stella Mariksessa vapaaehtoistyönä ruokaa 50:lle ihmiselle. Porukka oli monikansallista. Oli vietnamilaisia, italialaisia, puolalaisia, ranskalaisia, Afrikan maista. Tarjolla oli tavanomaista suomalaista mättöruokaa, jonka kuvittelin uppoavan nuorisoon. Ja hyvin se upposikin, perunarieskoja myöten.
Työpäivä alkoi 6.30 ja päättyi illalla noin 22.30. Kun päivän päätteeksi kaaduin sänkyyn ja nostin särkevät koipeni pystyyn ainoa ajatukseni oli: tämä on mahtavaa. Mahtavinta mitä olen koskaan tehnyt. Teen jotain konkreettista, ruokin ihmisiä. Miksi en aina tee jotain tällaista sen sijaan, että kirjoitan tarinoita, joita ihmiset eivät edes ymmärrä.
Jotkut ehkä ymmärtävät, mutta eivät kovin monet. Ja koska monet eivät ymmärrä, koen jatkuvasti outoutta, vierautta, yksinäisyyttä tässä omassa ajassani, joka siis ei oikeastaan ole minun aikani. Minun aikani on jokin toinen, ajaton aika.
Olen yrittänyt kirjoittaen käsitellä asioita, jotka ovat muuttumattomia ja pysyviä, mutta hautautumassa pintavaahdon alle, ja olen viimein menettämässä rohkeuttani, niin kai voi sanoa. Huomaan miettiväni, että mitä voisin vielä tehdä elämässä, siis jotain muuta, mille asialle voisin antaa elämäni. Mietin Elisabet Hesselbladia joka julistettiin pyhäksi viikko sitten. Tänään häntä juhlitaan Turussa. Birgittalaissisaret ovat täynnä riemua, yrittivät väkisin repiä minut mukaan lounaalle, mutta lähdin pois kahvin jälkeen, koska on hoidettavana velvollisuuksia. Elisabet oli koko elämänsä ajan kuoleman kielissä, mutta hän elvytti Birgittalais-sääntökunnan ja nyt luostareita on ympäri maailmaa.
Kahvitilaisuudessa minulle vinoiltiin, että viidenkymmenen vuoden kuluttua minut varmaan julistetaan pyhäksi, kun niin epäitsekkäästi uurastin nuortenleirillä.
Tein Stella Mariksessa vapaaehtoistyönä ruokaa 50:lle ihmiselle. Porukka oli monikansallista. Oli vietnamilaisia, italialaisia, puolalaisia, ranskalaisia, Afrikan maista. Tarjolla oli tavanomaista suomalaista mättöruokaa, jonka kuvittelin uppoavan nuorisoon. Ja hyvin se upposikin, perunarieskoja myöten.
Työpäivä alkoi 6.30 ja päättyi illalla noin 22.30. Kun päivän päätteeksi kaaduin sänkyyn ja nostin särkevät koipeni pystyyn ainoa ajatukseni oli: tämä on mahtavaa. Mahtavinta mitä olen koskaan tehnyt. Teen jotain konkreettista, ruokin ihmisiä. Miksi en aina tee jotain tällaista sen sijaan, että kirjoitan tarinoita, joita ihmiset eivät edes ymmärrä.
Jotkut ehkä ymmärtävät, mutta eivät kovin monet. Ja koska monet eivät ymmärrä, koen jatkuvasti outoutta, vierautta, yksinäisyyttä tässä omassa ajassani, joka siis ei oikeastaan ole minun aikani. Minun aikani on jokin toinen, ajaton aika.
Olen yrittänyt kirjoittaen käsitellä asioita, jotka ovat muuttumattomia ja pysyviä, mutta hautautumassa pintavaahdon alle, ja olen viimein menettämässä rohkeuttani, niin kai voi sanoa. Huomaan miettiväni, että mitä voisin vielä tehdä elämässä, siis jotain muuta, mille asialle voisin antaa elämäni. Mietin Elisabet Hesselbladia joka julistettiin pyhäksi viikko sitten. Tänään häntä juhlitaan Turussa. Birgittalaissisaret ovat täynnä riemua, yrittivät väkisin repiä minut mukaan lounaalle, mutta lähdin pois kahvin jälkeen, koska on hoidettavana velvollisuuksia. Elisabet oli koko elämänsä ajan kuoleman kielissä, mutta hän elvytti Birgittalais-sääntökunnan ja nyt luostareita on ympäri maailmaa.
Kahvitilaisuudessa minulle vinoiltiin, että viidenkymmenen vuoden kuluttua minut varmaan julistetaan pyhäksi, kun niin epäitsekkäästi uurastin nuortenleirillä.
