Kirjativoli

Olin kolmena päivänä kirjamessuilla ja tutkin messuihmisen sosiaalista vuorovaikutusta.

Tapaat kivan ihmisen, alat vaihtaa kuulumisia, niin eikös siihen tule kohta joku kolmas, sinun tai sen toisen tuttu, joka keskeyttää teidät, alkaa selittää jotain omaansa. Siinä sitten alat arpoa, että kuuluuko tähän jäädä, vai pitääkö jatkaa matkaa ja unohtaa, että jäi jokin toinen juttu pahasti kesken.

Yleensä ei kannata jäädä odottelemaan, koska vaikka hetken kuluttua voisitkin jatkaa juttua sen ensimmäiseksi tapaamasi kivan ihmisen kanssa niin sitten siihen kuitenkin kohta tupsahtaa kolmas ja neljäs yhtä kiva ihminen jotain selittämään, ja aina alkaa jokin uusi asia ja ne entiset on tuomittu jäämään aina kesken.

Messut muistuttavat vähän sitä lapsuuteni tivolikokemusta, kun yritin ajaa autolla. Samalla radalla oli tyyppi, joka otti tehtäväkseen törmätä omalla autollaan mahdollisimman moneen. En päässyt liikkeelle ollenkaan, kun aina joku ajoi päin.  Minusta se oli kamalaa, mutta sillä törmäilijällä oli tosi hauskaa.

Perjantain kohokohta oli tavata yllättävä tuttu entisiltä keskustelupalsta-ajoilta. Niistä ajoista on melkein kaksikymmentä vuotta kohta. Olin silloin aloitteleva kirjailija, jolla oli tarve pohtia omaa kirjoittamistaan ja internetin kirjallisuuspalstat tarjosivat siihen välineen. Foorumien yhteisöt kuitenkin hajosivat omaan mahdottomuuteensa tuossa 2000-luvun alkuvuosina, mutta nyt kuulin, että jotkut ovat pitäneet toisiinsa yhteyttä ja jopa jääneet ns. seuraamaan minun uraani. Mikä tuntui sekä kivalta että hämmentävältä.

Lauantaina rohkaisin mieleni ja kävin Sanaston osastolta kyselemässä minkä verran tulen saamaan rahaa Sanaston tilityksistä marraskuussa.

Sunnuntain tapasin ihmisen, jonka kanssa olen ollut kansakoulussa samalla luokalla ja luokkakuvassa seisomme takarivissä vierekkäin. Hän kertoi, että on naimisissa pojan kanssa, joka oli lapsuuden leikkikaverini Rauno. Olen monta kertaa miettinyt mitä kuuluu Raunolle, nyt tiedän senkin.

Pidin myös puheen kirjamessujen siioninvirsiseuroissa. Tutkin sitä varten hiukan retoriikan sääntöjä. Ehkä jotenkin onnistuin, sillä aika moni tuli halaamaan ja taputtelemaan ja lausumaan kannustavia sanoja.

Kirjativoli

Se joka antaa anteeksi saa suurimman onnen

Eilen päättyi minulle tärkeä televisiosarja. Luin Sodan ja rauhan kesällä 1980. Silloin ei opiskelijakämpässäni ollut televisiota eikä nettiä, joten oli ihanaa, kun tarinaa riitti ja riitti. Uppouduin siihen täysin, kun olin tullut Losolta, enkä jaksanut muuta kuin maata sängyssä ja lukea viihdyttäviä romaaneja. Sota ja rauha tosiaan viihdytti, eikä minulla liittynyt lukemiseen minkäänlaisia sivistyspyrkimyksiä.

On ollut mielessä, että pitäisi lukea kirjasarja uusiksi nyt aikuisella järjellä, mutta enhän ole millään ehtinyt enkä pystynyt keskittymään edes niin paljon, että olisin hankkinut sen jostain itselleni. Oli siis kätevää, kun jotkut toiset oiivat pusertaneet massiivisen sarjan kuuteen tuntiin.  