Tekstit
Onpa sinulla ollut tärkeä tehtävä! Tiedän tuon tunteen, kun ainaisen aivoponnistelun sijaan tekeekin jotain konkreettista. Onnellisinta kai olisi jos henkinen ja fyysinen työ voisivat sopivasti vuorotella.
VastaaPoistaKolahti aika voimakkaasti tuo pohdintasi: "Mille vielä ehtisi "antaa" elämänsä?" Sitä minäkin juuri mietin. Samalla ihmettelen, miksi Jumala ei voisi jotenkin täsmällisemmin ja selkeämmin ilmoittaa, mitä hän keneltäkin toivoo.
Kuitenkin rohkaisen sinua. Kirjasi ja tarinasi ovat merkinneet minulle paljon vuosien varrella. Sekin merkitsee, että tiedän kaltaisiasi ihmisiä olevan olemassa. Että on ihmisiä, jotka näkevät ja ovat löytäneet.
Näkyjä ja inspiraatioita työhösi!
Anni
Kiitos Anni! Mukava kuulla, että joku miettii samanlaisia kysymyksiä. Näkyjä ja inspiraatiota odotellen!
VastaaPoistaOnnen etsinnässä on aika epäsuosittu sellainen näkemys, että onneliseksi tekisi se että olisi hyödyksi ja avuksi muille. Että onni olisi sitä, että on tarpeellinen. Olen kuitenkin tosi vakuuttunut siitä, että juuri näin on. Joku pelkästään itseensä keskittyvä veroparatiisijemmari on on onneton ja surkea tapaus tavaravuoriensa keskellä. Ihan tavallinen tuntemus minulla on, että ihan sama vaikka tähän heti kuolisi juuri siksi, ettei minulla ole elämässä mitään tarkoitusta. Olen ylijäämää. En osaa mitään tarpeeksi hyvin, en ole kenellekään kovinkaan tarpeellinen enkä noin yleensäkään yleensä jaksa paljon mitään. Tiedän kyllä että vapaaehtoistyötä on monenlaista, olen ottanut selvää. Tosin niissäkin helposti sitten vaaditaan liikaa. Minä kun en aina oikein jaksaisi edes esitettä lukea saati sitten tosiaan aloittaa työt. Sinä kun kirjoitat kirjoja, niin ongelmasihan on, ettet näe sitä kovin suoraan oletko hyödyllinenm iloksi ja tarpeen, sinun pitäisi vain luottaa siihen, että olet. Tuollaisessa hernerokka pannari systeemissähän kaikki on kovin välitöntä.
VastaaPoistaVapaaehtoistyössäkin on tosiaan se ongelma, että pitäisi löytää itselle sopiva homma joka on myös sopivasti mitoitettu. Ja hernerokkapannarisysteemeissäkin on omat stressitekijänsä, koska jos kaikki ei mene putkeen, rokka palaa pohjaan ja pannari ei paistu, niin se on pahempi juttu. Ja kyllä siis tietän tämän, että pitäisi vain luottaa oman työnsä merkitykseen, mutta mutta. No katsotaan miten tämä elämä tästä etenee.
PoistaSepä niin hyvinkin, et tiedä lainkaan mitä tarinasi aiheuttavat lukijoissa. Se ehkä onkin kirjailijan ammatissa joskus vaikeinta. Ei näe kovinkaan usein työnsä vaikuttamisketjun toista päätä. Minulle kirjasi ovat olleet tärkeitä ja monella tavalla merkityksellisiä. t.Satu
VastaaPoistaNiinhän se on etten sitä näe. Ja toisaalta voi jostain osua silmiin jotain viiltäviä lyttäyksiä, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen muhimaan. Mutta kiitos tsemppauksesta.
PoistaOlen usein miettinyt tuota puolta kirjailijan ammatissa, siis sitä, että siinä antautuu julkisesti raadeltavaksi. Silityksiäkin voi tulla, mutta varmuudella joku aina raatelee. Silti mikään kritiikki ei kosketa niitä, joita kirja on koskettanut. Huomaan, tämän ainakin omassa lukukäyttäytymisessäni. Jos joku kirja muodostuu tärkeäksi, viis veisaan siitä esitetyistä kriittisistä puheenvuoroista. Voin kyllä lukea niitä ja tuumia, että ahaa, noinkin voi nähdä.
VastaaPoistaMinua lohduttaa kuulla, ettei lyttäys mielestäsi vaikuta niihin jotka ovat tulleet kosketetuiksi jonkin kirjan vuoksi. Osa omaa ahdistustani varmaan liittyy juuri siihen, että pelkään lyttäysten vaikuttavan myös niihin lukijoihin jotka ovat pitäneet kirjasta.
Poista