Nyt kun katsoin sarjan, olin oikeastaan ihmeissäni siitä, että olin aikoinani kokenut tarinan niin samalla tavalla, kuin mitä tekijät olivat nyt puristaneet tynkäversioonsa. Tai sanotaanko näin, että ilman ongelmaa pystyin edelleen poimimaan versiosta esiin juuri sen saman, joka minuun silloin vaikutti. Tajusin myös miten paljon Sota ja rauha on muokannut maailmankuvaani. 

Olennaisinta minun mielestäni tarinassa oli ihmisten katkeamaton sidos toisiinsa. He rikkoivat toisiaan vastaan kammottavilla tavoilla, mutta aina lopulta joutuivat nöyrtymään, ja saivat myös anteeksi. 

Omaksuin asenteen itselleeni jonkinlaisena ihmisyyteen ja elämään kuuluvana ihanteena. Se joka kykenee antamaan anteeksi on lopulta se kaikkein onnellisin, vaikka tuntuu ensin, että hän joutuu kokemaan aivan hirvittäviä vääryyksiä. 

Se joka antaa anteeksi saa suurimman onnen

Miksi ei enää käytetä surunappeja

- Miten sinä nyt jaksat? ystävä kysyi, kun tavattiin.
Sanoin, että jaksan ihan hyvin, mutta haluaisin surunapin tai vastaavan ulkoisen merkin, joka kertoisi niille, jotka joutuvat kanssani tekemisiin, että en käy ihan jokaisella sylinterillä juuri nyt.

Joskus ennen vanhaan sellaisia oli. Oli myös suruhuntuja. Näen vieläkin silmissäni hoikan naisen, jolla oli lyhyehkö musta vekkihame, mustat sukat, korkokengät, musta poolopusero, musta pillerirasiamallinen hattu ja suruhuntu. Nainen käveli Porissa Isolinnankadulla Nehrukaisen kioskin ohi, kun minä olin tulossa Itätullin lastentarhasta. Vuoden täytyi siis olla 1963 tai 1964.

Nykyään on sellainen vallitseva ideologia, että elämä jatkuu, ei tässä mitään. Kaikki on niin kuin ennenkin, paitsi että se yksi lakkasi hups vain olemasta ja se siitä sitten, jatketaan me muut niin kuin ei olisi tapahtunut mitään erityistä.

Jokainen lähtee vuorollaan, joten siinä mielessä tässä ei olekaan mitään erityistä, mutta minusta tuo on silti ihan tyhmä ajatusmalli. Se pienentää ihmisen elämää. Ihmisellä on vain yksi äiti ja hän voi menettää sen vain kerran. Kysymys on ainutkertaisesta tapahtumasta, ja jos jokainen ihminen on yhtä arvokas, jos todella uskomme tasa-arvoon, ja siihen, että ihmisellä on arvo, että on olemassa sellainen asia kuin ihmisarvo,  niin minun elämäni on yhtä merkittävä kuin muidenkin ihmisten elämä, niin kuin myös äitini elämä oli yhtä tärkeä. En suostu kohauttamaan olkapäitäni ja toteamaan, että kerrankos sitä. En hyväksy tällaisia latteuksia.

Pahinta on, jos on jokin homma, jota hoidan, ja sitten siihen tulee joku möyhöttämään. Miksi teet niin, miksi et tee näin. Ihminen möyhöttää jostain tyhjänpäiväisestä asiasta. Eilenkin jouduin sellaiseen tilanteeseen, ja minulla paloi käämit. Huusin, että minä olen juuri jäänyt täysorvoksi, joten minä en nyt jaksa kuunnella tämmöistä paskaa. No tämä tyyppi tietenkin huolestui ja luuli jopa, että miehenikin on kuollut, ja alkoi sitten laskeskella, että eikö äitini ollut kuitenkin aika iäkäs ihminen...? Juu en ole vaatimassa, että hänen olisi pitänyt unohtua tänne vielä vuosikymmeniksi, mutta minulla menee silti tässä nyt jonkin aikaa, että saan käsiteltyä tietyt jutut.

Joten siis oikeasti, miksi käytetä surunappeja? Eikö pitäisi ihmisellä olla oikeus ottaa itselleen tila ja rauha potea elämää ja menetystä? Ja muiden olisi ehkä helpompi suoda se myös toisille, jos heitä muistutettaisiin tästä tilanteesta jollakin ulkoisella merkillä.

Miksi ei enää käytetä surunappeja